Anteeksi! En tarkoittanut sitä, mitä kirjoitin Pridestä.

Tiedättekö mitä? Nyt on tehtävä, kuten eräs instagram-kommentoija minulle jo viikonloppuna ehdotti. On tultava hattu kourassa ja pyydettävä anteeksi.

Joten anteeksi kaikille teille, joita ärsytin ja loukkasin kirjoituksellani tämän viikonlopun aikana. Olen pahoillani, jos saitte huonon olon tekstistäni tai loukkasin teitä. Mutta nyt on tunnustettava yksi toinenkin juttu. Pyydettävä erityisesti sitä anteeksi. Nimittäin: En ole kertonut teille alusta asti tarkoituksella aivan koko totuutta. 

Nyt on käynyt nimittäin niin, että suoritin juuri viikonlopun mittaisen testin, jonka aikana halusin nähdä, onko sananvapaus ja yhteiskuntamme tavoite avoimeen keskusteluun siinä tilassa, missä sen näinä aikoina pitäisi olla. Ja arvatkaa mitä? Selvisi, että ennakkomututuntumani, hienommin sanottuna hypoteesini – valitettavasti – osui paremmin kuin tarkasti maaliin.

Kerrottakoon nyt tiivistetysti, mitä todella on tapahtunut. Kirjoitin torstaille, sopivasti Pride-lauantain kynnyksellä, postauksen, jossa kerroin, että kannatan tasa-arvoa ja Prideä, mutta en pidä siitä hypestä, joka aiheen ympärillä on. (Puhuin myös kulttuurisesta omimisesta, mutta kukaan ei kommentoinut sitä, joten jätetään se aihe tästäkin pois.) Kirjoitin myös mietteeni siitä, ovatko kaikki Pride-lipun profiilikuvaansa laittaneet todella aatteen takana, vai onko kyseessä trendi-ilmiö. Rakensin tarkoituksella tarinan, joka olisi voinut olla aatoksiani, mutta joka oikeasti ei sitä ollut. Nimittäin. Se osuus, jossa kerroin kannattavani tasa-arvoa ja Prideä, oli kyllä täysin totta. Niin minä ajattelen! Mutta se, jossa arvostelin Priden näkyvyyttä, profiilikuvien värejä ja trendi-ilmiöitymistä, ei.

Tein siis testin. Muuntelin totuutta, koska halusin nähdä, kuinka käy.

Sitten suljin tietokoneen ja jäin odottamaan tuloksia.

Ei mennyt kauankaan, kun kävi, kuten ajattelinkin. Kukaan kommentoija ei tarttunut niihin lauseisiin, joissa kerroin positiivisista ajatuksistani koskien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, vaan keskustelu meni nopeasti sille reitille, että minun epäiltiin ”dissaavan” ja olevan sateenkaariaatetta vastaan. Kerrotiin jopa, että ”arvostelen Prideä” ja taidettiinpa mainita minun sanoneen, että ”on väärin osallistua Prideen”. Asiat siis etenivät, kuten pelkäsinkin: Tekstiäni ei luettu kunnolla ja lopulta monessa kommentissa tekstini oli tulkittu yksinkertaisesti niin, että en halua homoseksuaalien näkyvän tässä yhteiskunnassamme. Vaikka oikeasti olin kirjoittanut vain ja ainoastaan kaupallisesta näkyvyydestä ja ihmisten motiiveista osallistua. En siis sanallakaan siitä, että itse Pride tai tasa-arvo olisivat väärin! (Voitte tarkistaa tämän täältä).

Tällainen ilmiö kävi toteen myös siis niissä kymmenissä saamissani viesteissä, jossa kirjoittaja olisi selvästi hyvin valistunut aiheen suhteen ja ei missään nimessä kiihkoileva tai epäasiallinen. Vaan fiksu ja hyvin mielipiteensä perusteleva. Niissäkin oli poimittu kirjoituksestani vain tietty osa ja tilalle oli tuotu epäily siitä, että minulla olisi jotain homoseksuaaleja vastaan. 

No nyt siellä ruudun takana varmaan herää kysymys, miksi sitten tein näin. Miksi otin Instagramiin 100 viestiä  ja suututin aika monet ilman, että edes ajattelin noin (koska kyllä ihan omillakin ajatuksillani on mahdollista saada myrskyjä aikaiseksi)? Ensin ajattelinkin, että tekisin ainoastaan jutun, jossa kirjoittaisin havaintoni siitä, kuinka vaikeaa nykyisin on puhua monista aiheista, jos ei ole täysin samaa mieltä äänekkäimmän jengin kanssa. Että kuinka helposti tulee leimatuksi johonkin sellaiseen kastiin, jonne ei ollenkaan kuuluu.

Pyörittelin tuota aihetta täällä ruudulla pariinkin otteeseen, mutta se lipesi koko ajan käsistäni. Tiesin kyllä periaatteessa, mitä haluaisin sanoa, mutta en tiennyt, oliko minulla silti konkreettisia, sellaisia tarttumanpintaisi esimerkkejä, tuekseni. Tuntui nimittäin, että aihe oli niin abstrakti, että siitä ei oikein saanut otetta.

Sitten tajusin, että minun pitäisi osoittaa asia käytännössä. Halusin todella konkreettisesti nähdä – ja tuoda ennen kaikkea näin blogin kautta muillekin ajateltavaksi – kuinka avoin keskustelu on nykyisin lähes mahdotonta, jos ihmisten välillä on näkemyseroja. Eritoten julkinen keskustelu. Jos joku minua nimittäin OIKEASTI on ärsyttänyt, niin se, että tietyt aiheet ovat nykyisin jo niin tunnelatautuneita, että niistä on miltei mahdoton sanoa mitään kritiikkiä ilman, että saa leiman otsaansa.

En tehnyt postaukseeni tarkoituksenmukaisesti (luonto ei antanut niin paljon periksi) räikeää rasistista vihapuhetta tai homofobiaista tekstiä (jota kukaan ei olisi kyllä varmasti enää uskonutkaan), vaan nimenomaa halusin nähdä, miten se, että yksilö kertoo, että kokee jonkin asian tietyllä tavalla, vaikuttaa vastanottoon. Vaikka toki ”epäilinkin” tekstissäni joidenkin tahojen Priden esiintuonnin motiiveja, en kohdistanut tekstiäni erityisesti kehenkään tai tuominnut toisten valintoja.  Halusin nähdä ja näyttää, että hyvin pienetkin näkemyserot monien voimakkaasti esillä olevien liikkeiden ja aatteiden tavasta ajatella, saa aikaan kulttuurin, jossa sananvapautta ei todellisuudessa olekaan. Ei, vaikka juuri nuo aatteet kannattavat sananvapautta ja kaikkien ihmisten oikeutta olla omia itsejään. Paradoksi, eikö totta?

Toki tekoni oli siinä mielessä raaka, että Pride aiheena on niin arka. Ja nyt on lienee syytä todeta vielä toistamiseen, että olen pahoillani, että jouduin johtamaan tässä testissä teitä hetken harhaan. Se oli blogihistoriani ensimmäinen ja myös viimeinen kerta, kun kirjoitan jotain, mitä en oikeasti ajattele. Koen kuitenkin, että tarpeellinen, koska selvisi aika monta mielenkiintoista asiaa, jota kannattaa varmasti miettiä ja mistä ottaa oppia. Tekoni ei ole siis sormenosoitus Pridelle tai sitä kannattavalle väestölle! Kuulunhan itsekin heihin! Se ei kerro mielestäni mitään Pride-kansasta, vaan KOKO meidän kansastamme.Sateenkaariteema oli nyt näin keskellä kesää ainoastaan oivallinen keino, jolla asian pystyi todentamaan. Yhtä hyvin olisin voinut ottaa kirjoituksen teemakseni turkistarhauksen, naisasiat, uskonnon tai jonkin muun. Haluan siis korostaa, ettei tarkoitukseni ole pilkata tai osoittaa tähän keskusteluun osallistuneiden huonoutta, vaan ennen kaikkea nostaa esille sen, miten keskustelut – aiheesta riippumatta – nykyisin liian usein menevät. 

Testini osoitti seuraavia havaintoja, joiden toivon saavan keskustelua ja mietteitä aikaiseksi:

Havainto numero 1 oli se, jonka oletinkin tapahtuvan. Jostain syystä tämäntyyppisissä keskusteluissa nimittäin usein se, mihin suuret massat kiinnittävät huomionsa, on toisen argumentoijan negatiiviset – omaa mielipidettä vastaiset – kommentit. Minunkaan kirjoituksestani ei moni poiminut esille suvaitsevaisia ja tasa-arvohenkeen sopivia aatoksiani, vaan juuri ne, joissa olin heidän kanssaan eri mieltä. Nämä eri mieltä olevat kommentit vielä sen lisäksi jalostettiin nettikeskustelussa tasolle, joka ei vastannut enää alkuperäistä tekstiäni. 

Havainto numero kaksi liittyy puolestaan siihen, missä muodossa viestit postaustani koskien tulivat. Sen lisäksi, että tekstini haluttiin lukea tahallaan tai tahattomasti vain tiettyjen silmälasien läpi, tapahtui nimittäin ilmiö, jota en ollut osannut mitenkään odottaa. Sen lisäksi, että julkisesti luettavia kommentteja tuli yli sata, sain enemmän kuin KOSKAAN yksityisviestejä aihetta koskien. Ja ei! Ne eivät olleet (yhtä lukuun ottamatta) mitään kauheaa vihapuhetta, vaan vapaasti referoituna tätä tyyliä: ”Veljeni on homo, kannatan tasa-arvoa ja olin toissa vuonna hänen kanssaan Pridessä, mutta minuakin on alkanut mietityttää, onko kaikki tämä rummutus tarpeellista. En vaan tuonne viitsinyt kirjoittaa, ettei kukaan saa väärää kuvaa minusta.”

Nuo yksityisviestit toivat eteeni sen asian, että moni pelkää tässä maassa puhua avoimesti. Ja kyllä: Jos on kauheita aatoksia ja vihapuhetta, on syytäkin olla hiljaa! Mutta onko esimerkiksi äskeisen kaltainen esimerkki niin kauhea, ettei ihminen voi sitä tämmöisessä maassa ääneen lausua ilman, että leimautuu tasa-arvon vastustajaksi. En tiedä itse vastausta tähän. Mutta aika radikaalille se tietysti kuulostaa. 

Se, mitä tällä Pride-testilläni halusin osoittaa, ja minkä se tosiaan teki toteen, on se, että moni sellainen ihminen ja mielipideryhmittymä, joka pyrkii ihailtavasti hyvään ja suvaitsevaisuuteen, valitettavasti rajaa kuitenkin suvaitsevaisuuden usein vain sille osalle, minkä itse suvaitsee. Olen jutellut tästä asiasta paljonkin erilaisten ihmisten kanssa, ja moni on todennut, ettei uskalla esittää yhtikäs mitään kritiikkiä koskien yleisesti hyväksyttyä linjaa puhuttaessa vaikka maahanmuutosta, tasa-arvosta, lisääntymisestä, koulutuksesta, adoptio-oikeudesta, uskonnosta tai jostakin muusta päivänpolttavasta aiheesta. Ja miksikäs ei? Siksi, koska he pelkäävät leimautuvansa väärällä tavalla. Ei kukaan halua otsaansa arvojensa vastaista leimaa!

Ymmärrän heidän pointtinsa enemmän kuin hyvin! Koska tottahan on, ettei tuollaisen prässin alle jääminen hirveän mukavalle tunnu. Enkä nyt siis puhu siitä, etteikö vasta-argumentteja saisi ja pitäisi esittää! Tietysti saa kertoa oman kantansa ja samalla yrittää myös vaikuttaa vastapuolen kantaan.  Tarkoitan tällä ”prässillä” nyt sitä, kuinka eriävän mielipiteensä esittävä ihminen joutuu liian usein sellaiseen tilanteeseen, leimatuksi sellaisilla termeillä, joita ei ole koskaan sanonut tai edes ajatellut. Huomasin nimittäin tässäkin keississä, ettei koko ”totuutta”, eli kaikkia kirjoittamiani sanoja ja lauseita, edes haluttu ymmärtää ja lukea. Tuntuu siltä, että vaikka varsinkin tässä tilanteessa yhteiskunnassa pitäisi syntyä dialogi, halutaan usein rakentaa vastakkainasettelu. Se on sääli, koska aito dialogi on kai ainoa keino, jolla asenteet voi muuttua.

Edelliseen liittyen olen aika surullinen siitä, kuinka sama yhteiskunta, joka kannusta sananvapauteen ja tasa-arvoon, myös hiljentää osan kansasta pelon uhalla. Koska leimautumisen pelon vuoksihan nämä ihmiset laittoivat viestinsä minulle suoraan, eikä tuonne ketjuun.  Enkä nytkään puhu siitä, että KAIKEINLAISILLE kommenteille pitäisi olla tilaa. On olemassa täysin väärää, vaarallista ja vihaan yllyttävää puhetta, jota ei tietysti pidä sallia! Mutta samalla tavalla, kun kenenkään ei pitäisi tuntea pelkoa oman seksuaalisen suuntautumisensa, Jumala-kuvansa, etnisen taustansa tai sukupuolensa vuoksi, ei pelkoa pitäisi tuntea siitä, ettei uskalla sanoa kantaansa julkisesti.

Kun lähdin tähän projektiin, luulin, että tämän testini ”todistusaineisto” löytyisi tuolta kaikkien nähtävillä olevasta kommenttikentästä. Mutta todellisuudessa se löytyikin parhaiten juuri noiden hiljaisten kommentoijien takaa inboksista. Siellä oli paljon ihan tavallisten ihmisten tarinoita, joita he eivät kuitenkaan uskaltaneet kommentoida julkisesti viestiketjuun. Se jos mikä, saa aika hämmentyneeksi.

Kolmas havainto testin aikana oli niin ikää ”vahinkohavainto”, johon en tietysti ollut osannut varautua ollenkaan. Minun tekstiini viittasi nimittäin omassa postauksessaan Tämän kylän homopoika -blogin Eino Nurmisto. Se, miten Nurmisto referoi minua ja puhui minusta, oli ensinnäkin aika yllättävää. Hän mm. kertoi, että  ”rakkauden julistaminen, Priden kaupallisuus ja joka helkkarin asiasta tehtävät printtipaidat, siiderietiketit ja giffit epäilyttävät” minua. Luin oman tekstini läpi neljä kertaa tarkistaakseni, olinko todellakin käyttänyt epäilyttävät-ilmausta. Enkä ollut. Ehkä se ei monistakaan ollut suuri referointivirhe, mutta omaan korvaani se särähti pahasti. Johtuen siitä, että sanat epäillä ja epäilyttävä ovat ainakin omassa päässäni suorassa assosiaatiossa rasismiin, ennakkoluuloihin ja vieroksumiseen. Ja hei: Tuosta tekstistähän tulee myös kuva, että vastustaisin Prideä ja ylipäätään rakkautta. En tiedä, oliko kyseessä Nursmiton taholta vahinko, mutta itsestäni tuntui, että tässä toteutui juuri se ylempänä tekstissä kertomani havainto siitä, kuinka hyvis-pahis -ajattelu rakenentuu näihin keskusteluihin kuin itsestään.

Tämä esimerkki tosin oli hyvä siinä mielessä, että sekin omalta osaltaan osoitti testini tärkeyden! On nimittäin vaikea päästä rakentavaan keskusteluun, jos toisin ajattelevien ihmisten  suuhun laitetaan sanoja, joita siellä ei ole. Vaikka kuinka tiesin leikin nimen siihen ryhtyessäni, nousi minulla silti pala kurkkuun siitä, kuinka Nurmisto totesi blogikolleganani minun kaupallistaneen ”kaiken, jopa  rakkauselämänsä”. Viitaten tapaani tehdä työtäni ja suhteuttaa siihen yksityiselämäni, oli tietysti tehokas tapa kyseenalaistaa minut jo ihmisenäkin.  Vaikka jokainen lukija, joka täällä on enemmän kuin kerran käynyt, varmasti tietää, etten harrasta aviomieshaastiksia, bloginäkyvyydellä maksettuja häitä, enkä muitakaan, niin kyllähän tuo silti kolahti ytimiin. Ja kuulosti tietysti raffille, joka oli varmasti tarkoituskin.

No. Se näistä henkilökohtaisesti tuntuvista jutuista. Koska niillä ei ole mitään merkitystä tämän isomman keissin rinnalla. Mutta seuraavilla on. Ja se onkin se neljäs havainto, jonka tämä testi toi tullessaan. Se kohta, jossa Nurmisto A) kertoi lukijoilleen, ettei minun blogiani kannata lukea ja B) toivoi minun olevan hiljaa, jos en tiedä, mistä puhun, oli – valitettavasti – juuri se asia,  mikä nykykeskustelussa on mielestäni vialla. Ja minkä vuoksi koin tärkeäksi tuoda tämän aiheen esille.

Kun Nurmisto kehottaa  postauksensa lopussa minua keskittämään aikani ”kolttujen” mainostamiseen toteamalla ”Kun ei tiedä mistä puhuu, ei kannata puhua”, toteuttaa se surullisella tavalla sitä teemaa, jonka olen ajatellut jo aikaisemminkin olevan tämän nykyisen keskustelukulttuurin ytimessä. Mies, joka puhuu sananvapauden, kaikkien ihmisten tasavertaisuuden ja avoimuuden puolesta on valmis alentamaan toisen yksilön tasolle, jossa tämä on hänen mukaansa kykenevä kirjoittamaan vain mekoista. Ja jos oikein luin ”ei kannata puhua -kohdan” oikein, hän myös toivoi, etten puhuisi tästä asiasta. Tässä on se kohta, joka ei ole todellakaan vain Nurmiston tekstin ongelma. Vaan isommassa mittakaavassa monen keskustelun, jota maassamme käydään. Se, että omaa mielipidettään ei saa esittää ilman, että joutuu henkilökohtaisella tasolla loukatuksi, älykkyyttä epäillään ja kehotetaan vaikenemaan, ei voi olla oikea suunta.

Minä uskon, että muutos yhteiskunnassa syntyy isoilla ja näkyvillä teoilla. Jos naiset olisivat vaan kutoneen hiljaa sukkaa 1800-1900-lukujen vaiheessa, ei tässä olisi varmasti vieläkään äänioikeutta. Mutta se tapa, se retoriikka, miten näitä asioita hoidetaan, toivoisi olevan vähän erilainen. On totta, että nyt tällä kertaa tuo kommentointi säilyi ihan hirvittävän paljon asiallisempana kuin aikoihin. Joten kiitos te ihanat siitä <3 Luin jokaisen sanan ja oli huikea nähdä, mitä sakkia täällä on!

Mutta onhan se kai myönnettävä itse kunkin, että ennakkoasenne, jonka minun tekstini teissä herätti, ohjasi montaakin kommenttia, vaikka ne hyvin asiallisina pysyivätkin. Eikö niin? Siinä näki, että monelta hämärtyi omaa aatetta seuratessa se, mitä todella olin kirjoittanut, ja mitä minun toisaalta ajateltiin kirjoittaneen. Tämähän on hyvin tyypillistä näissä keskusteluissa ja se saa minut usein ihan toivottomaksi. Ja kuitenkin tavoite varmasti kaikilla olisi, ettei kenenkään tarvitse vastaanottaa kiusaamista, vittuilua ja hiljentämistä. Silloinkaan, kun ei ole naapurin kanssa ihan jokaisesta nyanssista samaa mieltä.

Toivottavasti seuraavaa Prideä odottava vuosi alkaa iloisissa, rakastavissa ja ihanissa merkeissä! Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin kyllä, minusta ei OIKESTI voisi olla ihanampaa kuin rakkauden juhla, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Voi kun se juhla kestäisi myös ihan täällä arjessa niin, että jokainen ihminen – työpaikasta tai koulusta riippumatta – saisi olla avoimesti sitä, mitä on. Ja kyllä. Edelleen ne 5 euron feministiläppä-t-paidat ei ole mun juttu, mutta oikeasti musta on vaan äärimmäisen rohkeaa, että niin moni ihminen ja brändi uskaltaa ottaa näkyvästi kantaa sateenkarilipuin. Se on oikeasti se suunta, johon yrityselämän tulee jatkossakin mennä. Olla vastuullisia ja ottaa kantaa aiheisiin, jotka kokee tärkeiksi.Olen ylpeä kaikista niistä yrityksistä, joiden kanssa saan tehdä töitä ja jotka uskalsivat eilen olla esillä. 

Otan ehdottomasti loan niskaan, jos koet, että punke`d meni liian pitkälle.Ymmärrän, että tekoni oli aika äärimmäinen ja provokatiivinen. Voin sanoa, että olin jo murtua lauantai-illan kohdalla, mutta sain vedettyä jäitä hattuun.

Tosin toivon mahdollisen kiukun vastapainoksi myös sitä, että mietitte oikeasti, mitä tässä keississä juuri tapahtui. Voisiko tämäkin olla asia, jossa voisimme oppia lähimmäisenrakkautta? Sitä, että vaikka ollaan eri mieltä, kuunnellaan argumentit loppuun ja ei leimata puutteellisen tiedon varassa. Ei ainakaan isketä leimoja otsaan ja sanoja toisten suuhun, joita sieltä ei ole tullut. Ei luoda tahallaan vastakkainasettelua. Ei lueta teksteistä vain yhtä puolta, vaan pyritään antamaan ääni kaikille niille, jotka eivät syystä tai toisesta uskalla sitä ottaa. Ei otettaisi asennetta, jossa on ”pakko tulla kertomaan aikuiselle ihmiselle” kuinka väärässä nämä ovat. Vaan juteltaisiin toista arvostaen. 

Ja kiitos vielä kerran te kaikki fiksut, ihanat, ajattelevat ja lämpimät tyypit, jotka halusitte kertoa kantanne ja tehdä maailmasta paremman paikan. Oli kyllä vaikeaa olla hiljaa ja antaa tulen roihahtaa.  Jos en ajattelisi jo valmiiksi näin, viimeistään nuo teidän kommenttinne saisivat minut olemaan tasa-arvon kannalla. Olette ihania ja maa lepää kyllä paljon valoisamman tulevaisuuden varassa, kun saadaan vielä translaki ja ennen kaikkea asenneilmapiiri muuallakin kuin kehäkolmosen sisäpuolella kauttaaltaan sallivaksi! Täytyy myöntää, että yksi hypoteesini osa ei osunut oikeaan: Keskustelu oli paljon hillitympää, perustellumpaa ja kypsempää, kuin olin odottanut. Ja se jos mikä, on juuri teidän ansiotanne!

Mitä tästä opittiin?

Ehkä sen, että vaikka kuinka oma asia on tärkeä, annetaan tilaa myös niiden arkojenkin äänelle. Ettei kenenkään tarvitse pelon vuoksi kommentoida enää inboxiin, vaan voi sanoa asiansa julkisesti. Ei tuomita liian aikaisin, eikä ainakaan puutteellisin perustein. Vastataan vihaan hyvällä ja yritetään luoda dialogia vastakkainasettelun sijaan.

Ensi vuonna sitten itse kulkueeseen mukaan! Haluan vielä kerran korostaa, ettei tarkoitukseni ollut kertoa, että Pride-väessä tai tasa-arvokeskustelussa olisi mitään sen enemmän väärää kuin missään muussakaan. Päinvastoin itse asiassa: Jos jonkin asian puolesta toivoo ylilyöntejä, niin se on rakkaus!  Tällä kertaa sateenkaariteema vaan oli sopivasti käsillä, mutta testimateriaaliksi olisi voinut sopia mikä tahansa muukin teema Hesarista.

Kiitos ja anteeksi. Love&Peace!

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen