Ladataan...
Liikehdintää

Taas on yksi uusi vaihe. Niitähän on parhaimmillaan monta päällekkäin. Mutta tässä vaiheessa minä istun, edes hetken, yksin kirjastossa ja kirjoitan. Nyt blogia, tulevina viikkoina toivottavasti paljon myös muuta.

Poika jäi hoitoon hyvillä mielin, en ainakaan nähnyt itkua oven lasien läpi, pianhan sen jo kuulen, että miten meni. Kunhan ensin nappaan laukkuun muutaman uuden kirjan viikonlopun riemuksi.

 

Onpa outoa. Toivottua ja kamalaa. Tiedän silti myös tarvitsevani tätä, tämä lähti minun tarpeestani, ei lapsen. Vaikkei hän kai tästä vahingoitu. Ei kai? Hankalaa on niiden rajojen piirtäminen. Kuinka paljon olla läsnä ja kuinka paljon vähän itsekäs. Tämä minulle, minua varten. 

Järjellä tiedän, että parempi näin. Tunteella itken sydänverta ja haluan hakea heti lapseni takaisin. Ehkä tämä lyhyiden hetkien totutteluvaihe on sekin enemmän minun vuokseni, poika varmaan pärjäisi. Mutta näin me otamme vähän etäisyyttä ja ihan kohta olemme taas aivan lähellä, yhdessä.

 

Eikä tässä nyt ole kyse sen enemmästä kuin päivästä viikossa. Vielä. Hirvittää jo ajatella syksyä, samaan aikaan uteliasta ja arkaa poikaa, lapsiryhmien meteliä, kaiken ainutlaatuisuutta. Ja silti mietin, kuinka suuri vahvuus ja onni on se, että joku näkee pojan toisin, läheisetkin, ettei minun käsitykseni ole ainoa häntä määrittelevä, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja vähän eri tavalla toisten kanssa. Enemmän sitten vanhempana, mutta nytkin jo. Välillä haastaa vähän itseänsä ja kuin varkain oppia uutta äidiltä tietämättä.

 

Kirjaston nurkassa kokoontuu senioriryhmä, joka on niin kovaääninen, että katkoo kaikki ajatukset. 

 

Mietin, että voinko palata seuraavilla kerroilla kotiin kirjoittamaan. Olemme aamuisin niin hitaita, keittiö on täynnä kuivunutta puuroa ja likaisia paistinpannuja hellalla, sortuisinko aina vain siivoamaan. Vaihtoehtojakin on, mutta kovin paljon en ole valmis maksamaan tästä nyt, kun tulovirrasta ei ole tietoakaan. 

Niin hullu se on. Että ehdointahdoin jättää lapsen hoitoon ja "harrastaa". 

Mutta jos jotain olen oppinut, että aikaa on vähän ja jos sitä saa ulkoistamalla lisää, mahdollisuutta kannattaa hyödyntää. Vaikea ajatus ihmiselle, joka on tottunut tekemään itse, jota joka kerran hävettää kun siivooja siivoaa meidän sotkuja, joka on tuunannut ja ommellut ja paikannut. Mutta nyt on jotain paljon tärkeämpää. 

Enkä suostu ajattelemaan sitä, että nämä ovat elämän parhaita vuosia, sanovat vanhemmat ihmiset, se kun lapset ovat pieniä, koska se ei tarkoita, että minun pitäisi häivyttää itseni ja lakata olemasta, tai olla olemassa vain lapsen takia, ei se niin mene. Vaikka olisivatkin elämän parhaita vuosia. Nämä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Vähän uhkailinkin, etten kenties ehtisi kirjoittaa. Ruokavaliomuutoksen myötä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa nyrkin kirjan ja hellan välissä. Kirja on tietysti Nopea aineenvaihdunta - Syö hyvin ja polta rasvaa, joka on mullistava aineenvaihdunnan dieetti. Mullistavuudesta voi olla kuka mitä mieltä tahansa, mutta onhan tämä ollut aikamoista. Ei sokeria, ei vehnää, ei maitoa, ei kofeiinia (no joo, olen juonut kofeiinitonta kahvia toisinaan, mutta aika vähän suhteessa aiempaan), ei soijaa... Todella paljon kokkaamista, kolmen-neljän tunnin välein syömistä, sellaisia hevosannoksia että mieskin on ollut tyytyväinen.

Aiheesta kiinnostuneet voinevat tutustua siihen muualla, en halua käyttää tätä harvinaista kirjoitushetkeä vain ruokavalion perusteiden selittämiseen. Sen sanon, että itselleni on ollut avuksi, vielä reilut kaksi viikkoa ensimmäistä kierrosta jäljellä, kehonkoostumus on mitattu juuri ennen ja mitataan juuri jälkeen, se näyttää sitten sen mitä vaaka ehkä ei. Mutta tässä kohtaa en vielä hurraa.

Hurraan sitä, että ehkä tosiaan saan tästä uusia tapoja.

Ja on hauskaa, hurjaa, aikavievää ja mielenkiintoista käydä kaupassa niin että ohittaa tutut hyllyt (karkit, suurimman osan kuiva-aineista, leivät, maitotuotteet) ja viettää liikaa aikaa miettien proteiinien lähteitä ja pyöriä hedelmä- ja vihannesosastolla yli puolet kauppareissusta.

Ruokaa on laitettu. Syöty on.

Nukahtaminen on ollut pojalle viime aikoina hankalaa, siksi omat, ihanat iltahetketkin ovat jääneet vähäisiksi. Pahimmillaan makuuhuoneesta on kömpinyt kertaalleen nukahtanut, pöllähtänyt ja hieman kiukkuinen tyyppi, joka on ruvennut pilkkomaan salottisipuleita iltaruokaa varten, suunnilleen siihen aikaan kuin on aiemmin mennyt itse nukkumaan. Mistäpä sitä ei joustaisi jos omista yöunistaan... Onneksi poika on nukkunut aamuisin edelleen hyvin, joten sieltä päästä saa vähän välillä paikattua.

Miehen talvilomaa vietettiin mökillä, koska onhan tietysti erittäin järkevää roudata tällainen haasteellinen arkiaikataulu vielä hieman alkeellisempiin olosuhteisiin, joissa esimerkiksi tiskaaminen vaatii kaivokylmän veden lämmittämistä kaasuhellalla. Luksusta arkeen toi vierailu Päiväkummun kylpyläosastolla, jota voin lämpimästi suositella myös vauvaperheille, arkipäivänä kylpylässä oli rauhallista, lämmittelemään pääsi yhteissaunoihin ja kuumavesialtaaseen, jonka matalassa vedessä taapero saattoi itsekin tepsutella. Paikan ruoka on myös maittavaa. Kylpylän eteen ja siitä pois pääsee myös bussilla Helsingistä, joten kylpyläpäivä tai jopa yövierailu ei vaadi omaa autoa. Kaikki siis Karjalohjalle mars!

 

Mistä kaikesta olisinkaan halunnut viimeisen kahden (ehkä kolmen) viikon aikana kirjoittaa? On raflaavia otsikoita (Kun onnellisuus pelottaa) ja paljon puhetta muutoksesta. 

On Laura Tähkävuoren instagarmissa julkaisema oivallus bloggaamisesta, mihin ei auta kuin todeta että kuntopyöräni on saanut rauhassa pölyttyä nurkassa, mutta vieläkään en ole siitä valmis luopumaan. 

On asiaa kuluttamisesta ja kierrättämisestä ja omistamisesta ja lottovoitoista (ei, en saanut päävoittoa vaikka kyllä veikkasin), mutta ei mitään hirvittävän uutta, mutta asioita joita huomaan pyörittäväni tässä omassa arjessa aika lailla toistuvasti. 

On siis myös pohdintaa siitä, että mitä sitten jos kaikki olisikin mahdollista ja yllätän itseni valitsemalla 25 neliön lautamökin hulppean rantahuvilan sijaan - vaikka ehkei se ole mikään yllätys.

On kertomus siitä, miten pimeällä, talvisella tiellä minä itken auton takapenkillä, koska tunnen kaikki mutkat ja vaikka asiat väistämättä muuttuvat, myös jokin pysyy ja ajan eteneminen sillä tavalla on jollain tavalla myös lohdullista, silti jonkin paikoillaan olemisessa on suuri siunaus.

Ja me kävelemme mökkitiellä pulkka perässämme ja puhumme elämästä ja kaikki on yhtä kirkasta ja kuulasta kuin pakkasilma tai vesiämpärin pintaan jäätyvä riite.  

 

Niin. Onnellisuus ei ehkä pelota niin paljon kuin projektia aloittaessani. Silloin tuntui siltä, että jos onnistun tässä (saan lisää virtaa ja pudotan kenties kilojakin, lakkaan paikkaamasta väsymystä iltapäivän pullalla ja kahvilla), että jos se on niin helppoa, miksen ole tehnyt sitä jo vuosia aiemmin. Vaikka vuosia olen kulkenut tätä kohti ja aika monen asian on pitänyt jo muuttua, että voin olla tässä. 

Koska se, että onnellisuus on paljolti itsestä kiinni, on samaan aikaan sekä upeaa että täydellisen raivostuttavaa. 

Niin että jos on vuosia ollut onneton, ei ole vain osannut paremmin. Kamala ajatus. 

Mutta että sitten sitä olisi mieluummin yhä vain onneton, ettei tarvitsisi todeta olleensa väärässä. Että toisinkin voi olla ja elää. Ettei kenties tarvitsekaan niitä tukikeppejä, joihin on tottunut luottamaan vaan voi kulkea pää pystyssä, selkä suorana (ja terveenä), että voi olla oikeinkin tyytyväinen, vaikkei koskaan enää kiskoisi puolta kiloa irtokarkkeja kerralla. Eihän sellainen voi olla mahdollista. Vai voiko?

Onneksi ruokavaliota noudatetaan ensin neljä viikkoa ja sen jälkeen voi pohtia jatkoa. Pahinta olisi palata entiseen, mutta siinä on paljon työtä. Neljä viikkoa kirja kannattelee, tee näin tai noin, omillaan on aina paljon hankalampaa. Huonot tavat hiipivät huomaamatta takaisin. Viikonloppuna sallittu herkkuhetki jatkuu ensin alkuviikkoon ja sitten viikonloppu alkaakin jo torstaina. Sellaista se on ja sen tiedostan. Siksi en suuremmin huutelekaan suuren elämänmuutoksen nimissä. Pieniä askeleita, vähän foxtrottia välillä.

Asioita, jotka tekevät onnellisiksi. 

Niitä kohti.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Haluaisin ostaa lipastoja. Korkeita lipastoja. Koska laatikot ovat mielestäni kätevämpiä kuin kaapit.

Tällä hetkellä minun (ja pojan) huoneessa on korkea puuhylly, kaksi valkoista Malm-lipastoa (kolmi- ja kaksilaatikkoiset) sekä kirpparilta kotiin roudaamani myrkynvihreä, kukkasin koristeltu, täyspuinen matala lipasto, joka on tietenkin ostettu tuunattavaksi.

Ainoa vaan, että siihen tuunaamiseen ei oikeastaan ole enää aikaa. Eikä oikein paikkaa.

 

Kun oli aikaa niin paikkakin löytyi mökin kuistilta. (Nuokin pinnatuolit odottavat yhä lopullista valmistumistaan parvekkeella. Tosin se saattaa olla myös niiden loppusijoituspaikka. Hyvin kestävät, täyspuiset!)

 

Ostin sinne jo myös yhden korkean Malm-lipaston, jonka laatu oli mielestäni huomattavasti heikompi kuin vanhemman versioni, joka on toki sekin jo pultattu kasaan vähän sieltä täältä ja naarmuuntunutkin aika rumasti. Se muutti eteiseen, on paikassaan hassun kokoinen, mutta vetää mukavasti sisuksiinsa lapsen talvivaatetuksen. (Sellaisesta ei vielä viime talvena ollut tietoakaan. Kuka tuollaista osaa ennakoida? Haalareiden määrää, kenkien ja hanskojen sekamelskaa, myssyjä...)

 

Suosin kierrätystä ja edullisuutta. Olen kytännyt Torissa jo tovin täyspuisia Ikean Hemnes-lipastoja, jotta pääsisin tuunaamaan niitä tavalla tai toisella. Liittämällä ne yhteen, maalaamalla, tarroittamalla, vaihtamalla vetimet. Meillähän siis on makuuhuoneessa käytettynä ostettuna isoin Hemnes-lipasto, joka on sinne ihan toimiva ratkaisu. Ja niin edullinen, että sen voi vaikka antaa eteenpäin. Mutta en haluaisi toista sellaista, en erivärisenä, enkä toiseen huoneeseen.

Haluaisin ostaa Ikeani käytettynä myös siksi, että joku muu olisi jo kasannut ne.

 

Ikean sijaan aloin etsimään muita vaihtoehtoja. Mielellään kotimaisia, mielellään täyspuisia.

 

Juvi Production oli minulle uusi ja mielenkiintoinen tuttavuus. Puuvalmiina toimitettavat kalusteet saa halutessaan käsiteltynä mihin väriin tahansa (hah! te huonekalukauppojen platkut valkoiset ja koivukoristeet) ja niihin saa valita itse vetimet. 

(Kuva: Juvi Production)

Olen hulluna kuvassa näkyvän keltaisen kaltaiseen sävyyn. Tässä kaappi on käsitelty uuden näköiseksi, mutta mallistosta löytyy myös upeasti ikääntyneen näköiseksi tuunattua huonekalua. Joka on silti uusi. Ja halutun kokoinen. Ilman kirppiskiertelyä. Suoraan omaan värimaailmaan sopivasti. 

Ja kyllä, mallisto on enemmän maalaishenkinen kuin oma makuni, mutta myös simppeleitä ratkaisuja löytyy.

Miinukset? Ei syviä, korkeita lipastoja. Laatikoissa ei ole pehmeästi sulkeutuvia mekanismeja, tai ylipäänsä minkäänlaisia mekanismeja. Laatikot kulkevat joko puurimoilla tai sitten kiskoja ei ole ollenkaan. Käsiteltyinä ihan toimiva ratkaisu, mutta ei miellyttänyt insinöörimiestä ja epäilyttää itseänikin. 

Plussat. Ihania huonekaluja. Ihania, ihania, ihania! Upea myymälä, löytöjä täynnä. 

Ei tietysti halvinta mahdollista, mutta kestävää, pitkäikäistä, monipuolista. Aina voi maalata uudelleen. Puu kestää. Piste.

 

Samalla reissulla kiersimme perushuonekalukaupat, joissa on tarjolla vain hyvin vähän, jos ollenkaan, korkeita lipastoja.

 

Ajatus kiersi siis jo takaisin Ikeaan. Sieltäkin saa puuvalmiita lipastoja, sellaisia joissa on liu'utkin, pehmeästi ja helposti avautuvat laatikot... Mutta hemmetti, onhan se nyt kumma, jos joutuu ostamaan Ikeaa vain sen takia, ettei muuta ole tarjolla.

Joo, rahalla saa ja hevosella pääsee, mittatilauksena voisi teettää mitä tahansa, mutta kipuraja se on minullakin, ja aika alhainenkin vielä.

Koska en välttämättä suostu maksamaan joistain ominaisuuksista, jos kallis ei muuten anna riittävästi rahoilleen vastinetta. Että vaikka olisi kuinka kotimainen, täyspuinen ja tietynvärinen niin minkäs teet, jos ei ole sopivan kokoista?

 

Mainitsin, että huoneessani on korkea puuhylly. Feikki-Lundiaa. Haluaisin eroon siitä, noiden lipastojen lisäksi. En pidä hyllyistä, ne ovat liian syviä ja liian korkeita, niissä säilyttäminen ei vain ole minusta kätevää. Hyllykin on aikoinaan verhoiltu valkoisella kankaalla, joka epäilemättä on kerännyt itseensä kilon pölyä, eikä se silti tee siitä kovin siistin näköistä.

 

Ja silti: nyt harkinnassa on Lundia. Uusissa väreissä, uusia tuotteita. Tikkaiden väliin vetolaatikot ja avot, korkea lipasto on valmis. On hiljaisesti sulkeutuvat, kokonaan avautuvat laatikotkin. On mahdollisuus muunteluun, joka on osasyy siihen, etten halua ostaa yhtä massiivista möhölipastoa, jonka jälleensijoittelu olisi vaikeaa. 

Eipä ole halpaa lystiä sekään. Mutta väreissä löytyy!

(Kuva: Lundia)

En ole päässyt vielä ihmettelemään (näitä uusia) Lundioita elävänä, joten pienoisen pettymyksen paikka saattaa piillä tässäkin. Mutta toistaiseksi se on mahdollisuus!

Huvittavaa silti, että molemmissa kuvissa on kaapit, vaikka haussa on edelleen lipasto tai kaksi, tai kolmekin ehkä. 

 

(Kuva: Juvi Production)

 

Olemmeko matkalla Ikea-kodista Lundia-kodiksi? Mielelläni ottaisin vähän Juviakin mukaan, ainakin kirjakaapeissa pidän sen vahvana mahdollisuutena. Unohtakaa kuvasta koristeelliset tuolit ja lasien ristikot, eikö olekin sievä? Ihana olisi noinkin sinne merenrantahuvilalle, josta salaa haaveilen.

 

Nyt: ilmianna jos tiedät! Mistä (muualta kuin Ikeasta) saa yli metrin korkeita, suunnilleen metrin leveitä, 40-50 cm syviä lipastoja, joissa on hyvät, toimivat laatikot ja jotka eivät maksa mielellään toista tonnia? 

Säästäkää minut huonekalujen kasaamiselta, massiivipuun tuhlaamiselta ja huonoon laatuun leipiintymiseltä! (
 
 
 

Share
Ladataan...

Pages