Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

 

Muistot ovat merkillisiä. Tiedämme, ettei kaikkea voi muistaa, mutta entä jos muistamme väärin omat muistomme? Tai jos muistomme eivät edes ole omia, tai joku vie muistomme?

Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen pureutuu muistoihin ja minäkuvan rakentumiseen kiinnostavalla mutta ainakin alkuun hieman vaikeasti hahmottuvalla tavalla. Kirja kertoo kahdesta keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joiden tiet kohtaavat aikuisena. Naiset olivat koulussa ”ystäviä”. Sana on lainausmerkeissä siksi, että ystävyys perustui siihen, ettei juuri muitakaan ystäviä ollut. Yksi oli ujo ja häpesi kotiaan, toinen sairaalloisen lihava ja häpesi kotiaan. Sitten tytöt kasvoivat, jotakin pahaa tapahtui heidän ystävyydelleen, mutta he selvivät tahoillaan. Heistä tuli ”tavallisia”. Kirjan päähenkilökirjailija näkee lehdessä artikkelin entisestä lihavasta Mimistä, nykyisestä hoikasta ”Annasta”, toisesta kirjailijasta. Hän ottaa vastentahtoisesti Mimiin yhteyttä ja naiset yrittävät tavata, mutta tapaamiset epäonnistuvat aina merkillisellä tavalla.

En ole lukenut Hämeen-Anttilan paria viimeisintä romaania, mutta muut olen. Huomasin heti, että tämä ei ole nyt sellainen älykäs ja sujuvasti etenevä viihderomaani kuin muut Hämeen-Anttilan teokset. Kirjan rakenne on sinänsä selkeä, mutta tapahtumat ja hahmot ovat niin outoja, että lukija alkaa pian ihmetellä, mikä on totta ja mikä ei. Se kai on tarkoituskin. Lopulta kirja kertoo isommista asioista kuin siitä, että ystävä tai toinen kirjailija voi varastaa muistosi ja käyttää niitä taiteessaan, pitää materiaalinaan. Senhän takia tätä kirjaa on tänä kirjakohusyksynä pidetty ajankohtaisena, mutta kyllä Tapetinvärinen on aina ajankohtainen. Se kertoo, ettei itseä saa unohtaa eikä omia rajoja kadottaa. Vaikka yrittäisit sulautua tapetinväriseksi, se ei onnistu, jos et ole sinut itsesi kanssa. Kaikki lukemani Hämeen-Anttilan teokset ovat olleet huolellista työtä, mutta tämä on lukemistani selvästi vakavin ja kenties kirjailijalle tärkein aiheeltaan.

Kirjan etuliepeessä sanotaan nimittäin Hämeen-Anttilan kirjoittavan nyt rohkean omakohtaisesti. Tapetinvärinen ei onneksi tarjoa tirkistysmateriaalia uteliaalle tai mollaa ketään, mutta kieltämättä kirjassa on tuntu, että kirjailija tietää, mistä kirjoittaa. Hämeen-Anttila on kertonut julkisuudessa vaikeasta lapsuudestaan, etenkin isäsuhteestaan, joka johti mm. arkuuteen ja syömishäiriöihin, aivan kuten Tapetinvärisen päähenkilö(i)llä.

Lukiessani minulla oli samanlainen fiilis kuin Riikka Pulkkisen Vieraan kanssa, eikä se johtunut vain syömishäiriöteemasta. Se johtui siitä, että taas tuntui, että kirjailija on vakavoitunut, jäntevöitynyt ja rohkaistunut, jättänyt kauniit kertomukset ja astunut uuteen. Olen pitänyt erityisesti Hämeen-Anttilan alkutuotannon lukuromaaneista, mutta iloitsen silti, että kirjailija uudistuu. Ja ainahan minä voin lukea niitä ensimmäisiä romaaneja uudestaan. Pitäisikin kokeilla.

 

Tekstinäyte s. 13:

Kirjoista olin erityisen katkera. Ne merkitsivät minulle niin paljon.
Päiväkirjat.
Olin tottunut ajattelemaan, että vanhempani olivat hävittäneet nuoruuden päiväkirjani, vahingossa tai tahallaan, vaikka he kielsivät. Tai että olin itse pudottanut ne vahingossa roskasäkkiin, kun muutin omaan asuntoon.
Nyt, katsoessani Anna Hopean suuta, olin äkkiä aivan varma, että Mimi oli vienyt ne.
Mimi oli vienyt minulta ne vuodet, jotka uskoin kadottaneeni, piti niitä hallussaan ja teki niillä ties mitä.

 

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava, 2012. Kannen kuvat Virpi Hämeen-Anttilan valokuva-albumeista, kannen suunnittelu Jussi Kaakinen
Kustantamon kirjaesittely

Share

Kommentit

Kiinnostavaa. Minä tykkäsin aikoinaan kovasti Hämeen-Anttilan esikoisesta - ja tykkäsin silloinkin, kun luin kirjan toisen kerran. Alastonkuvia oli hirveä pettymys, Sokkopeli mitäänsanomaton.  Olisi ihanaa lukea Hämeen-Anttilalta taas jotain hyvää, ja tämä kirja kuulostaa pitkästä aikaa siltä, että uskaltaisin ehkä kokeilla. Esimerkiksi tuo omakohtaisuus tuntuisi lupaavalta.

Annika/Lukemisen ilo (Ei varmistettu)

Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta myös ahdistavalta. Ehkä voisin kuitenkin tähän kirjaan tutustua. Minulle tuli tästä mieleen syksyllä lukemani Outi Pakkasen Muistivirhe, jossa myös pohditaan ovatko muistot oikeita.

Jenni S.

Liisa, minä olen pitänyt kaikista Hämeen-Anttilan alkutuotannon romaaneista, pitämisjärjestykseni on mennyt suunnilleen ilmestysmisjärjestyksen mukaan... Tämä oli kyllä ainakin muistikuvieni mukaan ihan erilainen Hämeen-Anttilan teos. Mielenkiinnolla odotan, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Annika, kirja oli tosiaan ahdistava. Niin paljon on ihmisiä, jotka eivät tiedä omia rajojaan, vääristävät omat muistonsa tai eivät ymmärrä eroa oman ja muiden elämän välillä... Pakkasen teoksesta en ole kuullutkaan, aihepiiri kuulostaa tosiaan samalta!

Minä en ole lukenut Hämeen-Anttilaa aikoihin, mutta tämän aihe kuulostaa hyvältä. Sosiaalinen hyväksikäyttö ja vallankäyttö on kiinnostavaa... Varmaan jotain muuta kuin ne yliopistohömppäromaanit, joita kirjailija on tehnyt minun makuuni liikaa.

Jenni S.

Salla, musta yliopistohömppäromaanit olivat kivoja. :) Pitäisi lukea niitä kyllä uudelleen - niin moni on ollut niihin pettynyt, että kiinnostaisi, mitä itse ajattelisin nyt. Tämän uuden kirjan aihe on kyllä kiinnostava ja tärkeä monella tavalla. Hesarissa sanottiinkin syksyllä, että Hämeen-Anttila on kirjoittanut tärkeimmän kirjansa.

Kommentoi