Ladataan...
Liikehdintää

Oli aika, jolloin oli kiva käydä joka päivä kaupassa. Oli aika, jolloin oli kiva käydä isoissa ruokakaupoissa - mitä isompi marketti, sen suurempi seikkailu. Oli aika.

Kävimme lauantaina Kaaren Prismassa. Huh.

Ensin väsytimme itseämme käyttämällä lapsen saamaa lahjakorttia kesävaatteiden ostamiseen, kenkien sovitteluun, syömiseen ja vaipanvaihtoon. Tästä uupuneena poika onneksi nukahtikin ruokakaupan kärryjen kovaan kaukaloon ja mahdollisti meille aikuisille hieman sivushoppailua, eli lisää kenkiä ja kaikenlaista sellaista, mitä on ollut tarkoitus tutkia, mutta jota ei ole millään tässä arjessa ehtinyt.

Sitten ruokaosastolle.

Kesähelteisen päivän ongelmani näissä kaupoissa on selkeä: kylmyys. Pärjään muualla hihattomassa topissani, mutta isojen kylmäaltaiden äärellä on väistämättä syväjäässä. Yritä siinä sitten valita oikeanlaista tavaraa tulevan viikon aterioille.

Lisäksi vieraassa kaupassa asiointi oli auttamatta virhe, asioiden etsimiseen meni enemmän aikaa eikä kaikkia tuttuja vaihtoehtoja ollut edes saatavilla. Hämmästyn tästä isoissa kaupoissa lähes joka kerta: tila kun ei aina tarkoita valikoiman laajentumista, tavaraa on vain yksinkertaisesti enemmän. Muistelen edelleen lämmöllä Pihlajatien kodin lähikauppaa (K-market Fortuna), joka oli toki tungettu täyteen, mutta jossa oli silti vaihtoehtoja välillä enemmän kuin massamarketissa.

Olen tietysti siinä mielessä etuoikeutettu, että minun ei tarvitse suunnitella ruokalistaa lompakko edellä tai valita kauppaa sen tarjousten takia. Tiedän silti suunnilleen tuotteiden hinnat, enkä tuollakaan kokenut mitään hillitöntä halpuutusta näihin omiin lähikauppoihimme verrattuna. Myyrmäen Citymarket on kyllä kallis, sen tiedän. Mutta meidän perusvalinnoillamme kauppakuitin loppusumma ei ollut mitenkään älyttömästi pienempi.

Aika monta kertaa tuon reissun aikana totesin, että minusta ei moista lauantaishoppailijaa enää tule.

Meillähän hoidetaan suurin osa ruokaostoksista kotiinkuljetuksella. Viime viikko vain meni mökkihyppelyidenkin takia jotenkin aikatauluiltaan niin sekaisin, että ruokatilaus jäi tekemättä, K-ruoka kun ei toimita viikonloppuisin. Kesän ajan käytössämme on vuokra-auto, ja siksi kokeilimme tätä mainiota lapsiperheiden viikonlopunviettotapaa. Lähikaupasta saa välillä kantaa tavaraa kuormakamelina, joten on tietysti loogista haluta käyttää kuljetukseen autoa ja siksi lähteä vähän kauemmas. Naurettavaa tai ei, ensi kerralla taidan ajaa tuon parisataa metriä Myyrmanniin ja takaisin ja käydä tutussa kaupassa, mikäli siis kotiinkuljetuksen tilaaminen jälleen unohtuisi. 

Koska ei kai tuokaan kenellekään mitään riemua ole, häh? 

Sitä paitsi jouduin seuraavana päivänä piipahtamaan silti lähikauppaan, tällä kertaa Citymarketin puolelle, koska ajattelin hankkia itselleni helposti ja nopeasti kesäisen alaosan, käytännössä melkein millaisen tahansa. Aletkin olivat alkaneet ja toiveikkaana kasasin itselleni vietävää sovituskoppiin. Mutta ei. Ei mitään rotia. Vaatteiden koot heittelivät, materiaalit olivat mitä sattuivat, leikkaukset eivät imarrelleet ketään (siis eivät ainakaan minua), ja ymmärsin taas että vaatteen siirtymiselle alen puolelle on yleensä joku syy. Eikä siis tälläkään kertaa onnistunut käymään niin, että olisin onnistunut kasuaalisti ostamaan kesävaatetta siinä leipäpaketin ohessa. Tavallisesti sitä hankaloittaa vielä vaunuissa viihtymätön pieni kitisijä, joka usein ilmaisee, että olisi hyvä aika jatkaa matkaa.

Netissä ruokatilausta tehdessä heräteostoksetkin jäävät tekemättä ja hyvä niin. Kotiinkuljetusmaksu on todennäköisesti juuri sen arvoista. Ja sen, että voin kyllä käydä lauantaina katselemassa vaatteita ja kenkiä ja vaikka lounastamassakin, mutta että joku muu kantaa ne maitolitrat ja lastenruokapurkit kotiovelle asti. 

Ylipäänsä olo on välillä kuin vihreällä sammakolla: tässä olisivat euroni, olisiko antaa niille katetta? Harkitsin nimittäin hyvin vahvasti kokeilevani konseptia, jossa haen vaatteet kirpputorilta ja vien ne sitten ompelijalle (itse en ehdi enkä aina osaakaan tuunata) ja laskisin miten tämä suhtautuisi uuden ostamiseen kaupasta. Ainakin kankaiden laadun ja istuvuuden kannalta vaaka kallistuisi jälkimmäisen puoleen, enkä usko että hinnassakaan olisi välttämättä niin suurta eroa. En tiedä. 

Mainittakoon vielä, että tässä blogissa ei ole nähty vielä yhtäkään kaupallista yhteistyötä, joten kaikki nimeämäni kaupat yms. ovat yksinkertaisesti tätä omaa arkeani, mielipiteet omiani ja uskon, että jollekulle Prismassa asiointi on yksinkertaisesti helpompaa ja kivempaa kuin ruoan tilaaminen netin kautta, jonka kehumisesta en siis todellakaan saa keneltäkään euroakaan enkä edes ilmaista toimitusta. 

 

Kotiäidin elämä on ollut aiemminkin vähittäiskaupan puimista:
on pohdittu Superpyhiä ja seisty kassajonossa

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Parhaat pelastusliivit vauvalle on nyt testattu muutamissa erilaisissa olosuhteissa. Saimme ottaa ne mukaan vauvauintiin, jolloin ne pääsivät niin sanotusti tositestiin, eli kääntämään vauvan uiskentelemaan selälleen. Hyvin sujui. Järjestään kaikki, joiden kanssa olemme pelastusliiveistä puhuneet, ovat kehuneet Hokan liivejä. Niin myös purjehduskurssimme kouluttaja Jacke.

Jonain elämääni tylsistyneenä iltana tutkin purjehduskurssien tarjontaa ja harmittelin, että kaikki matkapurjehduskurssien paikat olivat alkukesältä täynnä. Jostain päähäni sitten putkahti tiedustella ihan oman ryhmän muodostamista, appiukolle oli siunaantunut kurssilahjakortti joulupukin tuomana, mieheni taas kaipasi päästä vähän päivittämään taitojaan kipparipuolelle myös mahdollista ulkomaan purjehdusreissua varten. Kun mukaan vielä värvättiin miehen pikkuveli (ja anoppi lastenhoitajaksi), suunnittelimme ihkaoman kurssin helatorstaiviikonlopun ympärille.

Helatorstaina mies istui veneellä muiden kiparikurssilaisten kanssa (kurssin nimi on virallisesti nykyään saaristopäällikkö). Me kävimme pojan kanssa tutustumassa veneeseen, törmättyämme matkalla Koiviston hautajaissaattueeseen. Perjantaina läksimme miehissä kurssin alkusoittoon pojan jäädessä kotiin anopin kanssa. Ajatus oli, että ehtisin kotiin syöttämään nukkumaan menevän vauvan, mutta ilta hieman venähti ja poika saikin kunnian nukahtaa ensimmäisen kerran ilman vanhempiaan. Täytyy sanoa, että vaikka sydäntäni korvensikin mielestäni liian pitkä ero pojasta, nautin suunnattomasti saadessani ohjata venettä Lauttasaaren rannassa, siitä että minulla oli käsillä jotain mielekästä tekemistä, eikä minun tarvinnut miettiä toisten syömisiä tai vaippoja.

Se huono puoli aikataulun pettämisessä kyllä oli, että ajatuksissamme olimme pakkaamassa perjantai-iltana kotiuduttuamme satamasta ajoissa. Todellisuudessa riipaisin pienen vesselin pinnasängystään tissille, tankkasimme itsemme ja menimme nukkumaan. Aamulla kello soi aivan liian aikaisin ja silti olimme perillä varttia liian myöhään, mikä ehkä pienten lasten vanhemmille anteeksi annettakoon. (Toinen porukka sen sijaan oli vielä vähän enemmän myöhässä, mistä sopi olla hieman moksis. Tosin muistutin itselleni, että me olemme kurssista maksaneet. Mutta kurssin sisältöön kuuluu tietty määrä oppia ja myöhästyminen on mielestäni noloa, vaikka järjestään olenkin itse aina paikalla joko juuri tai pari minuuttia yli.)

(Vaatteet tekevät purjehtijan, vai miten se meni?)

Lauantaiaamuna meitä siis pakkautui veneeseen kouluttajan lisäksi minä, mies, poika, miehen veli, appiukko ja anoppi. Vaikka poika olikin lauantaina selkeästi väsynyt ja kiukkuinen, kenties edellisen päivän erosta johtuen, oli ihanaa, että lapsi oli mukana veneessä. Minä sitten sopivissa väleissä syötin ja nukutin vauvan, ja muun ajan sain olla rauhassa kannella osallistumassa miehistön toimintaan anopin hoitaessa muut juoksevat menot. Luksusta sekin, että joku muu vaihtoi vaipat! Vaikka olimme varautuneet siihen, että sääolosuhteista riippuen poika ja anoppi saattaisivat joutua jäämään maihin, en tiedä olisinko ollut toisen päivän jälkeen enää tyytyväinen moiseen ratkaisuun. Onneksi pääsimme reissuun koko poppoon voimin.

Vauvalla oli pelastusliivit tietysti päällään aina laiturilla ja veneen kannella, kannen alla niitä ei pidetty, eikä meno kovin hurjaksi ennen sunnuntai-iltapäivää äitynytkään. Liivit oli helppo pukea ja tuntui, että lapsesta sai silti hyvän otteen, kun hänet piti kiepaista kainaloon aina veneeseen ja sieltä pois nostettaessa. Poika ei kertaakaan äkissyt liivien pukemista eivätkä ne näyttäneet haittaavan häntä. Ryömimisikäiselle ne tietysti muodostavat liian ison painopisteen ja muodonmuutoksen etupuolelle, mutta kontata ja kävellä niissä olisi varmaankin pystynyt mitä mainioimmin. 

Lauantaina purjehdimme Lähteelään Porkkalan niemimaalle ja sunnuntaina tulimme takaisin Lauttasaareen.

Purjehduskurssin anti? Muistan vielä lauantaiaamuna nyökytelleeni hölmistyneenä jollekin selitykselle, muistan myös sen kuinka harjoittelusta huolimatta jäädyin täysin keulassa, kun olisi pitänyt tehdä paalusolmu, ymmärsin hyvin selkeästi sen etten vieläkään osaa ainakaan liiaksi. Toisaalta taas sanotut sanat ja toimenpiteet saivat taakseen tietoa, toisto auttoi muistamaan toisia asioita, hevosvarkaan solmu tuli jo lähes selkärangasta, asiat palasivat hiljalleen mieleen.

Viime kesänä pääsin purjeveneeseen tasan kerran, koska loppukesästä minun piti pysytellä tunnin ajomatkan päässä sairaalasta, joten perhepurjehdus Saaristomerellä jäi minulta väliin. Silloinkaan emme tainneet nostaa purjeita ollenkaan. Sen sijaan olin aikoinani käynyt ns. iltapurjehduksella miehen perheen kanssa, silloin ennen kuin ensimmäistä kertaa vuokrasimme 30-jalkaisen veneen ja teimme perhepurjehduksen miehen toisen veljen toimiessa kipparina. Muistan, että koulutusveneen jyrkät portaat aiheuttivat minussa pientä ahtaan paikan kammoa, mutta onneksi vuokraveneemme oli siinä suhteessa avarampi. Tosin en suostunut siinäkään sulkemaan keulahytin hieman huonosti sivusuunnassa toimivaa ovea. 

Kokemusta ei siis mitenkään liiemmälti olekaan, vaikka viikon verran olemmekin uivassa teltassa eli Joe 17 -veneessä matkaa Korppooseen taittaneet. Silloinkaan emme juuri päässeet purjehtimaan vaan kuljimme moottorilla. Ja kun sunnuntaina tuulten iltapäivällä yltyessä tulimme sen verran kallellaan, että kannen alla kattilat kolisivat, muistin taas etten oikeastaan ehkä osaakaan nauttia purjehduksesta sillä tavalla vauhdin takia. Minä olen enemmän perhepurjehtija: leppoisaa yhdessäoloa ja sopivasti matkaa taitettavana. Olen aiemminkin todennut, että olisi huikeaa voida nousta loman ensimmäisenä päivänä veneeseen ja antaa tuulien viedä. Välillä mennä Hankoon tai Helsinkiin, olla hetki kosketuksissa kaupunkien kanssa, mutta yhtä lailla viettää öitä luonnonsatamissa. Appiukon vene eli tuo Joe 17 ei vaan anna tuollaiseen kovin hyviä mahdollisuuksia, etenkään kun kuvioihin on lisätty yksi tuollainen pieni poika.

Sunnuntai sujui rytmien kannalta mainiosti. Vauva heräsi niin aikaisin että nukahti ennen kuin pääsimme ulos satamasta. Tällainen verkkainen rytmi on ominaista miehen perheelle, mutta ei välttämättä ollut kovasti kouluttajamme mieleen, kello kävi nimittäin yli kymmentä siinä vaiheessa kun saimme köydet irti. Lounastauolla oli toinen imetys ja nukutus iltapäiväunille. Saapumisaikamme laituriin lipsahti jälleen hieman suunnitellusta, mutta hääpäivämme kunniaksi olin varannut mukaan samppanjapullon ja halusin korkata sen siitä huolimatta, että kolkuttelimme lapsen nukkumaanmenoaikaa. Niinpä istuimme satamassa sitloodassa, kilistimme vuosipäivälle ja kävimme läpi kurssin antia. Se jäi mieleeni juuri sellaisena sopivana hengähdystaukona, nyt pysähdymme tähän, kiire voi jatkua hetken päästä. Lapsi nukahti kotimatkalla autoon ja oli kotiinpäästyään silminnähden onnellinen, vaikka oli viihtynytkin veneessä. Olin myös lauantai-iltana tietoisesti sylitellyt lasta normaalia enemmän korvatakseni päivällä väliinjäänyttä yhteistä aikaa.

Olenpa silti onnekas, kun minulla on anoppi, joka lähtee mukaan moiselle reissulle ihan vaan lastenvahdiksi! Teki hän välillä parit eväsleivätkin unien aikana, mutta hereillä ollessaan vauva vaatii melkeinpä sen vahdin, kun nyt emme ehtineet tehdä mitään verkkovirityksiä putoamisia tai vastaavia estämään ja ryömimään lähtenyt poika liikkuu melko sukkelaan paikasta toiseen. 

Mikä siinä veneilyssä sitten niin viehättää? En tiedä. Olen tottunut ns. karuihin olosuhteisiin mökkielämässä, mutta veneessä on vielä enemmän lainalaisuuksia ja vähemmän tilaa. Toisaalta siinä on koko ajan perillä. Sunnuntainakin jätimme veneen ajelehtimaan ja söimme lounasta. No juu, kouluttaja oli melkein koko ajan kannella tarkkailemassa tilannetta, mutta silti. Kaikki on siinä. On aikataulu, on suunnitelmia, sitten on sää ja kaikki muut olosuhteet, välillä on pakko mutta useinkaan ei, sitä voi ottaa rennosti ja lähteä liikkeelle tai olla lähtemättä. 

Mutta onhan se älytöntä. Sulloutua yhdessä niin pieneen tilaan, ettei kenelläkään ole juuri istuma- tai makuupaikkansa lisäksi muuta mahdollisuutta oleskeluun, yrittää keksiä mahdollisimman monta yhdessä kattilassa laitettavaa ruokaa ja tiskata joka välissä, silti vettä säästäen. Juosta rannassa aina ulkovessaan, vaikka veneessäkin olisi, hillua kolme päivää samassa kerrastossa ja yrittää muistaa käyttää riittävästi aurinkorasvaa, olla lähes aina kylmissään kesästä riippumatta (vaikka silloin kolme vuotta sitten vietinkin viikon farkkushortseissa), nukkua huonosti ison hakatessa mastoa vasten tai jonkun muun tehdessä aaltoja... 

Silti tätä toivoisin tällekin kesälle lisää ja syksyllä kenties Kroatiaan asti!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Olen viime aikoina osallistunut suuriin suomalaisiin juhlatapahtumiin. En tosin tarkoituksellisesti vaan melkein sattumalta.

Tässä presidentti Koiviston hautajaissaattueen seurantaa Mannerheimintien varrelta. Näin ruumisauton katon. Ajattelin silti, että tässä olen Helsingin keskustassa, kivenheiton päässä Mannerheim-patsaasta, niin sanotusti aivan pelipaikoilla. Kotonani. Ihmiset kuvasivat liikenteen katkaissutta armeijan kuorma-autoa. Minä odotin bussia päästäkseni satamaan tutustumaan purjehduskurssin veneeseen. (Kurssista on niin paljon asiaa, että se on aiheuttanut akuutin kirjoitusblogin, jonka puran näin kertomalla teille oleellisia asioita elämästäni.)

Tässä menee saletisti Sale. Päätimme eilen lähteä jäätelölle Kaivopuistoon, päätös, jota Hornetit kunnioittivat ylilennollaan kotitalomme yli, juuri kun olimme astuneet ulos. Junan ikkunasta nähdyn liputuksen ansiosta selvisi, että on Puolustusvoimain lippujuhlan päivä, jota pääkaupungissamme ahkerasti juhlittiin. Positiivisessa hengessä totesimme kulkueen olevan jo ohi, joten uskaltautuisimme sittenkin alkuperäisen suunnitelmamme mukaan liikenteeseen, emmekä kääntäneet nokkaa esimerkiksi kohti Munkkiniemeä, josta myös löytyy Pingviini-kioski. Asialistalla oli siis uutuusmaun maistelu, joten kioskien sijainnit oli tutkittu tarkkaan kartalta.

Raitiovaunupysäkillä katselimme, miten toiseen suuntaan meni seiska poikineen. Mannerheimintiellä väärään suuntaan kääntyivät raitiovaunut 3 ja -1. Me vaihdoimme pysäkkiä, ohitimme yhden Pingviini-kioskin, siirryimme kadun varjoisalle puolelle, eilenhän ei auringonpaisteesta huolimatta ollut todellakaan mikään lämmin päivä.

Vihdoin seisoimme bussipysäkillä kera toisen lapsiperheen ja tiedusteltuani poikkeusaikataulujen purkautumista elämäänsä totaalisen kyllästyneeltä bussikuskilta, joka paikkasi neloslinjaa ilmeisesti ajamalla keskustassa sellaisia reittejä ettei ikinä, liikenne lyötiin jälleen poikki, Mannerheimintielle ilmestyi kuin tyhjästä pari isoa betoniporsasta ja liikennepoliisi vihelsi ja viittoi keskustassa. 

Saulin kulkue saattoi myös herättää poikamme päiväunilta, koska virkaintoinen moottoripyöräpoliisi katsoi aiheelliseksi ulvottaa sireeniään vähän ajan välein, että ihan varmasti huomaisimme presidentin olevan liikkeellä. Koska katsoin tapahtumaa kameran etsimen läpi, en ehtinyt tuijottaa ei-tummennettuja laseja, mutta jos rekisterinumeron kohdalla on Suomen leijona, on sen oltava presidentin auto. (Muita mahdollisia vaihtoehtoja en halua edes miettiä.) Sisäinen paparazzini ei ymmärtänyt suorittaa sarjakuvausta, joten saaliina oli lähestyvä keula ja tuo upea ohitusotos.

Näin olemme olleet jälleen ihan lähellä suuria suomalaisia kansallisjuhlia. Pääsimme vihdoin kolmosen ratikalla Kaivopuistoon, jonne olisimme odotteluun kuluneessa ajassa kävelleet kahteen kertaan, joimme tuulessa ja auringossa liikaa kahvia, katsoimme purjeveneitä ja kapeaa väylää, yritimme käydä julkisessa vessassa (kiinni, ainoat vessat koko Kaivopuistossa!, sanonpa vaan että jos viereisen työmaan miehet eivät olisi olleet töissä olisin käynyt remonttiaiden suojissa puskapissalla), söimme jäätelöt ja nautimme sunnuntain tunnelmasta. Jos vain olisin laittanut takin alle vielä tuulenpitävän fleecen, olisin ehkä pysynyt lämpimänä. 

 

Share
Ladataan...

Pages