Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Ilahdun aina, kun klassikosta otetaan uusi painos. Se kertoo, että kirjoissa on voimaa, ne kestävät aikaa ja jo kauan sitten kirjoitettu teos voi olla taas tänään ajankohtainen.
Erityisesti sydäntäni lämmitti viime syksynä tieto, että Yrjö Kokon satuklassikko Pessi ja Illusia ilmestyy uudestaan. Luin kirjan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten, mutta nyt jo tuntui hyvältä kerrata tuo viisas ja puhutteleva tarina. Pessi ja Illusia oli lukupiirimme tammikuun kirja, ja kaikki neljä lukijaa ihastuivat siihen.
Minua kiinnostaa Pessissä ja Illusiassa sen monipuolisuus. Kirjassa on monta erillistä tarinaa, ja yhdessä ne muodostavat hienon kokonaisuuden, jossa on yhtäaikaa sodan pahuutta ja sotavuosien ajankuvaa, luonnon vääjäämätöntä ”julmuutta” kun käki siirtää munansa pikkulinnun pesään tai lumikko tappaa hiiriä, ja sitten toisaalta luonnon ja vuodenaikojen kauneutta, satumaailman rajattomuutta, ajatonta viisautta. Vaikka kirjassa on surullisia ja pelottaviakin kohtia, sen sanoma on toiveikas. Vaikka Illusia-keijukainen menettää siipensä eikä pääse takaisin omaan maahansa sateenkaaren taa, hän löytää ystävyyden ja rakkauden Pessi-peikon kanssa. Sekä Pessi että Illusia löytävät kumppanuutensa myötä itsestään uusia puolia, ja moni eläinkin ryhtyy auttamaan heitä. Lopun sanoma on, että elämä jatkuu aina, konkreettisestikin.
Lasten vai aikuisten kirja?
Hyllystäni löytyy ilmeisesti 1960-luvun alusta oleva Pessi ja Illusia (kirjassa ei ole vuosilukua), ja viime syksyn julkaisu on juuri sen näköispainos. Kirjan on kuvittanut Alexander Lindeberg, jonka hienoon kynänjälkeen olen ihastunut myös Martti Haavion Kalevalan tarinoissa. Minusta juuri tämä Pessi ja Illusia on kuvineen kaikkineen lähestulkoon täydellinen, joskin olen tilannut antikasta myös Yrjö Kokon itsensä mustavalkokuvin kuvittaman version.
Haluan saada tuon toisenlaisen Pessin ja Illusian jo vertailun vuoksi. Lukupiiriämme askarrutti kovin, millainen ”oikea” Pessi ja Illusia on. Ainakin minun painoksessani nimittäin luki alkupuheessa, että kyseessä on Kokon lapsia varten lyhentämä versio. Kirja on silti yli 100-sivuinen ja tosiaan paikoin pelottavakin. Satuhahmoista huolimatta tarina puhuttelee minusta enemmän aikuista, tai ei ainakaan ole missään tapauksessa vain lasten kirja.
Kirjassa on siis sotateema, sekä kehyskertomuksena että tarinan sisälläkin. Tarinan alussa kertoja sanoo Pessin ja Illusian tarinan syntyneen jatkosodan aikana rintamalla, ja sota näyttäytyy ajoittain myös Pessin ja Illusian elämässä, jopa kuolleena sotamiehenä. On vaikea kuvitella, miten tästä saisi vielä ”aikuismaisemman” teoksen? Vaikka kertomuksissa puhutaan näennäisesti eläimien ja kasvien elämästä, luonnon tapahtumista, jokaisessa tarinassa on sanoma. Kirjaa voi lukea myös sodanvastaisena tai ekokriittisenä kannanottona.
Toisaalta eräs lukupiirilainen muisteli lapsuusvuosiensa Pessiä ja Illusiaa, jossa ei olisi ollut ollenkaan sotateemaa. Jäi mysteeriksi, onko kirjasta vieläkin ”lapsellisempi” versio vai oliko lukupiiriläisen äiti sensuroinut osia kirjasta sitä lapsilleen lukiessaan? Minäkin muuten annoin kirjan lapsiperheen joululahjaksi sillä ajatuksella, että siinä on kiinnostavia ja keskusteluttavia kuvia ja lapsille on kiva antaa klassikkoja, mutta ihan pienille ei kannata lukea tällaista kirjaa ainakaan kokonaan.
Aikuisille sen sijaan suosittelen kirjaa lämpimästi! Vinkaan myös Ylen artikkelista, jossa on esitelty Yrjö Kokon henkilöhistoriaa ja Pessin ja Illusian teemoja.
Tästä monenikäisten teoksesta kirjoittaminen toi mieleeni myös blogiin loppuvuodesta tulleen lukijatoiveen. Myönnän, etten saanutkaan kirjoitettua aiheesta ”kaikenikäisille sopivat klassikkosadut” joulukuussa, kuten lupasin, mutta nyt lupaan uudelleen: ryhdyn työstämään aihetta nyt ihan oikeasti ja lupaan blogata siitä vielä alkuvuodesta.
Pessi ja Illusia – tekstinäyte s. 65:
Tällä kertaa perhosprinssin rakastuminen oli vakavaa laatua. Se meni naimisiin ruiskaunokin kanssa. Ruiskaunokista tuli prinsessa ja se sai uuden hienon aatelisnimen Centaurea.
– Se oli kaunis satu, sanoi Illusia, kun Pessi lopetti kertomuksensa. – Se teki sinutkin jälleen kauniin hymyileväksi, hän jatkoi katsellen Pessiä.
– Äiti sanoi että ajattelemalla kaunista tulemme itsekin kauniiksi.
– Sinulla oli hyvä ja viisas äiti, virkkoi Illusia hartaasti.
– Minä luulen, että hän uskoi itsekin nokkosperhossadun, sillä kerran hän sanoi minulle, että jokaisessa pojassa on osaksi prinssiä, virkkoi Pessi.
Mutta tuskin Pessi huomasi, että hän oli alkanut oppia tuntemaan itseään vasta sitten, kun oli nähnyt kuvansa synkän ja syvän suvannon pinnassa.
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Wsoy n. 1960 / 2012
Kustantamon kirjaesittely
P.S. Luin Pessin ja Illusian ensimmäistä kertaa, kun olin juuri aloittanut bloggailun, ja kirjoitin kissoihin, kotiasioihin ja kirjoihin keskittyvää sekablogia (jonka takia blogin nimi oli K-blogi, sittemmin nimi on saanut teemablogijatkeita). Käytän tässä arviossa tuon saman bloggauksen kuvia, koska nuo kuvat ovat edelleenkin suosikkejani Pessissä ja Illusiassa. Liitän loppuun vielä niin ikään aiemminkin blogijulkisuudessa esiintyneen kuvan: tällaisen taulun olen tehnyt Pessistä ja Illusiasta inspiroituneena. Taulun kuva ja teksti ovat eräästä ko. teoksen sivunnurkasta. Teksti on sama kuin tuossa tekstinäytteessä.
