Rintsikattomuudesta.
Sanon sen nyt tässä heti alkuun:
”Jos jotain oikeasti kiinnostaa niin paljon se, etten pue yhtä vaatekappaletta ylleni, tervetuloa katsomaan vaan. Maksua en ota vastaan, sen saavat toiset naiset hämyisillä lavoilla tehdä.”
En edes muista kuinka kauan siitä on, kun tein lopullisen päätöksen olla käyttämättä rintaliivejä. Jo hyvän aikaa siitä kuitenkin on, sillä muistan vielä prosessin, joka johti täyteen liivittömyyteen. Ensin siirryin pehmeisiin, kaarituettomiin toppeihin ja välillä asettelin rintani olkaimettomien rintsikoiden sisään. Mutta se tuntui yhä liian hankalalta. Kun sitten päätin luopua rintsikoista kokonaan, astelin vaatekauppoihin silikonisia nännisuojia etsimään. Löysin erittäin viehättävät kukan muotoiset kanafileet, jotka joka aamu etumukseeni kiinnitin. Toisinaan metsästin noita kukkasia iltaisin paitani sisältä, tai kesken luennon reunoja parempaan ihokontaktiin painelin.
”Miksi? Miksi minun pitäisi vain muita varten pienet nännini piilottaa?”
Silikonikukkaset jäivät kylpyhuoneen laatikkoon. En yksinkertaisesti vain kokenut, että ne olisivat tuoneet mukanaan mitään ihmeellistä painoarvoa. Siitä päivästä lähtien, laitoin kukkaset rintoihini vain juhlatilaisuuksiin.
Olen viimeksi pukenut rintsikat ylleni johonkin tv-kuvauksiin. En edes muista mitkä kuvaukset olivat kyseessä, mutta muistuttelin itseäni asiasta kovin, että televisiokameroiden edessä tulisi liivien mekon alla olla. Olivathan ne, mutta seuraavista tv-kuvauksista en edes muista olinko rintaliivit asuni alle pukenut vai en. Tämän vuoden puolella en ole pukenut rintaliivejä päälleni kertaakaan, en vaikka niitä yhä alusvaatelaatikossa majaileekin. Pienessä laatikossa naisellisia, urheilullisia, huomaamattomia, rintoja korostavia, kaikenlaisia liivejä, joiden hakaset ovat jo pidempään levossa uinuneet.
Miksi? Miksi arjessani saattaa paidan läpi havaita, että yhden naisellisuuden peruspilareista laatikkoon olen haudannut? Tähän on erittäin yksinkertainen mediaseksitön vastaus: terveys. Rintaliivit painavat (oli sitten täysin oikea koko tai ei) juuri niistä inhottavimmista kohdista kehoani, aiheuttaen monenmoisia oireita. Tämä sairaan kipeä kehoni ei yksinkertaisesti siedä tuon vaatekappaleen kietoutumista, ei lainkaan. Ilman rintaliivejä on käsissäni parempi verenkierto, vähemmän turvotuksia rintakehällä, vapautuneempi hengitys ja lievempi kipu. Loppupeleissä kyse on mukavuudesta, siitä ettei kehoni tarvitsisi kärsiä yhtään enempää, varsinkaan asiasta jonka voin helposti elämästäni karsia. Mutta… en tarvitsisi mitään näistä syistä, jotta voisin kulkea kaupungilla rinnat heiluen, nännit näkyen. Ei kukaan tarvitse siihen lupaa keneltäkään toiselta.
Voin myöntää, että alussa minua kyllä hävetti. Tunsin olevani jotenkin epäsiisti, tai väärin käyttäytyvä ilman tuota yhtä vaatekappaletta. Nopeasti koitti kuitenkin aika, jolloin en vain jaksanut välittää siitä. Arjessani joudun riisuutumaan toisten ihmisten edessä keskimäärin neljä kertaa viikossa, ihmisten edessä jotka tekevät töitä minun hyvinvointini eteen. Kun on tarpeeksi monta kertaa maannut fysioterapeutin huoneessa plintillä yläkroppa täysin paljaana, ei sitä ensimmäiseksi tule mieleen ajatella, kiinnittiköhän fysioterapeuttini huomiota siihen, ettei ylläni rintaliivejä ollut?
Tässä tilanteessa voin olla kiitollinen siitä, etteivät rintani oikeastaan koskaan kasvaneet. Ne jäivät kahdeksi pieneksi kaveriksi, jotka eivät aina edes AA-kuppia täyttäneet. Mikäli rintani olisivat suuret, marssisin oitis pienennysleikkaukseen, sillä suuret rinnat aiheuttaisivat keholleni turhia lisäongelmia. Mutta, minun pienet rintani ne tuossa edessä vain ovat, ilman kaaritukia tai pitsikangasta. Vaikka joskus saattaisikin paidan läpi nänni näkyä, on kyse kuitenkin minun kehostani. Kehostani, jonka minä puen haluamiini vaatekappaleisiin. En oikeastaan tiedä miksi siellä laatikossa ne vailla käyttöä jääneet rintaliivit majailevat, ehkä ne odottavat roviota? Sillä mikäli minä pukisin ne päälleni, aiheuttaisivat ne kehooni liekkien poltteen kivun muodossa.
Tämä oli minun selitys siitä, miksi rintani vapaina ovat. Mietin pitkään uskallanko, tai viitsinkö tästä aiheesta edes kirjoittaa? Mutta keskusteltuani muutaman henkilön kanssa, toivoivat he minulta julkaisua, sillä siellä jossain ruudun takaa voi joku käydä näitäkin ajatuksia mielessään läpi.
Kipua on monenlaista. Se voi olla fyysistä tuskaa, mutta se voi ilmentyä myös vaimennetuin ajatuksin, tai epäröivin teoin.
”Minä en käytä rintaliivejä. Piste.”
Kuvat: Kaisa Saarinen
//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com