Ladataan...
Liikehdintää

Kahvia minulle, kiitos!

Tulimme lauantaina kotiin Kroatiasta. En osaa kuvailla reissua tässä kohtaa paremmin kuin sanalla raskas. Oli kivaakin, ihanan lämmintä, aurinkoista, meri, kauniita kyliä, mutta myös vieraaseen maahan ja purjeveneeseen siirretty lapsiperhearki, joka alustettiin korvatulehduksella ja unettomilla öillä. Aikaeron ja aikataulujen eron takia viikko oli monin tavoin haastava, yhä keinuttaa ja niskat ovat jumissa.

Ja sitten tupsahdinkin keskelle toisenlaista arkea. Mies jäi isyysvapaalle ja tarkoituksella lapsen kanssa kahdestaan kotiin. Minä sain kaksi viikkoa aikaa toteuttaa itseäni. Ostin itselleni edullisen työpöytäpaikan Coworking Myyryorkin tilasta, ja täällä rauhallisuudessa nyt kirjoitan. Päätin jo aiemmin, että tänään ei ole pakko. Ei ole pakko tehdä mitään tuotteliasta tai järkevää, halusinkin ehtiä päivittämään blogia ja päätäni loman jäljiltä. Aamu oli rauhallinen, pehmeä lasku koko perheelle, vaikka tänään ei varmastikaan ole mitään ongelmaa, en tiedä kuinka monta päivää pojalla menee ymmärtää, että kun äiti aamulla lähtee, hän onkin tunteja poissa eikä läsnä koko ajan tai ihan vain nurkan takana. 

Työtilassa on kahvinkeittimenä perkolaattori, mitä arvostan. Tänään paikalla on toistaiseksi lisäkseni vain yksi ihminen, joten työn tekeminen on todella mahdollista. Myyrmäki näyttäytyy näin sadepäivänä hieman nuhjuisena ja harmaana, mitä se onkin, ja täällä minun tekee mieleni tarttua rättiin ja organisoida aulaan joulukuusi, mutta yritän välttää näennäisen työn tekemistä, vaikka minua hirvittääkin, kun nyt on aikaa ja mahdollisuus, on omaa rauhaa ja tilaa, silti vain kaksi viikkoa, kuusituntisia päiviä kenties, jos en kovasti innostu, on mahdollisuus maistaa jotain ja silti tämä on toisaalta rinnastettavissa harrastukseen, koska tuloja ei ole ja maksan oleskelustani täällä. Ristiriitaista.

Silti pidän tärkeänä sitä, että mieskin saa jonkinlaisen kokemuksen oleskelusta lapsen kanssa kaksin ja tämä minun mahdollisuuteni on oikeastaan vain sen sivutuotos, joka tosin etenkin alkuvuonna piti minua edes jotenkin järjissäni. Nyt kuitenkin hirvittää. En ole valmis laittamaan lasta päivähoitoon, mutta pelkään että näiden viikkojen aikana on huomattavasti helpompi hengittää. Toivon kuitenkin, että tästä siunaantuu kaikille osapuolille jotain positiivista, ymmärrystä ja ehkä myös uusia toimintatapoja. 

Olen kauhuissani myös siksi, että jos en pidäkään tästä. Jos haluaisinkin lähteä jo heti yhdeltä iltapäivällä takaisin kotiin imettämään lasta, joka ei suostu muuten nukahtamaan päiväunille. Onneksi ymmärsin jo, ettei minun ole pakko vain istua työpisteellä sitä kuuttakaan tuntia, joka ajatuksena on, vaan varasin itselleni huomiseksi hierojan. Ja mitä luksusta se on! Kun voi päättää milloin haluaa mennä joutumatta tiedustelemaan toiselta ajan sopivuutta tai miettimään että keneltä se on pois. Tämä on minun aikaani, ja vaikka tiedän ja tiedostan, että ensisijaisesti se kannattaisi käyttää kirjoittamiseen, en aseta itselleni liian suuria vaatimuksia. Olen yhä älyttömän väsynyt ja kohmeinenkin. Ennen lomaa laskin leikkiä, että istun täällä päivät neukkarissa tuijottamassa hömppää isolta näytöltä, mutta tiedän kaipaavani jotain muuta. Edes sitten lukemista. (Tosin Selja Ahavan kahden kirjan jälkeen on ollut vaikea tarttua mihinkään, niin vaikuttunut olin ja niin turhalta tuntui kaikki sen jälkeen.)

Jos ei muuta niin ainakin blogin puoli toivottavasti elpyy tässä kahden viikon aikana. Itsehän asensin itselleni jälleen mainostenesto-ohjelman, enkä vielä ole tehnyt päätöksiä blogin jatkon tai paikan suhteen, mutta yhdyn Lauran ajatuksiin hänen haaveillessaan ajattelevien ihmisten portaalista. Jonkinlaisia muutoksia on varmasti tulossa, mutta palataan niihin myöhemmin. Ensi kerralla ehkä tunnelmakuvia Kroatiasta! 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Päivän (viimekin) viikon kriisejä.

 

Kotikirjasto menee remonttiin. Kirjasto kävelymatkan päässä on sellaista arjen luksusta, jota arvostan. Kantakaupungissahan tämä ei toteutunut. Nyt joudun olemaan ilman lähikirjastoa melkein puoli vuotta. 

Lilyn mainoskokeilu ärsyttää, mutta siirtyminen omalle alusta ja domainille tuntuisi siltä kuin huutaisin tuuleen. Siis siltä ettei kukaan kuulisi.

 

Mutta onko tuolla väliä, kun tuntuu etten ehdi blogata? Aloitin hienon postauksen viikonloppulomasta Hangossa, siitä on pian kaksi viikkoa, silloin oli vielä kesä ja enää ei, siis menneen talven lumia jo.
 

(Kuvaankin jiipegginä. Vaikka pitäisi ottaa vain RAW-kuvia. Huono ihminen.)
 

Päätin olla stressaamatta yksivuotissynttäreistä, selvisin juuri ja juuri sähkömiehen visiitistä (koti vielä ei), viikonloppuna on ehkä valokuvaus ja siihenkin on osa vaatteista ja rekvisiitta hankkimatta. Ajattelin ajatella synttäreitä vasta sitten, koska mielestäni niihin ei tarvitse panostaa liiaksi. Järjestimmehän häätkin kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Somehan se taas torppasi tämänkin ajatuksen: on kuulkaa niin hienoa tarjoilua ja kaikenlaista. Minä mietin mihin pinoan pahvilaatikot vieraiden ajaksi. (Satoi. Ei kuvattu. Tulin kipeäksi. Flunssassa mietin mitä kaikkea tekisin jos olisin terve, vaikka ihan vähän aavistin etten ehkä kuitenkaan tekisi. Pahvilaatikotkin ovat yhä pinoamatta.)

 

Ihastuttavaa alemmuudentunnetta on huomattavissa kaikissa toimissani. En ole pätevä mihinkään. Kaikki muut ovat parempia, kauniimpia, fiksumpia, filmaattisempia. 

Välillä tuntuu, että kaikki munat ovat liiaksi samassa korissa. Elämä koostuu tästä arjesta, joka on täynnä lasta, kirpputorihankintoja ja juhlien järjestämistä, mutta näkökulma pysyy koko ajan samana. Pelottaa, koska lokakuussa minulla on kaksi viikkoa omaa aikaa, jolloin on mahdollista vaikka mikä. Ehkä se menee ohi kuin kärpäsenkakka kalenterissa. Ehkä sen jälkeen on ihan hirvittävän vaikeaa palata kokopäiväiseen vanhemmuuteen.

 

Enkä ehdi päivittää tätä blogia. Enkä tiedä miksi sillä on merkitystä, kenelle olen velkaa? Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Heilahtelen sekavuuksissani tyylistä toiseen. Kirjoitan kirjoittamisesta ja sektiosta, haluaisin kirjoittaa vauvavuoden päättymisestä, mutta se tuntuu sivupolulta, vaikka kai senkin keskiössä on minun kokemukseni tästä muuttuneesta elämäntilanteesta eikä niinkään se vauvuus. 

 

En ymmärrä, miten vauvakuplan ulkopuolisiin ihmisiin pidetään yhteyttä. En tosin aina osaa sitä täällä kuplan sisälläkään. Viestimet ovat täynnä sitten joskus -tyyppisiä lupauksia, välillä jaksan itse niistä vielä muistuttaa, mutta noin ylipäänsä tuntuu että ajelehdin etäällä kaikista. 

Toisinaan on huikea varmuus siitä, että tulevaisuus on upea ja minulla on hurjasti mahdollisuuksia, mutta että niiden aika ei ole juuri nyt. Että nyt on tätä ja siitäkin saa nauttia ja olla onnellinen.

Välillä taas en halua ajatella mitään, minusta tuntuu etten selviä tästä elämästä, etten uskalla elää ja samaan aikaan eniten pelkään kuolemaa ja siinä on sellainen paradoksi, joka pitää helposti hereillä silloinkin, kun kaikki muut tuhisevat unissaan.

 

Miten kateellinen olen, kun kuulen kuinka nopeasti uni saavuttaa miehen iltaisin. (Miten kateellinen en ole, kun hän herää aamuviideltä eikä saa enää unta, vaikka aamuöisessä tv-sarjamaratonissa sohvalla peittoon kääriytyneenä onkin kaikuja sellaisesta elämästä, joka tuntuu joutuneen tauolle tässä kohtaa.)

 

Elämä on siis ihanaa ja kamalaa. Elämää. Tällaista tänään, tai siis jo viime viikolla aloitettua. Mutta hei, sinä siellä, hauskaa maanantaita!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Kasvuhuoneen haku umpeutuu torstaina 24.8., eli kahden päivän päästä huomenna (tätä tahtia ehdin päivittää blogia). Vielä pari viikkoa sitten elättelin toiveita, että ehtisin saada timanttisen idean ja voisin laittaa paperit menemään. Toisin kävi. Ei tullut niin hyvää ideaa, että haluaisin sitä esitellä, ja kenties vielä tärkeämpää, ei sellaista jonka kanssa haluaisin elää puoli vuotta tai pidempäänkin. Päästä pukkasi vain jatkoa romaanikässäriin, enkä osannut ja ehtinyt asettua miettimään Kasvuhuoneeseen sopivia juttuja.

Kirjoitin kesäkuussa:

Kaksikin käsikirjoitusprojektia tuli eilen vastaan. Toinen on kilpailu, toinen talven kestävä kehitysmahdollisuus idean pohjalta. Minä ajattelin että miksi nyt, kun olin juuri sanonut etten ole valmis viemään lasta vielä päiväkotiin. Toisaalta juuri nyt. Ideoita, ajatuksia, jotain joka suuntaa eteenpäin, koska muuten minä jään tähän ja silloin voin huonosti. Mikäli niistä syntyisi jotain, ihan mitä tahansa, on aina neuvotteluvaraa. Jos joku sanoo haluavansa minut ja tekstini, silloin minulla on mahdollisuus puhua ehdoista. Mutta jos ei ole tekstiä, jota haluta, vain illan ajatuksiin hautautuvat lauseet, joita kirjoitan päässäni, jos kaikki on vain ilmaa, minä sanon vain että kyllä minä pystyisin, mutten itsekään luottaisi itseeni, en jos katsoisin ulkopuolelta enkä ehkä sisäpuoleltakaan. Jollain tavalla täytyy lunastaa luottamus.

Tällä tekemisellä en kenties lunastanut luottamusta, mutta tässä kohtaa on helpottavaa ja vapauttavaa todeta, että nyt ei ole aika. Tilaisuus on mahtava ja toivon, että siitä syntyy upeita ideoita. Toki myös toivon, että samankaltainen järjestettäisiin myös myöhemmin, silloin kun minulla olisi mahdollisuus panostaa riittävästi ja antaa itsestäni tarpeeksi. Nyt sitä mahdollisuutta ei ole. Sen hyväksyminen ei ole ollut helppoa, olen kipuillut sitä pitkin kesää, mutta asiat on vain pistettävä tärkeysjärjestykseen.

 

Taistellessani kahden tulen välissä poltan itseni loppuun. Piste. Silloin voin huonosti, kun yritän tavoitella jotain mikä on saavuttamattomissa. On se sitten käsikirjoitusprojekti, keskeytymätön aika blogin kirjoittamiseen tai päivä jolloin poika nukahtaisi helposti ja itsekseen sopivan pituisille päiväunille. Elämän realiteetit tulee ottaa huomioon, ja tällä hetkellä ne estävät minua työskentelemästä kirjoittamisen parissa kokopäiväisesti. Olisi ollut upeaa ehtiä ideoimaan osa-aikaisesti ja jossain määrin sellainen toimiikin, mutta minun on ymmärrettävä myös, että luominen ja kirjoittaminen oikeasti on työtä, joka vaatii aikaa ja tilaa. 

 

Vaikka joku joskus sanoikin neuvoksi kirjoittamisen haasteisiin, että tee lapsia. Lapset pakottavat keskittymään olennaiseen, eli kirjoittamaan juuri silloin kun siihen on aikaa. (Nyt on ehkä neljäs kerta tämän tekstin parissa, poika nukkuu päivän ensimmäisiä päiväuniaan, vaikka väsytystaistelua käytiin noin puoli kymmenestä asti.) Siinä tuo joku oli kyllä oikeassa. On melko jännittävää, kun vaa'assa ei olekaan enää vain oma tai edes esimerkiksi parisuhteen hyvinvointi. 

 

Mutta ei, tänä vuonna en lähetä ideaani Kasvuhuoneeseen. Toivon onnea kaikille hakijoille ja odotan näkeväni upeaa jälkeä muutaman vuoden päästä!

 

 

Toinen lainauksessa mainituista projekteista on The End -käsikirjoituskilpailu, johon on aikaa osallistua 29.9. asti. Minua hieman hävettää, meinasin linkittää nämä heti silloin kesäkuussa, mutta silloin ajattelin että jos olen ihan hyshys, ei niin moni näistä tiedäkään ja minulla on paremmat mahdollisuudet, vaikka tuo ajatus on sinänsä vastoin filosofiaani. Minäkin toivoisin, että minulle linkattaisiin ja vinkattaisiin juttuja, joten siinä ne nyt vihdoin ovat.

 

Jos haluat auttaa minua ideoinnissa, kerro minkälaisia kotimaisia elokuvia tai tv-sarjoja sinä haluaisit nähdä! Romantiikkaa, toimintaa, kauhua, scifiä? Saa myös mainita suosikkeja jo ilmestyneistä teoksista. Syksyn aikana on luvassa monia puistotunteja, ja koska en haluakaan ohjata lapseni leikkejä koko ajan, on minulla hyvää aikaa ajatella tulevia juonikuvioita. Ja toivottavasti myös aikaa kirjoittaa ne ylös... 

Share
Ladataan...

Pages