Ladataan...
Liikehdintää

Tänään tein kuin kai niin monet muutkin. Makasin ja katsoin mökkien remontti- ja puutarhaohjelmaa, muiden muodonmuutoksia, mukavasti reiluun puolituntiseen puristettuna, kaikki se hiki ja kottikärryjen työntäminen ja erityisesti ne eurot, jotka valuivat kuorma-auton lavalta murskeeksi tasaiselle pihatielle. 

Toivoin, että voisin tyytyä siihen.

Purin pois syöttötuolista lisäosat. Korutonta kasvamisen korostamista. Laskin istumakorkeutta ja lisäsin jaloille tilaa. Niin se vain menee. 

 

Päiväkodin aloittamisen aika lähestyy vauhdilla. Olen sekä onnellinen että kauhuissani. En vieläkään voi perustella, että päiväkoti olisi lapsen kannalta parempi paikka, muuten kuin sitä kautta, että tässä kohtaa se on perheen äidille parempi vaihtoehto.

Ei kuoriutunut minusta sellaista äitiä, joka jaksaisi pakata eväät leikkipuistoon, avoimeen päiväkotiin, Suomenlinnaan tai ihan vaan naapuritalon takapihalle joka ikinen päivä, tai edes joka ikinen viikko, ja niin me edelleen valumme ympäriinsä, paitsi silloin kun on ihan pakko tehdä jotain muuta, silloin me teemme ja menemme ja muistan ikuistaa edes instagramiin ne hetket, jolloin on jotain erikoista, paitsi että niiden hetkien pitkistä väleistä voi ymmärtää sen, että ne välit ovat välillä todella pitkiä.

Kesälomalla makasin hirsimökin yläkerran kuumassa makuuhuoneessa ja tuijotin repeytyneen paperikaihtimen ohi männynoksia. Päivällä ja illalla. Aina kun nukutin poikaa. Ja jäin vaille Löylyä ja kaikkia muita kaupunkikesän kliseitä, joita eteeni tulvi, ja ajattelin että jään paitsi. Mutta osasin myös ajatella, että tätäkin ehkä toivoisi joku toinen, ehkä jopa sitä että voisi viettää aikaa appivanhempiensa kanssa ilman että kaikki ovat kireinä kuin lipunsiima, että minulla on oma perhe ja miten se on samalla ihanaa ja toisaalta tuntuu vähän valheelta, niin kuin leikkisimme tätä, kuin tämä ei olisikaan todellista -

ja että kaikki nämä päivät ovat elämää.

 

Nekin päivät, kun tuntuu, että olen oman kuplani sisällä, että minun ja maailman välissä on tuuman kerros hyytelöä, joka vääristää kaikki äänet ja värit, erityisesti kosketuksen, ja että silloin kaipaisin ehkä eniten piikittelyä tai revittelyä, jotain todellista, enkä haaleaa hyssyttelyä ja kohteliasta väistämistä, haluaisin olla törmäyskurssilla, koska tuntuu että olisin mieluummin vereslihalla kuin kaukana kaikesta. Sitten yritän ajatella, että kyllä se siitä, hyytelö väistyy ja on parempi olla aiheuttamatta enempää eripuraa. Mutta perkele, että välillä tekisi mieleni riidellä.

Tai räntätä.

Siinä terapia tuli todella tarpeeseen. Kun sai rauhassa vaahdota jollekulle, eikä tarvinnut yhtään miettiä, miltä kuuntelijasta tuntuu. Kun vastaanottajan mielipiteellä ei oikeastaan ollut merkitystä (paitsi että oli sillä), kun minun ei tarvinnut olla vastuussa siitä, mitä uskaltaisin sanoa tai en, kun tuntui että oli parempi uskaltaa, ja kuinka paljon asioita minä käsittelin puhumisen - ja itkemisen - kautta, miten minä kääntelin ja vääntelin sanoja. Joskus haluaisin kirjoittaa tänne samoin, mutta puolijulkisena en uskalla, pelkään että minut käsitetään väärin, vaikka eihän sillä toisaalta ole väliä, koska tämä on minun näkökulmani ja minun kokemukseni, mutta ei se ole silti reilua, koska kirjoitettuna kaikesta tulee jonkinlaisia totuuksia, minun tai toisten, eivätkä ne enää silloin ole ohimeneviä, eivät samoin kuin omissa muistiinpanoissani tai pienissä meilahtelaisissa yksiöissä ulosvuodatettuina. 

 

Vaikea olla tässä. Keskittyä tähän. Ajatus karkaa. Kauas pois tästä päivästä. Siksikin tahdon arkeen kiinni. Toisenlaiseen arkeen. Siinä missä aivoilleni on enemmän askarreltavaa.

Vaikka vain itseäni saan syyttää siitä, etten aiemmin aktiivisemmin lukenut e-kirjoja. Pelasin vain puhelimen ruudulla. Nyt luen, ahmin kyllä, dekkareita erityisesti, kiirehdin yhä lähemmäs loppuratkaisua. Ja kärsin siitä, että on vaikea löytää helppoa kevyttä luettavaa. Sellaista, jolla on merkitystä, mutta joka ei olisi liian raskasta. Tänään luin yhden kirjan esittelytekstin. Kun siinä kerrottiin kirjan käsittelevän käsittämätöntä pahuutta ihmisessä, mietin miksi minun pitäisi lukea sellaista. Viihteenä. Maailma on paha ja inhottava, tiedän. Todellisuudessa riittää kurjuutta, ei enempää, kiitos. Mutta muutakin kaipaisin kuin ihmissuhdehömppää. Mustavalkoisia asioita. Sävyjä on niin paljon. Ja sitä joustaa joskus omistakin periaatteistaan.

 

Mutta arvoista minä luin. Eräästä terapiamuodosta. Onnellisuuden ansasta. Olinkin jo melkein unohtanut sen. Ei kannattaisi. Kirjassa oli paljon sellaista, josta olen samaa mieltä. Siitäkin haluaisin kirjoittaa blogiini, jakaa oivalluksia. Teen sen nyt lyhyesti. Aivot suoltavat meille ajatuksia, joista jopa 80 % on negatiivisia. Evoluution syytä, sanovat. Ehkä, sanon minä, mutta melko inhottavaa. No, ei niitä ajatuksia kannata liiemmälti kuunnella. Ei yrittää olla ajattelematta, eikä ainakaan korvata positiivisilla. Ei onnistu. Niille voi antaa tilaa ja niiden voi antaa mennä ja tulla, hyväksyä ne, hyväksyä että niitä kurjia ajatuksia tulee, että meidät on rakennettu siten.

Minä ajattelin, että ehkä terapiani oli jotenkin epäonnistunut, kun en päässyt eroon kaikista negatiivisista ajatuksista. Kirjan lukeminen oli kuin valaistuminen. Osaa tekniikoista olen käyttänyt luontaisesti, erityisesti yrittänyt hyväksyä, mutta on aina ihanaa törmätä kirjaan (tai ihmiseen), joka toteaa, että on ihan ok tuntea tai ajatella noin. Ja koska kirjailjakaan ei yrittänyt olla yli-ihminen, kertoi jopa kirjan kirjoittamisen aloittamisen vaikeuksista, totesin että tämä on minulle riittävän inhimillistä, tähän voin uskoa, tätä voin kokeilla. Kirjan nimi on todellakin Onnellisuusansa. On siinä hieman amerikkalaista hapatusta ja huono käännös, mutta sisällössä oli riittävästi, jotta voin ohittaa nuo seikat.

 

Niin ne arvot. Että kun miettii kohdilleen ne oman elämänsä arvot ja toimii niiden mukaisesti, heti, tänään, on todennäköisesti tyytyväisempi elämäänsä. Aina ei silti voi. Toimia. Pitää ottaa huomioon liikaa muita. Tai en tiedä, onko se liikaa. Kai sekin on ainakin osittain omien arvojeni mukaista. Etten aiheuttaisi liikaa mielipahaa. Mutta pirskatti, välillä tekee silti mieli nostaa kissa reilusti pöydälle ja kiskaista hännästä niin että kipinät lentävät. Älkääkä kuvitelko, että olisin niin tekopyhä, etten kestäisi itseni arvostelua. Sitä välillä jopa kaipaan. En jaksa liikaa silittelyä, en kestä sitä, että minun pitäisi ymmärtää jotain rivien välistä, olen välillä totaalisen sokea, mutta myös kykenevä tunnistamaan ainakin osittain oman vajavaisuuteni, tai kuten Jani Toivola uudessa kirjassaan jotenkin totesi, että oli mielellään monin tavoin keskeneräinen, mutta haluamillaan tavoilla, ja kuinka oma lapsi osasi tuoda hänestä esiin sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan ja joita hän häpesi ja kipuili, mutta eikö se jotenkin ole myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä, että kuinka me jumitamme tässä, jos asetumme rooleihin ja kannamme niitä vuosia, jopa vuosikymmeniä, emmekä koskaan kehtaa kysyä tai sanoa, koska pelkäämme loukkaavamme, ja me hyssyttelemme ja nielemme kiukkumme, kunnes siitä kerääntyy kummallisia kipuja tai kasvain sisällemme, koska niinkin voi käydä, kun ollaan kilttejä ja kohteliaita.

Että eivät ne arvotkaan ihan yksiselitteisiä ole. On minun, ja on sinun. Ja on heidän. Jossain kohtaa myös meidän. Teidän kanssanne ja ilman.

 

Ja kun istun jalat paljaina vuokra-auton etupenkillä teillä, joiden nopeusrajoitus on korkeintaan 80 kilometriä tunnissa, ja ajattelen että näin emme pääse kotiin ikinä, onneksi lapsi takapenkillä hiljenee musiikin alle, ja me puhumme kevyitä ja painavia sanoja, joiden sisältö on välillä ihan itkettävän aikuista ja minä mietin, että onneksi kaikkia asioita ei punnita rahassa ja että antakaa minun nyt helvetti sentään hetkittäin maalata taivaanrantoja, että liian usein liikaa jää tekemättä siksi, ettei uskalleta. Että on tietysti olemassa myös hulluutta, ja joskus sen raja on häilyvä, mutta että joskus tarvitaan se, joka ensimmäisenä tarttuu asiaan ja saa sitten muutkin mukaansa. Eikä siinä mitään, olen tottunut myös jäämään yksin ja pyörtämään puheeni, jättämään kesken ja unohtamaan kaiken. En minä utopiassa elä, vaikka välillä saattaa vaikuttaa siltä, mutta minä myös näen ja koen paljon mahdollisuuksia sellaisessa, johon muut eivät ehkä uskalla uskoa.

Mutta ehkä on luovuttava sellaisesta, joka on minulle kuin rikkinäinen moottoripyörä autotallissa, niin että jokainen aurinkoinen kesäpäivä muistuttaa siitä, että sillä voisi ajaa, jos se vain olisi kunnossa, ja se on sietämätöntä, koska yksikään päivä ei riitä asia korjaamiseen, ei yksi kesäkään, ei nyt eikä ehkä ikinä, eikä etenkään, jos sitä ei ikinä aloita - mutta irtipäästäminen tekee kipeää ja pyristelen sitä vastaan, enkä oikeastaan itsekään ymmärrä, että miksi, ja toisten ihmisten järkiratkaisut eivät rakennu minun kokemukseni pohjalle eivätkä he varmaan kykene näkemään sitä, minkä minä, tai ehkä kykenevät, mutteivät arvota sitä samalla tavalla. Ja olen tuskaisen tietoinen siitä, että vaikka kaikki menisi siten, kuin toissapäivänä toivoin, olen jo ehkä tänään toista mieltä ja huomenna asiat ovat kenties vielä eri tavalla, mutta jotenkin minun on luotava jatkumoa tähän epävakaaseen elämään. Että se, että päästetään irti kaikesta, tarkoittaakin minulle aivan jotain muuta kuin vapautta.

 

Kaiken tämän keskellä todellakin toivon, että syksyn arki juurruttaa minut. Että kun kirjaan kalenteriin uintivuorot, muskarin, aamujumpan ja laulutunnin, minä kuljen töihin toimistoon ja sieltä päiväkodin portille, kuuntelen pojan puheista kaikkea sitä, mitä en itse ole päivän aikana mukana kokemassa ja yritän olla olematta siitä liian surullinen, että kun me kävelemme kotiin tai bussille tai junalle ja käymme maailmalla, että kun aika rytmittyy toisin, minä pysyn tässä, että minun ajatukseni asettuvat, että minä koen kaiken olevan hyvin näin -

koska kyllähän minä salaa mietin, että mitä vastaan oikeastaan kapinoin.

Kun kaikki on hyvin.

Niin. Onhan?

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Some puskee festari- ja rantapäivityksiä. Minä olen onnellinen sohvalla yksinäisessä illassa, onneksi vähän viileämmässä, mutta tarkenen kyllä vielä.

 

Niin. Tällä viikolla harvinaisen myöhäinen uintikerta, kuukin jo möllötti taivaalla, kun lähdimme ajamaan mökiltä kotiin yötä vasten, koska siten säästää aikaa päivistä, mutta unohtaa sen, että sitten se nipistää yöunista, taaperon kanssa rannalla, jossa oli muitakin ihmisiä ja ajattelin että aiemmin olisin pitänyt moisia vanhempia täysin vastuuttomina, että lapsen nukkumaanmenoaika on mennyt jo tunteja sitten. 

Tänään lapsi nukahti aikaisin. Yhdeksältä. Usein muutaman tunnin myöhemmin. Tarkoitus oli ettei. Että vaikka on loma, niin me nousisimme aamulla ajoissa ja menisimme ajoissa nukkumaan. Helteet sotkivat suunnitelmat. Nukkumisesta. Ja muustakin.

 

Tuntuu, että taas suoritetaan lomaa, tai muutamaakin päällekäin. Lehden deadline osuu mukavasti viimeiselle lomaviikolle ja täytyy myöntää, että olen tapani mukaan siirtänyt tekemistä kohti määräaikoja. Niin toimin, sitten stressaan, mutta saan myös aikaiseksi. Elokuussa korjaan tapojani, kenties, tai ehkä vasta syyskuussa, kun arkipäivisin pitäisi olla muutakin kuin lapsiarkea.

Loma tuntuu jatkuvan loputtomiin. Aina välillä. Välillä se on jo ohi. Arki on yhtä aikaa tässä ja kaukana, koska on kesä ja helle, ja kuitenkin on kakkavaippa ja grillistä loppunut kaasu.

 

Elämä tekee karhunpalveluksia. Lainasin kirjan. Sellaisen viihdeosaston opuksen. Ajattelin, että lomalukemista. Jo lainatessa hieman epäröin. Enkä turhaan. Luin muutaman luvun. Kyllä, jokin minussa tahtoo yhä sukeltaa tarinaan. Toinen puoli minusta sanoo, että tämä on pelkkää ajantuhlausta. Että saan kyllä kirjan luettua, nopeastikin, ja varmasti jossain määrin nautinkin siitä, vaikka en voi olla varma, olenko jo lukenut kyseisen teoksen, ehkä olenkin, alle kaksi vuotta sitten, enkä muista sitä, mutta se on niin samankaltainen ja siksi niin nopeasti unohdettu. Eikä siinä mitään. Viihde on hyvästä, muta minulla on muitakin keinoja heittää hukkaan kallisarvoista aikaani, en tahtoisi tehdä niin enää kirjallisuuden parissa. En siis vain pysty lukemaan kirjaa. Sen sijaan voin siis todellakin selvittää internetissä kaikenlaista toisarvoista, kuten kaasulaitteiden kiinteitä asennuksia.

Sinänsä asiasta ei kai sopisi olla yllättynyt tai edes kovin pahoillaan. Onhan nykyään lukulistalla sellaisia kirjoja, jotka tuntuvat resonoivan minussa niin vahvasti, että pistän miehenkin käyttämään kesälomansa tunteja lukeakseen saman. 

 

Päivien rytmi on toisenlainen. Yhä sen unohtaa. Yhä sitä taistelee vastaan. Luulee ehtivänsä. Ajattelee, että toisen ollessa paikalla olisi itse vähemmän sidottuna mihinkään. Vähemmän kenties, mutta ei enää samalla tavalla vapaa. Ei enää kahden aikuisen arkea, saati sitten yhden, sellaista jossa päivät rakentuisivat toisin ja iltauinti olisi enemmän sääntö kuin poikkeuksellista luksusta, olla liikkeellä iltakymmeneltä. 

 

Tuntuu ettei muutoksia tapahdu. Ja silti tapahtuu. Niitä ei vain itse huomaa. Sitä tottuu niin nopeaan, että unohtaa milloin "Mikä se on?" -lause ilmestyikään ensimmäisen kerran pojan sanavarastoon, joka ylipäänsä on jo niin järkyttävän laaja, että meillä onkin tuollainen hassu höpöttelijä, jolla on niin selkeästi jo oma maailmansa, miten toinen on jo niin iso ja silti olevinaan niin pieni, kuinka lyhyt oli vauva-aika ja kuinka kaikki silti tuntuu vähän juuttuneen, että elämä olisi ikuisesti tätä pienen lapsen kanssa olemista, eihän se ole, paitsi jos vaikka toinen kierros vielä ja miten sen jaksaa, jos ei nytkään välillä meinaa, kun ajattelee, että elämän ehtojen pitäisi olla jotenkin toisenlaisia -

mutta kyllä vähän hävettää vuodesta toiseen kuljeskelevat pahvilaatikot, vaikka ei kai pitäisi, minä vain käytän aikani toisin, koska johonkinhan sen käytän, sen vähän mitä on ja pikku hiljaa asioille tapahtuu jotain, joskus isompaa ja joskus pienempää.

 

Enkä pakahdu, vaan olen melkein jopa välinpitämätön ja mietin, että onko se vain suojauskeino, että onko minusta kivempaa taistella tuulimyllyjä vastaan kuin kulkea myötätuulessa muiden kanssa, että kaipasinko kahnausta ja nyt jättäisin taistelut jo toisille. En tiedä. Tiedän, että teen jo älytöntä selvitystyötä, että minulla on osaamista ja tahtoa. Mutta ei juurikaan aikaa. 

 

Ammattikorkeakoulussa mietin, että tekisin mieluummin parhaimpani ja pientä jälkeä kuin summittaisesti suurta. Joskus sanottiin, että tähtäimen pitäisi olla Broadwaylle, että viitsisi tehdä mitään. Tai kai sitten Hollywoodiin tällä nykyisellä urasuuntauksella. Mutta miksi ihmeessä? Olisipa todella hienoa tehdä vaikka sitten pienestikin parhaansa esimerkiksi tässä yhteisössä. Eikö se riittäisi, jos voisin parantaa yhdenkin ihmisen elämää hetkisen? Mikä on tyytymistä ja mikä on mitäkin? Onhan heitäkin, jotka ovat tehneet isoakin uraa, mutta siinähän se onkin, mikä määrittää menestyksen, kun minulla on kuitenkin kaunis koti ja oma perhe, ihana mies ja komea poika, ihan todella, todella paljon hyvää, että ehkä näiden piti sittenkin tulla ensin, vaikken koskaan asettanut niitä etusijalle, minä ajattelin työtä ja opiskelua, rahaa ja ulkoisia mittareita. Ajattelin itseäni, mutta toisten kautta. 

Enkä jaksa enää pyytää anteeksi "tuhlattuja" vuosia. Toiset ovat tehneet toisin ja kaikenlaista sattuu, ei kenenkään elämä ole pelkkää satua, siellä on isoja suruja, päättyneitä liittoja ja anteeksiantamattomia tekoja, masennusta ja ahdistusta, kaikkea sitä mitä me harvoin annamme toisten nähdä, kipua ja kyyneleitä, kun me listaamme elämäämme kuin ansioluetteloa, jossa ei ole aukkopaikkoja ja kaikki kokemamme on vain kasvattanut ja vahvistanut meitä.

Hekin, jotka vaikuttavat elämässään ulospäin todella menestyneiltä, saattavat viedä hengen itseltään. Jos jotain, olisi syytä olla kiitollinen. 

 

Vielä(kin) on paljon sellaista, jossa on ristiriitaa. Kuten yksinäisyys. Kaipaan ihmisiä ja vihaan sitä, etten osaa spontaanisti soittaa ja sanoa, että nähtäisiinkö nyt tai viimeistään huomenna, että ei ole enää päättymättömiä viestiketjuja, jotka kilkattaisivat kymmeniä kertoja päivässä, että sillä tavalla tunnun olevani todella kaukana kaikista - ja samaan aikaan tuntuu etten ehdi nähdä heitäkään, joita tahtoisin, tai vastata viesteihin kohteliaassa ajassa ja että kaikilla on vähän samaa ongelmaa, enkä osaa ratkaista sitä, mutta en toisaalta juuri nyt yritäkään, annan sen järjestäytyä johonkin suuntaan ja vaikka se tekee välillä todella kipeää, ettei ole omaa joukkoa, ettei minua kutsuta paljon mihinkään, etten koskaan ole ollut sosiaalinen eläin, yritän olla pakottamatta, koska sekään ei tunnu hyvältä. Mutta että samaan aikaan kaipaan ja ahdistun ajatusta siitä, että pitäisi rymytä jossain isolla joukolla tai joka lauantai lähteä ravintolaan. 

 

Tasapainoilua kaikki tyynni. (Sanonta, jonka alkuperää selvitin viime viikolla. Siis tämä tyynni. Kummallinen sana. Enkä enää kunnolla muista, mutta ei kai sillä suoraa lähdettä ollutkaan, arvailuja vain.) 

 

Vielä muutama päivä sitten olisin otsikoinut tämän, että ei kai se sitten kannata. Oli luovuttajaolo. Ei ehkä siksi, etteikö itse jaksaisi, vaan siksi että olosuhteet tuntuivat olevan pahasti vastaan. En tiedä, mikä tässä välissä niin paljon sitten muuttui, mutta pakko on kannattaa. Etten aio asettua tähän odottamaan sitä, että maailma musertaa minut lopullisesti. Ei se vääntäminenkään aina hauskaa ole, mutta kun joskus saa toisen näkemään asian itsensä kannalta, voi sillä olla yllättävänkin positiivisia vaikutuksia.

Koska vaikka se ei siltä vaikuta, yritän usein asettua liikaakin toisten asemaan. Nähdä toisin silmin. Ammattitautikin osittain. Että joskus onkin syytä puskea minäminäminä-asenteella, eikä ainakaan pyytää etukäteen anteeksi.

Syvälle ovat meihin piirretyt roolit, ei niitä murreta lauseella tai kahdella, mutta joskus niistäkin on mahdollista vapautua, siirtää rajoja tai vähintään todeta tilanne mahdottomaksi ja ottaa etäisyyttä. 

Todeta, että tämän minä tahtoisin ja jos sinusta ei ole siihen niin paska tsäkä. Että ehkä en saa, mutta että kannattaa kyllä. Yrittää, haaveilla, etsiä tietoa, suunnitella - 

 

ja samaan aikaan elää juuri tässä.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Kun kotona lämpötila putoaa alle 25 asteen, haalin päälleni neuletakin ja verkkarit. Olen tottunut lämpimään, liiankin, toisaalta käheä ja kurkkukipuinen, parvekkeelta virtaa viileää ilmaa, vetää, väsyttää.

Sanoin tänään ääneen asioita, joita en ollut vielä itsekään ehtinyt miettiä. Kahdenkeskistä hoitovapaata pojan kanssa on jäljellä kolme viikkoa. Ensi viikko, elokuussa kaksi, sitten alkaa päiväkotiin tutustuminen ja niin hujauksessa on mennyt tämä aika, niin nopeaan, vaikka se on ollut raskastakin erityisesti nyt keväällä, kun olen jo ollut vähän kiinni muualla ja sitten kuitenkin lapsessa, miten toinen on niin pieni ja sitten menee ja ottaa toista lasta kädestä, sanoo "leikkimään", kuten hetki sitten oppi, istuu kotonakin lattialle ja odottaa, että hänen kanssaan tehdään ja puuhataan, vaikka onneksi jaksaa tehdä myös omiansa, tuo suloinen otus.

 

Sain viestin, ettei matkalaukkuni kahvaan ole enää varaosia. Mietin, että viitsinkö vielä raahata sen kotiin ja avata sisuksistaan, katsoa mitä se on syönyt vai annanko mennä vain tärviölle koko melko hyvän, kymmenen vuotta vanhan laukun. Kuka sillä muuten enää mitään tekisi? 

Olen kiikuttanut muitakin asioita korjattavaksi. Takista lähti neppari. Kirppisostetuista lastenhousuista puuttui nappi (nojuu, tässä kohtaa olin vähän laiska, mutta en jaksa opetella nepparin laittoa). 

En edes uskalla ajatella, kuinka paljon kaikkien korjaaminen maksaa.

Yksi niistä on melko kammottava reppu, jossa on foliovuorattu "kylmäosuus", ja joka on periytynyt minulle äidiltäni melkein kuusi vuotta sitten. Olen jo pitkään halunnut korvata sen paremmalla läppärirepulla, ja syksyllä niin ehkä teenkin, kun joudun kantamaan sekä reppua että konetta taas paljon useammin. Silti halusin korjata repun. Halusin, että voin tarvittaessa laittaa sen ehjänä kiertoon, koska kukaan muu ei korjaa rikkinäistä.

Ajan henki on edelleen monilla ja monissa asioissa: heitä pois ja osta uusi. Niin minäkin mietin, kun korjausarvio alkaa hipoa uutena ostetun hintaa, tai jopa ylittää sen. Mutta kun katson muuten ehjiä lasten housuja, en vain pysty siihen. En pysty heittämään pois jotain, joka on muuten niin hyvä.

Samoin korjautin kengät, joita juuri opin käyttämään ja joista kovasti pidin, mutta joista hajosi vetoketju. Toivon, että ne nyt kestävät, jos eivät muuta niin edes ensi talven, koska vaikka korjauksen hinnalla ehkä saisikin uudet, en kuitenkaan osaisi ostaa kivoja, koska olen huono ostamaan ja sitten kun hankin, haluaisin käyttää asioita kymmeniä vuosia.

 

Ajattelen kauas enkä osaa ajatella lähelle. Tuntuu, ettei meillä ole ollut tavallista arkea aikoihin, ja unohdan että silloinhan tämä kaikki on tavallista arkea. Luulen, että elämme koko ajan poikkeustilassa, joka mahdollistaa erityisesti epäterveellisten myönnytysten tekemisen, enkä tajua, että juuri tänään ja tässä hetkessä teen niitä valintoja, joilla määrittelen elämääni. Elän sitten kun -maailmassa, tai en elä missään maailmassa, sinnittelen päivästä toiseen, ja tiedän että yksi suurimmista ongelmistani on se, etten ota vastuuta itsestäni ja tekemisistäni. Muut antavat kyllä tilaa, kunhan sitä osaa ottaa. Ensin pitää vähän venyttää rajoja, ja se saattaa olla kivuliasta. Tai sitten ei.

Vihdoinkin rohkenen kysyä itseltäni myös, että jos jokin ajatus ei jätä minua rauhaan vaan piinaa vuodesta toiseen, olisiko sittenkin järkevää tutkia sitä ajatusta vielä, eikä aina vain yrittää tukehduttaa ja työntää pois. Koska järki on tietysti jotain mieltä, mutta jos tunne tahtoo kertoa toisin niin minusta on syytä ottaa selvää, että mitä siellä takana piilee. No, sitäkin olen jo tehnyt, yrittänyt etsiä yhtymäkohtia ja miettiä että mitä tyhjiötä se täyttäisi, mutta alan hiljalleen taipua siihen, että ehkä se tyhjiö on itsessään olemassa ja odottaa täyttymistä. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna, ei ehkä tänä vuonna. Vähän valitettavasti tässä asiassa toistenkin ihmisten mielipiteillä on hieman merkitystä, joten en voi tehdä päätöksiä täysin itsenäisesti. Mutta voin ainakin miettiä ja päättää, että onko tämä lopulta sitten kuitenkin sellainen, niin, ehkä jopa kynnyskysymys. Että jos tämä asia ei koskaan toteudu, jäänkö ikuisiksi ajoiksi vähän onnettomammaksi kuin mitä olisin voinut olla.

 

Päivät valuvat toisiksi, kirjoittaminen siirtyy iltapäivästä iltaan, mietin miten hauskaa voisi olla joskus paljastaa erään blogitekstin anatomia, kun olen tästäkin korvannut osia toisilla ja muuttanut oikeastaan koko kirjoitelman sävyn. Sellaiseen ei vain tunnu olevan aikaa, ei tässä ja nyt, kun tekstiä kirjoitetaan kappale kerrallaan.

Lukemaan olen onneksi ehtinyt. Kaikesta lukemastani en pidä, en kestä enää liian viihdettä, en jaksa raskaiden aiheiden kepeää käsittelyä, koska ne eivät tarjoa mitään uutta, niin että minut saa yhtä paljon itkemään aihe kuin se miten siitä kirjoitetaan, monessa teoksessa on ollut kuolleita lapsia, ja sitä on vaikea sietää, en halua ajatella sellaista, en miettiä miten selviäisin, en pelätä jotain sellaista, johon voin vain rajallisesti vaikuttaa. Jotkut kirjat siis jäävät kertakaikkiaan kesken. Toiset kirjat saavat ajattelemaan erilaisia asioita, joista niistäkin tuntuu välillä täyttyvän pää liiaksi, kun arki liikahtaa johonkin kauas ja tilalle tulee toinen todellisuus. Häilyvää tämä tasapaino.

 

Olen vieläkin vähän hämmentynyt tuosta hoitovapaan päättymisen ajatuksesta. Äkkiä tuntuukin, että toisenlainen elämä, arki ja rytmi ovatkin melkein tässä. Vielä siihen väliin vähän lomaa ja toivottavasti myös itselle erityisen mieluisia asioita, niitäkin pitää osata toivoa, uskaltaa sanoa, vaatiakin ehkä. Tutkia taas sitä, mikä tekee minusta minut, ja erityisesti sen parhaan, hyväntuulisen version. 

(Olemme lanseeranneet lapsellemme alter egon, joka noudattelee hänen toista nimeään tarpeellisilla etuliitteillä. Samaa itseeni soveltaen: täällä on viime aikoina nähty vähän liikaa kiukku-Markettaa. Toivottavasti hän tajuaa vajota pian omalle paikalleen kolmanneksi nimeksi.)

 

Ladataan...

Pages