Muumimaraton eli kokemuksia muumiromaaneista

Ladataan...

 

 

Sade tanssi jatkuvasti katolla ja tuuli oli yhä yltynyt. Se ulvoi savupiipussa, ja kaakeliuunin luukut kalisivat huolestuttavasti.

(Muumipeikko ja pyrstötähti)

 

Loppuvuoden synkät illat ovat parasta muumienlukuaikaa ja nyt on suuren muumikeskustelun aika. Tarkoitus on siis vapaasti jakaa ajatuksia siitä, mikä muumeissa kiehtoo tai ei kiehdo. Muumiajatukset voivat perustua vanhoihiinkin lukukokemuksiin. Olisi hauska kuulla esim. mahdollisista suosikkihahmoista tai siitä, missä ja miten olette muumeja lukeneet. Entä mikä on muumien sanoma?

Moni varmaan lukee muumeja yhdessä lasten kanssa, mutta minä olen lukenut niitä vain yksikseni ja aikuisena. Toki olen kuullut muumeista lapsenakin ja jotain lukenut itsekin, mutta varsinaisesti katson löytäneeni tieni Muumilaaksoon vasta aikuisena, ensin opiskelijana ja vielä vahvemmin viime vuosina.

 

Suuri muumitulva

 

 

Luin muumimaratonia varten aikajärjestyksessä romaanit Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus, Taikatalvi,  Näkymätön lapsi, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Taikurin hattua en ikävä kyllä omista ja Muumilaakson marraskuukin jäi vahingossa välistä.

Kirjoitin jo ensimmäisestä muumiromaanista, Muumit ja suuri tuhotulva. Kirjassa oli kiinnostava alkupuhe, mutta muuten teos oli näistä romaaneista kaikkein lapsellisin ja hioutumattomin. Jatkossa hahmot tuntuivat syventyvän kirja kirjalta ja myös muumifilosofia kehittyi. Tätä muutosta oli kiehtovaa seurata. Olin myös ylpeä Tove Janssonin puolesta: useinhan käy niin, että kun kirjailija jatkaa samaa teemaa teos teokselta, sarjaan tulee latteita välitöitä tai käy jopa niin, että se huononee loppua kohden. Muumeissa on onneksi päinvastoin.

Koen tekeväni vääryyttä hienoille kertomuksille, kun niputan monta kirjaa yhteen. Alun perin ajattelin kirjoittaa jotain jokaisesta muumiromaanista, mutta siitä tulisi ihan liian pitkä teksti, lisäksi tällaisen rupeaman jälkeen on hieman hankalaa pitää eri kirjoja erillään mielessään... No, niputusvääryys on tämä pikatoteamus: Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus ja Taikatalvi olivat minusta viehättäviä ja viisaita kirjoja, mutta kuitenkin aikuisesta lukijasta enemmän vain satu- tai seikkailukirjoja. Toki niistäkin löytää suuria teemoja, onhan esim. Pyrstötähdessä kyse mahdollisesta maailmanlopusta ja Taikatalvessa yksinäisyydestä ja elossaselviytymisestä, mutta silti. Nämä ovat kirjoja, joita luen mukavuuden ja nostalgian vuoksi, en niinkään suuren viisauden.

Suurta viisautta löysin Näkymättömästä lapsesta. Olen kertonut, että en joskus saanut luettua sitä ikävässä, sekavassa elämäntilanteessa. Nyt luin kirjan mielelläni, mutta ymmärsin kyllä, mikä minua oli kirjassa riipaissut.

Etenkin nimikertomus Näkymätön lapsi on lohduton ja liikuttava, toki opettavainenkin. Pieni Ninni on kadonnut näkyvistä, koska häntä ei ole huomioitu! Onneksi hänet huomioidaan takaisin. Sama ajatus löytyi muistakin tarinoista: esim. Mörkö on kyllä näkyvä mutta ikään kuin olematon, koska kukaan ei ole välittänyt siitä.

Näkymättömässä lapsessa on myös esim. orpolapsia ja onnettomia hemuleja, joten mitenkään hilpeä kirja ei ole kyseessä. Joulukin esiintyy kertomuksessa Kuusi uhkaavana, tuntemattomana vaarana.

Kaksi suosikkimuumiani, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri, eivät ole myöskään hilpeitä. Hyvänen aika, Muumipappahan on mahdottoman itsekeskeinen ja uppiniskainen, välillä oikea jäärä! Hän on saanut nuorena seikkailla Merenhuiske-veneellään, mutta silti hän karkaa nuorena perheenisänä hattivattien matkaan ja myöhemmin pakottaa perheensä muuttamaan majakalle keskelle ei mitään, koska hän kaipaa aina jonnekin. Majakkasaarella hän sitten esitelmöi kalansaalistaan; asia, toi mieleeni eräät tosielämän esitelmöinnit niin että itketti ja nauratti.

Silti Muumipappa on suosikkini Muumilaakson asukkaista. Olen itsekin vähän sellainen, että kannan kyllä vastuuni, mutta mieleni askartelee milloin missäkin. Minusta Muumipappa on hyvin aidon tuntuinen hahmo pitäessään itseään hyvin viisaana, usein vähän muita parempana (tätä puolta kieltäydyn näkemästä itsessäni ;)). Vaikka hän vaikuttaa välillä umpimieliseltä, hänellä on keskittymiskykyä, herkkyyttä ja silmää pienille asioille, olipa se sitten vaimon yllätyslahja tai luonnonilmiö. On hauki-ilma, tietää Muumipappa.

 

Ystävyyttä, kurittomuutta, filosofiaa

 

 

Ensimmäisissä kirjoissa olin hämmästynyt "oikeiden" eläimien määrästä tarinoissa. Olin unohtanut Piisamirotan ja Silkkiapinan, ja näiden lisäksi tarinoissa oli muitakin eläimiä sekä jopa ihmisiä tai ainakin ihmismäisiä hahmoja. Myöhemmissä tarinoissa ihmiset katosivat ja eläimiäkin oli koko ajan vähemmän.

Sen sijaan kirjojen tunnelma alkoi tulla yhä satumaisemmaksi, vaikka tarinat vakavoituivat. Oikein odotin Muumipapan ja meren kohtausta, jossa Muumipeikko katselee rannalla tanssivia merihevosia:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti - toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. 

Toisaalta juuri Muumipapassa ja meressä näen myös paljon yhtymäkohtia realistisiin tarinoihin ja oikeaan elämään. Janssonin Kesäkirjan saaressa on paljon samaa kuin Muumipapan ja meren majakkasaaressa, samoin tuntuisi olevan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökkisaaressa Klovharussa. 

Viisauden ja ajoittain pirullisenkin huumorin ohella kirjat ovat jotenkin syvän inhimillisiä.

Kirjoissa käsitellään paljon yksinäisyyttä ja onnea/onnettomuutta, mutta onneksi tarinoiden maailmankuva ei ole yksioikoinen. Muumimamma kyllä itkee, kun pappa lähtee hattivattien mukaan, mutta mitään suurta erodraamaa ei synny. Moni hahmo on jotenkin vinksahtanut, mutta saa ollakin: kirjoissa on paljon yksinäisiä ja kummallisia mutta silti tyytyväisiä hahmoja. Ydinperheen käsite on aikamoisen tuntematon, kun väkeä tulee ja menee - mutta kaikkiin suhtaudutaan ainakin lopulta ystävällisesti, se lienee muumien tärkein viesti. Muita viestejä ovat piristävästi mm. se, ettei kotitöiden tai koko elämänjärjestyksen kanssa ole niin nokonuukaa.

-Tänään minä en pese astioita, sanoi Muumimamma hilpeänä. Ja voi olla, etten pese enää milloinkaan.

(Vaarallinen juhannus)

 

Linkki- ja kirjavinkkejä

 

Muumeista ja Tove Janssonista löytyisi paljon tutkimustietoa, mutta kirjoittelin tämän maratonpostauksen nyt vain vapaasti omia vaikutelmiani purkaen. Suosittelen Tove Janssonista kiinnostuneille Boel Westinin elämäkertateosta Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä sekä Sirke Happosen väitöskirjaa Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike. Lisäksi Jukka Laajarinne kirjoittaa kiinnostavasti muumifilosofiasta sekä omasta muumisuhteestaan teoksessa Muumit ja olemisen arvoitus.

Toveen tutustumisen voi aloittaa myös Moomin Charactersin Tove Jansson -sivustolta. Tämän jutun kuvitus on anastettu samaisen sivuston Muumien maailma -osiosta. Siellä on mm. kaikkien muumihahmojen luonnehdinnat.

Eiköhän tämä riitä. Asiaa olisi vielä, mutta katsos, siinä se kirjan tekemisen niksi onkin, että osaa lopettaa luvun silloin kuin se on kauheimmillaan (Muumipappa teoksessa Muumipappa ja meri). Siirrän siis puheenvuoron muille.

Share

Kommentit

Voi miten minä säikähdin eilen, kun luulin muumimaraton-keskustelun menneen minulta työ- ja joulukiireiden takia ohitse!

Sinähän olet ehtinyt lukea monta muumikirjaa! Minun osaltani haasteesta tuli ennemminkin muumiminimaraton, sillä luin vain kaksi kirjaa, Muumilaakson marraskuun ja Taikatalven. Valitsin kaksikon ihan sen takia, että molemmat sopivat talvisuudellaan ajankohtaan :) Ajattelin kyllä lukea muutkin muumipokkari-boksin kirjat jossain vaiheessa. Hyllystä löytyy myös tuo Boel Westinin kirja. Tässä vielä linkit (jostain syystä blogger näyttää blogini taustan miten sattuu, pitänee perehtyä asiaan myöhemmin) :

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2011/11/muumilaakson-marraskuu-ja-muidenkin.html

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2011/12/taikatalvi.html

Molemmat lukemani kirjat olivat omalla tavallaan ihania, enkä osaakaan sanoa kummasta olisin pitänyt enemmän. Luin kirjat ihan vain itselleni, vaikka 3- ja 5-vuotiaat tytöt olisivatkin mielellään niitä kuunnelleet. Miellänkin kirjat ehkä enemmän aikuisten kirjoiksi, niin paljon jää lapsilukijalta huomaamatta ja ymmärtämättä.

Minulla on useita suosikkeja "Muumilaaksolaisista", tykkään varsinkin Möröstä :) Muumilaakson marraskuun Tuhto oli myös ihana. Kaikissa Janssonin luomissa muumihahmoissa on jotain, mihin on helppo samaistua. Toisaalta hahmoissa on myös sellaisia piirteitä, joista en välttämättä pidä. Vallan ihmismäisiä siis :)

hdcanis (Ei varmistettu)

Ja minä luin nyt vain Tuhotulvan kun se oli niistä keskeisimmistä muumikirjoista ainoa mikä oli lukematta...

Niputuksesta, minä laskisin Muumipapan urotyöt niihin seikkailukirjoihin kun taas Taikatalvi on minusta eräänlainen murroskirja, siirtyminen psykologisempiin aiheisiin.
Muumipappa ja meri on kyllä suosikkini näistä, toisaalta sen Kesäkirjan tunnelmaa ja toisaalta siirtymisiä jo aika lähelle jotain Edgar Allan Poeta...

Suosikkihahmo taitaa olla minulla Nuuskamuikkunen, myös vikoineen. Joskus joku, taisi olla Kirsti Ellilä blogissaan, kommentoi tuota Nuuskamuikkusen ja Muumipeikon ystävyyttä että vaikka Nuuskamuikkunen näyttääkin nopeasti aika romanttiselta hahmolta joka on vapaa tulemaan ja menemään niin on myös aika itsekäs tuossa tulemisessaan ja menemisessään. Mikä onkin totta, mutta toisaalta Muumipeikko osaa olla aika ahdistava hyväksynnänkaipuussaan ja ripustautumisessaan...

Sara / Saran kirjat (Ei varmistettu)

Hei Jenni, olipa kiinnostavaa lukea hyvää analyysiasi muumikirjoista ja muumifilosofia alkoi taas kiinnostaa. Näkymätön lapsi erityisesti! Olen lukenut muutaman muumikirjan joskus, mutta nyt juttusi kyllä innosti ja pitää miettiä, mitä muumikirjoja kirjahyllystäni mahtaa löytyä!

Koko H.
Ruskeat Tytöt

Mitä ihmettä! Mikä on Tuhotulva? Sain jo pienenä tyttönä kummitädiltä lahjaksi luullakseni kaikki Muumi-romaanit yhdessä laatikossa, mutta näin ei olekaan?  Tämä ei siis ole sama kuin Vaarallinen juhannus? 

Tosi outoa, luulin lukeneeni ihan kaiken Muumeihin ja Toveen liittyvän...

Jenni S.

Huomenta, ja jee, kommentteja! Hauskaa, että muumit kiinnostavat muitakin. Minusta muumit on nyt ja ikuisesti tärkeä, mukava, kiinnostava ja erityisesti aikuisten juttu, mutta voin kuvitella, ettei kaikissa piireissä aikuiset keskustele viikonloppuöisin muumeista. Paljosta jäävät paitsi. :)

Villasukka kirjahyllyssä, ei hätää, saa tähän osallistua vasta kahden viikon päästäkin, jos huvittaa. :) Kiva, että sinulla on ollut ainakin muumipuolimaraton.

Minusta suurin osa muumikirjoista tuntuisi ainakin sopivassa mielentilassa luettuna olevan enemmän aikuisten kirjoja. Lapsuudesta muistan vain, että ne olivat yllättävän jännittäviä ja hauskoja, mutta mitään suurta filosofiaa ja vertauksia ihmisten maailmaan en muista löytäneeni, ja nyt juuri tuo monipuolisuus on kirjoissa parasta. Lapsena suosikkini oli muuten aina ja ikuisesti Nuuskamuikkunen, sekä ulkoisen hahmonsa vuoksi että siksi, että se vain kuljeskeli ympäriinsä. Mutta tosiaan, melkein kaikissa hahmoissa on jotain mihin samastua ja niillä ei niin mukavilla hahmoilla tuntuu olevan paikkansa, kummasti tulee (aikuiselle) oikeat ihmiset ja tilanteet mieleen. 

Sara, kiva että sinäkin innostuit! Näkymätön lapsi on hyvä tutustumiskohde sikäli, että siinä on monta kertomusta. Ei noihin romaaneihinkaan kyllä kauhean kauan aikaa mene, ei niitä muuten voisi lukea useaa päivässä. ;)

Hdcanis, kiitos uudesta niputusteoriasta! Täytyy sanoa, ettei tuo, että luin kirjat putkeen (joskin kahdessa rupeamassa), ollut ehkä paras tapa sikäli, että kirjat tuppaavat nyt menemään mielessäni vähän sekaisin, kuten sanoin. Lopuksi piti vielä ottaa loppukiri - ja vielä lempimuumikirjan kanssa, pah. Putkeen lukeminen oli kyllä hyvin mukava tapaa.

Siis, voi hyvin olla, että seikkailu-syvempi-jako menisi noinkin. Jako on kuitenkin olemassa, se on minusta selvää!

Kuten yllä totean Villasukalle kirjahyllyssä, minunkin suosikkini on ollut ennen Nuuskamuikkunen, mutta nyt olen Muumipapan puolella. Muumimammakin on minusta hieno hahmo, sillä vaikka nopeasti näyttäisi siltä, että mamma vain hoitaa perhettään ja taloon tupsahtelevia muita hahmoja, se on välillä aika rento kasvattaja (muistaakseni Taikurin hatussa mamma lähettää lapset luolaan asumaan, kun ei jaksa kiukuttelua), ei hermostu Papan tai muiden tempauksista ja muutenkin tuntuu, että Muumimammalla on sellainen oma mielensä tyynen roolinsa takana.

Muumipeikko ei ole ainakaan suosikkini! Tietenkin se onkin perheen poika, mutta ei kyllä aikuistu matkan varrella. Muumipeikko on sympaattinen, mutta aika yksiuloitteinen ja tosiaan Nuuskamuikkuseen ripustautuva aika ajoin. Minäkin olen ennenkin törmännyt tällaisiin arvioihin, mutten muista, missä.

Koko H., Muumit ja suuri tuhotulva on siis kaikkien aikojen ensimmäinen muumiromaani, mutta sitä ei olekaan siinä "muumipokkarisarjassa". Ehkä, koska se on lyhyempi? Tai vain siksi, että se on aika erilainen (lue: huonompi) kuin muut? Kurkkaa tuonne linkkini taakse, siellä on ainakin tietoa kirjan taustasta. Tove Jansson oli ahdistunut sodasta ja alkoi siksi kirjoittaa satua - vaikka se oli hänestä lapsellista ja jotenkin noloa. :)

 

 

Erja (Ei varmistettu)

Minä en tykännyt Muumeista lapsena ollenkaan. Muistan, että telkkarista olisi tullut 60-luvulla jonkinlaista muumiteatteria, joka oli minusta ihan omituista ja pelottavaa.

Mutta sitten suurinpiirtein 15-vuotiaana ahmin kaikki muumiromaanit, rakastuin niihin totaalisesti ja tunne on kestänyt;) Sain niistä jotain kummaa lohdutusta, taisin vähän paeta takaisin lapsuuteen niiden mukana. Rakkain kirjoista on ehkä Muumilaakson marraskuu, mutta se on lähes sattuma. Johtuu nimittäin siitä, että sen olin saanut lahjaksi jo pienenä ja siitä aloitin muumikirjojen lukemisen.

Nuorena lempihahmoni oli ehdottomasti romanttinen ja "vapaa" Nuuskamuikkunen. Vanhempana olen alkanut tuntea suurta myötätuntoa myös Hemulia ja Vilijonkkaa kohtaan. Muumimamma on lähes esikuvani ja hänen olemukseensa kiteytyy parhaiten se, mistä kirjoissa niin nautin. Se on se salliva ja erilaisuuden hyväksyvä tunnelma, joka ilmenee parhaiten siitä, että kaikki "inhotuksetkin" otetaan Muumilaakson elämään mukaan. Kaikista ei välttämättä tykätä, mutta kaikki saavat tulla mukaan. Jopa pelottava ja kylmä Mörkö, joka ei oikeastaa edes osaa olla seurassa!

80-luvulla innostuin kovasti silloin alkaneesta japanilaisten piirtämästä animaatiosta, jota vieläkin näytetään aamutv:ssä. Harrastin silloin innokkaasti kuvanveistoa, mutta myöhästyin aina tunnilta, koska muumit tuli tv:stä samaan aikaan. Sitten myöhemmin samaa sarjaa oli kiva katsoa omien tyttärien kanssa, jotkin osat osaan varmaan vieläkin melkein ulkoa.

Ja pakko vielä mainita kuvakirjat, Kuka lohduttaisi Nyytiä ja Kuinkas sitten kävikään! Viimeksimainitun ylittänyttä ääneenlukukirjaa ei kyllä hevillä löydy!

Lukutoukka (Ei varmistettu)

Erjan tavoin minäkään en ollut lapsena Muumi-fani, vaan innostukseni on syttynyt vasta aikuisiällä. Niinpä suosikkini ovatkin filosofisemmat kirjat, joihin (Hdcanista kompaten) lasken Taikatalven, Näkymättömän lapsen ja Muumilaakson marraskuun sekä Muumipapan ja meren.

Nyt luin maratoniin ajanpuutteen vuoksi vain kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään?, Kuka lohduttaisi Nyytiä?, Vaarallinen matka ja Outo vieras muumitalossa. Näistä suosikkini olivat kaksi ensimmäistä, joissa pidin erityisesti Toven kuvituksesta sekä käsin kirjoitetun näköisestä, runomuotoisesta tekstistä. Erityisesti Nyyti-kirjassa Kirsi Kunnaksen suomeksi runoilema teksti toimi hienosti ja muutenkin Nyytin yksinäisyys kosketti minua. Tämä kirja olikin hyvin filosofinen myöhempien muumikirjojen tapaan. Yhdyn Erjan mielipiteeseen siitä, että tämä on hieno ääneenlukukirja.

Kaksi ensimmäistä muumikuvakirjaa on julkaistu jo vuonna 1952 ja 1960, jolloin ne ovat olleet erittäin moderneja. Nytkin ne ovat kestäneet ajan hammasta erittäin hyvin, harvat kuvakirjat ovat vieläkään niin lukijoita aktivoivia (esim. Nyyti-kirjassa pyydetään kirjoittamaan Nyytin puolesta kirje Tuitulle). Kuinkas sitten kävikään -kirjassa on myös käytetty hienosti kirjaan leikattuja aukkoja tarinassa. Näitä kirjoja voi hyvällä syyllä kutsua ajattomiksi. Eivätkä tarinat ole ylisöpöjä ja siloiteltuja, sillä molemmissa kirjoissa on myös uhkaa ja varjoja, joista selvitään yhdessä ystävien kanssa. Toimivat hienosti edelleenkin. Varoitus lukijalle, kirjaan on mahdollista jäädä asumaan...

Sallan lukupäiväkirja kirjautumattomana,,. (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista keskustelua! Minä menen nyt siitä mistä aita on matalin ja linkkaan omaan kirjoitukseeni, josta löytyy lähes suoria vastauksia kysymyksiin:

http://sbrunou.blogspot.com/2007/08/tove-jansson-taikurin-hattu.html

Välillä vähän huolettaa että ovatko muumikirjat jääneet tehotuotteistettujen mukien, lelujen, videoiden ja uusien kuvakirjojen varjoon. Nämä hienot romaanit kun ovat paljon enemmän kuin lasten "rauhoitusviihdykettä".

Joskus teini-ikäisenä tai nuorena aikuisena Muumipappaa ja merta lukiessa sydämeni itki verta Muumipeikon vuoksi kun hän haikaili turhaan kauniiden ja keimailevien merihevosten perään...

Jenni S.

Erja ja Lukutoukka, muumikuvakirjat ovat kyllä upeita nekin. Harmittaa, etten omista yhtäkään, enkä ole myöskään ainakaan aikuisena lukenut niitä koskaan rauhassa, vaan ainoastaan ääneen jollekin lapselle. Silloinkin kuvien, tekstien ja teemojen hienous on kyllä tullut esille! Joskus vielä lahjoitan kuvakirjat itselleni ja suoritan muumikuvakirjamaratonin. :)

Minustakin muumeista saa kummaa lohtua, vaikka ovat ne paikoin riipaiseviakin, kun kirjoissa on paljon yksinäisiä ja (aluksi) väärinymmärrettyjä hahmoja. Toisaalta ystävyyttä ja ymmärrystä, ainakin sitten lopuksi. Ja Muumimamma on tosiaan idoliainesta.

Ihana Erjan kuvanveistomuisto. Ja kiinnostavaa kuulla, että muumit aikuisena tai ainakin vanhempana löytäneitä on paljon!

Minä en ole muuten katsonut muumeja koskaan telkkarista, mutta muumielokuvista olen nähnyt satunnaisesta pätkiä lapsiperheiden luona. Olen ostanut myös muumi-dvd:itä lahjaksi. Joskus tekisi mieli ostaa niitä itsellekin. ;)

Sallan lukupäiväkirja, mahtavaa, olet suorittanut muumimaratonin jo ajat sitten! Mahdoinkohan lukea blogiasi jo tuolloin? Ei ainakaan tuntunut tutulta kirjoitukselta (eikä kommentoijilta, olin niin utelias että piti kurkata nimimerkkien taakse; niin vaihtuvat ihmiset nettimaailmassa...)

Muumipeikko on samaan aikaan sympaattinen ja liikuttava ja välillä lapsellisuudessaan ärsyttävä. Minun aikuisen sydämeni ei itkenyt verta merihevoskohtauksessa, mutta kuten sanoin, se on hieno kohtaus ja oikein odotin sitä. Vaikkei Muumipapassa ja meressä taida olla yhtään kohtausta, jota en odottaisi...

Minä en oikein tiedä, miten suhtautuisin muumituotteisiin. Minulla on niitä itsekin varsinkin lapsettomaksi aikuiseksi aikamoiset määrät, mutta en tiedä, vaikuttaa että joillekin muumit ovat vain tavaroita tai sitten vain Muumimaailma tai dvd-elokuvat. Pöh. Toivotaan, että tuotteet pitävät myös kirjoja pinnalla eikä että kirjat jäävät kokonaan niiden varjoon.

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Palaan tähän keskusteluun paremmin illemmalla / huomenna, mutta Muumeista ja tuhotulvasta sen verran, että se ei "niputu" yhteen muiden muumiromaanien kanssa sen vuoksi, että se suomennettiin vasta 1990-luvun alussa, kun muut kirjat julkaistiin suomeksi pian ruotsinkielisten jälkeen.

:)

Minä pidin Muumikirjoista jo lapsena. Silloin suosikkikirjani olivat Taikurinhattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Vanhempana kaikkein rakkaimmiksi ovat nousseet Taikatalvi  ja Muumilaakson marraskuu. Taikatalvi on minusta täydellinen yhdistelmä lastenkirjan satumaisia elementtejä ja seikkailua ja aikuistenkirjan pohdiskelevuutta. Lisäksi kirjan kuvitus on aivan uskomattoman hienoa.

Muumilaakson marraskuussa rakastan sen odottavaa, pysähtynyttä tunnelmaa ja hahmoja jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä. Paitsi ehkä Mymmeli, joka on kotonaan missä vain ja joka ei vaivaa päätään muiden murheilla tai sillä mitä muut hänestä ajattelevat. Mymmeli vain hypähtelee punaisissa saappaissaan, tanssii tukka hajallaan ja pystyy nukahtamaan levolliseen uneen aina halutessaan. Kadehdin suuresti Mymmelin mutkattomuutta ja suorasukaisuutta, koska itse olen kaikkea muuta kuin Mymmeli.

Minä kyllä pidän hirveästi nimenomaan Muumipeikosta, varsinkin myöhemmissä kirjoissa, joissa Muumi siirtyy lapsuudesta selvästi murrosikään. Tunnistan monia Muumipeikon piirteitä etenkin nuoremmassa itsessäni. Peikolla on esimerkiksi aika herkkä omatunto, joka ei kuitenkaan ilmene niin ettei hän koskaan toimisi väärin vaan niin, että hän potee hirveitä syyllisyydentunteita vääristä teoistaan. Samoin Peikon haaveellisuus ja läheisyydenkaipuu ovat hiukan nolostuttavia mutta samaistuttavia piirteitä.

Myöhemmissä Muumikirjoissa hahmoista tekee aikaisempaa samaistuttavampia juuri se, että Tove antaa heille aikaisempaa enemmän negatiivisia piirteitä, kuten itsekkyyttä ja pelkuruutta ja turhamaisuutta. Esimerkiksi juuri Muumipapan pienet  naurettavuudet ja typeryydet Muumipapassa ja meressä tekevät Papasta paljon todellisemman hahmon - ja siten rakastettavamman. Samoin viimeisten kirjojen Nuuskamuikkunen on vähemmän täydellisenä hahmona mielenkiintoisempi, vaikkakaan ei ehkä yhtä ihastuttava kuin varhaisten kirjojen sankarihahmo.

Voisin keskustella Muumeista loputtomasti. Rakastan kirjoja ja hahmoja valtavasti.

hdcanis (Ei varmistettu)

Juu, jako on olemassa ja jotkut kirjat asettuvat siihen selkeästi, mutta noita paria rajatapausta voi sitten ehdottaa kumpaankin kategoriaan. Taikatalvi on minusta Liisan tapaan sekoitus seikkailua ja sitä syvempää pohdintaa (ja olen myös lukenut sen Sallan mainitseman Suvi Aholan kirjoituksen siitä esittääkö Tove Taikatalvessa Muumipeikon kautta heräämistä omaan seksuaaliseen identiteettiinsä).

Ja huomaan kyllä saman että vaikka Muumipeikko onkin keskushenkilöiden tapaan aika neutraali jota vastaan sitten ne merkillisemmät hahmot peilautuvat, niin siellä on sitä haaveellisuutta ja läheisyyden, ihailun ja hyväksynnän kaipuuta jotka ovat usein hieman nolottavia mutta samaistuttavia piirteitä. Muumipeikko on vähän teini.

Tuo Taikurin hattu on kyllä sellainen että lapsille se varmaan on helposti kaikkein paras kirja ja aikuisille taas siitä huonoimmasta päästä...Pyrstötähdestä pidin kyllä myös aikuislukijana vaikka se omalla tavallaan suoraviivainen seikkailutarina olikin (muistelen myös että siinä Niiskuneiti on parhaimmillaan, muissa kirjoissa on usein aika ärsyttävä hahmo).

estella
Kirjallinen projektini

Minä osallistuin Muumimaratoniin vain yhdellä kirjalla, Taikatalvella. En jaksa nyt kirjoittaa siitä sen enempää, linkkaan vain tekstiini, joka on täällä ;)

 

Minulla ei ole lempihahmoa Muumeissa, mutta jotenkin tunnen sympatiaa niitä pieniä ja sorretuja kohtaan, minäkin. Sellaisen hauskan jutun muistan myös, että ala-asteella "piti" sanoa lempihahmoksi Pikku Myy, koska kaikki muutkin sanoivat :D

 

 

Moi!

Minä katsoin muumeja pienenä tv:stä ja kirjat olen lyötänyt vasta yläasteella.  Kirjat ovat yksinkertaisen syvällisiä että tyhmempikin ymmärtää hienoja elämänviisauksia ja leppoisaa asennetta. Lempihahmoni ovat tuittuileva ja määrätietoinen Pikku-myy, osaa hän myös hauska olla tarvittaessa. Lisäksi pidän Niiskuneidistä, koska hän on niin naisellinen vähän niinkuin muumimamma nuorena... Kadehdin muumimamman keittotaitoja ja varsinkin sitä hillokellaria! Kiva ajatus tämä muumimaraton ja kivasti toteutettu myös.

Sallan lukupäiväkirja kirjautumattomana,,. (Ei varmistettu)

Täällähän tulikin vastaus: Muumipeikon tunne-elämä on nimenomaan teinimäistä, murrosikäistä.

Jenni S.

Katja, katselin tänään muumiromaaneja kaupassa eikä Muumit ja suuri tuhotulva ole päässyt muiden romaanien joukkoon, vaikka niitä on julkaistu uusina painoksina. No, se onkin erilainen jo siinä, että se on paljon lyhyempi kuin muut romaanit. Ei sitä silti kannattaisi piilotella! ;)

Liisa, hienoa analyysia ja varmasti aivan totta. Ehkä muumit nousevatkin "tavallisten satujen" yläpuolelle, koska niissä hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja, kuten saduissa usein on. Hahmot ovat moniulotteisia ja, kuten jo monesti sanottu, inhimillisiä. Luulen, että jos lukisin muumeja säännöllisesti, olisin aina vähän enemmän tietyn hahmon kannalla ja joku muu hahmo taas saattaisi sillä lukemiskerralla ärsyttääkin. 

Hdcanis, melkein hankin Taikurin hatun tänään, kun näin sen kaupassa, mutta annoin kuitenkin olla. Mielikuvieni mukaan se on hyvä ja viihdyttävä, muttei tosiaan mitenkään erityisen puhutteleva aikuiselle. 

Minusta nuo kaikenlaiset muumiteoriat ovat kiinnostavia, mutta toisaalta vierastan yleisesti ottaen sellaista, että tekstejä "pakkotulkitaan". Tulee sellainen olo, että ehkä kirjailija tarkoitti juuri sitä mitä sanoi eikä esim. kuvannut satuhahmon seksuaalisuutta, jos hän ei aivan suoraan niin sano. Toisaalta hyvän kirjan merkki onkin se, että sitä voi lukea monesta näkökulmasta. Pitäisi lukea Janssonin elämäkerta uudestaan ja ajatuksella.

Estella, minusta tuntuu, että kaikkien (naisten) pitäisi vieläkin sanoa lempihahmoksi Pikku Myy, tai että Pikku Myy on vauhdissaan ja rohkeudessaan suorastaan idoliainesta! ;) Minusta Myy ei ole hauskuudestaan huolimatta kuitenkaan erityisen kiinnostava hahmo, monet muut ovat monipuolisempia tai sitten kiinnostavampia, kun ovat juuri niitä pieniä (tai Mörön tapauksessa suuria) ja surkeita, ainakin Myytä huomaamattomampia.

An S, kiva että tykkäsit muumimaratonista! Minustakin Niiskuneiti on hauska, mutta usein se hauskuu tuntuu olevan tahatontakin. Välillä Niiskuneiti on aika ärsyttäväkin ja luulen, että Jansson (nyt itse pakkotulkitsen) tehnyt hahmosta tahallaan perinaisellisen, vähän vitsaillakseen aiheella. Muumimamman hillokellarin minäkin voisin ottaa!

Sallan lukupäiväkirja, vaikka Muumipeikko varttuu, pyörii vain äidin ja isän hoteissa, ikiteini. ;)

 

 

Sori tämä meni ohi, kun aiemman jutun innoittamana luin kaikki Muumikirjat ja postasin joistain ja parantelin vanhoja postauksiani.

http://joklaaja.blogspot.com

Jansson Tove hakusanalla aukeaa rosoisia analyyseja, mutta rehellisiä :)

Kommentoi

Ladataan...