Ladataan...
Liikehdintää

Kasvuhuoneen haku umpeutuu torstaina 24.8., eli kahden päivän päästä huomenna (tätä tahtia ehdin päivittää blogia). Vielä pari viikkoa sitten elättelin toiveita, että ehtisin saada timanttisen idean ja voisin laittaa paperit menemään. Toisin kävi. Ei tullut niin hyvää ideaa, että haluaisin sitä esitellä, ja kenties vielä tärkeämpää, ei sellaista jonka kanssa haluaisin elää puoli vuotta tai pidempäänkin. Päästä pukkasi vain jatkoa romaanikässäriin, enkä osannut ja ehtinyt asettua miettimään Kasvuhuoneeseen sopivia juttuja.

Kirjoitin kesäkuussa:

Kaksikin käsikirjoitusprojektia tuli eilen vastaan. Toinen on kilpailu, toinen talven kestävä kehitysmahdollisuus idean pohjalta. Minä ajattelin että miksi nyt, kun olin juuri sanonut etten ole valmis viemään lasta vielä päiväkotiin. Toisaalta juuri nyt. Ideoita, ajatuksia, jotain joka suuntaa eteenpäin, koska muuten minä jään tähän ja silloin voin huonosti. Mikäli niistä syntyisi jotain, ihan mitä tahansa, on aina neuvotteluvaraa. Jos joku sanoo haluavansa minut ja tekstini, silloin minulla on mahdollisuus puhua ehdoista. Mutta jos ei ole tekstiä, jota haluta, vain illan ajatuksiin hautautuvat lauseet, joita kirjoitan päässäni, jos kaikki on vain ilmaa, minä sanon vain että kyllä minä pystyisin, mutten itsekään luottaisi itseeni, en jos katsoisin ulkopuolelta enkä ehkä sisäpuoleltakaan. Jollain tavalla täytyy lunastaa luottamus.

Tällä tekemisellä en kenties lunastanut luottamusta, mutta tässä kohtaa on helpottavaa ja vapauttavaa todeta, että nyt ei ole aika. Tilaisuus on mahtava ja toivon, että siitä syntyy upeita ideoita. Toki myös toivon, että samankaltainen järjestettäisiin myös myöhemmin, silloin kun minulla olisi mahdollisuus panostaa riittävästi ja antaa itsestäni tarpeeksi. Nyt sitä mahdollisuutta ei ole. Sen hyväksyminen ei ole ollut helppoa, olen kipuillut sitä pitkin kesää, mutta asiat on vain pistettävä tärkeysjärjestykseen.

 

Taistellessani kahden tulen välissä poltan itseni loppuun. Piste. Silloin voin huonosti, kun yritän tavoitella jotain mikä on saavuttamattomissa. On se sitten käsikirjoitusprojekti, keskeytymätön aika blogin kirjoittamiseen tai päivä jolloin poika nukahtaisi helposti ja itsekseen sopivan pituisille päiväunille. Elämän realiteetit tulee ottaa huomioon, ja tällä hetkellä ne estävät minua työskentelemästä kirjoittamisen parissa kokopäiväisesti. Olisi ollut upeaa ehtiä ideoimaan osa-aikaisesti ja jossain määrin sellainen toimiikin, mutta minun on ymmärrettävä myös, että luominen ja kirjoittaminen oikeasti on työtä, joka vaatii aikaa ja tilaa. 

 

Vaikka joku joskus sanoikin neuvoksi kirjoittamisen haasteisiin, että tee lapsia. Lapset pakottavat keskittymään olennaiseen, eli kirjoittamaan juuri silloin kun siihen on aikaa. (Nyt on ehkä neljäs kerta tämän tekstin parissa, poika nukkuu päivän ensimmäisiä päiväuniaan, vaikka väsytystaistelua käytiin noin puoli kymmenestä asti.) Siinä tuo joku oli kyllä oikeassa. On melko jännittävää, kun vaa'assa ei olekaan enää vain oma tai edes esimerkiksi parisuhteen hyvinvointi. 

 

Mutta ei, tänä vuonna en lähetä ideaani Kasvuhuoneeseen. Toivon onnea kaikille hakijoille ja odotan näkeväni upeaa jälkeä muutaman vuoden päästä!

 

 

Toinen lainauksessa mainituista projekteista on The End -käsikirjoituskilpailu, johon on aikaa osallistua 29.9. asti. Minua hieman hävettää, meinasin linkittää nämä heti silloin kesäkuussa, mutta silloin ajattelin että jos olen ihan hyshys, ei niin moni näistä tiedäkään ja minulla on paremmat mahdollisuudet, vaikka tuo ajatus on sinänsä vastoin filosofiaani. Minäkin toivoisin, että minulle linkattaisiin ja vinkattaisiin juttuja, joten siinä ne nyt vihdoin ovat.

 

Jos haluat auttaa minua ideoinnissa, kerro minkälaisia kotimaisia elokuvia tai tv-sarjoja sinä haluaisit nähdä! Romantiikkaa, toimintaa, kauhua, scifiä? Saa myös mainita suosikkeja jo ilmestyneistä teoksista. Syksyn aikana on luvassa monia puistotunteja, ja koska en haluakaan ohjata lapseni leikkejä koko ajan, on minulla hyvää aikaa ajatella tulevia juonikuvioita. Ja toivottavasti myös aikaa kirjoittaa ne ylös... 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

(Joskus jo tein työpistepesää parvekkeelle.)

Viime viikolla otin pari tuntia omaa aikaa. Roudasin kannettavani läheiseen kahvilaan, tilasin laten ja kanelipullan ja mietin, että työpöydän vuokraaminen voisi sittenkin olla halvempaa ja herkuttomampaa. Kirjoitin kuusi sivua, oksensin ulos kaiken sen mitä olin kerännyt sisääni melkein vuoden ajan, nappasin muistiinpanoista pari kappaletta, muokkasin niitä hieman. Kirjoitin kuin vimmattu noin puolitoista tuntia, sitten kävin vähän kiertelemässä kirpputorilla, kunnes palasin kotiin sopivasti pojan iltatoimiksi.

Lähtiessäni kirjoitin ranskalaisia viivoja tekstin perään, tein muistiinpanoja tulevasta, koska vaikka teksti jäi vielä aivan kesken, olin saanut kuitenkin suurimman osan viime aikoina mieltäni askarruttaneista asioista kirjoitettua. Nuo kuusi sivua ovat siis myös aivan tukossa kaikesta informaatiosta, koska yritin vain äkkiä, ahneesti saada laitettua ylös edes jotain, sen ja senkin hienon oivalluksen, monet sellaisia jotka olen kirjoittanut mielessäni iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa, sellaisia, jotka unohtuvat aivan liian helposti.

Ja jos mieleni tekisikin heti lähettää tiedosto luettavaksi, en sitä tee. Kahdesta syystä: olen saanut tukea ja kannustusta kirjoittamiseeni riittävästi. Se on minulle hetkittäin jopa liian helppoa, tuollaisen sivumäärän luominen tuossa ajassa ei ole täysin poikkeuksellista ja olen edelleen kerryttänyt painetta niiden syntymiseen melkein yksitoista kuukautta, mutta kirjoittaessani pystyn yleensä luomaan määrällisesti paljon. En kaipaa kehuja, koska silloin ajattelisin kirjoittamisen olevan helppoa. Hullua, eikö? Mutta en kaipaa myöskään korjausehdotuksia, en vielä tässä vaiheessa, koska mikään ei ole vielä valmista ja vaikka olen hirvittävän onnellinen noista kuudesta sivusta ja joistain sanoista niillä, se on vasta pieni osa jotain, josta kenties jonain päivänä syntyy jotain suurempaa. 

Noista ranskalaisista viivoista huolimatta minun on vaikea tarttua tekstiin uudelleen. Minun on vaikea tehdä pitkäjänteistä, jatkuvaa työtä ja luoda uutta sen sijaan että takertuisin jo noihin kirjoitettuihin sivuihin ja yrittäisin tehdä niistä täydellisiä. En ajattele, että minun pitäisi aina kirjoittaa yhtä vimmaisesti, että minun pitäisi jälleen haudutella yksitoista kuukautta. Minulla on tiedossani jo kohtauksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, minulla on vielä muistiinpanoja (joita olen onneksi tehnyt, koska kaikkea ylöskirjoittamaani en todellakaan muistaisi ja välillä hämmennyn omista sanoistani, jotka olen tässä välissä ehtinyt unohtaa!), kaikki aineistoni ei ollut tuossa kuudessa sivussa.

Silti: pysähtyminen. Nyt kun olisi aikaa, iskee jälleen pelko. Että avaan ne sivut, luen ne, enkä osaakaan enää kirjoittaa mitään muuta. Vähän vastaavasta kirjoittaa Helmi, osuvammin ja kaunimmin, mutta täydellisen tunnistettavasti.

Taustalla on samalla tietoisuus siitä, että aika jonka ehdin varastaa on hyvin sirpaleista. Että monta muutakin asiaa on tekemättä, että huoneeni lattialla seilaa pahvilaatikoita vailla suuntaa, että voisin siivota parveketta, mennä lenkille, elokuviin, ottaa päiväunet, tuijottaa lisää hömppää tai valita kenties vähän sofistikoituneempaa viihdettä, voisin olla sosiaalinen tai budjetoida. 

Pelko osaa myös piiloutua. Se juttelee minulle näitä asioita, kuiskii korvaan, sanoo että kirjoittaminen on itsekästä ja turhaa, se ei johda mihinkään ja siihen käyttämäni aika on kaikilta muilta pois. Kun kirjoitan sen tähän auki, voin nauraa sille, mutta elämässä se ehtii viedä minut jo toiseen suuntaan, pois koneelta, pois sanojen ääreltä, pois siitä helpotuksesta, joka kirjoittamisen jälkeen valtaa minut. Kenties jopa pois onnellisuudesta.

 

Vähän taaempana, ajatusten pohjavesissä vellovat ajatukset lapsuudesta ja päivähoidosta, omasta ajasta ja pojan pienuudesta, siitä miten vuodet ovat lyhyitä mutta päivät lapsen kanssa joskus niin kovin pitkiä, ja kuinka harvassa ovat ne hetket jolloin ehtisin tai jolloin raaskin ottaa itselleni aikaa. Niin erilaista on kirjoittaa puolessatoista tunnissa kuusi sivua romaanikässäriä ja toisaalta houkutella unta, kun lapsi on väsynyt ja vänisee, mutta ei vain uskalla nukahtaa. Toivon silti, etteivät nämä puolet elämässäni ole toisensa poissulkevia, että löytäisin tasapainon, osaisin olla terveesti itsekäs ja toisaalta joskus jättää omat haaveet hetkeksi sivummalle ilman että uhriudun, koska onhan tämäkin ollut päätös, tämä elämäntilanne, ei vahinko eikä sattuma, paitsi ehkä lopulta onnekas sellainen. 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Joka aamu kaataessani kahvia mukiini ajattelen olevani väärässä paikassa. Nykyisin tiedän, että se on vain tunne vailla välttämätöntä paloa tekoihin, mutta kyllähän se pistää miettimään. Se ei ole epätoivoinen olo, se on sellainen haalea mutta selkeä ajatus: jossain muualla. Olen myös oppinut ymmärtämään, ettei se ehkä liitykään paikkaan, että siirtämällä tämän saman elämäntilanteen toisenlaisiin olosuhteisiin olisin jotenkin tyynempi, en halua sanoa onnellisempi, koska en tiedä onko kyse siitä, ei ehkä suoraan onnellisuudesta mutta jollain tavalla sellaisesta järkkymättömästä rauhallisuudesta, jolla jotkut joskus toteavat olevansa täysin oikeassa paikassa. Ehkä paikka on väärä, ehkä aika. Mutta jos jotain olen tästä elämästä oppinut (ja se on lopulta aika vähän) niin sen, että pienilläkin muutoksilla voi tehdä ihmeitä, ja kenties isompiakin kuin niillä radikaaleilla. Kun se oma minä, tunteet ja ajatukset seuraavat mukana minne tahansa menenkin. Niinpä en hirvittävästi haaveile, ihmettelen vain, mietin mistä tuo tunne tulee ja miksi juuri kahvia kaataessa, ja voiko olla että kenties kaipaankin menneeseen, vaikka kuvittelisin haluavani vain eteenpäin.

Mene ja tiedä.

Vihaan tätä väsymystä ja puuroa, joita se ajatuksistani tekee. Teen nykyään kirjoitusvirheitä. Ennen en tehnyt. Oikeasti, vain hyvin harvoin. Nyt kun kirjoitan ja luen tekstiäni, huomaan korvanneeni sanat toisilla ja käyttäneeni puhekielistä muotoa keskellä kirjakielistä lausetta. 

Vielä ärsyttävämpää on mielessään palata keskusteluihin, usein seuraavana päivänä (tekeekö tätä kukaan muu?) ja huomata, että oli joku lause, johon olisi halunnut puuttua, kysyä, kuulla lisää, mutta ei ehtinyt tai jaksanut, kenties poika teki jotain ja vei huomion, tai ajatus vain karkasi. Sitten nolona mietin voinko laittaa viestiä perään, että mites tämä juttu nyt menikään, koska on myös mahdollista että siitä keskusteltiin, mutta en vain muista sitä.

Olin aiemmin ihan saakelin skarppi. Jopa ärsyttävyyteen asti. Ihmettelin, jos mies ei muistanut lueteltuja faktoja yhden keskustelun perusteella. Minä yleensä muistin. Enää en. 

No, kenties tässä aivosumussani unohdan ajatella itsestäni samoin kuin aina ennen. Koska sillä on paljon merkitystä miten puhun itselleni. Olen päättänyt puhua kauniimmin. Olen päättänyt olla pyytämättä anteeksi haluani kirjoittaa, koska kaikille muille se on yleensä ollut paljon pienempi ongelma kuin minulle itselleni. Muillehan se on yleensä ollut jotain upeaa ja eksoottista... 

Sen unohdin sanoa edellisessä kirjoituksessani. Että tuollaiset hetket kuulostavat hienoilta jonkun toisen kertomina. Ne ovat vähän korkeammalla, enemmän irti kuin monen arkinen elämä, tai ainakin miltä minun arkinen elämäni tuntuu. Tuollaisista hetkistä luen haastatteluissa ja blogeissa ja ajattelen, että olisipa se noin helppoa. Mutta kun se on! Ja se on minun tarinani, minun hetkeni, ja vaikkei siitä koskaan syntyisi mitään sen kummempaa, haluan vaalia sitä, koska se muistuttaa minua että se on mahdollista, että se onnistuu kesälomaretkellä auton takapenkillä, että aina ei ole pakko edes istua työhuoneella tai koneella tai muistikirjan ääressä (vaikka se kannattaakin olla saatavilla), että se on mahdollista tässä elämässä, tässä, ettei tarvitse muuttaa mitään, tai ei mitään muuta kuin naksauttaa omat ajatukset uuteen asentoon.

Helppoa se ei ole, mutta mahdollista. Joskus myös helpompaa kuin kuvittelen.

Sitä voi välillä huijata itseään. Ihan todella. Tehdä jotain vähän salaa itseltään. Ei julkaista kuulutuksia, ei tehdä suuria päätöksiä, pieniä vain, vaivihkaa. 

Siksi en tässäkään lupaa sen ihmeellisempää. Mutta mietin, uskallanko oikeasti sanoa oikeista asioista, en ole nyt tyytyväinen tähän, uskallanko itse riittävästi vai pysyttelenkö laitamilla, olen laittamatta itseäni riittävästi likoon, vaadin toisilta asioita joita minun itseni pitäisi tehdä, odotan että joku tulisi ja sanoisi ja korjaisi ja laittaisi. 

Oikeastaan haluaisin, että joku paistaisi minulle lettuja.

 

 

Share
Ladataan...

Pages