Tuomas Kyrö: Miniä
Kaupunkilainen matkusti maalle ja luki cityn ja Sysi-Suomen eroista kertovan teoksen, Tuomas Kyrön Miniän. Teos oli taitava ja nokkela, hauskakin – mutta kahden Kyrö-kokemuksen perusteella olen enemmän kerjäläis– kuin mielensäpahoittajakirjallisuuden ystävä.
Miniällä oli siis ansionsa sekä hauskuuttajana että totuuden tavoittajana. Lukukokemus ei ollut kuitenkaan mullistava. Vaikken ole lukenut Mielensäpahoittajaa, siltä ei ole voinut välttyä, ja tämäkin kirja tuntui tutulta. Oletan, että Mielensäpahoittaja on samantyyppistä pakinahenkistä tekstiä; tällainen tyyli sopisikin mielestäni parhaiten juuri pakinoihin, pieninä välipaloina nautittavaksi (joskin Miniässä on vain 122 sivua ja luin sen hetkessä yhteen putkeen).
Kirjan päähenkilö on kuulun mielensäpahoittajaukon miniä, keski-ikäinen kolmen lapsen äiti ja uranainen. Hän on juuri aloittamassa perheestä vapaata viikonloppua designin keskellä espoolaisesssa paritalossa, kun kohtalo puuttuu asioihin ja lähettää appiukon viikonlopuksi kylään. Ja sitten venäläiset bisnesvieraat. Ja lapsetkin. Miniän hermoja koetellaan, mutta kenties kulttuurien törmäys on lopulta kaikille hyväksi. Ainakin siitä sai hauskan tarinan, joka osoitti eri ihmistyyppien eroja tarkan lempeästi ja kantaa ottamattomasti.
Ehdin kuitenkin pari kertaa ajatella, että ehkei naisena kirjoittaminen ole Kyrölle niin helppoa kuin hän sanoi Kirjan ja ruusun päivän haastattelussa. Miniä oli ainakin aika kliseinen uraäiti. Lisäksi kirjaan oli jäänyt pieniä lapsuksia, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä, mutta jotka harmittivat minua. Miniä ei ollut mielestäni kirjassa sen ikäinen kuin hänen olisi pitänyt alun ”taustatietojen” mukaan olla. Tosiaan pieni juttu, mutta olisi sen voinut korjatakin: pienet yksityiskohdat ikään kuin kiinnittävät kertomukset kuitenkin todellisuuteen.
Muutenkin minulle jäi sellainen olo, että itse mielensäpahoittaja olisi monisyisempi, miniäänsä herkullisempi ja jääräpäisellä tavalla lämpimämpi hahmo. Pitää siis lukea joskus ainakin ensimmäinen Mielensäpahoittaja-kirja, vaikka luulen, ettei sekään ole minusta Kerjäläistä ja jänistä parempi. En ole ehkä tarpeeksi sysisuomalainen riemastuakseni aivan täysin Mielensäpahoittajasta; Kerjäläinen ja jänis taas oli minusta hieno ja myös kaunokirjallisesti kiinnostava, minkä takia annan sille myös enemmän pisteitä kuin pakinakirjallisuudelle.
Huumori – suomalaisten mieskirjailijoiden valttikortti?
Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea tämä ”pakinakirjallisuuden” uusin edustaja.
Kirjan ja ruusun päivän kirjoitukseni keskustelussa kerroin, että kuunnellessani maanantaina Kyröä Akateemisessa ajatukseni vaelsivat muihinkin suomalaisiiin humoristisiin mutta tarkkoihin mieskirjoittajiin. Lukiessani Miniää tämä vaikutelma vain vahvistui. Tuntuu, että aika moni kirjoittaja on nykyisin velkaa Kari Hotakaiselle. Hotakainenhan osaa kirjoittaa samaan aikaan hauskasti, koskettavasti ja vaikuttavasti, niin että teksteissä on paljon tarttumapintaa ja niille löytyy paljon lukijoita. Hieman kärjistetyt mutta stereotyyppisyydessään tunnistettavat hahmot kiinnostavat ja puhuttelevat. Mielestäni Kyrön kirjoissa sekä Turkka Hautalan Kansalliskirjassa on jotain samaa kuin niissä parissa Hotakaisen teoksessa, jotka olen lukenut.
Onkohan tämä samankaltaisuus tietoista? Kyrön Kerjäläinen ja jänishän on tietoinen kunnianosoitus niin ikään suurelle humoristille, Arto Paasilinnalle ja tämän teokselle Jäniksen vuosi (olen kirjoittanut kirjoista yhteisarvion). Ehkä muutkin kirjat jatkavat suomalaista mieshumoristien perinnettä?
Minulle suurin suomalainen mieshumoristi on Veikko Huovinen ja hänen teoksistaan tärkeimmäksi nousee Havukka-ahon ajattelija. Olinkin ilahtunut, kun näitä ”hauskoja miehiä” kelailtuani huomasin Morren juuri lukeneen Havukka-ahon. Lukekaa muutkin, se on oiva kirja ja erittäin oivallinen kesäkirja!
Oletko lukenut tai aiotko lukea Miniän? Mitä mieltä olet humoristista tai ironistisista kirjoista? Onko sinulla suosikkihumoristia?
Tekstinäyte Miniän sivulta 15:
Appiukko ehti vain nyökkäämään meille tervehdyksen, kun minä tein hyökkäykseni.
Ojensin kädet leveällä ja halasin hä’ntä seitsemämmen kuukauden pysty vatsa edellä.
Osuin tolppaan. Törmäsin seinään.
Olin joskus mieheni innoittamana halannut puita, tämä pölkky oli vain hiukan jäykempi kuin satavuotias mänty.
Anoppi seisoi appiukon selän takana, katseemme kohtasivat ja hänen ryppyjen reunustamista silmistään minä näin, että tuleva miniä teki pienehkön etikettivirheen. Virheen paikkaamiseen voisi kulua reilu sukupolvi, ehkä kaksi.
Appi yskähteli, kunnes päästin irti.
Tuomas Kyrö: Miniä. Tuomas Kyrö ja Kirjamedia, 2012
P.S. Miniä jäi toistaiseksi mökille vanhempieni luettavaksi, mutta aion viedä sen kirjastoon. Kirjastot ottavat vastaan Miniöitä!