Kun käy viinitarhalla sitä ymmärtää viimeistään, miksi Jeesus puhuu itsestään viinipuuna ja isästään tarhurina. Ei tarvitse kauaakaan kuunnella, kun lumoutuu siitä, kuinka jokainen lajike tarvitsee menestyäkseen omanlaisensa maaperän, valon ja lämpötilan. Viinintekijöiden rakkauden tekemäänsä aistii. Mikään ei ole sattumanvaraista ja jokaista köynnöstä on tarkkailtava. 

Valmiissa viinissä maistaa vuoden aikana sataneet pisarat ja auringonsäteet. Vieressä kasvavat tuovat omat arominsa, jos ne vain osaa etsiä.

Tehkää se minun muistokseni, hän sanoi viinilasi kädessään.
Voin ymmärtää. Voiko mikään muu sitä kertoa paremmin.

"Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää."

Ulla O.

Menkää hyvät ihmiset Mustasaareen! Helsingistä löytyy aina uusia aarteita.

Muutamia viikkoja sitten selasin töissä väsyneenä facebookkia ja huomasin Kallion seurakunnan ilmoituksen Hoitava ääni –kurssista Mustasaaressa. Siinä hetkessä päätin, että tuonne. Kaipasin retriittiä, rauhaa tai ihan vaan yksinoloa, ja siihen ikävään tuo ilmoitus osui. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hoitavalla äänellä tässä yhteydessä tarkoitettiin. Ajattelin, että kokeillaan ja katsotaan.

Mustasaari on Helsingin seurakuntien omistama saari Seurasaaren selällä. Lauttamatka Taivallahden rannasta kestää reilun vartin ja edestakainen matka maksaa neljä euroa. Saaressa on ravintola, uimaranta, puistoja ja polkuja sekä kotieläimiä. Paikka on ihan täydellinen kesäpäivän retkikohde niin aikuisille kuin lapsille. Saaren historia on mielenkiintoinen: sitä kautta tuli esimerkiksi lentopallo Suomeen!

No, entä se kurssi. En oikeastaan vielä tiedä, mitä siitä ajattelen, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Kurssia ohjasi Pia Skibdahl, joka on ääni- ja laulupedagogi, jooga- ja retriitinohjaaja. Kolmenkymmenen naisen kanssa (kaikki oli naisia!) lauloimme yksinkertaisia ääniä ja Pia kertoi väliin jotakin äänen merkityksestä.

Viime aikoina olen lukenut monia juttuja kuorolaulun hyvää tekevästä voimasta ja samasta oli tässäkin kysymys. Hoitavassa laulussa kehon resonanssi pyritään tiedostamaan. Kun lauloimme matalia ääniä tai harmonisia ylä-ääniä sen vaikutuksen kehossaan tunsi ja kuuli. Vahva ja hyvä oli kokemus, kun puolet kurssilaista makasi lattialla ja puolet ympyrässä ympärillä lauloi yksinkertaisia vokaaliääniä ja kurkkulaulun kaltaista ylä-ääntä, jota voisi kai sanoa jonkinlaiseksi alkuääneksi. Oli jännittävä huomata, miten vahvan äänen itsestään sai helposti soimaan. Uudenlainen kokemus oli minulle tuntea myös muiden ääni niin voimakkaana omassa kehossani.

Hoitavaa ääntä käytetään muun muassa synnytyksissä, autististen lasten kanssa ja saattohoidossa, mutta myös monenlaisten kipujen ja kolhujen tunnistamisessa ja parantamisessa. Kurssilla kuitenkin korostettiin, että kuka tahansa voi oppia käyttämään ääntä arjessaan itsensä tai läheistensä iloksi ja voimaksi. Suosittelen!

Oletko kuullut, kokenut? Olisi mielenkoontoista kuulla kokemuksianne!

Tässä kesän kurssiesite, jos innoistuit.

Mari Inka

Iltaisin kävelen pitkin katuja ja puristan puhelinta kädessäni. Tekisi mieli puhua jollekin, mutta ei ole ketään kelle soittaa. Siskon mies on juuri tullut työreissulta, äidillä on talo täynnä muita huolehdittavia, ystävä kelluu tuoreen parisuhteen kuplassa, jonne on noloa puhelinsoitolla tunkeutua.

Tietysti voin soittaa heille ja heidän lisäkseen kymmenille. Olen onnekas, en ollenkaan yksin, tiedän sen. Mutta vaikka kuinka vakuutan itselleni, että elämässäni on lukuisia ihmisiä, niin yhdellekään heistä en osaa soittaa ilman asiaa, vain sanoakseni että minulla on ikävä ihmisen ääntä. Maailma ympärillä näyttää olevan täynnänsä onnellisia parisuhteita ja perheitä. Parisuhteita ja perheitä ja talokauppoja ja tutkintoja ja virkoja ja juhlia. Yksinäisyys lemuaa pahemmmalta kesäisin. Sen mustuus on tummempaa muiden aurinkoisia kesäkuvia vasten. Talvella kaiken voi kätkeä kiireeseen.

Kuljen katuja ja kaipaan ihmistä puhelimeni pikavalintaan. Pensasaitojen ja ikkunoiden takana ihmisillä on elämänsä, joissa voin vierailla niihin kuulumatta. Pois lähtiessä olo on helpottunut, sillä seinien sisällä on vielä katuakin vaikeampi olla. Yksinäisyys on helpompi kestää yksin. Silloin sen voi piilottaa ja siltä voi piiloutua. Useimmiten yksinäisyyden limainen varjo, häpeä, löytää minut silti. Hävettää kaivata ja surra, olla yksin ja tarvitseva. On säälittävää huutaa ikäväänsä, jos kukaan ei vastaa huutoon. Tunnen olevani paha, kun en osaa vipittömästi iloita sekä ystävieni onnesta että omasta elostani.

Huokaus nousee sen ainoan puoleen, jonka edessä en tunne häpeää.

Jumalani, anna minulle ihminen.
Ja jos sellaista ei ole, niin anna voimaa rakastaa itseäni.
Näytä tie, jota on hyvä kulkea yksin.
Ole kanssani kaikki päivät elämäni loppuun saakka.
Aamen.

- Mirka Seppälä

Olin ekumeenisessa konferenssissa Ruotsissa.  Otin osaa workshoppiin, jonka pitivät yhdessä nuoret naiset Anna Frost ja Sidra Chaudry. Toinen heistä on muslimi toinen kristitty. He  toimivat aktiivisina Friends of Salaams nimisessä järjestössä. ( www.salaams.vanner.blogg.se)  Salaam tarkoittaa rauhaa.

Salaamin ystävät  eivät  yritä käännyttää toisiaan omaan uskoon tai heidän pyrkimyksenä ei ole luoda uutta yhdistysuskoa. He vahvistavat kunkin omaa uskonnollista identiteettiä ja samalla kohtaavat omia ennakkoluulojaan toisinajattelijoita kohtaan – tai siis heidän kanssa. He eivät vain keskustele tai väittele,  vaan tekevät yhdessä työtä rauhan ja suvaitsevaisuuden edistämiseksi. Järjestön jäsenet mm. laittavat yhdessä ruokaa ja rukoilevat yhdessä.

Nämä kaksi naista ohjasivat meille harjoituksen, jossa asetuttiin istumaan tuoleille sisä- ja ulkopiiriin. Sisäpiiriläiset vastasivat ensin kysymyksiin ja ulkopiiriläiset kuuntelivat ilman kommentteja ja vastaväitteitä, he tekivät ainoastaan muistiinpanoja . Sitten osia vaihdettiin.

Sisäpiirissä saimme vastata mm. kysymyksiin:

1)    Mitä ajattelen uskonnollisesta dialogista?

2)    Mitkä ovat mielestäni positiivisia asioita omassa uskonnossani?

3)    Mitä ongelmia oma uskontoni voi aiheuttaa?

4)    Oman uskoni kauniit traditiot….

Pohtiessani puhuin paljon itselleni, omat kantani selkiytyivät ja samalla kuulin muiden eri tavoin uskovien näkemyksiä.. Arvostan kovasti kristinuskossa  armoa, rakkautta ja anteeksiantoa. Ne tuovat syvää merkitystä ja niiden syventymisessä riittää purtavaa koko maallisen matkan ajaksi. Samalla tiedostan, että kulttuurini on kovin individualistinen, myös uskontoni näyttäytyy kovin yksilökeskeisenä. Liian. Individualismin seurauksena on ainakin syntynyt lukuisia uusia kirkkokuntia ja liikkeitä. Ei kai aina voi perustaa uutta ryhmää kun toisen naama alkaa ärsyttämään tai toinen on vähän eri mieltä? Pitäisi oppia sietämään erilaisuutta paremmin. Niin tai siis  vielä enemmän. Rakastamaan erilaista.

Matka kohti erialisuuden ymmärtämistä ja ehkä jopa rakastamista kulkee sitä kautta, että uskallan kysyä lisää toisen maailmasta ja kehottaa häntä kertomaan, että ymmärtäisin paremmin.  Miksi sinulle tuo ja tuo tapa tai käsitys on niin tärkeä?

Aito kunnioittava uteliaisuus luo yhteyttä. Huomasin sen itse harjoituksen aikana.  Samaa metodia voi käyttää työtoverin maailman ymmärtämisessä. Eikä tarvitse mennä edes työpaikalle asti.  Omalta puolisolta ja lapsiltakin  voisi enemmän kysyä, mikä hänen tavassaan olla on hänelle tärkeää. Ihmettely on pop. Ihmettely taitaa olla yhdistävä tekijä Salaamin ystävissä. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?

Minna T.

kuva: Juha Antikainen

Paartit on nyt parhaimillaan kun SomeAwards -palkintoja jaettiin tänään. Myös Lily-jengiä messissä!

(Toisessa kuvassa ehdin vaihtaa siviilit päälle ja epäonnistua poseerauksessa. Jasper on joka tapauksessa ihana ja aivan superihqukiihkeä siinä kala-asiassa)

Näitä juhlia voi seurata #suomisome ja papille esitettyjä kysymyksiä @PappiVastaa. Minusta pidettiin hyvää huolta:

 

Mutta hei, jos kaipaat hengellistä evästä, kuuntele tämä Mari-Inkan ihana aamuhartaus koti-ikävästä <3 Minulla tuli siitä iso-itku. Hyvä itku.

Jobin kirja kertoo tarinan yhden miehen kärsimyksestä. Job menettää kaiken; terveytensä, vaimonsa, lapsensa, karjansa. Job ei kuitenkaan menetä uskoaan Jumalaan. Koska Job ei menetä uskoaan Jumalaan, koettelemuksien jälkeen Jumala palkitsee Jobin. Palkintona on uutta karjaa, uusi vaimo ja uusia lapsia. Jokainen joka on joskus jotain tällaista menettänyt tietää, että uusi lapsi ei korvaa menetettyä. Jumalan Jobille antama palkinto tuntuu erikoiselta. Se miten Jumala Jobin palkitsee on kuitenkin sivuseikka. Jonkun voimalla Job jaksaa uskoa ja elää.

Mitä me hyödymme tässä elämässä siitä, että me uskomme? Se on kysymys jonka kärsivältä ihmiseltä saattaa kuulla. Mikä merkitys uskolla on, jos se ei tuo mitään bonuksia? Ihminen joka on elämässään paljon kärsinyt kyselee usein ääneen, miksi toiset, jotka eivät oman kertomansa mukaan mihinkään usko, saavat elää onnellisina. Auringon paistaa myös niille jotka Jumalasta viis veisaavat. Raamatussa sanotaan, että meillä on aarre taivaassa. Palkinto luottamuksesta Jumalaan luvataan vasta tämän elämän päätyttyä.

Uskoa ei voi lähestyä hyödyn näkökulmasta. Mutta jos kaikesta pitää hyötyä, niin riittäisikö hyödyksi toivo ja lohtu. Viktor E. Frankl kertoo kirjassaan Ihmisyyden rajalla kuinka keskitysleirillä fyysisesti erittäin huonossa kunnossa olleet vangit pysyivät hengissä toivon voimalla. Hän pohtii mikä sai toiset kestämään, kun toiset eivät enää jaksaneet elää. Siinä vaiheessa, kun toivo loppui, loppui myös elämä. Miten toivo punnitaan, sitä en tiedä. Viktor E. Frankl selvisi itse leiriltä hengissä.

”Sitten käsitin sen suurimman salaisuuden merkityksen, joka inhimillisellä runoudella, inhimillisellä ajattelulla ja uskonnolla on annettavanaan: ihminen pelastuu rakkauden avulla ja rakkaudessa.” Viktor E. Frankl

Nanna H.