Ladataan...
Oisko tulta?

Minä kaatua köpsähdin tuossa kaupan pihalla. Siihen rollan jalasten päälle kaaduin enkä päässyt ylös. Vieressä oli pieni tyttö, joka yritti auttaa minua ylös, mutta eihän hän saanut vanhaa köntystä pystyyn. Vaan ihan pian kiiruhti tien toiselta puolelta asti kaksi aivan tuntematonta nuorta miestä paikalle. Jo kauempaa he oikein huusivat, että me huomattiin, miten sinulle on käynyt ja tultiin auttamaan. Niin he ottivat minua molemmista kynkistä kiinni ja nostivat. Tyttö piteli rollaa paikoilleen. Niin minä pääsin ylös.

Kyllä maailmassa on paljon hyviä ihmisiä.
 

Kun viimeksi vierailin mummulassa, kertoi mummuni minulle kaatuneensa kaupan pihalla. Kaatumisesta on jo tovi, mutta mummu elää toisinaan mennyttä. Mummua vähän suretti, ettei hän ole kirjoittanut lehteen, kertonut miten on saanut apua ja kiittänyt auttajia. Tarjouduin kertomaan tapahtuneen blogissa. 

Kiitos teille, jotka autoitte mummuani, jonkun muun mummua, vaaria, lasta tai jotakuta muuta! Kiitos kaikille toivon luojille. 

- Mirka Maaria

(Kuva on tekemäni ja esittää mummuani.) 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Tänään on kansainvälinen miesten päivä. En ole kuullut siitä aiemmin. Sitä on vietetty marraskuun 11. päivä vuodesta 1999 lähtien. Kalenterissani siitä ei ole mainintaa. Itä-Euroopassa naistenpäivää juhlitaan näyttävästi. Suomessa ei, mutta kyllä minä olen joitakin onnentoivotuksia kuullut joka naistenpäivä ja joskus saanut jonkun muistamisenkin. Ja kaksi iänikuista vitsiä kuulen jokaisena naistenpäivänä. Ensimmäisessä tokaistaan, että naistenpäivä on 8.3., miestenpäivä on joka päivä. Tämän kuulee naisten suusta. Ja miehet sanovat, tänään on naistenpäivä, mutta miksei koskaan ole miestenpäivä. No onhan se, tänään, kukaan ei vain tiedä siitä.

Minä olin ajatellut muistaa miestenpäivää kehumalla miehiä tässä blogissa, mutta minulle paljastui, että niin ei sovi enää tehdä. Ajatukseni miesten kehumisesta ovat ilmeisesti suoraan 50-luvulta. Näin ainakin pikagallup työpaikallani osoitti. Kysyin työtovereiltani, miehiltä ja naisilta, että missä heidän mielestään miehet ovat yleisesti ottaen parempia kuin naiset. Sain yhden vastauksen. Voivat näytelmissä naisia helpommin saada Jeesuksen roolin.

Miestä ei saanut kehua missään naista paremmaksi, koska se kaventaa naisen roolia. Ainahan jossain on joku nainen joka taitaa jonkun mieheen liitetyn ominaisuuden miehiä paremmin. Tiedän tämän, mutta voisimmeko ajatella tätä näin yleisesti. Emme voineet, koska samalla olin kaventamassa miehen roolia. Jos liitin jotakin ominaisuuksia mieheen kehumismielessä, olin ahdistamassa nurkkaan joitakin toisia miehiä. Kun kehuu jotakin ominaisuutta, laittaa kapeaan muottiin miestä, jolla tätä ominaisuutta ei ole. Jotenkin päädyttiin siihen pisteeseen, että eräs työtoveri epäili minun ajattelevan, että miehet saavat olla töissä vain autokorjaamolla ja eivät missään nimessä sairaanhoitajina.

Eikö miehiä saa enää kehua ilman sukupuolisotaa? Saisiko naisia? Ollaanko me kaikki vain ihmisiä ja muuta ei voi myöntää ääneen kuin sen, että nainen on parempi synnyttämään kuin mies. Silläkin riskillä, että saan kamalan vanhoillisen leiman otsaani, kehun miehiä pikkuisen miestenpäivän kunniaksi.

Tätä listaa kootessani minulla oli mielessäni ne miehet, jotka ovat elämässäni. Isä, veli, ukki ja pappa (isoisät kyllä jo edesmenneitä) monta miespuolista kaveria, appi ja lanko, yksi uroskoira ja tärkeimpänä aviomies. Minä pidän miehistä, koska ovat reiluja, halaavat lujasti, ovat hyviä jutunkertojia, eivät analysoi liikaa, eivät juoruile selän takana, avaavat oven ja auttavat kantamaan kassin, tarjoavat tuolia aina kun ravintolapöydässä on ahdasta, tulevat muuttoavuksi, kehuvat selän takana, ovat tosi hyviä ruuanlaittajia, eivät ole taipuvaisia dramatiikkaan, eivät jää vatvomaan menneitä murheita ja osaavat sanoa erilailla painokkaasti, että hei, kyllä kaikki järjestyy.

Nanna H.

Kuva: Leonardo da Vinci: Vitruviuksen mies, Wikipedia

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Ensilumesta olen innostunut pitkään. Tänä vuonna jo syyskuussa.

Spontaanius, innostuminen, heittäytyminen, antautuminen, paneutuminen – rakkaalla lapsellani on monta nimeä.

Olen sitä tyyppiä, joka näitä kokee aina silloin tällöin. Kuluneina viikkoina innostuksellani on ollut kolme kohdetta; gradu, ooppera ja matkahaaveilu. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin että herää kuuden tunnin yöunien jälkeen ja vapaaehtoisesti pienessä päänsäryssä lähtee ulos ja kävelee noin 2 kilometrin tuntinopeutta (parantuva nilkanrevähdys) yliopistolle vain jotta pääsisi ensimmäisenä käsiksi Sirkka Hirsjärven ja Helena Hurmeen teokseen Tutkimushaastattelu. Siten ehtii tutkailla sitä edes jonkin aikaa ennen illan viiden tunnin treenejä, joista suurin osa menee oman vuoron odotteluun. Ja koko ajan on jotenkin perustavanlaatuisen hyvä ja innostunut fiilis.

Jäin tässä kaiken innostumisen keskellä pohtimaan, mistä se oikein syntyy? Mistä tulevat ne palaset, jotka paikalleen loksahtaessaan saattavat saada aikaan mm. muutosta, ikimuistoisia kokemuksia, oppimista, ymmärryksen ja tajunnan laajenemista, tunteiden vuoristorataa jne.?

Motivaatio on ainakin iso juttu. Motivaatio taas syntyy ymmärtääkseni siitä että tekeminen on sellaista, jonka kokee oikeaksi ja hyviä asioita edistäväksi. Ja sitten että on resursseja, aikaa ja energiaa. Mahdollisesti kannustusta, ihmisiä, joiden kanssa saa näitä innostuksiaan jakaa. Ehkä positiivinen ja rakentava palaute joka ainakin voi vaikuttaa siihen, kuinka kauan innostus kestää.

Kirkko on aika hyvä paikka uppoutua. Aiemmin ajattelin, että jos kirkosta tai uskosta innostuu, antautuu ja heittäytyy jotenkin tosi näkyvästi, niin kyseessä on ”hihhuli” ja hihhulilla tarkoitettiin jotenkin järkensä poisheittänyttä ja toisessa todellisuudessa elävää.

Onneksi olen oppinut, että kirkon, uskon ja kaiken siihen liittyvän suhteen voi olla innostunut. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että samalla heittäisi oman ajattelunsa pois, vaan päinvastoin, että antaa omat aivonsa ja sydämensä kirkon käyttöön. Toisaalta kirkon viestistä ja sanomasta voi innostua ja laittaa sen käytäntöön myös kirkon ulkopuolella, tai kirkkoa voi kantaa mukanaan minne meneekin. Riippuu, miten kirkon määrittelee ja mistä ja millaisesta kirkosta milloinkin puhuu.

Mutta että monia asioita tarvitaan tai ainakin jotain osa-aluetta runsaasti, että pääsee innostumisen vaiheeseen. Onneksi ihan perusvaihteellakin saa toisinaan asioita aikaiseksi, ei tarvitse ajatella että elämä on jotenkin oikeampaa silloin kun paahtaa mielen tai käytännön moottoritiellä kahtasataa.

Marraskuuhunne toivon kynttilöitä ja suosittelen norjalaista kansanmusiikkia.

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Rehkittyäni parisen vuotta seurakuntavaalien eteen ja pidettyäni lomaa viimeksi yli vuosi sitten piti ottaa vähän etäisyyttä työstä. Kuvassa kooste, miten irtiotto about meni. Pardon my French.

Terccuja Berliinistä!

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Olimme mieheni kanssa pitämässä lapsiperheellisten parisuhdepäivää. Sapluuna menee niin, että lapset ovat lähistöllä omassa ohjelmassaan ja pariskunnat sukeltavat parisuhteen haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Tänään kävimme läpi sitä, mitä meille kuuluu, missä menemme nyt. Apuna käytimme Värikästä tunnekarttaa.

Oli hyvä päivä. Moni osallistuja kertoi tuntevansa olonsa nyt läheisemmäksi puolisonsa kanssa. 

Kun lapset tulivat lastenhoidosta ja aikuisten ohjelma loppui, vastassa oli yllätys. Tyttäremme oli piirtänyt perheemme ja jokaisen meidän tunnetilan :) Lapset ja puoliso ovat mahtava peili. Ilman läheisten palautetta voisi omat luulot olla itsestä aika erit. Upeaa on saada myös sellaista tunnetason palautetta kuin, että "olet ihana" tai "olet minulle tärkeä". Juuri sellaisiahan me kursseilla harjoittelemme. Jotkut toki oppivat tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan näköjään ilmankin kursseja :)

 

 

- Minna T.

p.s. Seurakunnat ovat järjestäneet parisuhdekursseja ja vahvistavia parisuhdetapahtumia kolmisenkymmentä vuotta. Kirkon perheneuvonta täyttää nyt alkavalla viikolla 70 vuotta. On ollut upeaa saada olla sekä osallistujana että järjestäjänä seurakunnan erilaisissa parisuhdetapahtumissa. Näille tapahtumille on kysyntää - onneksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Huomenna heittäydyn yli mukavuusrajojeni.

Kastettuani lapsen kaarran takaisin kirkolle ja valmistaudun Huilimessuun, jossa draaman keinoin esitämme saarnan Pastorit ahdingossa.

Messussa lausutaan kysymys “Pyhää ja Hauskaa?” Voivatko pyhä ja hauskuus olla läsnä yhtä aikaa? Vai onko hauskuus jätettävä eteiseen (niin kuin aseet ennen vanhaan) kirkkoon tultaessa?

Näyttelijä Ulla Tapaninen kritisoi haastattelussa huumorintajuttomuutta jumalanpalveluksissa: "En voi sietää tosikkomaisuutta enkä pönötystä. Kirkossa olen kokenut niitä molempia. Turha vakavuus jopa huvittaa minua.”

Tapaninen ajattelee että huumori sopisi kirkkoon. Hän ei halua pilkata kenenkään arvoja. Varmuuden vuoksi hän välttää kaikkea huumoripuhetta kristillisyydestä, koska siitä seuraisi herkästi mielensäpahoittamista, “taiteilija pilkkaa pyhiä asioita.”

Miksi pelkäämme ja suutumme naurusta?

Tapanisen pohdinnat tulevat lähelle. Myös Iina Kuustonen kritisoi kirkollista pönötystä haastattelussa seurakuntavaalien yhteydessä.

Korostettu vakavuus muuttuu helposti koomisuudeksi ja tuo kokemuksen hauraudesta. Mitä pitää pelätä ja niin varoa? Mitä pönötys on luotu suojelemaan?

Pönötyksellä on sanana negatiivinen kaiku, mutta niitäkin ihmisiä varmaankin löytyy jotka jonkinlaista “pönötystä” pitävät asianmukaisena ja ehkä turvallisena, kunnioittavana ja ylevänä ilmapiirinä. Kyllähän meillä Suomessa “pönötetään” aika paljon. Loppujen lopuksi hyvin monessa julkisessa tilanteessa. Jos joudun itse pönöttämään huomaan kärsiväni ainakin näistä asioista:

Jännittyneisyys: olenko niin kuin minun pitää olla. Ja huoli, että teen jotakin väärin.

Sulautuminen ja harmaus: turvallisinta on kadota massaan, huomion herättämistä on ehdottomasti välteltävä.

Jäykkyys: tilanne kulkee kaavamaista tahtiaan ilman yllätyksiä.

Ulkopuolisuus: ei voi olla oma itsensä eli aito.

Etäisyys: tunteet ovat visusti kontrollissa ja piilotettuja. (Siksi pönötys varmaan koetaankin tietyllä tapaa turvalliseksi tavaksi olla.)

Itsetietoisuus: pönöttäessä ei voi hengittää vapautuneesti, vaan on oltava kiusallisen tietoinen vatsansa murahteluistakin.

Ulla Tapaninen ei ole varmaankaan ainoa, joka on kokenut joskus “pönöttämistä” kirkossa. Siinähän on kyse kulttuurisesta ilmiöstä, tavoista, ei sentään mistään opista. Maailmasta löytyy paljon seurakuntaelämää jossa vastaavanlainen pönötys on vierasta.

Pönötys ja huumori eivät viihdy samassa paikassa, toinen karkoittaa toisen. Mutta entä huumori ja pyhä, kuinka ne sopivat yhteen?

Miksi eivät sopisi? Huumori ravistelee, ja vain ravisteltaessa nousee esiin se, mikä on todella kestävää.  Kun on kyse niinkin suuresta asiasta kuin Jumala ja  Hänen Poikansa murtuminen tieksi Hänen luokseen ja elämäksi meille, pönöttäminen ja huumorintajuttomuus saavatkin tulla ravistelluiksi. Pyhä on voimakasta, vahvaa, kuin kallio. Kevyttä, lempeää kuin tuuli. Siinä on läsnä rakkaus. Ja rakkaus johon kuuluu lämmin huumori on rakkautta parhaimmillaan.


-Katja-Maaria

 Huilimessu Pyhää ja Hauskaa? Hämeenkylän kirkolla sunnuntaina 15.11. klo 16.00. Auratie 3, Vantaa. Lastenhoito järjestetty. 

Share
Ladataan...

Pages