Synnytyskertomus, vol. 2

Laura loves

Kun kerran lupasin: näin Uljas Aarre Alaska syntyi 25. lokakuuta.

 

Jo kolme yötä ja päivää oli supistellut. Olin ymmälläni, koska Sulon raskaudessa ensimmäinen supistus koko raskauden aikana posahti kehiin aamulla ja saman päivän iltana vauva syntyi. Nytkin siis luulin, että wohoo, se on menoa nyt, kun supistukset alkoivat lasketun ajan vastaisena yönä 22. lokakuuta. Ehei. On/off -meiningillä mentiin monta päivää. Aleksin äiti tuli meille jo kerran turhaan yöksi. Olin suunnattoman turhautunut ja jännittynyt, koska neuvolasta varoiteltiin, että supistelu voi kestää vaikka pari viikkoa -- synnytyksen käynnistykseen astikin.

Kutsuin hermoromahduksen partaalla äitini meille Turkuun pariksi yöksi. Muistutin, että kyse on oikeastaan äidin velvollisuudesta. Äiti vastasi kuten äidin tulee: "Niin onkin. Ja harvemmin tällaisia velvollisuuksia enää on." Oloni muuttui luottavaisemmaksi, kun äiti saapui keskiviikkoiltana meille. Oli lokakuun 24., YK:n päivä. Ilmoitin iltapalapöydässä, että "MINÄ MUUTEN LÄHEN TÄNÄÄN SINNE SYNNYTTÄMÄÄN, SAATANA". Äitini vastailmoitus oli: "Sitten sun pitää kyllä vähän liikkua. Mennään reippaalle kävelylle." Kävelimme Turun linnan ympäri ja eksyimme umpikujaan satama-alueella. Hiljensin välillä kävelytahtia, kun supisteli.

Menin nukkumaan. Taas supisteli, koko ajan inhottavammin. Olin unohtanut, miltä supistus tuntuu: ei ollenkaan viiltävältä kivulta, vaan ontolta puhallukselta, kuin joku täyttäisi lantiosi sisällä ilmapalloa, joka poksauttaa jokaisen luusi rikki. Ripustautuva taaperoni, Sulo Merri Matias, itkeskeli unissaan "äiiitii äiiitii" ja vaati pitämään kädestään kiinni. Hän oli siis tassutellut väliimme, kuten tavallista. Yritin palvella hänen tarpeitaan ja samalla sietää supistuksia. Tilanne oli painajaismainen.

Kello yhdeltä sanoin Aleksille, että nyt lähdetään sinne sairaalaan, en kestä enää. Kuiskutin äitini yläkertaan. Luonnollisesti Sulo heräsi ja alkoi kirkua, kun huomasimme, että olemme pukemassa ja lähdössä keskellä yötä jonnekin. Lähtö oli kammottava.

Ennen synnytyssaliin pääsemistä synnytysosastolla kökitään verhoin erotetuissa looseissa, jossa ollaan käyrillä eli mitataan antureilla supistuksia. Jälleen kävi niin, että käyriä piti ottaa puoli tuntia, mutta meidät unohdettiin kopperoomme ainakin tunniksi. Kunhan mainitsin. Tämä toistui viime synnytyksessä ja tässä: "Tulen ihan kohta katsomaan teitä", eikä ketään kuulu tuntikausiin ellei itse mene hakemaan tai soittele kelloa. Toisaalta siitä tulee kiva fiilis siitä, että synnytämme kaksin, eikä kyseessä ole kovin dramaattinen tapahtuma. Toisaalta se on aika ärsyttävää silloin, kun kaipaisi apua. Toki kyseessä on varmasti resurssikysymys ja kätilöt huseeraavat toisaalla jonkin kiireellisemmän asian parissa. Emmävalita. Ihan kivoja kätilöitä oli nytkin, varsinkin viimeiset kaksi.

Niin, viimeiset kaksi. Tässä kohtaa valistunut synnytyskertomuslukija/synnyttäjä tajuaa, että kätilövuoro on vaihtunut ainakin kerran synnytykseni aikana. Mikä taas luultavasti tarkoittaa sitä, että synnytys on kestänyt. Menimme sairaalaan kello 02 ja Uljas syntyi kello 12, eli emme olleet synnyttämässä "kuin" 10 tuntia, mutta kuultuani koko raskauden ajan nopeista, helpoista toisista synnytyksistä, odotin jotain ihan muuta. Sulostakaan emme ehtineet olla sairaalassa kuin 8 tuntia. Minua on petetty!

Se oli oma kohtuni, joka minut petti. Kaikki alkoi lupaavasti. Loosikopperon sisätutkimuksessa olin 5 senttimetriä auki (eli puolivälissä -- ponnistaminen alkaa, kun ollaan 10 senttiä auki). Mutta sitten homma tyssäsi. Kello 02: 5 senttiä. Hyvä, siirtykää saliin. Kello 03: 5 senttiä. Kello 04: 5 senttiä. Kello 05: ehkä 5.5 senttiä. Jne. Supisteli koko ajan kovaa, mutta harvakseltaan. Synnytys on siitä ihmeellinen homma (tätä ei voi mitenkään käsittää ennen kuin sen on kokenut), että supistusten välillä olo on täysin normaali. Voi pelata Angry Birdsia (en tehnyt tosin niin), kirjoittaa päiväkirjaa (niin tein), facebookata, hokea "hohhoijaa, tää on tylsää" -- vaikka supistushetkellä luulisi kuolevansa kipuun.

Kokeilin kaikenlaista. Olin kuumassa suihkussa miltei tunnin. Kätilö pisteli akupunktioneuloja ties mihin päin kroppaani. Pompin jumppapallolla. Kävelin pitkin käytäviä. Otin kohdunsuun PCB-puudutteen kahdesti (ensimmäisellä kerralla se toimi toispuoleisesti, toisella kerralla ei ollenkaan). Kalvot puhkaistiin. Supistukset eivät vain ottaneet tihentyäkseen. Yö vaihtui aamuksi. Jokaisen supistuksen hetkellä huusin Aleksille: "Nytnytnyntyntynynytt hieromaan!" ja se murjoi alaselkääni vimmatusti. Olisin mennyttä kalua ilman sitä toimenpidettä.

Kello tuli kahdeksan ja yhdeksän. Lähetin äidilleni tekstiviestin: "Etenee hitaasti, mutta varmasti." En uskonut viestin sisältöön ollenkaan. Ei edennyt, ollenkaan varmasti. Ajattelin, että vaikka vauva huutaisi vuoden putkeen, lupaan olla valittamatta, jos saan vain sen ulos itsestäni.

Kymmeneltä aloin olla toivoton. Sanoin kätilöille, että on pakko saada epiduraali, en keksi enää muuta. Kätilötkin olivat hiukan neuvottomia ja harmittelivat supistusten laiskuutta.

Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kanyyli asennettiin kämmenselkään. Suonta ei löytynyt helposti -- monta ehti poksahtaa poikki, ja käteni oli musta vielä monta päivää synnytyksen jälkeen. Tehtiin kaikki esivalmistelut, joita epiduraalin laitossa on monta: etsitään oikea kohta, teippaillaan ja piirrellään, etsitään asentoa, desinfioidaan selkää suihkeella, paikallispuudutetaan pistokohta...

Vihdoin kaikki oli valmista ja lääkärillä neula kädessä. Tunsin, miten hän lähestyi selkäni takana, mutta tunsin myös, kuinka mojova supistus lähestyi. "Odota, älä laita sitä vielä, mä en voi olla paikallani, odotetaan tämä supistus", pyysin. "Sopii", lääkäri sanoi. Supistus tuli -- ja se oli erilainen kuin yksikään aiempi. Aleksi kuvailee minun tehneen sängyllä äkillisen salsaliikkeen. Itse muistelen, että ahterini alkoi täristä kontrolloimattomasti.

"Aha, nyt sä ponnistat", kätilö kertoi avuliaasti, koska en oikeasti itse tajunnut, mitä oli tapahtumassa. "Jaa, no ei tätä sitten kannata laittaa", sanoi anestesialääkäri, veti neulansa selkäni luota ja alkoi pakata kamojaan. Minä nauroin helpottuneen hirvittyneenä (eeeen halua ponnistaa ilman puudutteita), muut vain helpottuneina.

Sitten ponnistettiin, useissa asennoissa, kunnes kätilöt kehottivat kontilleen sängyn nostettua päätyä vasten. Se olikin tehokkain ja luonnollisin asento. Supistukset olivat yhä laiskoja ja lapsi senkun hengaili synnytyskanavassa. Meni vartti, puoli tuntia, 45 minuuttia. Vauvan sydänäänet olivat koko ajan hyvät, joten kiirettä ei ollut -- mutta olisi voinut koska vain tulla. Lopulta laitettiin kanyylin kautta oksitosiinitippa, jotta supistuksiin tulisi voimaa. Ähersin aivan primitiivisissä tiloissa. Ponnistaminen ilman epiduraalia oli aivan täysin eri kokemus kuin sen kanssa (aiempi synnytykseni). Ravisuttavaa, hullua, hassua. Ei oikeastaan kivuliasta -- paitsi sillä hetkellä, kun sinulle kerrotaan, että nyt se on pää on ihan tuossa.

Kaksi kertaa sitä tunnetta riittää minulle tässä elämässä. Kun pienen ihmisen suuri pää venyttää sinut kahtia ja vannot halkeavasi lopullisesti pariin osaan. Olen hiljainen ja maltillinen synnyttäjä (hämäläinen nääs - ei tehrä tästä ny numeroo) mutta siinä kohtaa sanoin, että ai saatana. "Mä tiedän, että tää tuntuu inhottavalta", sanoi ihana blondimisukätilöni. Ja se omituinen tunne, kun päätä seuraavat hartiat ja kokonainen isonpieni ihminen. Minun sisältäni, tuommoinen.

Se helpotuksen tunne, kun sängylle putoaa märkä möhkäle, ja kurkottaa katsomaan, ja siinä onkin kaunis vauva, ihan täydellinen ihminen. Muistan olleeni niin häkeltynyt koko projektista, etten edes itkenyt. Huh. "Ihan Sulon näköinen", sanoin ja tuijotin vain. Oli keskipäivä ja ensilumi satoi Turun ylle.

Sitten lasta aletaan mitata ja siistiä kaiken maailman limoista, ja eteensä saa tarjottimen hirveää paskaa, joka sillä hetkellä kuitenkin näyttää ja maistuu parhaalta aterialta, jonka olet ikinä ikinä koskaan nähnyt. Tässä tapauksessa: Perinteinen-mansikkajogurttipurkki, ellottavaa Pommac-litkua, kitkerää kahvia, pullava teollisuussämpylä ties millä kalkkunaleikkeellä. Ai että. Antakaa lisää.

(Tarjottimella oli toki myös vaaleansiniset villasukat koska minä sain miesmiesmiesmiesäijjääijjääijjääijjälapsen.)

Loput sairaala-ajasta myötäili edelliskerran kokemuksia: tajuton koti-ikävä, hirvittävä ahdistus etenkin öisin. Nyt tosin osasin odottaa erityisesti toisen vuorokauden hormonirysähdystä, jolloin jotkut äidit varmaan kokevat ihanan maanisen hybriksen, toiset taas tahdon kuolla en kestä vittu sekoan -fiilarit. Haluatteko tietää, kumpaan kategoriaan minä kuulun? Arvatenkin vastaaminen on tarpeetonta.

Tällä kertaa yhtälö oli uudenlainen: oli kamala ikävä Suloa, ja niin omituista kun se kävi kyläilemässä. Omituista minulle ja hänelle. Katsottiin Palomies Sami -DVD:tä kapealla sairaalasängyllä ja Sulo vilkuili pikkuveljeään hermostuneesti hymyillen. 48 tunnin jälkeen vaadin päästä kotiin. "Jos vielä yheksi yöksi jäisitte..." ehdotti lääkäri, jolloin purskahdin itkuun ja sanoin topakasti, että mielenterveyteni vuoksi minun on päästävä kotiin nyt. Hän katsoi minua lempeästi ja sanoi: "Eihän kukaan sairaalassa mielellään ole -- lähtekää vain." Sydän tuntui heti kiloa keveämmältä.

En yhä ymmärrä, miksei perhehuone oli synnytyshommissa normi. Ekat hetket, tunnit ja päivät ilman lapsen isää rinnallani ovat minulle ahdistava kokemus. Se, että isä vierailee sairaalassa, aloittaa saman tien oletuksen siitä, että isä on jonkinlaisella vierailulla vauvan ja äidin elämässä. Että perheyksikkö on äiti+vauva, isä semi-ulkopuolinen apurihemmo. Ei se mene niin, vaikka imetyssymbioosi onkin tosiasia. Ennen kuin haksahdan poliittisen paasauksen puolelle, päätän raportin täältä tähän.

Synnytetty on. Ja unohtumatonta se on. Nämä hommat olivat kohdaltani tietääkseni tässä.

Share

Kommentit

Amma
Why you little!!

Ihanasti kuvaat tuota ponnistamista, siltä se juu tuntui. Itse viimeistelen samaa juttua, tosin mullahan siitä jo on enemmän aikaa. Et ei enää ihan noin tarkkaan osaa kuvata sitä. Tai itseasiassa, aika kun se kultaa muistot, niin meinaan jo sanoa et "eihän se niin paha ollutkaan". Oli se, ei yhtään mukavaa. Vaikka lopputulos ja jaadajaada, mutta hei, ilman sitä lopputulosta, sitä synnyttämishommaa ei kukaan täysjärkinen tekis.

Jonnacinderella (Ei varmistettu)

Tää ei nyt kuulu asiaan millään tavalla, mut olin tänään Skanssissa ja löysin sekä sinun lompakon että puhelimen. Oot todennäköisesti käyny tankilla ja jättänyt tavarat auton katolle. Miten ihmeessä saan nää sulle? Pahoittelen mut mun oli pakko kaivaa sun lompakkoa jotta löytäisin susta tietoa. Ajokortin kuvan ja nimen perusteella googletin ja löysin tämän artikkelin ja näen että nää kuuluu sulle. Sillä lompakossasi on myös poikasi kelakortti. Siitä tiedän varmuudella että nämä ovat sinun tavaroitasi. Laitoin kännykkäsi lataukseen ja toivon että joku soittaa siihen. sim on tosin lukittu, joten en pääse itse soittamaan kenellekään joka sinun puhelimessasi on, enkä tiedä pystyykö tuohon kännykkään edes soittamaan. Ota yhteyttä kun näät tämän.

Amma
Why you little!!

Öö, siis MUN nää ainakaan ei ole. Puhelimella luin kommentin, mutta silti piti tarkistaa että "joo-o, on mun puhelin tallessa" ja myös pörssi on.

Mut siis liekkö nää Lauran? Tai jonkun mun kaksoisolennon? Enihuu, toivottavasti löytävät omistajalleen!

laurafree
Laura loves

Ihana Jonna, mun siis olivat ja kyllä -- katolta pudonneet. Kiitos vielä ÄLYTTÖMÄSTI!

phocahispida

Apus. Vauvani oli päin helvettiä tulossa ja sen jälkeen ei kivutonta hetkeä ollut vuorokauteen. Ei supistusten välissä eikä milloinkaan. Vauvan pää painoi jotain hermoa ja tuntui siltä, kuin joku olisi koko ajan kiskoen hivuttanut peräsuolta hiljaista tahtia ulos. Ei mitään puudutteita ja 3-4 cm tilassa odoteltiin 55 h kunnes yliannos oksitosiinia, rytmihäiriöitä, pyörtyminen, eeppiset tulehdusarvot ja synnyttäjä joka huutaa että: "Nyt leikkaatte, ette tapa vauvania. Menen taksilla muualle, jollette tee jotain!" Terkkuja Porvooseen

SonjaKookoo (Ei varmistettu) http://sonjasly.blogspot.fi/

Ihanan lennokkaasti, mutta tunnepitoisesti kerrottu. Minäkin synnytin ilman puudutteita ja ei ole ajatusta tehdä sitä toista kertaa - etenkään ponnistaa. Olen kuitenkin iloinen, että pystyin eläytymään kertomukseen JA nauramaankin välillä.
"Ravisuttavaa" check, "hullua" check, mutta "hassua" njet. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

No tätä kannatti odottaa, tuli kyyneleet. Ihmeellistä mutta niin hirveetä, synnyttäminen. Tai ainakaan minä en halua enää ikinä siihen tilanteeseen. Voin kuvitella koti-ikävän ja ikävän esikoisen luo, huh. Mutta, kun saa rauhassa koota itsensä, kotona...varmasti tuntuu paljon paremmalle. Tai mistäs minä tiedän, en edelleenkään halua kokeilla :D

Riikka - Hunajaista (Ei varmistettu)

Lauhistelija ja nyyhkijä olin siis mä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Kauhistelija, aaaargh, ja nakkisormet!

Mamma
Mamman Sähkövatkain

Mulla esikoisen kanssa en tuntenut edes mitään harjoitus suppareita, niinpä ne ekat oli just ne oikeet ja koko hässäkkä 3,5h. Toisen kanssa supisteli ensin 3päivää ja melkein viikko väliä ja 2 päivää sen jälkeen. Oli tosi ahdistavaas ku ties että ne loppuu tasan siihen että menee nukkumaan. Synytys kesti onneks vaan 2,5h kun yksin lähdin, koska mies jäi tytön kanssa kotiin. Ja taas mentiin ilman mitään puudutuksia. Nyt vaan ei ilokaasu auttanut ja ainoa mikä auttoi oli suihku. Yksin olin paljon kun oli synnärillä ruuhkaa, onneks tiesivät että oon nopea että joku kävi koko ajan kurkkimassa.

 

Toisen lapsen kanssa tuli tosiaan se, että äkkiä vaan kotiin esikoisen ja miehen luo. Tuntu kun olis jotain vieraita käynyt kylässä kun tulivat sairaalaan kattomaan

pumpkinjam

Täällä tekstiä luki yksi, jonka laskettu aika olisi TÄNÄÄN. Eli kiitos vaan! Hulluna hingun lähes lääkkeetöntä synnytystä. Saas nähdä, missä kohtaa todellisuus astuu kehiin.

(Ei varmistettu) http://odotuksellinenelama.blogspot.com

Olen synnyttänyt kaksi lasta ilman mitään puudutuksia. Ja voi luoja se pään synnyttäminen. Juuri niin, kamalinta ikinä. Mutta sitten kun ne hartiat tulee, ja plops, se on kokonaan ulkona.

Ja se maailman paras ruoka sen jälkeen. Väljähtynyttä teetä, kuiva sämpylä ja jugurtti isälle. Maailman paras ruoka, ihan kuin ei olisi koskaan muuta syönytkään. Kumma juttu tuo synnytys.

Mahtava kertomus :)

Verski

W/ love from me 2 you

Sait kuitenkin ruokaa nopeasti synnytyksen jälkeen? Lucky you! 

Ensimmäisellä kerralla jouduin odottamaan sellaiset 6 tuntia, että antoivat ruokaa (ja silloinkin yökkö heltyi antamaan vähän liian ajoissa, kun olin niin rikki syömättömyydestä, jota oli jo lapsen syntyessä kestänyt reilun vuorokauden!). Olin sen verran tosiaan nälissäni, että heti kun sain tytön paidan alle kiitin ja pyysin saada myös ruokaa..

Toisella kerralla, vaikka istukan irtoamisessa ei ollut ongelmia kuten ekalla kerralla jouduin kuitenkin odottelemaan ruokaa jonkin aikaa..mutta ehkä ne unohti meidät siinä kohtaa..

Sairaala on kyllä ankea paikka..ensimmäisen kanssa oli tosin ihan jees fiilis olla siellä..jotenkin turvallista ja kun on varustettu hyvillä unenlahjoilla, niin yötkin meni ihan jees, mutta nyt toisen kanssa kun on niin jumalaton ikävä sitä ensimmäistä (joka meillä ei edes voinut vierailla kun kahden ekan vierailun jälkeen meni koko ilta itkiessä äitiä!)..Meillä vielä kakkosella oli tulehdusta keuhkoissa ja jouduttiin olemaan sairaalassa viikko! VIIKKO! Kun olin varautunut siihen pariin päivään..sen lisäksi vauva oli ensin osastolla mun kanssa, sitten teholla, sitten taas osastolla, josta loppui tila ja meidät siirrettiin lastenosastolle, jossa minä en enää saanutkaan ruokaa/lääkkeitä/pyyhkeitä jne. Aikamoista pompottelua ja kamala huoli koko ajan toisesta ja se ikävä sitä esikoista! 

Kun sieltä kotiin pääsin, sanoin etten enää ikinä halua sairaalaan! No..meni muutama viikko ja vauva sairastui taas ja piti mennä yhdeksi yöksi..olin paska äiti tai en, niin lähetin miehen sinne vauvan kanssa ja jäin itse esikoisen kanssa kotiin..sen verran oli vielä muistissa se synnytysreissu!

Vierailija (Ei varmistettu)

Iik, itku tuli, taas. Kiitos kun jaoit, ihana!

Nähhäänkö pian? LesMills-tilitykset!

Mindeka
Ma-material Girl

Ihanasti kirjoitettu, ja toi kuva vastasyntyneestä minimiehestä sun rinnalla -Sniif. Voiko kauniimpaa kuvaa ollakaan??

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm.. Mä en kyllä tajua miksi tota ruokaa tarvitsee aina haukkua. Se on ihan perus leipä, jogurtti ja itseasiassa kyllä omenamehu, ei pommac. Ja ihan tavallista kahvia, jonka keittää ihan tavalliset ihmiset. Miksi hitossa sitäkin pitää aina haukkua? Vai millasta välipalaa ihmiset sitten kotonaan syövät? Ja toiseksi. Kukaan ei halua pitää porukkaa väkisin siellä osastolla. Joskus on vaan suositeltavaa (useimmiten vauvan voinnin vuoksi), että sinne jäädään. Se on päivä-pari teidän elämästä, ei sen enempää.. Näin yleisesti, kun siitä aina itketään, että miks siellä on oltava. Vauvaa ajatellen. Siks siellä on oltava.

Vadelmia (Ei varmistettu) http://appelsiinimyssy.blogspot.se/

Mulla ei ole valittamista viime synnytyksen jälkeisestä tarjoilusta. Itse asiassa mulla ei ole yhtään kunnon kuvaa itsestäni tai vauvasta mutta tarjottimesta sen sijaan kyllä. Teki niin ison vaikutuksen mm. kiemuralle asetellut kurkut: http://3.bp.blogspot.com/-04iFfWRdR5U/T43O37t5MbI/AAAAAAAACx8/IAyyeIkqta...

laurafree
Laura loves

Voi Vierailija 22:52, kun näet sen lounastarjotinkuvan, tajuat kyllä, miksi sitä ruokaa pitää haukkua. Muun muassa siksi, ettei sillä ole mitään tekemistä ruoan kanssa. Laitosruoka on tunnetusti hajutonta ja mautonta. Kokemukseni mukaan se on myös vähäravinteista ja muutenkin ankeaa. Mutta luksusta toki silti saada sitä nenän eteen sata kertaa päivässä! Ja voi kunpa tuo olisi ollut omenamehua, olisin hörppinyt sen hetkessä, mutta se oli vihaamaani Pommacia. -- Tiedän myös oikein hyvin, miksi siellä sairaalassa on oltava. Vauvan takia. (Äidin voinninkin.) Siksihän mä siellä olen, vaikka siellä on maailman hirveintä. Nyt seurattiin bilirubiiniarvoja, muuten oltaisiin kotiuduttu aiemminkin. 

Vadelmia, ooooo! Mitkä kurkut! Nyt kyllä! Ja lippu salossa! Ja hedelmät drinksuissa. I love it! :D

whitelily
White Lily

Ihanasti kerrottu tarina pienen syntymästä. Kamalaa kuvitella, mitä tuo kipu on ilman puudutteita! Itsellä tuo kipu epiduraalin kanssakin tuntui aivan järkyttävän kamalalta, luulin, että kuolen siihen paikkaan ja repeän kahtia. Sillä hetkellä olin varma, ettei enää ikinä uudestaan!! 

Sairaalat on kamalia. Jännitin jo etukäteen kuinka selviän ilman miestäni ne pari yötä. Olet ihan sekaisin kokonaan uudesta tilanteesta. Ja vielä meillä oli herätettävä vauva syömään kahden tunnin välein. Huh, miten siitä selvittiin.

Nyt jo aikaa tuosta kulunut reilu 6 kk. Poju kasvanut hienosti ja voi vaan ihmetellä tätä elämää. Pieniä ihmisiä syntyy meistä <3

Mukavaa talven jatkoa teille!

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm. Ihmeellistä, että siellä oli Pommacia.. Olen saanut tuon ko. tarjottimen kyllä muutaman kerran eteeni.. Ja samassa paikassa. Mut ehkä se on vaihtunut Pommaciin :) Ja ehkä mä vaan olen sitten tottunut jotenkin surkeempaan ruokaan kuin muut, koska musta sairaalaruoka on aika perus huttua. Ei ihmeellistä, mutta ei nyt pahaakaan..

Kommentoi