Ladataan...
Liikehdintää

Kello on 2.38, kun aloitan tämän postauksen kirjoittamisen. Olen noussut tänään sängystä jo kahdesti, ensimmäisen kerran vähän puolenyön jälkeen ja toistamiseen noin puoli tuntia sitten. Pimeässä makaaminen aiheutti akuutin tuskan kaikista tekemättömistä asioista, joita olen myös kykenemätön tekemään.

Jonkinlaista univelkaa on kuitenkin kenties kuitattu, kun uni ei enää tulekaan.

Lapsen vatsatauti tarttui siis minuun. Lapsi yllätti oksentamalla vielä kerran yhden lähes oireettoman päivän jälkeen ja seuraavana aamuna sain itse tuta, miltä tuntuu kun lapsi sanoo että vatsaa nipistää. 

Jos joskus vielä epäilen olevani väsynyt maatessani, katsoessani hömppää ja pelatessani kännykällä, voin samantien nousta puuhastelemaan, sillä viikonloppuna jaksoin hädintuskin katsoa Ensitreffit alttarilla Australian jaksoja enkä todellakaan pidellä puhelinta samaan aikaan kädessä. Muistelin niitä villejä vuosiani parikymppisenä, kun sairastin ja katsoin jalkapallon mestaruuskisoja. Ne olivat juuri sopivaa viihdettä siihen, että välillä voi ottaa torkut ja sitten taas päivittää tilanteen. Nyt tyydyin vain laittamaan läppärin kiinni, kääntymään toiselle kyljelleni ja laittamaan silmät kiinni.

Oikeasti viime yönä oli yhdet parhaista unista pitkiin aikoihin.

Tänä yönä istun sohvalla ja kärvistelen, koska vatsa huutaa ruokaa, mutta ei valitettavasti osaa käsitellä sitä.

Eikä uni tule.

Tekisi mieleni laittaa levottomia viestejä ihmisille, sillä tänään mielessäni ovat pyörineet nuorena kuollut naapurin tyttö ja hänen vanhempansa, tutkasta kadonnut bloggaajakollega, tekemättä olevat haastattelut ja kauas karanneet ystävät. Pidän kuitenkin mielessäni tämän oudohkon kellonajan ja kuvittelen palaavani asioihin huomenna, vaikka todennäköisesti tällä valvomisella olen huomenna aivan pihalla, enkä ainakaan uskalla sopia vielä mitään tapaamisia, en ennen kuin saan syötyä edes yhden oikean, lämpimän aterian (ja pidettyäni sen sivistyneesti sisälläni).

 

Niin mutta siis että yllätti. Olemme päässeet sairasteluissa kohtuullisen helpolla. On ollut flunssaa ja korvatulehdusta ja sen sellaista, mutta ei vielä vastaavaa kuin tämä. Tiesin toki, että lapsiperheessä ollaan keskimääräistä enemmän kipeinä (näin ainakin oletan), mutta kuvittelin sen ajoittuvan enemmän päiväkodin aloittamiseen. En ole tähän mennessä ollut suuremmin pöpökammoinen, koska niitä nyt vaan pyörii tuolla joka paikassa, enkä siis myöskään tiedä mistä (kuralätäköstä) tämä tauti meille rantautui, mutta pistäähän se miettimään.

Meillä on ollut perhe poissa pelistä viime tiistai-illasta asti.

Ensin lapsi oli sairas, sitten minä. Mies on onneksi pystynyt jäämään kotiin hoitamaan meitä, sillä väittäisin ettei lapsikaan ole edelleenkään ihan terve, vieläkään, ja minä en varmaankaan olisi pärjännyt kahdestaan energisen, mutta myös yllättävän kiukkuisen pojan kanssa.

Nythän tässä vain odotellaan, että pöpö saavuttaa myös miehen. 

Mietin siis, että miten syksyllä, kun olisi tarkoitus tehdä oikeasti töitä, kun deadlinet ovat todellisia, kun omaa työtä pitäisi pystyä aikatauluttamaan - ja sitten tulee jotain tällaista.

Me puhuimme tästä jo, että kumpi jää kotiin, jos lapsi sairastaa, mutta entä sitten, jos koko perhe sairastaa? Tai jos mies ja lapsi sairastavat? Karulta tuntuisi jättää heidät keskenään, vaikka tiedän että sekin on todellisuutta toisissa perheissä, ja että on melkoista luksusta voida luottaa siihen, että mies jää kotiin kun makaan pää vessanpöntössä.

Hurjalta tuntuisi pyytää apuun isovanhempiakaan: tulkaa meille hakemaan vatsatauti, kun se kuitenkin tarttuu sairastavan kodin pinnoilta kai kaikkein helpoiten, siis näiden perinteisempien tartuntatapojen jälkeen. Enkä raaskisi lasta laskea silmistäni, kun toinenkin on vielä vähän kipeä ja kaipaa vanhempiaan. Pitkät ajat pötköttelevä äiti on jo herättänyt ihan riittävästi ihmetystä.

 

Ajattelin, että seuraavalla kerralla kirjoittaisin jotain runollista. Jotain kaunista ja ilmavaa, sellaista kuin Helmi, mutta kenties kohtalonani on olla arkisempi ja raadollisempi, koska minun on vaikea olla kovin poeettinen, kun kello on 3.02, eikä valvomisen seurana ole punaviinipulloa ja kynttilöitä (voi miksi, miksi käsitykseni taiteiljaelämästä on edelleen näin kliseinen, en edes juo punkkua).

 

Ja niin lapsi parahtaa sängyssään, kenties kohta herättää meidät kaikki. On aamuyö ja yritän mennä nukkumaan, pyytää vatsaa olemaan hiljaa, ei saa kurnia eikä kurluttaa, ottaisin mielelläni pari tuntia unta ja ehkä sitten huomenna, tai siis tänään, todella laitan niitä viestejä ihmisille, jos jaksan. 

Jos en jaksa, sairastan vielä päivän. 

Lievää luksusta sekin.

Että voi päättää niin.

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Tänään oltaisiin voitu olla Lapsi-messuilla.

Ei oltu. Tällä viikolla on koettu tämän huushollin ensimmäinen oksennustauti, joka on onneksi (toistaiseksi ainakin) rajoittunut taaperoon. Siispä tämä päivä oli vielä pyhitetty eristykselle. 

 

Oltaisiin voitu mennä ulos. Ellei jo ärsyttäisi sekin, että on niin hieno ilma. Onneksi ollaan menossa kesää kohti ja niitä hienoja ilmoja tulee enemmänkin, koska minä en vain jaksanut. Poika ei nukkunutkaan päiväunia ja siinä meni päivän pienikin oma, rauhallinen hetki. Tietysti juuri tällaisena päivällä miehellä on iltarientoja, joten kopsuttelimme koko päivän kaksin kotona. 

 

Ärsyttää sekin, että palstoilla myydään messulippuja edullisemmin, ja joku varmasti on hankkinut ne hyvin aikein, mutta tulee vain mieleen, monetko arvontalipuista päätyvät lopulta myytäviksi. Itse mietin, jaksanko maksaa, kun hankintoja ei ole juurikaan tehtävänä, eikä ohjelma oikein jaksa kiinnostaa vielä noin pientä poikaa, eikä toisaalta jaksa istua kuuntelemassa sellaista, mikä äitiä ehkä kiinnostaisi. Viime vuonna voitin kaksi lippua, kahdesta eri arvonnasta vieläpä, siinä taisikin mennä arpaonni muutamaksi vuodeksi. Mutta siis. Paljon pöhinää messujen ympärillä, riittävästi kiinnostusta? En tiedä. 

 

Kun lapsi on kipeänä ja on itse jumissa, miettii mitä kaikkea tekisikään, jos olisi taas normaali arki. Mitä haihattelua. Normaali arki kuluu tavallisissa askareissa, silloin ei pieni nuku päälaki lämpimänä kylkeä vasten pitkiä päiväunia vielä pidempien yöunien päälle. Sen huomaa taas kotonakin, että kipeyden aikana askareet jäävät tauolle (paitsi pyykinpesu), tiskipöytä lainehtii ja ärsyttävä kevätaurinko paljastaa nurkkiin kertyneet irtohiukset ja pölypallerot. Siksi kai haluaisinkin lähteä johonkin.

 

Tämä väsymys on sellaista, että se tulee ja menee. Mutta sitä on. Jopa siinä määrin, että mietin, miten jaksan. Koska oikeasti tiedän hyviä asioita, joita tehdä, mutta kiinnostus on nollissa. Oma-aloitteisuus on vähäistä. Alkuviikosta vähän jo yritin, olihan lapsi hoidossa samana päivänä, jolloin alkoi illalla oksentaa, ja silloin tuntuikin siltä, että tuo parituntinen vapaa auttoi kestämään sairastelua, mutta oli samalla myös vielä suurempi kontrasti lapsiperhearjen ja muun välillä. 

Sairasteluja on vaikea ennustaa tai estää. Niitä on, niitä tulee ja niitä menee. Vaikka kuinka tekisi hienoja suunnitelmia, on jossain vaiheessa vain joustettava. Valitettavasti tuntuu siltä, että jousto alkaa olla aika vähissä. Enkä uskalla edes luottaa siihen, että miehen isyysvapaa parantaisi merkittävästi tilannetta, itse asiassa pelkään hieman että silloin saattaa alkaa jo napsahdella, kun kerran toinenkin on kotona. 

Vihaan sitä, etten vieläkään oikein tiedä itsestäni milloin olen ns. normaalisti väsynyt ja milloin on syytä huolestua. Vihaan myös sitä, että tiedän omalla tekemiselläni olevan paljon vaikutusta siihen, minkälainen mieliala on. Mutta välillä kiukuttaa ja vituttaa. Ja jos en saa olla vihainen, jos vain patoan sitä sisälleni, jos siloittelen kaiken, ei minusta tule silloin onnellista ihmistä. Välillä pitää saada räjähtää ja rähjätä, välillä pitää saada itkeä. 

 

Ja välillä pitää miettiä, mikä elämästä tekee sellaista, että siihen päädytään ja voiko sille tehdä jotain, onko jotain pysyvämmin pielessä vai koetteleeko elämä vain väliaikaisesti sietokyvyn rajoja. 

(Iloinen purjehtija viime toukokuussa. Lämmin oli ja silti kaipaisin jo vesille.)

 

Itseni kohdalla tiedän sen, että arki on liian helposti samaa. En lähde lapsenkaan kanssa riittävästi. Pidän päivittäisistä rutiineista ja pidän niistä mielelläni myös kiinni, uni- ja ruoka-ajoista, koska usein niin on yksinkertaisesti helpompaa. Mutta samalla jumahdan tähän pieneen piiriin, jossa en pääse paria korttelia pidemmälle ja ainoa juttuseuralaiseni on harvinaisen yksisanainen. (Tänään: syliin ja juna. Mitäs näytin junavideoita pienelle sairastupalaiselle.) 

Eli elämä uusiksi? No, kunhan nyt pääsemme taas liikkeelle ja saan tiskipöydän siivottua, eiköhän siinä ole ihan riittävästi ihmiselle taas. (Ei ole.)

Ärsyttää sekin, että tunnun pyörittävän samoja keloja vuodesta toiseen. Samoja oivalluksia, samoja ahaa-elämyksiä, samoja huomioita, samoja räpistelyjä jotain kohti. Niin paljon, etten pian jaksa edes kirjoittaa niistä, koska ei niitä jaksa kukaan kuitenkaan myöskään lukea. Ai että siellä se taas valittaa elämänsä sisällöttömyydestä, vaikka ihan itse tahtoi tehdä lapsen ja ehkä joskus jopa toisenkin, sellaista se sitten on, lusikoikoon nyt sitä mitä lautaselleen valitsi. Paitsi että kieltäydyn ajattelemasta, että saisin käydä enää vain yhdellä soppakattilalla.

 

Ironista toki, että vatsataudin takia jouduin perumaan tutustumiskäynnin päiväkotiin. Pian on jätettävä hakemukset summamutikassa, se tuntuu hurjalta, on niin iso osa pienen ihmisen elämää, ja isommankin, enkä tiedä miten pystyn siihen vaikka toisaalta toivon, että olisin pystynyt jo ja tällaiset ristiriidat ne kai repivät ihmistä.

 

Sekin ärsyttää, että äitiys tuntuu jotenkin asettavan ihmiset samanlaiseen asemaan kuin yläaste, että tämä yksi yhdistävä tekijä, lasten hankkiminen ja vanhemmus tekisi meistä yhtenäisen lauman, meistä äideistä, lauman, jossa on loukkaus käyttäytyä jotenkin toisin kuin suurin osa muista, tai ei edes suurin osa, vaan se äänekkäin osa, se joka jotenkin maagisesti määrittelee sen mikä on oikein. Niin että minäkin välillä kannan syyllisyyttä, kun kuljen meikittömänä, koska olen silloin se väsynyt ja itsensä kulahtamaan päästänyt pienen lapsen äiti. Miten ihmeessä asialla ei ollut mitään väliä silloin, kun lapsesta ei ollut vielä aavistustakaan? Kai minä jollekin olin olemuksestani vastuussa silloinkin, itselleni edes. Että jos tästä saan itseni syyllistymään, voitte vain kuvitella minkälaisia muita ajatuksia ehtii päässäni risteilemään, vaikka olen niidenkin kanssa yhtä tosissani kuin tämän laittautumisen. Eli en juurikaan. Paitsi silti vähän. 

 

Tiedän, että haluaisin suunnitella. Että haluaisin näpertää. Että haluaisin tehdä. Mutta sitä ennen tuntuu, että pitää järjestää ihan hurjasti. Ja se ärsyttää. Ettei voi vain aloittaa. Että kaikki on niin kesken, eikä mikään sievästi järjestyksessä. Luulenpa, että alan hiljalleen vain kantaa tavaraa ulos tästä asunnosta. Haluaisin myydä, lähinnä siksi, että menisi hyvään käyttöön, että tietäisin menevän tarkoitukseen, mutta en taida jaksaa siitä syntyvää rumbaa, en pettyä ihmisiin, kun omat aikomukseni olisivat hyvät. Sanottakoon vielä, että sekin ärsyttää, kun ostaa käytettynä eikä saakaan kuranttia. Ymmärrän, että käytetty on käytetty, mutta tahrainen tai rikkinäinen ovat asioita, joista tulisi mielestäni mainita. Ärsyttää sekin, että silloin vastuu siirtyy minulle, mitä teen, yritänkö korjata, yritänkö lahjoittaa johonkin korjattavaksi, hankaan sappisaippualla ja pesen liian lämpimässä ja ehkä lopulta laitan energiajakeeseen, koska en tiedä mitä tekisin, ei kukaan halua edes ilmaiseksi, kun lastenvaatteita saa parilla eurolla kappale, ei kai kenenkään tarvisisikaan sellaista, että ehdoin tahdoin pukisi lapsensa likaisiin vaatteisiin, ei tässä todellisuudessa, ja se on toisaalta todella surullista, kun ei millään olekaan mitään arvoa, kun kaikesta tulee niin nopeasti roskaa ja siksi kai minäkin haluan pakata tavarat pahvilaatikkoon ja antaa ne kierrätykseen, vaikka samaan aikaan tiedän, että kaikki paikat ovat täynnä kaikkea turhaa, eikä siitä ainakaan tule kukaan onnelliseksi.

Ja silti haluaisin ostaa mökin, asuntovaunun, veneen, minkä vain, jonka saisin sisustaa mieleisekseni, tehdä osuvia hankintoja edullisesti, kerätä kauniin kuppisarjan ja räsymaton, puunata ja tuunata. 

 

Onneksi nyt ärsyttää jo vähemmän. Nukkumaanmenoaika alkaa olla jo lähellä ja huomenna on viikonloppu. Varovasti toivon, että se toisi vähän vapautta tähän arkeen - aina kun niin ei käy. 

Paitsi että sitten on taas se. Mitä minä sillä vapaudella tekisin? Ei hemmetti. Tänään en mieti enempää. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Mikä lie, olematon neljänkympin kriisi yrittää ottaa varaslähtöä, vaikka vannoin etten sellaiseen sortuisi, kun on tämä lapsiperhe-elämä vasta niin aluillaan ja kuviot siksi kovasti kesken, mutta jos kerran kärsin kahden- ja kolmenkympin hujakoilla vastaavista, oli tämäkin kai odotettavissa. Tai sitten vain yhdistän kriisin ikään, joka ei tunnu yhtään omalta, ei sitä onneksi siis vielä olekaan, mutta minähän en ole päivääkään yli kolmenkymmenen eikä minulla ainakaan ole yhtään ryppyä.

 

Onneksi myöskään deitti-ilmoitus ei ole ajankohtainen asia, avioliittomme porskuttaa mitenkuten, sujuvasti toistaiseksi kasassa, vaikka aina voisi olla enemmän aikaa olla itsekseen ja pariskuntana, mutta jostain syystä asiaan auttaa se, että katsoo vähän Bacheloria. Mieskin aina sanoo, että ihanaa kun ei tarvitse olla sinkku ja osaan ottaa sen useimmiten kohteliaisuutena (joskus näin naisena ajattelen kierosti, että siinähän huokaa, kun on helpolla päässyt, mutta eihän se niin mene).

Deitti-ilmoitusta ajattelinkin eniten suhteessa itseeni. Kas kun siinä usein listataan ominaisuuksia. Kerrotaan harrastuksista. Kuvaillaan itseään. Usein ehkä enemmän ideaalin kuin todellisen elämän pohjalta. 

Niinpä minäkin harrastaisin elokuvia (lapsen syntymän jälkeen katsonut ehkä kymmenen!), pyöräilyä (kevään kilometrejä on kertynyt jo seitsemän...), lukemista (en sitä yhtäkään kirjaa olevinaan ehdi, mutta en myöskään halua mennä kirjastoon ennen kuin Myyrmäen kirjaston remontti valmistuu, senhän piti siis aueta helmikuussa, nyt tiedetään että ehkä huhtikuun lopussa), bloggaamista (postausten lukumäärä olisi naurettava ellei se olisi niin surullinen) ja niin edelleen. 

Oikeastihan harrastan pelaamista puhelimella, Instagramin selailua, päämäärätöntä koneella surffailua, kirppisostostelua, lapsen vaatettamista, käsiteltävien huonekalujen kotiin haalimista (jossa ne siis todellakin odottavat sitä käsittelyä vuosikaudet), siivoamisen välttelyä ja suunnitelmien tekemistä (toteutuspuoli vähän ontuu). 

Mikäpä siinä. Saisi sen deitti-ilmoituksen kasaan noillakin tiedoilla. Mutta sehän ei ole nyt tässä ollenkaan tärkeintä.

 

Tärkeintä on se: mitä minä haluaisin olla. 

Jos minä haluaisinkin harrastaa elokuvia ja luemista, fillarointia ja bloggaamista, huonekalujen tuunaamista ja uusien järjestelyrutiinien keksimistä. Jos haluaisinkin olla se ihminen, joka tekee juhannukseksi omat sillit. 

 

Kaikkeen ei ihminen pysty. Ei ehdi. Ei kykene. Ei ehkä edes halua.

 

Tämä on hyvin validi pointti. Sitä kuvittelee haluavansa. Mutta jos ei koskaan tee eikä toteuta, ei ehkä haluakaan riittävästi.

Toinen puoli on taas se, että haluaisi, mutta ei ehdi. Pätee tämänhetkiseen lauluharrastukseeni. Aina hävettää, kun en muista harjoitella ja siinä vaiheessa päätän lopettaa koko jutun. Sitten ajattelen, että silloin en tekisi sitäkään vähää asiaa, jota rakastan. Joten yritän hävetä vähän vähemmän, harjoitella edes joskus ja nauttia laulutunneista koko rahan edestä.

 

Priorisointia on siis pakko tehdä. Mutta välillä sitä kannattaa tehdä myös unelmien ja itselle hyvien asioiden suuntaan. Pohtia, mitkä asiat kirjoittaisin deitti-ilmoitukseeni, minkälainen ihminen kenties haluaisin olla ja kuinka hyvin ne asiat kohtaavat arjessa tällä hetkellä. Kyllä, haluaisin puhua sujuvaa ranskaa, mutta on monta asiaa, jotka menevät tuon toiveen ohi. Mutta jos haluaisin puhua sujuvaa ranskaa, ei asia olisi ollenkaan mahdoton toteuttaa. Ei edes tässä elämäntilanteessa.

 

Välillä sitä jumahtaa. Jää paikalleen junnnaamaan ja ajattelee, etten pysty siihen tai en pysty tähän. Tai sitten kuvittelee olevansa jotenkin kulturelli ihminen ja toteaa, että viimeisin visiitti teatteriin tai museoon oli viime vuoden puolella. 

Eikä siinä mitään. Sitten sitä joko menee, toteaa olevansa tauolla tai määrittelee itsensä uudelleen.

 

Kaikkea ei voi saada eikä kaikkea kannata edes haalia. Mutta välillä on hyvä punnita myös omaa, keskinäistä arvojärjestystään. Silläpä minäkin nyt nakutan tässä tätä postausta. Jos blogi kerran on kiva, on sitä syytä ylläpitää ja siihen panostaa. (Kunnes kone tilttasi ja päätinkin sittenkin nukkua pienet päiväunet ja poika heräsikin jo kahdenkymmenen minuutin päästä, kone oli yhä tiltissä ja blogipostaus jäi odottelemaan parempaa hetkeä, joka on tietenkin nyt.)

 

Että jos deitti-ilmoitukseen helposti valehtelee ikänsä ja ehkä painonsakin ja laittaa vuosia vanhan kuvan, ei muussa ole yhtään sen helpompaa olla rehellinen. Tai totuudenmukainen. Että olisi oikeasti sitä mitä on, eikä väittäisi harrastavansa seinäkiipeilyä vain siksi, että on joskus roikkunut köysissä. 

Ja sitten vielä: haluaisinko minä lähteä deiteille itseni kanssa? Syömään, edes kahville, tai vaikka vain vartin keskusteluun kadunkulmaan? Irtoaako minusta muutakin kuin lapsiperheen kuulumisia, onko minua erillään pojasta; en ole vain äiti, mutta sitä tällä hetkellä kaikkein vahvimmin. 

Eikä sekään ole välttämättä huono asia. Mutta se ei ole ainoa ulottuvuuteni, eikä deitti-ilmoituksenikaan yksisanainen. 

 

Äiti.

 

 

 

Ladataan...

Pages