Ladataan...
Liikehdintää

"Kaadetaan viinaa kurkkuseen, on kaikki niin kuin ennenkin."

Koskaan en ole tehnyt kovin kosteita Turun reissuja, mutta jostain syystä tuo lause soi päässäni useasti edellisellä viikolla matkaa odottaessani. Teatteriliput oli tarkoitus varata hyvissä ajoin heti tammikuussa, todellisuudessa klikkasin paikat päivänäytöksen katsomosta jossain mielenhäiriössä heti sen jälkeen, kun olimme palanneet Leviltä ja Vaasasta, vaikka väitin etten lähtisi kotoani enää mihinkään. Tietysti onnistuin valitsemaan myös eri viikonlopun mistä oli aiemmin ollut puhetta, jolloin paikalliset lastenvahtimme olivatkin estyneet. Appivanhempia ei onneksi tarvinnut kovin pitkään taivutella ja pian oli taskussa myös junaliput ja AirBnB-asunnon varaus.

Turkkuseen siis vei tiemme. Lauantaina piti herätä vielä vähän aiemmin kuin arkipäivänä, mutta ehdimme hyvin paikallisjunaan ja siitä Helsinkiin. Ennen olisimme vaihtaneet juoksujalkaa Pasilassa, mutta lapsi on tuonut vaihtoaikoihin lisää minuutteja. Lisäksi vinkkinä vaunujen kanssa matkustaville: saapumalla lähtöasemalle hyvissä ajoin saa yksinkertaisesti parhaan parkkipaikan. Meillä sille on vielä väliä, sillä poika ei nuku sylissä, tosin ei enää ilmeisesti vaunuissa junassakaan, mutta siitäkin riemusta olemme joskus saaneet nauttia. 

Olin perjantai-iltana varoittanut siskoani, että univajeesta johtuen en välttämättä kävisi ja kukkuisi ihan normaalisti, joten hän ottikin vetovastuun matkanaikaisesta kevyestä jutustelusta, aiheena mm. ketterä kehitys. Minä halusin vain hakea ravintolavaunusta kahvia ja yritin kieltäytyä suklaasta, epäonnistuin.

Valtion rautatiet toimi ajallaan ja käpyttelimme Turussa kohti majoitustamme, huvittavasti niille samoille kulmille, joille erinäiset sukulaiset ovat jo asettuneet ja systeri karkasikin lounaalle yhden sellaisen kanssa. Puutalossa sijaitseva asunto oli huonekorkeudeltaan huimaava. Hetken kuluttua paikalle hurauttivat myös appivanhemmat. Ja oikeassa siskoni olikin, pientä säätöä oli tyypillisesti ilmassa, mutta auringonpaisteessa saimme kyydin Logomoon. Koska olimme kerrankin ajoissa (yleensä hyvä jos on aikaa pyörähtää vessassa, lentävä lauseemme onkin jo että jonkun on oltava viimeinen), tilasimme väliajalle tarjoilut. Uhkarohkeasti valitsin siskolleni esityksen nimikkoleivoksen, koska sellaista ei saisi mistään muualta. Koska kevät oli oikullinen myös Turussa, viime hetkellä (mutta ei silti viimeisenä) saapunut siskoni sai kävelymatkallaan niskaansa raekuuron.

Tom of Finland oli niin huikea, että se ansaitsee oman postauksensa. Mutta sanon silti, että menkää! Viimeiset näytökset ovat lauantaina 6.5.

Ulkona satoi ja paistoi, välillä jopa yhtä aikaa, tuli rakeita, lunta ja ihan rehellistä vettä. Vaunulenkillä käyneet lastenvahditkin kastuivat oikein kunnolla. Me otimme kerrankin allemme taksin, jolla droppasimme siskon seuraavaan tapaamiseen ja suuntasimme kahdestaan syömään. Menimme suosituksesta Paniniin, mutta minä meinasin jo kääntyä pois, kun ainoa vapaa pöytä oli iso ja pyöreä ja lähellä ovea ja tiskiä, olisin kaivannut jotain hieman intiimimpää, romanttisempaa, kun kerrankin olimme kahden. Onneksi jäimme. Ruoka oli hyvää ja palvelu vielä mukavampaa. Lähipöydissä olevat lapsiperheet veivät ajatukset hoidossa olevaan muksuun, mutta niin se taitaa olla, että vauvavuonna lapsi on aina läsnä, vähintään keskusteluissa. 

Mikään kiire meillä ei ollut, mutta suuntasimme silti ennen iltapuuroa takaisin asunnolle. Kodinomainen ympäristö toimii mielestäni mainiosti erityisesti perheenä matkustettaessa, pieneen hotellihuoneeseen ei olisi saanut koko porukkaa koolle ja kaikenlainen oma kokkaaminen onnistuu helpommin tuollaisissa olosuhteissa. Vauva oli viihtynyt, ja iltarutiinien jälkeen nukahti kohtuullisen helposti vieraaseenkin paikkaan. Yö oli silti katkonainen, itseäni valvottivat hieman kadun äänet; on hämmästyttävää miten hiljaisessa kohdassa Myyrmäkeä onnistumme asumaan, vaikka vielä ovat mielessä myös Mannerheimintietä ajavat ambulanssit ja sairaalaan suuntaavat helikopterit, joita edellisessä kodissa kuuntelimme. 

Sunnuntaina söimme rauhassa aamiaista ja lapsi ehti ottaa ensimmäiset päiväunetkin ennen kuin suuntasimme Turun taidemuseoon. Siellä oli Elina Brotheruksen näyttely, joka sekin ehkä ansaitsi pidemmältikin kommentteja. En ota itselleni liikaa urakkaa, joten totean tämän: hieno valo. Erityisesti teos Le Printemps herätti huomiotani. Toinen yksittäinen kohahdus kävi Eromuotokuvan kohdalla (tälle en löytänyt virallista nimeä enkä kuvaa). Lisäksi lapsettomuudesta kertova kuvasarja kolahti, liittyen vähän myös viikonlopun teemaan, mutta tähän palaan ehkä myöhemmin. Lapsi nukkui museossa toiset päiväunet.

Ravintolassa koettiin ihmeellisiä hetkiä, kun meidän pieni vauvamme istuikin jo syöttötuolissa pöydän päässä. Lounaan jälkeen starttasimme auton ja vatsat pinkeinä ajoimme suoraan kotiin asti, koska vauva nukkui koko matkan eikä vaatinut pullakahvipysähdystä (luopio!). Keitimme siis kotona kahvit ja ihmettelimme, miten päivän rytmit ovat muuttuneet, ennen olisimme kotiutuneet ehkä kymmeneltä, nyt kello kävi hädin tuskin kuutta.

Kannattiko lähteä? Kannatti. Olin tuolloinkin jäätävän väsynyt ja siksi varmasti välillä töksähtelevä, tietysti toisten seurassa oleminen ihan koko ajan on myös omalla tavallaan raskasta, mutta kaiken kaikkiaan reissu meni todella hyvin ja toi toivottavasti tähän arkeenkin asti jotain. Ihan vähän ne pienet, ilmavat oivallukset nimittäin uhkaavat kutistua kotiinpääsyn myötä.

Kamera oli koko reissun ajan kotona (koska aina jotain unohtuu), enkä oikeastaan halua jakaa toisten asunnoista kuvia, ainakaan näin Suomessa, koska vaikka se majoitustarkoitukseen onkin luovutettu niin jonkinlainen yksityisyydensuoja on minulla mielessäni. Käänteisellä sanajärjestyksellä voisin runoilla vielä pari riviä lisää kuvien julkaisemisesta, mutta todettakoon että en juurikaan osaa ottaa sellaisia "tässä poseeraamme teatterin edessä" -kuvia, tai muistanut dokumentoida edes sitä Tom of Finland -leivosta, saati sitten annoksia ravintolassa. Joudutte siis tyytymään tähän sanalliseen kuvailuun.

Mutta aamulla kevät oli tehnyt kauniin kuurapuun kattoikkunaan ja sen voin tässä kanssanne jakaa. 

Toisten kotona on mahdollisuus kokea tavallaan myös palanen erilaista arkea. Miettiä omia ratkaisujaan ja todeta, että puutaloon johtavat portaat ehkä sittenkin tekisivät minut hulluksi, mutta toisaalta taas kenties meidänkin kylpyhuoneeseemme mahtuisi toisinpäin ihan toisenlainen sauna.

Kaikenlaisia oivalluksia viikonloppuun siis mahtui, ihan omasta olemisesta, taiteesta, kodista ja sen tunnusta (asunnon seinien ulkopuolellakin), elämäntyylistä, ravintoloista, minuudestani, ehkä vähän tulevaisuudestakin. Sanoisin, että osiansa runsaampi reissu, ja se on toisaalta aika paljon sanottu. Ei siihen pysty vain Turku eikä teatteri, mutta onpas silti osoittautunut aika hyväksi komboksi näitä lyhyitä viikonloppuja ajatellen.

Ehkä ensi kerralla Ullanlinnaan. Lähimatkailu, uhka vai mahdollisuus?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Viime perjantaina olin vielä flunssassa, mutta mentävä oli, kun kulttuuri kutsui. Suuntasimme ensin Vauvojen taidetuokioon Kansallisoopperaan, joka uhkasi osaltani kutistua tanssahteluksi Alminsalin aulassa.

Poikamme on harkitsevainen, hymyileväinen ja rauhallinen, mutta hetkittäin myös arka ja hidas tutustumaan uusiin paikkoihin. Aamu-unet vaunuissa ja bussissa eivät onnistuneet, joten lapsi oli jo aloittaessa väsynyt. Niinpä ensimmäinen laulu kirvoitti heläjävän itkun, jota tosiaan hiljennettiin aulassa asti. Hetkeksi pääsimme ihan rinkiin asti mukaan, mutta loppulaulu, joka nyt vain sattui olemaan sama kuin ensimmäinen biisi, avasi jälleen kyynelhanat. Tämän episodin jälkeen mietin, että tässä perheessä taidetuokioiden suurin anti taitaa olla suunnattu vanhemmille ja että poika pärjää hyvin vähän vähemmälläkin viihteellä. Onhan se toisaalta suloista seurata, miten tiukkaan pää kääntyilee, kun ympäristössä riittää runsaasti tutkittavaa, uudenlaisista ikkunoista toisenlaiseen kaikupohjaan, mutta poika tarvitsisi toisissa tilanteissa selkeästi enemmän sopeutumisaikaa. 

Tämän jälkeen pieni mies nukahtikin vaunuihin ja suuntasimme sushin kautta kohti Messukeskusta. Koska siellähän tietysti on hiljaista ja rauhallista ja vain vähän ärsykkeitä. Onneksi messuilta sai lainata kantorepun, kun en ollut tajunnut ottaa omaa mukaan. Siinä poika killisteli eikä malttanut nukkua missään välissä.

Minulla oli siis suunnaton onni voittaa kaksikin lippua Lapsimessuille, toisen Jokiska-blogista ja toisen Baby Shown kautta, joten pystyin piffaamaan myös äitikaverin seurakseni. Meillä ei ollut suuria odotuksia eikä aikomuksia, vähän oli tarkoitus kierrellä ModelExpon puolella ja tsekkailla lastenvaatteiden tarjontaa. 

Messuilla olisi ollut paljon mielenkiintoista ohjelmaa, mutta me emme ehtineet emmekä malttaneet istua alas. Tavarapuolelta tutkimme turvaistuintarjontaa, mielelläni olisin tutustunut myös matkarattaisiin, mutta törmäsimme vain sellaisiin, jotka ovat minun budjetilleni liikaa. En usko, että kiersimme edes järjestelmällisesti koko messualuetta. Pienoismallien puolelta aloittaminen onneksi toi tietoomme messualueen reunassa olleen rauhallisemman kahvilan, jossa myöhemmin myös kahvittelimme.

Ostin. Vauvalle vaatteen ja ruokailutarvikkeita. Kestositeitä ja pari lisäimua kestovaippoihin (josko tästä vihdoin!). Sain. Hyödyllisiä tavaroita kiitokseksi siitä, että lainasin kantoreppua. Palautin. Yhden ilmaisen vauvakassin, jossa oli meille liian pieniä vaippoja. Tuhlasin. Ostin itselleni kaksikin mekkoa. 

Tykkäsinkö? Tykkäsin. En tiedä olisinko mennyt ilman voitettuja lippuja, voi olla että flunssa ja väsymys olisivat vieneet kotiinpäin, mutta parempi näin. Jäin silti miettimään sitä, että messuilla tosiaan saattaa saada halvemmalla vaatteita, mutta noin lähtökohtaisesti sisäänpääsystäkin pitää maksaa. Siksipä messuilla on syytä olla myös muuta tarjontaa kuin vaate- tai tavaratarjouksia. 

Ensi vuonna otan kyllä joko miehen mukaan (otin jo videota radio-ohjattavista autoista houkuttimeksi), sillä nyt oli vielä kohtuullisen helppo liikkua tuon pötkön kanssa, mutta kunhan hän ottaa jalat alleen, en varmasti pysyisi vilinässä perässä ja ymmärrettävästi mielenkiinnon kohteemme saattaisivat hieman erota toisistaan, tai sitten jätän lapsen reilusti hoitoon. Vaihtoehtoisesti voinen yrittää voittaa jälleen useita messulippuja ja koluta keskusta perättäisinä päivinä. Monen kojun kohdalla mietiskelinkin että tulevina vuosina tuonnekin on kenties asiaa, siinä missä yritän edelleen pitää lapseen kohdistuvan kuluttamisen kohtuullisena.

Iltapäivällä oli pakko lähteä pientä hölkkää kohti kotia, sillä illan laulutunti lähestyi ja ärsyketulvasta uupuneella vauvalla oli vielä edessä parituntinen serkkujen ja heidän vanhempiensa seurassa. (Miten niin kaikki tuntuu aina kasautuvan samalle viikonpäivälle?)

Myöhemmin illalla flunssainen kroppa antoi kommenttia siitä, että pitikin olla melkein koko päivä liikenteessä. Jalkoja särki ja uuvutti. Olisin mieluusti vedellyt päiväunia koko viikonlopun, mutta sattuipa niin että seuraavana aamuna olisi oltava junassa jo ennen kymmentä, kohteena Turku.

Mietin miten jaksaisimme. Vuorossa olisi teatteria ja hoitoon jäävä lapsi, jonka vierastamisen aloittamista jännitän joka kerta. Säätiedotukset olivat yhtä epävakaisia kuin mieleni. Miten tähän kaikkeen reagoi kaupunki, jota myös Suomen Pariisiksi kutsutaan? Vieläkö kannatti lähteä, vai olisiko kannattanut jäädä kotiin ns. hyvän sään aikana?

Näinkö koukutetaan lukija odottamaan seuraavaa osaa? Sellainenkin siis tulee, ennemmin tai myöhemmin. Jos vanhoista merkeistä pitäisi päätellä niin todennäköisesti vähän myöhemmin. Mutta eihän sitä ikinä tiedä!

 

Edellisen kerran Turussa ja teatterissa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Jos jollekin ei vielä ole selvää, olen suuri Unelmien poikamiestyttö -fani. Katson myös Unelmien poikamies -sarjaa, erityisesti jenkkiversiona, ja olen huvittuneena ja ilahtuneenakin seurannut, kuinka formaattia voidaan vielä vuosienkin jälkeen muokata mielenkiintoisemmaksi. Välillä tulee jo ylilyöntejäkin, mutta perusasetelma on silti aika söötti vaikka myös vähän kummallinen. Sarjan myötä on syntynyt ihan oikeitakin pariskuntia, joten kyseessä ei kuitenkaan ole laulukilpailu, jonka voittajista ei koskaan tulekaan tähtiä. 

Kotimaisen Bachelorin ensimmäinen kausi jäi osaltani kesken. Tuntuu, että muutkin ajattelevat kotimaisen tuotannon olevan jotenkin kökköä. Tottahan se on, ettei suomalaisessa versiossa päästä niin upeisiin ilotulituksiin ja yksityisiin konsertteihin kuin jenkkiversiossa. Samoin jatkuva iltapukuihin pukeutuminen tuntuu oudolta, mutta saman hyväksyn jenkkiversiossa, koska hehän tietysti tekevät niin joka päivä muutenkin! Todellisuudessa odotan ja hyväksyn ulkomaisilta versioilta paljon enemmän show-meininkiä. 

Toista kautta katsoessani olen pohtinut miksei tämä kotimainen versio nyt sitten niin kiinnosta. Poikamiehen tai poikamiestytön persoonallisuudella on tietysti jonkun verran väliä, ja valitettavasti tämä poikamies-Tuomas nyt on vähän halju villasukka, joka etsii itselleen 50-luvun vaimoa, joka odottaa sämpyläntuoksuisena kotona neljän lapsen kanssa, kun lentäjä suvaitsee kotiutua viikon ulkomaankomennukseltaan. Se hänelle kuitenkin suotakoon. Tässähän olisi oikeasti myös draaman paikka! Miten naiset suhtautuvat Tuomaksen odotuksiin? Kuinka moni heistä olisi valmis jäämään kotiäidiksi, etenkin kun Tuomasta tuntuu kovasti kiinnostavan naisten työpaikat ja opiskelut, eli rivien välistä on luettavissa omavaraisuuden haistelu, mikä ei sinänsä liene ihme, itse en ainakaan alle 25-vuotiaanakaan ollut kovatuloinen tai kovin selvillä tulevaisuudestani. 

Sarjaa viikosta toiseen seuranneena olen havainnut, että rakkauden etsimisen sijaan olen jumittunut katsomaan sitä, miten naiset puukottavat toisiaan selkään, draamailevat ja kiukuttelevat ja haaveilevat ihmissuhteesta tyypin kanssa, jonka he näkevät vain hetkittäin. En minä tätä tilannut!

Kyllä, jenkkiversiossa ärsyttää se, että jokainen kertoo elämäntarinansa mahdollisimman dramaattisesti, itkien edellisten suhteiden pettäviä puolisoita tai isänsä kuolemaa. Mutta kun suomalaisessa versiossa näytetään naisiin tutustumisesta osio, jossa poikamies ostaa paikalliselta torilta jokaiselle daamilleen jotakin, olen yhtä etäällä näistä ihmisistä kuin poikamies elämänmittaisen parisuhteen löytämisestä. 

Koska erityisesti tuollaisessa tilanteessa on pakko ns. hypätä suoraan syvään päähän. On pakko yrittää selvittää lyhyessä ajassa, olisiko meistä kumppaneiksi toisillemme ja se tarkoittaa elämän kipupisteiden käsittelemistä. Tai ainakin jotain muuta kuin sen hymistelemistä, että koska kukakin on päässyt treffeille ja näyttääkö toinen hyvältä. Ihan turhaan Tuomaksestakin rakennetaan jotain sovittelevaa kiiltokuvapoikaa. Säröä vaan ja elämänmakua, ja enemmän sellaisia kysymyksiä että minkälainen riitelijä on.

Ja se fokus pois sieltä naisten talosta. Se ei oikeasti ole mielenkiintoista. Ei vaikka naiset yllättävän luontevasti tuntuvatkin elävän bikineissään ympäri vuorokauden, eli aika lailla aina paitsi silloin kun on aika tälläytyä iltapukuun. 

Mielestäni tässä ei siis petä formaatti. Jenkkiversiokin onnistuu olemaan raamiensa sisällä aina vähän erilainen kauden tyypeistä riippuen. Minä antaisin anteeksi kaiken kotikutoisuuden ja melkein tekisinkin siitä kotimaisen version vahvuuden, en edes yrittäisi raahata illallispöytiä laiturille vaan kattaisin piknikliinan rannalle ja antaisin näkyä mikäli luonto pistäisi sormensa peliin ja vaikeuttaisi olosuhteita. Etsisin aitoutta, siis myös ihmisten oikeita lauseita, heidän ajatuksiaan omasta itsestään ja kyvystään olla parisuhteessa, heidän haaveistaan ja peloistaan suhteessa toiseen. Koska muuten kaikesta tulee vain pinnallista pohdintaa ja lomaromanssi, joka päättyy kun lentokoneen pyörät osuvat Helsinki-Vantaaseen ja pitäisi jaksaa pitää toiseen etäisyyttä niin kauan kunnes loppuratkaisu tulee televisiosta. 

Varovainen on se olo, joka tästä sarjasta tulee. Ilkeilyllä ja uima-asuilla saavutetaan tietynlaista katsojakuntaa, mutta se ei selitä hullaantumistani sarjan jenkkiversioon. (En kyllä oikein tiedä, mikä ihan oikeasti selittäisi, ja se olisi mielenkiintoista kuulla, koska kuitenkin tässä yritetään olla jotenkin vähän enemmän korkeakulttuurillisia, ja kyllä tuota tietynlaista sietokykyä esimerkiksi television kohdalla aika usein koetellaankin.) Varovainen, sellainen että tuli luvattua poikamieskokelaalle, että emme me sitten kauheasti revittele sinun asioillasi, saat siinä ihan rauhassa tutustua naisiin niinkin että kamerat eivät pyöri. Ja sitten editissä revitään hiuksia, kun ainoat haastattelut koskevat sitä, kuka sanoi mitä ja missä ja miten, ja hohhoijaa.

Jotain tekemistä asiassa saattaa toki myös olla sillä, että mimmit ovat järjestään minua kymmenen vuotta nuorempia. Mutta rakas edit ja jälkiohjaus voisivat vähän pelastaa sitäkin eivätkä aina tuutata ilmoille sitä kaikkein keskenkasvuisinta kommenttia.

Niin että uskonko sarjan päättyvän kihlaukseen? Kiinnostaako minua edes? Aika vähän. Voi hyvinkin olla, että tämäkin kausi jää kesken. 

 

Aiempaa pohdintaani "kotimaisten" televisiotuotantojen kuvaamisesta ulkomailla.

 

Share
Ladataan...

Pages