Ladataan...
Liikehdintää

On sellainen ilta, etten ehdi laittaa pyykkikonetta päälle, selaan nettiä hätäpäissäni sinne tänne, aloitan ohjelman katsomisen, toisen, bongaan keskenjääneen elokuvan, jota en muista katsoneeni, vaatteet seilaavat satunnaisissa pinoissa kahdessa huoneessa, minun ja lapsen, sellaisia joita pidetään ja sellaisia joita olisin jo valmis antamaan pois -

vaikka aina on haikeaa avata lipasto ja nostella sivuun niitä, jotka eivät pojalle enää mahdu.

 

Haaveilen. Merestä ja kaupunkiasunnoista. Päätän taas olla tyytyväinen tähän. Välillä vallan olenkin. On hetkiä. Sitten on toisenlaisia. Niitä sellaisia, joissa viattominkin kehotus on silkkaa vittuilua. 

 

Minä ajattelen, että univaje on ihan hyvä tekosyy. On se. Mutta ei kaikkeen. Ja osa siitäkin on omaa syytä, mutta niin laiska olen muuttamaan kuviota, kestämään murrosvaiheen. Jospa pinnalle pingottuneet ikenet poskista ensin puhkeaisivat. 

 

Se, että on itse vastuussa. Siksi voin lukea Unelmahommissa-kirjaa vain lyhyitä pätkiä. Minä en jaksa olla vastuussa. En itsestäni. En töistä. En valinnoistani. Enkä etenkään toisista. Jos joskus joku vain sanoisi että tee näin tai noin. Ehkä sitten sisuuntuisin. Suuttuisin. Hyvähän sun on. Mutta kaikki on lilluvaa lämmintä maitoa, makeaa ja vähän ällöttävää.

 

Koska jos minä voisin kääntää kaiken suunnan, miksen tee niin? Ja tämä, tämä on se johon aina kompastun. Sitten joku sanoo, että kaikki kannattaisi tehdä jo tänään ja minä ajattelen, että olen tyytyväinen jos 

nukumme aamulla pitkään
syömme aamupalan
käymme pesulla
menemme ulos
syömme lounaan
poika nukahtaa helposti päiväunille
ja nukkuu yli tunnin unet
syömme välipalan
leikimme
ja sitten mies tulee kotiin.

Jossain välissä minä juon kahvia ja syön herkkuja, joinain päivinä ehkä salaatin, mielelläni paljon keittoja, koska välillä olen syväjäässä koko päivän, kotona on 23 astetta lämmintä ja minä laitan villatakin neuleen päälle, toisina päivinä minulla on sellainen päänsärky, jota ei tulisi jos selkäni olisi paremmassa kunnossa ja niin kaikki muistuttaa, että minulla on valtaa ja vastuuta enkä minä oikeastaan haluaisi kumpaakaan.

 

Välillä iskee tekemisen tahto. Silloin minä suunnittelen. Ehdin ehkä tehdäkin jotain. Järjestää yhden hyllynpäällisen. Sitten poika tulee ja repii alas pyykkitelineeltä kaiken, nostaa laatikoista vaatteet ja sulloo ne takaisin, ei ole oppinut vielä viikkaamaan, tahtoo näyttää kuinka paljon äidillä on kaikkea, jota se ei käytä, kuinka montaa teepaitaa ja toppia se säilöö laatikoissaan, kuinka se ei edes nyt mahtuisi kaikkiin, noihin vaatteisiin jotka kai odottavat että imetys loppuisi. 

Minä sanon miehelle, että ehkä minun pitäisi antaa periksi; minun keskenpitoiset vaatteeni vaeltavat lattioilla, jos ostaisin vain arkun, johon voisin sulloa ne, enkä tehdä niin kuin nyt, siivoojan tullessa nostan möykyt lattialta hyllyille ja hänen lähdettyään riivin ne sieltä alas, toisiinsa kietoutuneet neuletakkien hihat. Tänään pistin melkein kaiken pyykkiin. Tänään pinosin (imetys)paitoja, joista voisin jo luopua.

 

Sitten minä sanon, että mene pois, tässä minulla on hiljainen ja rauhallinen kahvihetki, minä tarvitsen oman kuplani.

 

 

Silti olen hetkittäin ihan sietämättömän yksinäinen.

 

 

Enkä minä kaipaa kauheasti sosiaalisia rientoja. Kahvihetkiä, kenties, puistoseuraa, lounaskaveria. En iltaohjelmaa enkä suuria suunnitelmia, pieniä irtiottoja vain. Ja ehkä eniten kuitenkin satunnaista muistamista. Pieniä viestejä. Että tietäisin olevani toisille olemassa. Koska minulla on välillä ihan hirvittävän unohtunut olo. Tämä arki pitää minut kiireisenä, se kiertää samaa kehää, mutta se kehä käy helposti yhä pienemmäksi.

Ehkä eniten en jaksa sitä, että ajattelen tämänkin olevan vain minusta kiinni. Jos minä vain. Minä annan ihmisten liukua pois. Mutta jos minä vain laitan viestejä, joihin ei koskaan vastata, en jaksa. 

Onneksi on myös toisin. Niin kai täytyy sanoa. Ja tottahan se on. Silti. Kaikki edellä sanomani on totta sekin. Ja välillä on suuri suru siitä, että vuosien yli kurottavat ystävyydet tuntuvat katkenneen. 

 

Minä olen ollut sekin, joka on mennyt käymään perheissä, paukannut keskelle arkea, ollut seurana vaunulenkillä tai puistossa, ujuttanut itseni siihen, koska se on ollut helpompaa. Jutellut lapsista, mutta myös paljon muusta. Tuntenut itseni tervetulleeksi, arvostetuksi. Enkä koskaan ajatellut, että olisin jotenkin uhrautunut. Että olisi pitänyt olla jotenkin toisenlaista. Ehkä olisi pitänyt olla. Vastavuoroisempaa, vaativampaa. En tiedä. Vaatia en uskalla. Ultimaatumeihin on vaikea suhtautua rakentavasti ja sellaisilta viestini alkavat tuntua. Jätän ne mieluummin kirjoittamatta. Liukenen, haalistun.

Kaikilla on kaikkea. Aina on. Olen minäkin välillä surkea vastaamaan viesteihin tai puheluihin. Turha minusta on tehdä yli-ihmistä. En ole sitä enkä siis kaikkeen syytön. Ja uutta rakentuu, hiljalleen ja ehkä sen pitää mennä niin, että sinne jäivät, entiseen elämään ja samalla tuntuu, että on asioita, joita kukaan ei minussa tiedä eikä näe, on elämiä ja ihmisiä jotka ovat menneet, eikä kai kaikkea olekaan tarkoitus muistella, mutta joskus ne tuntuvat unelta, kuin ne olisivat käyneet jollekin toiselle.

Jos minä sanon, että minä olen täällä sinua varten, mutta en uskalla pyytää, että toinenkin olisi, en kai näyttäydy niin yli-ihmisenä, eivät kai keittiöni oranssit, kimaltavat seinät saa kuvittelemaan, että minusta olisi hävinnyt kaikki inhimillisyys tai kosketuspinta muuhun kuin siihen, millaista elämää elän nyt? Vuosikausia oli kaikkea muuta kuin parisuhde, avioliitto, omistusasunto, lapsi ja perhe. Mihin se olisi kadonnut? Ilmeisesti toisten mielestä tämä elämäntilanne ylikirjoittaa kaiken aiemman. 

 

 

Nämä ajatukset kiertävät, kaartavat, ne ovat varmaankin aina, joskus niiden kanssa on helpompi olla ja elää, joskus minun kanssani on helpompi olla ja elää. Ja sitten mietin, ettei kai tällaista saisi kirjoittaa eikä ainakaan julkaista ja tavallaan vihaan jokaista varovaista yhteydenottoa, joka tällaisen tekstin jälkeen kenties tulee, mutta minä en osaa sanoa suorempaan, minä huudan aina sivuun ja muuten minä vain astun varjoihin, sillä minä olen myös se, joka kaupassa meneekin toiselle kassalle, koska ei jaksa satunnaista keskustelua vaikka joskus muulloin kyllä haluaisi nähdä, niin minä olen ristiriitaa ja itseriittoisen oloinen ja sitten on tämä kaikki muu.

Illalla minä mietin vielä, että ihmiseen kertyy vuosien mittaan suruja, isompia ja pienempiä. Toisten kanssa on helpompi elää kuin toisten. Sitä voi antaa paljon itselleen anteeksi, mutta silti ne ovat suruja, sellaisia kohtia joihin ei kannattaisi koskea, koska siellä on niin paljon kaikkea. Välillä riittää, että tietää niiden olevan siellä, pinnan alla, elämä on kevyttä ja kantaa kolhujen yli. Välillä on sukellettava. En tiedä miksi. Mutta jos surulla on viisi vaihetta, kestää hyväksymiseen asti pääseminen joskus vuosia, ehkä kaikkeen ei edes elämä riitä. 

 

 

Samaan aikaan kaikessa tässä on niin paljon kaikuja menneisyydestä, että itsekin kyllästyisin itseeni. Mutta silloin en ole sanonut ääneen, en edes julkisesti kirjoittanut. Minä olen kenties piilottanut kaikkein tärkeimmän. Siihenkin tosin voi kyllästyä. 

 

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana on kulunut yö ja on päästy päiväunien aikaan, on kaikki vain eilisen toistoa, vaikka aina se on erilaista, tänään oli aamulla satanut lunta ja mies on etätöissä eikä kahvin kanssa ole pullaa,

niin pienissä asioissa on muutos, niin pienissä sen pitää kenties ollakin, että tänään jokin niksahtaisi toisin kuin eilen, että tänään olisin hieman enemmän se ihminen, joka kuvittelin olevani,

ja joka kenties olin,

pieni
aurinkoinen
peloton

ennen kuin tuli kaikenlaista, josta pitäisi oppia ymmärtämään, että asioita tapahtui mutta ei ehkä tapahdu enää, tai tapahtuu muttei samoin ja että on ollut suunnaton vääryys ja sääli, mutta ei sen pitäisi määritellä kokonaista elämää, mutta on vaikeaa oppia olemaan

iloinen
huoleton
onnellinen

kun on vuosia ollut kaikkea muuta. 

 

Kun kirjoitan näin, minussa samaan aikaan jokin särkyy ja eheytyy. 

 

 

 

Kun vain kirjoitan.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Ensitreffit alttarilla oli saapuessaan poikkeus. Sarjan ennakkomarkkinointi ja -kohu tuntui keskittyvän sen ympärille, että parit oikeasti menisivät naimisiin ja ajattelin, etten sarjaa katsoisikaan. Jonain tylsänä hetkenä annoin sille kuitenkin mahdollisuuden, ja jätin ensimmäisen jakson kesken. Jätin sen kesken, koska ajattelin että sarja saattaisi kiinnostaa myös miestäni. Olin oikeassa.

Siinä missä hetki sitten päättynyt neljäs tuotantokausi tuntui keskittyvän seuraamaan vain pariskuntien eroja ja eroavaisuuksia, oli ensimmäinen tuotantokausi sukellus jonnekin, johon harvoin pääsee näkemään: toisten ihmisten parisuhteiden kulissien taakse. Useinhan me näemme sen, miten pariskunnat käyttäytyvät toistensa seurassa julkisesti, mutta kodin seinien sisäpuolelle kahdenkeskisiin tilanteisiin pääsemme vain harvoin. 

Se mikä kiinnosti minua ja miestäni oli myös se, kuinka nämä pariskunnat saivat ammattilaisilta apua parisuhteensa rakentamiseen. Tässä yhteiskunnassa tuntuu edelleen olevan vallalla ajatus siitä, että kaksi ihmistä voidaan laittaa yhteen ja he joko sopivat tai eivät, eikä oteta huomioon sitä, että molemmat yksilöt kantavat mukanaan menneisyyttään ja lapsuuden perheen asenteita, jotka väistämättä heijastuvat uuteen suhteeseen, ansaitsi uusi kumppani sitä tai ei. Etenkin ensimmäisellä ja toisella kaudella kohtaamisia ammattilaisten kanssa näytettiin enemmän kuin nyt (Australian versiossa tosin ei ollenkaan), jolloin niistä pystyi poimimaan työkaluja myös itselle. Toki omakin parisuhde on nykyään vähän toisenlaisessa tilanteessa kuin ensimmäisen tuotantokauden aikana, mutta toisaalta samat asiat pysyvät pitkään ajankohtaisina: miten itse käyttäydyt ja kuinka hyvin osaat kuunnella toista. 

En sitten tiedä, ovatko käsitellyt asiat jo itselle tuttuja vai mistä johtuu tämä hieman leipiintynyt ote sarjan katseluun. Toisaalta sille on voinut valitettavasti käydä niin kuin monelle muullekin ohjelmalle: alkuperäiseen ideaan ei enää uskalleta luottaa, vaan peliin pitää saada enemmän draamaa ja särmää, enemmän riitoja, että katsojien mielenkiinto pysyisi yllä. 

Neljännen kauden viimeisissä jaksoissa sivuttiin muutamaa sellaista asiaa, joita olisin toivonut myös ohjelmassa käsiteltävän. Tämän kauden osallistujista yksi kertoi, että yhden tietyn asiantuntijan kanssa käydyn puhelun jälkeen suhde tuntui loksahtavan kohdalleen. Ei, en haluaisi nähdä tuota puhelua, se olisi liian henkilökohtaista. Mutta jollain tasolla toivoisin, että osallistujat ja asiantuntija olisivat voineet avata tuollaista oivallusta myöhemmin, vähän enemmän juuri tämän tietyn parin kautta. Se olisi luonut katsojalle enemmän kosketuspintaa ja todennäköisesti myös ymmärrystä siihen, miten jumissa me voimme olla omissa poteroissamme, silloinkin kun kuvittelemme olevamme avoimia (ja usein ajattelemme olevamme myös oikeassa, silä yhdellä ja ainoalla, omalla tavallamme).

Samoin myös kolmannen kauden pariskunnista yksi totesi, että olisivat varmasti ystävystyneet muutenkin, mutta että asiantuntijat auttoivat heitä näkemään suhteessa piilevän romantttisen potentiaalin. Miten? Tämän prosessin olisin halunnut nähdä, koska se tuntuu olevan välillä monelle ongelma, ettei suhde voisi olla samaan aikaan toimiva kaveripohjalla ja että kipinä on mahdollista löytää myös muuten kuin siten, että se iskee heti ensitreffeillä jalat alta. 

Minä haluan kuulla siitä, mitä ihmiset oppivat itsestään ja toisistaan. Ehkä ohjelman alkupuolen "tieteellinen lähestymistapa" loi tällaiselle hyvän pohjan. En siis kaipaa sosiaalipornoa, ei minun tarvitse nähdä itkuja ja riitoja, ei välttämättä edes kirjeen lukemisen kaltaisia tunteenpurkauksia. Kyse on oikeiden ihmisten oikeista elämistä ja sitä tulee kunnioittaa. Mutta erityisesti nyt kun konsepti on tuttu, voisi lähestymistapaa ja draaman rakennusta jälleen miettiä. 

Valitettavasti en voi myöskään välttyä ajatukselta, että tekijöihin on iskenyt hieman taisteluväsymystä. Alalla työsuhteet ovat usein pätkittäisiä ja budjetista karsitaan minkä ehditään. Että vaikka tällaista pohdintaa editissä käytäisiinkin, on tuotannossa aina omat rajoitteensa. En tiedä miten itsekään pystyisin ja osaisin siirtyä ohjelman teosta toiseen, miten löytäisin ytimen erityisesti sellaisista tuotannoista, joita en olisi itse katsonut tai jotka eivät aiheeltaan minua kiinnostaisi. Siinä varmaan tuleekin sitten ammattitaito peliin. Että osaa ja jaksaa etsiä. Mutta voi olla, että välillä myös televisiotuotannossa ollaan liukuhihnalla, tuotannosta toiseen siirrytään lennosta tai niitä tehdään päällekkäin. Kenen näkökulma on se, joka kantaa läpi koko proggiksen, edes sen yhden tuotantokauden?

Toinen kysymys tietysti on, että miten näitä asioita voitaisiin käsitellä kevyesti, viihteellisin keinoin mutta turkasen tosissaan ilman, että mukaan tarvitaan avioliittoon astelevia pareja. Vaikka totta on myös se, että "Tahdon" muuttaa parisuhteen dynamiikkaa. Ei ole pakko, mutta yritystä ainakin riittää. 

Kuvaan liittyen olen aiemmin kirjoittanut romanttista parisuhdepohdintaa rakkauslauluista.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Noah Baumbachin elokuvassa The Meyerowitz Stories (New and Selected) eräs henkilöistä oli lopettanut pianon soittamisen ja sanoi syyksi näin: "And also because it was like walking barefoot trough broken glass to get a milkshake. I love the milkshake but you know my feet were bleeding."

Mietin, että kirjoittamistakin voi tehdä monin tavoin. On journalistista kirjoittamista, kaupallista, tv-sarjaa (realityä yms.), on blogia... Tiedän senkin, että Suomessa on chick-litin mentävä aukko kirjailijakentässä. Voi kirjoittaa, paljonkin, ja olla astumatta lasinsirpaleitten päälle.

Mutta niiden olemassaolo saa minut pohtimaan kirjoittamista ammattina kaikkein eniten. Jos ei astu niiden päälle, ehkei se pirtelö maistu niin hyvälle. Ehkä ei saa pirtelöä laisinkaan.

Enkä tarkoita sitä, että taiteen tekemisen pitäisi lähtökohtaisesti olla kärsimystä. Mutta on se silti vähän. Siihen liittyy niin vahvasti ammentaminen omasta itsestä. Kirjailijana minun pitäisi pystyä asettumaan kaikkien henkilöiden nahkoihin ja se vaatii aika lailla omien heikkouksiensa ja ihmisen pimeidenkin puolien tunnistamista. 

En todellakaan halua väheksyä ketään, joka tuntee juovansa maailman parasta pirtelöä eikä ole vielä kohdannut yhtäkään lasinsirua matkoillansa. Ehkä on olemassa kengät, jotka voi vetää jalkaansa, ja varmaan onkin, ainakin jonkinlaiset. On ammattitaitoa, kokemusta. Jotkut ehkä oppivat elämään kivun kanssa, kaipaamaankin sitä.

Minun suurin pohdintani liittyykin siihen, että haluanko jalkojeni vuotavan verille. Että onko kirjoittaminen lopulta sen arvoista. 

Ja että jos en kirjoittaisikaan, tuntuisiko minusta koko ajan hieman valjulta, tylsältä, siltä että annoin periksi ennen kuin kunnolla aloitinkaan. Että pelkäsin niitä pirun lasinsirpaleita niin paljon, etten edes uskaltanut yrittää.

 

Eikä tämäkään selviä tänään.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages