Ladataan...
Minimalen

Sielu on levännyt, kovasti.

On ollut mainiota olla kirjoittamatta, mutta nyt hieman kuulumisia.

Kesä oli kevyt, palkitseva ja onnellinen.

Sekä Hesarissa että Kampin kodissa viihdyin superhyvin. Ilta laskeutui vaaleanpunaisena mereen ja Regatasta leijaili korvapuustin tuoksu. Tuli joogattua, suppailtua ja juostua. Todellakin juostua: maratonkin. Se oli älyttömän hauskaa. Satoi vettä, mutta hymyilin melkein koko matkan.

Kävin myös pyöräilemässä Ahvenanmaalla. Oli Kökarin pieniä kirpputoreja, valoisia öitä teltassa ja laivan käytävällä ja tyynelle merelle kantautuva haitarin soitto. Kaikkea kesäistä pikkukivaa, kyllä te tiedätte. En toteuttanut päätöstäni syödä jotain itse kasvattamaani, mutta onhan noita kesiä.

Ja sitten uutiset: olen lähdössä matkalle.

Hyppään tänään koneeseen, jonka suunta on Pohjois-Australia. Ensin vietän viikkoja mangofarmilla, jossa poimin hedelmiä ja seuraan kuun kiertoa. Auringolta suojaa nahistunut lierihattu, jota ystäväni yritti kehaista sanomalla, että onhan siinä luonnetta.

Muita suunnitelmia ei ole. Ei aikoja, ei paikkoja, ei pakkoja. Vain kuukausia, joita on juuri niin monta, kuin haluan. Matkavakuutus kestää kesään saakka. Olen uskomattoman innoissani.

Lähtö on parin tunnin päästä. Pakkaan rinkkaan painavan kasan kirjoja, Vaasankadun katukirppikseltä löytämäni vaatteet ja lempiaurinkolasit, jotka varmasti hajotan tai kadotan.

Moni on kysynyt, aionko kirjoittaa matkaltani. Koska en halua ottaa minkäänmoisia paineita, vaan saada kirjoittamisesta pelkkää iloa, en lupaile. Älkää siis pettykö, jos kahden postauksen jälkeen kyllästyn ja katoan. Mutta kannattaahan kaikkea kokeilla, joten tattatadataa:

Saa nauraa. Niin minäkin tein, kun yöpöhnissäni valitsin reissublogille nimeä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Vaikka rakastan kärkkäitä julistuksia ja lempeitä suosituksia, suoranaisia neuvoja en yleensä tuputa. Nyt teen niin. Tämä on postaus, johon kokoan summanmutittaisesti kaiken sen, minkä haluan vielä sanoa. 

1. Seikkaile. Jos näet jossain palotikkaat, ole jo menossa. Kokeile moottorisahaa, leuanvetoja ja karhunkuperkeikkaa. Älä mieti köpelösti käymistä, vaan huisia lopputulosta. Suurien unelmien lisäksi on tärkeää totetuttaa päättömiä mielihaluja.

2. Luovuta verta. Nyt. Älä uikuta neulapelkoasi tai lykkää päätöstä. Verenluovutus ei satu, mutta kolariuhria, syöpäpotilasta ja keskosta todellakin sattuu.

3. Juuri silloin, kun vastaantulija näyttää eniten ripulilta ja oma sielu ameebalta, kannattaa olla kiva. Täräytä vaikka hampaita kiristellen pieni, avualias teko. 

4. Osta vain vaatteita, jotka haluat repiä päällesi heti liikkeen ulkopuolella. Ei selityksiä. Älä paikkaa lohdutonta, kateellista tai epävarmaa oloa kamaa hamuamalla. Se ei tee olosta yhtään parempaa.

5. Kun maailma on tuhnuinen, ole itsellesi hellä. Itse laitan kulhoon viileitä viinirypäleitä, kömmin vuoteelle ja mutustan kaikki kerralla onnessani. Joka ilta.

6. Huikkaa kivaa päivänjatkoa joka asiakaspalvelijalle. Yllätyt.

7. Onko sydämesi särkynyt? Huuda Rihannan Complicatedia ja renkuta Käymään vain (mieluiten Teijo Joutselan humppaamana). Myös taistolaislaulut toimivat. Rakastan taistolaislauluja.

8. Slackline opettaa kaiken tärkeän elämästä: uskallusta, kärsivällisyyttä ja tasapainoa. Ja kuten kaikessa muussakin, yksin voi keskityttyä parhaiten, mutta kaksin on kivempaa. Etenkin, kun liina on viritetty veden päälle, ja kaveri lentää jokeen aivan yhtä hullunkurisesti kuin itse hetkeä aiemmin.

9. Jos joku on epäreilu, keksi röyhkeitä nimittelyjä. Edes pään sisällä. Kun juttuideani ei mennyt läpi, ystäväni piristi minua kutsumalla idean teilannutta miestä vanhaksi kuivaloheksi.

10. Sitäkin tärkeämpää, että osaa olla maailmalla kuin kotonaan, on osata katsoa kotikulmia kuin vieraita maita ensimmäistä kertaa.

11. Älä tyydy. Ikinä. Kuten Trendissä joku sanoi joskus, olet liian nuori tyytymään. Itse aion olla koko ikäni.

Pähkinänkuoressa: elä kuten Paavo. Vietimme viikonloppuna mökkifestareita, joissa rummut ja rytmit raikasivat. Ei siis ollut ihme, että lopulta pihaan ilmestyi naapuri. Oli kuitenkin yllätys, mitä asia koski. Sen sijaan, että 82-vuotias naapuri olisi alkanut räyhätä melusta, hän tiedusteli kainosti, saisiko hänkin esiintyä.

Voiko ihanammin elää?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Niin nyt on.

Minimalen on tullut kahden ja puolen vuoden ikäisenä tiensä päähän.

Jee!

Syitä lopettamiseen on monia.

Ajanpuute on niistä suurin. Kesätyö Hesarilla nielee kaiken ajatusenergian ja syksyn varalle minulla on uusia tuulia. Minun on myös ollut vaikea tasapainoilla sen kanssa, mitä jaan. Liika oman elämän esittely on jurppinut, mutta myös pimittäminen tuntunut etäiseltä.

Kaikki syyt yhdessä ovat saaneet aikaan tunteen, että balanssi uupuu.

Siksi on parempi hilpaista ulos bailuista, kun ne ovat parhaassa iskussa. Ja nythän ne ovat: Lilyllä menee älyttömän hyvin. On ollut ilo kujeilla mukana alusta asti.

Lopetan kirjoittamisen viikon päästä. En tuntenut omakseni sellaista lähtöä, että yllättäen julkaistaan heippapostaus, joka jää viimeiseksi. Minusta se on ilkeää. Kuin dumppaisi rakastajan ilman keskusteluja.

Siksi päätin kertoa lähdöstäni jo ajoissa, jotta meillä on aikaa höpötellä.

Olen tykännyt Lilystä tosi, tosi paljon.

Onnellisimmillani olen ollut, kun kirjoitukset saivat ihmiset suuttumaan, symppaamaan ja havahtumaan. Olen ylpeä kaikista sanoistani. Etenkin matkoilla tuskailin, kun täytyi pitää blogia, mutta nyt postaukset ovat ihana aarre.

Kadun vain yhtä asiaa:

sitä, etten ikinä kirjoittanut talteen asioita, joita sanoitte tästä blogista.

Siksi kuulisin niitä mielelläni nyt.

Jos siis olet salainen lukija, joka ei koskaan tullut sanoneeksi mitään, nyt on hetki. Tai vaikka olet kertonut samat stoorit jo viidesti, kerro vielä kerran. Sana on vapaa: mitä rakastitte, mitä vihasitte? Millainen Minimalen oli, mikä juttu jäi parhaiten mieleen?

Vastapalveluksena kerron teille yhden jutun:

olette aivan ihania.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Mitä musiikkia kuuntelet?

Siinä on vaikein ja vihastuttavin kysymys, jonka tiedän.

Vaikka se kuuluu treffien peruskauraan, en totu siihen ikinä. En tiedä, miten kysymykseen kuuluisi vastata: luetella ne bändit, joista tykkää eniten nyt vai eniten kautta aikojen? Ainakin minulla on bändirakkauksia, joita en kestä enää kuunnella. Kun mökkireissulla rallatetaan vuodesta toiseen discoilevasta kaisasta tai sydänsuruissaan ulvoo liian monesti jag saknar dig mindre och mindre, biisistä tulee rakas, mutta sietämätön.

Tylsään namedroppailuun en taas viitsi lähteä.

Vaikka tiedän, että vastapuoleen tekisi suuremman vaikutuksen Haim kuin Him, minun tekisi mieli sanoa jälkimmäinen ihan vain siksi, että näkisin tyypin reaktion. Genreniputuksissa on sama juttu.

Työkaverini on eri mieltä.

Hänen mielestään musiikkimaku on kenties tärkein tieto, jonka vastapuolesta voi onkia. Sillä saa nopeasti muodostettua tyypistä kuvan, sillä lempibändit kertovat ihmisestä paljon, työkaveri perustelee.

Ymmärrän pointin, mutta mielestäni suora kysymys on siihen väärä tapa.

Jotain asioita voi kysyä suoraan, kuten ammattia ja asuinpaikkaa. Musiikkimakua taas ei, vaan sen kuuluu tulla ilmi itsestään. On paljon luontevampaa kertoa ohimennen päräyttävästä keikasta tai siitä, että lempparitriolta tulee uusi lp. Suorasta kysymyksestä seuraa vain brassaileva tai vaivaantunut vastaus, enkä pidä kummastakaan.

Työkaveri mielestä olen aivan väärässä.

Voin ollakin.

Koetimme keksiä, vaikuttaa asiaan kenties ikä (kasvoiko radion vai netin tahtiin) tai arvot (musiikki on koko elämä vs. ihan kiva juttu), mutta emme tulleet mihinkään lopputulokseen. Ehkä joku viisaampi tietää.

En kuitenkaan jousta siinä, että kun minulta kysytään lempimusiikistani, kieltäydyn vastaamasta. Sitä ennen punastun ja takeltelen. Onhan kyse tärkeästä asiasta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

En uskalla.

Tuota lausetta en muista sanoneeni ikuisuuksiin.

Olen juuri sellainen, joka uskaltaa aina. Hypätä sillalta, lähteä yksin Afrikkaan ja uida ventovieraiden liiveihin. Uida avannossa ja jättäytyä tyhjän päälle ilman suunnitelmia.

Sellainen olen, koska olen päättänyt niin.

Luin joskus jostain, että rohkea ei ole se, joka pelkää, vaan joka tekee silti. Se on totta. Oikeasti olen mamarien mamari, mutta vain sisäisesti.

Uusimmassa Trendissä on juttuni pelosta.

Senkin kirjoittaminen oli kauheaa. Olin varma, että kämmään ja vedän nimeni lokaan. En kuitenkaan jaksanut kuunnellut horinoitani, vaan purin hammasta ja turautin artikkelin kasaan.

Vaikka puhuin jutussa käytännön pelosta, mielestäni vielä suurempi ongelma on ponnistamisen pelko. Se iskee aina, kun ihmisen täytyy uskaltaa. Tai kuten Merja Mähkä sanoo kirjassaan Ihanasti hukassa: pelkäämme aina, kun haluamme jotain uutta.

Sitä näkee koko ajan.

Ystäväni tapailee jumalaista aussipoikaa, joka pyysi juuri ystäväni mukaansa juhliin. Paikalla ovat kaikki pojan kaverit, eli kyseessä on hauskojen bileiden lisäksi suuri kunnia. Ystävä vaikertaa, että ei hän mene, ettei nolaa itseään.

Toinen ystävä taas skippasi pitkään haaveilemansa Budapestin reissun, koska panikoi, ettei löydä sieltä yhtään tekemistä tai seuraa. Niinpä hän pysytteli mielummin lomaviikkonsa kotona ja surkutteli.

Tapaukset saavat minut näkemään punaista. Pelko perseessä on aivan perseestä.

Älä siis hätäile. Olet rohkea, sisukas ja uljas tyyppi, eikä mikään raiskaaja, aussirakastaja tai kaupunkiloma muuta sitä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

En halua ikinä suunnitella matkoja etukäteen.

Silti aina on mielikuvia, jollaisiksi kuvittelen perillä odottavat päivät. Kun päätin lähteä minilomallani Riikaan, ajatukseni oli jokseenkin tämä:

paikallisten kanssa kuljailua, sohvasurffausta, eksymistä rämiin kortteleihin, hiljaisuutta ja yksinoloa.

Kun mukaan päätti lähteä ystävä, jonka mielestä pub crowl, aussipojat ja bikinit tekevät loman, suunnitelmat menivät uusiksi.

Sohvan sijaan yövyimme kaupungin suosituimmassa hostellissa ja paikallisten sijasta illat kuluivat äänekkäiden jenkkien, kanadalaisten ja norjalaisten seurassa. Ohjelmaan kuului kulttuurin sijasta rantoja ja perunaletut korvasi pasta.

Ja se oli hyvin, hyvin rentouttavaa.

Huomasin, miten virkistävää on saada extemporeseuraa, jonka intressit eroavat omista. Kun en päässyt solahtamaan tuttuihin matkarutiineihini, tajusin entistä vahvemmin, miten paljon niistä pidänkään. Siksi karkasin niiden pariin vapaina hetkinä tavallista suuremmalla vimmalla.

Juoksin pehmeässä iltavalossa pitkin puistoja ja kutittelin pulskeita kissoja. Makasin nurmella, uin käsipohjaa. Karkasin seurasta yksin kotoisaan baariin ja baarista joelle, jossa nojasin puuhun ja hengitin keuhkot täyteen kesää. Tapasin sateelta tuoksuvan reissaajan, jonka kanssa seikkailimme pitkin vanhaa hautausmaata. Haudoilla oli penkkejä, joilla istua, ja kauhistuttavia kasvokuvia.

Kun ystävä oli juhlinut jalkansa kipeiksi, rojahdimme vuoteelle ja kerroimme iltojemme parhaat palat.

Pienellä matkallani opin siis monta tärkeää asiaa.

1) Erilainen reissuseura ei ole miinus. Se on hupaisaa ja uutta.

2) Omista fiiliksistä kannattaa pitää kiinni. Jos syreenit kiinnostavat shotteja enemmän, on parempi livahtaa reteästi paikalta kuin haukotella loppuilta tanssilattialla.

3) Karsastamaansakin tekemistä kannattaa silti kokeilla. Ostoskeskusmaratonin ansiosta löysin viimein aurinkolasit, joiden ostoa olen lykännyt edellisten hajottua, ja rannalla löysäily teki sielulle hyvää.

4) Lyhytkin matka pelastaa. En ollut ennen tajunnut, että mielenrauha ei vaadi satojen kilometrien junamatkaa, vaan puoli tuntia paikallisjunan vilinää riittää.

Joten siis, ihanat ystäväni, ihania pieniä ja suuria kesämatkoja teille kaikille. Jos kaipaatte vinkkejä etenkin Itä-Eurooppaan (uusi hittikohde, aistin), kerron mielelläni, mitä pystyn.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Kun luin Tommin juttua eilisen lehdestä, tuli itku.

Ja sitten viha.

Jutussa puhutaan vammaisista. Heitä eivät ne ole 15 nuorta, joille yritetään rakentaa kotia Riilahteen, vaan vammaisia ovat ainoastaan heidän naapurinsa.

Naapureiden asenne on aivan pöyristyttävä.

Minun kehitysvammainen siskoni asuu tavallisessa naapurustossa. Ja toisin kuin jutun liikuntakyvyttömät nuoret, Emilia ei ole siellä näkymätön.

Joskus hän saattaa ihastella pihalla perhosia. Kipristää varpaat ja tuntea niiden alla nurmikon lämmön. Lähteä lauantaina kuuden kämppiksensä kanssa hakemaan vuokraleffaa ja irtokarkkeja, joista iso osa on suklaata. Saapua pihaan invataksilla, kun on ollut perheemme kanssa salaatilla Teatterilla.

Sillä vaikka talon titteli on asumispalveluyksikkö, sille on myös toinen nimi: koti.

Vaikka sielläkin naapurit ovat saattaneet joskus nähdä kauhukuvissaan pelottavan hourulan, todellisuudessa he saivat naapuriinsa Puolen hehtaarin metsän. Sekalaisen sopan vähän hassuja, mutta ihania ja mainioita tyyppejä. 

Ja se tuskin voi alentaa asuntojen arvoa yhtään niin paljon kuin ahdas, pelokas ja sydämetön meininki.

Kuva: Matilda K.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

 

Kostosta ei seuraa mitään hyvää, tiedetään.

Mutta joskus se on ihan paikallaan.

Jos viimeisenä työpäivänä pomon kahvikuppiin sylkäiseminen poistaa vuosien patoumat, niin antaa mennä.

Siksi pyydän:

 
kerro lempikostosi.
 

Jäynä voi olla pieni tai suuri, toivottavasti humoristinen ja kepeä.

Minulla on kontollani yksi pieni pikkuinen.

Tapailin kesällä kauan sitten suloista poikaa. Kun kesä meni, meni poikakin ja nappasi uuden tytön.

Ketutti.

Kun kävin tovin kuluttua pojan luona teellä, näin tilaisuuteni tulleen. Jääkaapissa oli tytön kuva. Sen ympärille oli kirjailtu sanamagneeteilla runo, jossa vannottiin sitä sun tätä siirappista ja herkkää. Korvasin runon uudella, hieman ytimekkäämällä sanomalla:

"When we make love you smell."

Pariskunta on yhä yhdessä, sillä poika huomasi tuotokseni ajoissa. Ja hyvä niin. Riitti, että sain halvan hupini, joka riitti ratkomaan viimeisetkin sydänsurun rippeet.

Joten äärimmäisessä hädässä, kun aikuisen teot eivät riitä, aina on jäljellä paras mahdollinen ase:

lälläslää.

Lapsellinen kosto on todellakin suloinen.

Kuva: Matilda K.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Ei, nämä kuvat eivät ole Ämmässuon kaatopaikalta.

Ne ovat kotitalostani.

Tarkemmin sanottuna siinä ovat roskahuone, käytävä,  sisäpiha ja verkkokellari.

Ei ole vaikea päättää, itkeäkö vai nauraako, sillä tästä on nauru kaukana. Pikemminkin pitäisi kysyä, tekeekö mieli kirkua vai lyödä.

Luulin jo aiemmin, että tilanne on huono.

Nyt se on karsea.

Sohvat on hylätty käytävälle, roskahuoneessa on kymmeniä tyynyjä ja peittoja, verkkokellarissa kenkävuori. Vedenkeitin. Talvitakkeja. Kattiloita. Astioita ja aterimia. Villapaitoja, huppareita ja farkkuja. Rappukäytävään dumpataan matkalaukkuja ja talon eteen tyhjiä pitsalaatikoita.

Tekee mieli kirkua.

Onko tämä Kamppi vai Kibera?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Lily sai uudet reilibloggaajat. He vaikuttavat oikein suloisilta.

Suloisia olivat myös muun muuassa nämä esittelyt, joilla pestiä haettiin:

 

"Viime kesänä vanhemmat eivät vielä päästäneet meitä Pohjoismaita pidemmälle. Tuolla matkalla huomasimmekin hämmästykseksemme, että suurin osa muista reilaajista oli 25-vuotiaita miehiä."

"Tuhoisa katastrofi uhkaa saattaa maailmamme epätasapainoon. Vain ihme - tai supersankarit - voivat pelastaa tilanteen. Yksi musta. Toinen valkoinen."

"Meidän reissussa mies yrittää haalia niin monta historiallista kohdetta kuin vain jalat kantaa ja vaimo kitisemättä kestää."

"Paatilla saunotaan, juodaan saksalaista lageria ja kylvetään rekkakuskien kanssa."

"Ja kuka voisi olla parempi matkaopas kuin äiti - ei kukaan! Jokainen 17-vuotias haluaa lähteä reilaamaan äitinsä kanssa!"

"Itä-Eurooppa on vähän liian kotoinen juttu, kun neukkunostalgiaa voi kokea Tampereellakin."

 

Ihania kesäreissuja kaikille, olette mahtavia.

Kuva: Henriikka & Janne

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Oletko käynyt Lammassaaressa?

Jos et, tee se tänään tai viimeistään ensi viikonloppuna.

Helsingin Vanhankaupunginkoskelta lähtee tajuttoman ihana luonnonsuojelualue, jossa tekisi mieli tanssia ja itkeä samaan aikaan onnesta. On uskomatonta, miten niin keskellä kaupunkia voi olla yllättäen täysin luonnon ympäröimänä.

On aivan hiljaista, lämmintä ja kaunista.

Tunnin onnihaahuilun jälkeen tuntuu samalta, kuin olisi ollut viikon lomalla.

Seesteisemmältä vain.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Minimalen

Pinnalle pärähtäneet treenipulina ja hyvinvointihöpinä ovat asioita, josta en ole osannut kirjoittaa.

Ehkä siksi, että itse en ikinä ajattele, että nyt treenaa kroppaani tai pollaani. Jotkut tykkäämistäni asioista vain sisältävät kehon huljuttelua ja oksennuksenmakuista chorellalevää, mutta myös aivan yhtä usein usein kalliolla koomailua ja litraa nougatjäätelöä.

Siksi en ole edes jaksanut analysoida, mikä mieltäni kaihertaa.

Että miksi joka kerta, kun blogisti kertoo ryhtyneensä maidottomalle ja viljattomalle dieetille, raakaruokailemaan, kehonrakentamaan tai superfoodaamaan, seuraa epämääräisen ikävä tunne.

Fiilis on tämä: vaikka tekstin kirjoittaja miettisi vain vilpittömästi, että jee, minä pidän tästä kivasta jutusta, lukija ottaa sen muodossa sinä olet umpivetelä laiskamato. Se on jo se sana, hyvinvointi. Ihan kuin vastakohta olisi sitten pahoinvointi. Että jos en tee kuten tuo, joka kertoo olevansa hyvinvoiva, olen sitten varmaan se pahoinvoiva.

Olen koettanut jo tovin keksiä, miksi muiden hyvinvoinnista tulee paha olo.

Ja viimein keksin.

Tarvitsin avukseni Kukka Laaksoa ja tämän postausta My little body.

Laakso tiivistää kaiken hyvin sanomalla, että kehon ihailun, hyysäämisen ja peilittämisen lisäksi elämässä täytyy säilyttää verevyys. Nauttia viinistä ja auringosta, paiskata siemenet seinään ja lähteä vetämään kavereiden kanssa viskiä.

Kuten Laakso tiivistää:

"Tykkääkö body siitä? No ei varmasti.
Tykkäänkö minä siitä? Todellakin.

Elämä on suurempi. Sen kuuluu olla ja sen täytyy olla. Jos ei ole, katso peiliin (silmiin, ei lihaksiin) ja kysy, mitä puuttuu."

Nimenomaan.

Kaikki hyvinvointipöpinä tuntuu niin kovin ankealta, koska se on niin kovaa suorittamista. Ei kaikilla, mutta joillain. Ja vaikka moni asia olisi ihmiselle oikeasti ihana ja iloinen asia, kirjoitettuna asia typistyy.

Jos ihmisen tapaa kaupungilla ja kuuntelee tämän vilpitöntä hifistelyä, tulee iloinen olo. Mutta kun samat jutut lukee blogista, ne vaikuttavat helposti fanaattisen tunkkaisilta.

Tekstistä on helppo nähdä vain faktat, ei fiilistä. Ja siksi niin monet ruokavaliotreenijutut tuntuvat raskailta.

Siksi toivon ja uskon siihen vääjäämättömään faktaan, että kaikella on aina vastareaktionsa.

Ehkä joskus kaikkein eniten hip, pop ja cool asia on olla piittaamatta. Silloin omistetaan kokonaisia blogeja sille, miten vähän jaksaa hifistellä yhtään mitään. Että hitsi olen hieno ihminen, kun tänään vedin kaksi sipsipussia kaloreita laskematta ja sitä ennen sheikkasin kolme tuntia uutuusbicissä. Ihan vain siksi, että tuntui siltä.

Koska oli sellainen kupliva olo.

Kuvat: Matilda K.

Share
Ladataan...

Pages