Synnytyskertomus, vol. 2

Kun kerran lupasin: näin Uljas Aarre Alaska syntyi 25. lokakuuta.

 

Jo kolme yötä ja päivää oli supistellut. Olin ymmälläni, koska Sulon raskaudessa ensimmäinen supistus koko raskauden aikana posahti kehiin aamulla ja saman päivän iltana vauva syntyi. Nytkin siis luulin, että wohoo, se on menoa nyt, kun supistukset alkoivat lasketun ajan vastaisena yönä 22. lokakuuta. Ehei. On/off -meiningillä mentiin monta päivää. Aleksin äiti tuli meille jo kerran turhaan yöksi. Olin suunnattoman turhautunut ja jännittynyt, koska neuvolasta varoiteltiin, että supistelu voi kestää vaikka pari viikkoa — synnytyksen käynnistykseen astikin.

Kutsuin hermoromahduksen partaalla äitini meille Turkuun pariksi yöksi. Muistutin, että kyse on oikeastaan äidin velvollisuudesta. Äiti vastasi kuten äidin tulee: ”Niin onkin. Ja harvemmin tällaisia velvollisuuksia enää on.” Oloni muuttui luottavaisemmaksi, kun äiti saapui keskiviikkoiltana meille. Oli lokakuun 24., YK:n päivä. Ilmoitin iltapalapöydässä, että ”MINÄ MUUTEN LÄHEN TÄNÄÄN SINNE SYNNYTTÄMÄÄN, SAATANA”. Äitini vastailmoitus oli: ”Sitten sun pitää kyllä vähän liikkua. Mennään reippaalle kävelylle.” Kävelimme Turun linnan ympäri ja eksyimme umpikujaan satama-alueella. Hiljensin välillä kävelytahtia, kun supisteli.

Menin nukkumaan. Taas supisteli, koko ajan inhottavammin. Olin unohtanut, miltä supistus tuntuu: ei ollenkaan viiltävältä kivulta, vaan ontolta puhallukselta, kuin joku täyttäisi lantiosi sisällä ilmapalloa, joka poksauttaa jokaisen luusi rikki. Ripustautuva taaperoni, Sulo Merri Matias, itkeskeli unissaan ”äiiitii äiiitii” ja vaati pitämään kädestään kiinni. Hän oli siis tassutellut väliimme, kuten tavallista. Yritin palvella hänen tarpeitaan ja samalla sietää supistuksia. Tilanne oli painajaismainen.

Kello yhdeltä sanoin Aleksille, että nyt lähdetään sinne sairaalaan, en kestä enää. Kuiskutin äitini yläkertaan. Luonnollisesti Sulo heräsi ja alkoi kirkua, kun huomasimme, että olemme pukemassa ja lähdössä keskellä yötä jonnekin. Lähtö oli kammottava.

dsc_2731.jpg

Ennen synnytyssaliin pääsemistä synnytysosastolla kökitään verhoin erotetuissa looseissa, jossa ollaan käyrillä eli mitataan antureilla supistuksia. Jälleen kävi niin, että käyriä piti ottaa puoli tuntia, mutta meidät unohdettiin kopperoomme ainakin tunniksi. Kunhan mainitsin. Tämä toistui viime synnytyksessä ja tässä: ”Tulen ihan kohta katsomaan teitä”, eikä ketään kuulu tuntikausiin ellei itse mene hakemaan tai soittele kelloa. Toisaalta siitä tulee kiva fiilis siitä, että synnytämme kaksin, eikä kyseessä ole kovin dramaattinen tapahtuma. Toisaalta se on aika ärsyttävää silloin, kun kaipaisi apua. Toki kyseessä on varmasti resurssikysymys ja kätilöt huseeraavat toisaalla jonkin kiireellisemmän asian parissa. Emmävalita. Ihan kivoja kätilöitä oli nytkin, varsinkin viimeiset kaksi.dsc_2751.jpg

Niin, viimeiset kaksi. Tässä kohtaa valistunut synnytyskertomuslukija/synnyttäjä tajuaa, että kätilövuoro on vaihtunut ainakin kerran synnytykseni aikana. Mikä taas luultavasti tarkoittaa sitä, että synnytys on kestänyt. Menimme sairaalaan kello 02 ja Uljas syntyi kello 12, eli emme olleet synnyttämässä ”kuin” 10 tuntia, mutta kuultuani koko raskauden ajan nopeista, helpoista toisista synnytyksistä, odotin jotain ihan muuta. Sulostakaan emme ehtineet olla sairaalassa kuin 8 tuntia. Minua on petetty!dsc_2753.jpg

Se oli oma kohtuni, joka minut petti. Kaikki alkoi lupaavasti. Loosikopperon sisätutkimuksessa olin 5 senttimetriä auki (eli puolivälissä — ponnistaminen alkaa, kun ollaan 10 senttiä auki). Mutta sitten homma tyssäsi. Kello 02: 5 senttiä. Hyvä, siirtykää saliin. Kello 03: 5 senttiä. Kello 04: 5 senttiä. Kello 05: ehkä 5.5 senttiä. Jne. Supisteli koko ajan kovaa, mutta harvakseltaan. Synnytys on siitä ihmeellinen homma (tätä ei voi mitenkään käsittää ennen kuin sen on kokenut), että supistusten välillä olo on täysin normaali. Voi pelata Angry Birdsia (en tehnyt tosin niin), kirjoittaa päiväkirjaa (niin tein), facebookata, hokea ”hohhoijaa, tää on tylsää” — vaikka supistushetkellä luulisi kuolevansa kipuun.

Kokeilin kaikenlaista. Olin kuumassa suihkussa miltei tunnin. Kätilö pisteli akupunktioneuloja ties mihin päin kroppaani. Pompin jumppapallolla. Kävelin pitkin käytäviä. Otin kohdunsuun PCB-puudutteen kahdesti (ensimmäisellä kerralla se toimi toispuoleisesti, toisella kerralla ei ollenkaan). Kalvot puhkaistiin. Supistukset eivät vain ottaneet tihentyäkseen. Yö vaihtui aamuksi. Jokaisen supistuksen hetkellä huusin Aleksille: ”Nytnytnyntyntynynytt hieromaan!” ja se murjoi alaselkääni vimmatusti. Olisin mennyttä kalua ilman sitä toimenpidettä.

Kello tuli kahdeksan ja yhdeksän. Lähetin äidilleni tekstiviestin: ”Etenee hitaasti, mutta varmasti.” En uskonut viestin sisältöön ollenkaan. Ei edennyt, ollenkaan varmasti. Ajattelin, että vaikka vauva huutaisi vuoden putkeen, lupaan olla valittamatta, jos saan vain sen ulos itsestäni.

Kymmeneltä aloin olla toivoton. Sanoin kätilöille, että on pakko saada epiduraali, en keksi enää muuta. Kätilötkin olivat hiukan neuvottomia ja harmittelivat supistusten laiskuutta.

Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kanyyli asennettiin kämmenselkään. Suonta ei löytynyt helposti — monta ehti poksahtaa poikki, ja käteni oli musta vielä monta päivää synnytyksen jälkeen. Tehtiin kaikki esivalmistelut, joita epiduraalin laitossa on monta: etsitään oikea kohta, teippaillaan ja piirrellään, etsitään asentoa, desinfioidaan selkää suihkeella, paikallispuudutetaan pistokohta…

Vihdoin kaikki oli valmista ja lääkärillä neula kädessä. Tunsin, miten hän lähestyi selkäni takana, mutta tunsin myös, kuinka mojova supistus lähestyi. ”Odota, älä laita sitä vielä, mä en voi olla paikallani, odotetaan tämä supistus”, pyysin. ”Sopii”, lääkäri sanoi. Supistus tuli — ja se oli erilainen kuin yksikään aiempi. Aleksi kuvailee minun tehneen sängyllä äkillisen salsaliikkeen. Itse muistelen, että ahterini alkoi täristä kontrolloimattomasti.

”Aha, nyt sä ponnistat”, kätilö kertoi avuliaasti, koska en oikeasti itse tajunnut, mitä oli tapahtumassa. ”Jaa, no ei tätä sitten kannata laittaa”, sanoi anestesialääkäri, veti neulansa selkäni luota ja alkoi pakata kamojaan. Minä nauroin helpottuneen hirvittyneenä (eeeen halua ponnistaa ilman puudutteita), muut vain helpottuneina.

Sitten ponnistettiin, useissa asennoissa, kunnes kätilöt kehottivat kontilleen sängyn nostettua päätyä vasten. Se olikin tehokkain ja luonnollisin asento. Supistukset olivat yhä laiskoja ja lapsi senkun hengaili synnytyskanavassa. Meni vartti, puoli tuntia, 45 minuuttia. Vauvan sydänäänet olivat koko ajan hyvät, joten kiirettä ei ollut — mutta olisi voinut koska vain tulla. Lopulta laitettiin kanyylin kautta oksitosiinitippa, jotta supistuksiin tulisi voimaa. Ähersin aivan primitiivisissä tiloissa. Ponnistaminen ilman epiduraalia oli aivan täysin eri kokemus kuin sen kanssa (aiempi synnytykseni). Ravisuttavaa, hullua, hassua. Ei oikeastaan kivuliasta — paitsi sillä hetkellä, kun sinulle kerrotaan, että nyt se on pää on ihan tuossa.

Kaksi kertaa sitä tunnetta riittää minulle tässä elämässä. Kun pienen ihmisen suuri pää venyttää sinut kahtia ja vannot halkeavasi lopullisesti pariin osaan. Olen hiljainen ja maltillinen synnyttäjä (hämäläinen nääs – ei tehrä tästä ny numeroo) mutta siinä kohtaa sanoin, että ai saatana. ”Mä tiedän, että tää tuntuu inhottavalta”, sanoi ihana blondimisukätilöni. Ja se omituinen tunne, kun päätä seuraavat hartiat ja kokonainen isonpieni ihminen. Minun sisältäni, tuommoinen.

Se helpotuksen tunne, kun sängylle putoaa märkä möhkäle, ja kurkottaa katsomaan, ja siinä onkin kaunis vauva, ihan täydellinen ihminen. Muistan olleeni niin häkeltynyt koko projektista, etten edes itkenyt. Huh. ”Ihan Sulon näköinen”, sanoin ja tuijotin vain. Oli keskipäivä ja ensilumi satoi Turun ylle.

dsc_2765.jpg

Sitten lasta aletaan mitata ja siistiä kaiken maailman limoista, ja eteensä saa tarjottimen hirveää paskaa, joka sillä hetkellä kuitenkin näyttää ja maistuu parhaalta aterialta, jonka olet ikinä ikinä koskaan nähnyt. Tässä tapauksessa: Perinteinen-mansikkajogurttipurkki, ellottavaa Pommac-litkua, kitkerää kahvia, pullava teollisuussämpylä ties millä kalkkunaleikkeellä. Ai että. Antakaa lisää.

(Tarjottimella oli toki myös vaaleansiniset villasukat koska minä sain miesmiesmiesmiesäijjääijjääijjääijjälapsen.)

dsc_2771.jpg

Loput sairaala-ajasta myötäili edelliskerran kokemuksia: tajuton koti-ikävä, hirvittävä ahdistus etenkin öisin. Nyt tosin osasin odottaa erityisesti toisen vuorokauden hormonirysähdystä, jolloin jotkut äidit varmaan kokevat ihanan maanisen hybriksen, toiset taas tahdon kuolla en kestä vittu sekoan -fiilarit. Haluatteko tietää, kumpaan kategoriaan minä kuulun? Arvatenkin vastaaminen on tarpeetonta.

Tällä kertaa yhtälö oli uudenlainen: oli kamala ikävä Suloa, ja niin omituista kun se kävi kyläilemässä. Omituista minulle ja hänelle. Katsottiin Palomies Sami -DVD:tä kapealla sairaalasängyllä ja Sulo vilkuili pikkuveljeään hermostuneesti hymyillen. 48 tunnin jälkeen vaadin päästä kotiin. ”Jos vielä yheksi yöksi jäisitte…” ehdotti lääkäri, jolloin purskahdin itkuun ja sanoin topakasti, että mielenterveyteni vuoksi minun on päästävä kotiin nyt. Hän katsoi minua lempeästi ja sanoi: ”Eihän kukaan sairaalassa mielellään ole — lähtekää vain.” Sydän tuntui heti kiloa keveämmältä.

dsc_2779.jpg

En yhä ymmärrä, miksei perhehuone oli synnytyshommissa normi. Ekat hetket, tunnit ja päivät ilman lapsen isää rinnallani ovat minulle ahdistava kokemus. Se, että isä vierailee sairaalassa, aloittaa saman tien oletuksen siitä, että isä on jonkinlaisella vierailulla vauvan ja äidin elämässä. Että perheyksikkö on äiti+vauva, isä semi-ulkopuolinen apurihemmo. Ei se mene niin, vaikka imetyssymbioosi onkin tosiasia. Ennen kuin haksahdan poliittisen paasauksen puolelle, päätän raportin täältä tähän.

dsc_2789.jpg

Synnytetty on. Ja unohtumatonta se on. Nämä hommat olivat kohdaltani tietääkseni tässä.

Kommentit (20)
  1. Hmm. Ihmeellistä, että siellä oli Pommacia.. Olen saanut tuon ko. tarjottimen kyllä muutaman kerran eteeni.. Ja samassa paikassa. Mut ehkä se on vaihtunut Pommaciin 🙂 Ja ehkä mä vaan olen sitten tottunut jotenkin surkeempaan ruokaan kuin muut, koska musta sairaalaruoka on aika perus huttua. Ei ihmeellistä, mutta ei nyt pahaakaan..

  2. Ihanasti kerrottu tarina pienen syntymästä. Kamalaa kuvitella, mitä tuo kipu on ilman puudutteita! Itsellä tuo kipu epiduraalin kanssakin tuntui aivan järkyttävän kamalalta, luulin, että kuolen siihen paikkaan ja repeän kahtia. Sillä hetkellä olin varma, ettei enää ikinä uudestaan!! 

    Sairaalat on kamalia. Jännitin jo etukäteen kuinka selviän ilman miestäni ne pari yötä. Olet ihan sekaisin kokonaan uudesta tilanteesta. Ja vielä meillä oli herätettävä vauva syömään kahden tunnin välein. Huh, miten siitä selvittiin.

    Nyt jo aikaa tuosta kulunut reilu 6 kk. Poju kasvanut hienosti ja voi vaan ihmetellä tätä elämää. Pieniä ihmisiä syntyy meistä <3

    Mukavaa talven jatkoa teille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *