Ladataan...
Oisko tulta?

Huomenna on palmusunnuntai. Meillä oli jo viime viikolla kirkolla päiväkoti-ikäisten pääsiäiskirkot, jotka toteutimme vaellusmuotoisena. Kävin kysymässä alakoululta näyttelijöitä ja sain lopulta kokoon hienon kuuden hengen tyttöjoukon. Tarvittiin muutama miesrooli, joten Jaakobia, Pietaria ja sotilasta näyttelevät tytöt saivat maalatut viikset ja sotilas hienon roomalaistyylisen sulkakypärän. Olin todella ylpeä meidän girlpowerista. Raamattunäytelmissä on niin paljon vähemmän kunnon naisrooleja miehiin verrattuna.

Ensimmäisessä kohtauksessa kirkon aulassa värikkäällä torilla jammailimme  Hoosianna-laulua mankan säestyksellä ja huivit heiluivat käsissä. Kerroin, että seimen lapsi Jeesus on nyt kasvanut aikuiseksi mieheksi ja saanut paljon ystäviä. Hän on parantanut sairaita ja auttanut monia. Jotkut uskovat hänen olevan Jumalan Poika, toiset eivät tiedä mitä uskoa, ja jotkut pitävät häntä huijarina. Muutamat ovat kateellisia hänen saamastaan suosiosta, ja suunnittelevat hänelle pahaa.

Vaelsimme lopuksi kirkkoon katsomaan vangitsemista ja tuomitsemista. Urkujen ääni kertoi pitkäperjantain tapahtumista.Näimme kirkossa tyhjän haudan, josta ilmestyi enkeli. Saimme päättää vaelluksen siihen mistä se alkoikin, ihmettelevään iloon.  

Matkalle tuli päiväkoti-ikäisiä aikuisineen kulkemaan kanssamme 750 ihmistä, mikä oli paljon enemmän kuin odotimme. Lähtiessä lapset moikkasivat “kirkkoläpsyllä” ja saivat suklaamunan mukaan. Yksi tyttö kysyi ovella hieman pettyneen kuuloisena: “Miksei Jeesusta näkynyt?”

Jeesus näyttäytyi vain keppinukkena puutarhassa rukoilemassa tuskaisena ennen vangitsemistaan. Ketään lapsinäyttelijää ei olisi voinut laittaa käymään läpi Jeesuksen roolia ja siihen kuuluvaa ahdistusta ja kuolemaa.

Joitakin asioita on tyydyttävä katselemaan sydämen silmillä. Seurakuntamme pääsiäislehden numeroon kirjoitin pienen pääsiäisrunon.

 

Katson ja etsin
näenkö sinua?

Ristisi luona
tunnenko sinua?

Lahjana Luojan
pidänkö sinua?

Jumalan Poika
rohkaiset minua.

Sydän voi nähdä
sielu voi kuunnella.

-Katja-Maaria
Kuvassa roomalainen sotilas punaisissaan tarjoaa lähtijöille suklaamunia

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Keskellä peltoa, koskemattoman näköisessä hangessa on kohta, joka on koirastani kiinnostavampi kuin mikään muu asia koko maailmassa. Minä en näe mitään, haista mitään tai kuule mitään, mutta koirani katselee, haistelee ja kuulostelee. Parasta eläimen kanssa elämisessa on, että se venyttää jatkuvasti omaa maailmankuvaani. Se, miten eläin ymmärtää erilaisia tilanteita, minua ja ympäröivää maailmaa haastaa minut miettimään, miten monella tavalla tilanteet, ihmiset ja maailman voikaan kokea. Millaisina ne näyttäytyvät koiralleni? Entäpä millaisina ne näyttäytyvät muille ihmisille, joiden ajattelun luulen ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärrä sitä sen enempää kuin koiranikaan ajattelutapaa? 

 

Koiran kanssa kommunikointi on kuin puhuisin ihmisen kanssa, josta kaikki tietämäni asiat ovat jonkin muun tulkintoja hänestä. Kuten koira ei ole kirjoittanut itsestään kertovia lajikuvauksia, ei uutisen tai tutkimuksen kohteena oleva ihminen itse ole tuottanut itseään koskevaa tietoa, vaan se on toimittajan tai tutkijan näkemys hänestä, aiheesta. Tutkimusta ja reportaaseja on välttämätöntä tehdä, jotta ymmärtäisimme enemmän. Yhtä välttämätöntä on muistaa, että jotakin jää aina selitystä vaille. Emme saa tietää perimmäistä syytä monellekaan asialla. Emme tiedä, miksi perämies ohjasi lentokoneen vuoreen, miksi joku toinen ajoi sellaisen päin pilvenpiirtäjää ja kolmas ampui alas keskellä Ukrainaa. Uutisten ja tutkimusten luomasta todellisuuden kuvauksesta jää puuttumaan kaikki se, johon ihminen ei osaa tai halua kiinnittää huomiota; kaikki se, jolle ei ole kielessä sanoja; ja kaikki se, joka ei vilpittömästä yrityksestä huolimatta ole ymmärrettävissä. 

 

Pyhän kohdalla tämä asia on mitä ilmeisin. Vaikka Jumalasta kertoisi kuka, miten tarkasti ja mitä tahansa, se on aina vain representaatio aiheesta. Vierastan kieleen kiinni jäävää todistusta näkymättömästä maailmasta. Jos uskomme representaation olevan totuus, emme kunnioita tuntemattoman selittämätöntä olemusta. Yhtä vähän tiedän pyhästä siitä kertovan tekstin perusteella kuin koirasta lukemalla eläinkirjaa. Selittämättömän kunnioitus vaatii itseltä epätietoisuuden sietämistä ja määrittelyn tuomasta vallasta luopumista. Se tekee nöyräksi. Tunnen samansukuista nöyryyttä kaiken tuntemattoman kauniin, eläimen, toisen ihmisen, luonnon, maailmankaikkeuden ja Jumalan edessä. 


Myös käsittämätön julmuus ja järkyttävät tragediat vaativat selittämättömän hyväksymistä. Uutista lentokoneturmasta ei voi ymmärtää. Kuten kauniin, myös kamalan edessä täytyy joskus painaa pää kumaraan ja myöntää, että on asioita, joita ei voi loppuun asti käsittää. Minua lohduttaa käsien ristiminen ja hiljaisuus, selittämättömän edessä selittämättä oleminen. 


- Mirka Maaria

 

Kuva täältä

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Joitakin vuosia sitten kotiseurakunnaltamme tuli kirje joulunajan ohjelmasta. Siinä tarjottiin askartelupäivää perheille. Sanoin miehelleni, että voisin ilmoittaa meidät sinne. Pidän askartelusta. Mieheni sanoi, että päivä on todennäköisesti tarkoitettu perheille joissa on lapsiakin. Ei meitä varmaankaan olisi ulos heitetty, mutta totta se on. Aikuiset eivät ehkä olleet todellista kohderyhmää. Askarteluhetki pitää siis järjestää itse ja sitä varten on lainattava jonkun toisen lapsia.

Mistä löytää lapsia? Nettiä selaamalla voi törmätä yh-äitiin, jolla on kiireinen arki lasten kanssa. Ota yhteyttä pahaa-aavistamattomaan äitiin ja tarjoa huimaa askartelutuokiota hänen lapsillensa. Äiti ei arvaa, että tee-se-itse Kylli-tädillä pyörii mielessä enimmäkseen oman askartelutarpeen täyttäminen.

Kuinka lähestyä lapsia, jotka saattavat olla skeptisiä vierasta askartelunhimoista aikuista kohtaan? Naamioidu esimerkiksi metsän eläimeksi. Lapset pitävät usein eläimiä hellyttävinä ja halailevat mielellään karvapukuisia otuksia Disneymaassa. Aasi sopii pääsiäisen teemaan, koska Jeesus ratsasti palmusunnuntaina aasilla Jerusalemiin. Silloinkin lapset vilkuttelivat onnellisina.

Kuinka puhua lapsille? Ammattilaiset sanovat, että pitää olla oma itsensä. Älä sorru lässyttämiseen, vaan ole asiallinen. Jos lapsi alkaa kiukutella kesken askartelun, pysy tiukkana. Älä itse ala kiukutella, jos lapsi hamuaa askarteluvälineitä, joita olit ehtinyt silmäillä ennen häntä.

Askertelua varten tarvitset seuraavaa:

Lapsia

Vahakankaan pöydän suojaksi

Esiliinan

Stryrox-munia

Vanhoja serviettejä

Serviettilakkaa

Pensseleitä

Nauhoja, tarroja, kiiltokuvia, paljetteja tms. mitä voi lakalla kiinnittää koristeeksi munan pintaan

Irrota servietistä päällimmäinen paperikerros, jossa on väripainatus. Kiinnitä servietti lakalla munan pintaan ja anna kuivua hetki. Kiinnitä lakalla haluamiasi koristeita serviettikerroksen päälle ja anna koristeiden kuivua.

Lopuksi kaikki ovat iloisia. Vaikka aikuisen silmä lepää omissa erinomaisissa tuotoksissa, muista kehua myös lapsia. Ilman heitä, et olisi päässyt askartelemaan.

Nanna H.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Armon aurinko laskee

Yksi vanhoillislestadiolaisen arjen hengellisyyden peruskiviä on anteeksipyytäminen ja –antaminen. Sitä voidaan perheestä, ajasta ja paikasta riippuen käyttää jopa useita kertoja päivässä. Kuitenkin jokainen edes kerran seuroissa käynyt on kuullut sen vähintään kahdesti, todennäköisesti kahdestikymmenesti. Mielenkiintoista siitä on myös liikkeeseen kuulumattomille tehnyt siihen tiiviisti liittyvät sanaparret, joista on tullutkin eräänlainen vanhoillislestadiolaisuuden tunnusmerkki.

”Saanko minäkin vielä uskoa?”

”Saat uskoa kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja (kalliissa, maahanvuotaneessa sovinto)veressä (rauhaan, vapauteen ja iloon asti).”

Tätä anteeksipyytämistä ja –antamista voi tapahtua kahdessa merkityksessä. Ensinnäkin mitä tahansa arjen riitaa tai väärinkäsitystä tai hämmennystä tai ”nimellistä syntiä” anteeksipyytäessä. Tähän kuuluu myös sellainen yleisen huonouden anteeksipyytäminen, jonka sisään voi laittaa aivan kaiken. Sillä on hyvät ja huonot puolensa, tästä lisää myöhemmin.

Toiseksi tämä tapahtuma on erityisen merkittävä, jos anteeksipyytäjä ei ole koskaan aiemmin tätä anteeksiantamista ”omalle kohdalleen uskonut”. Toisin sanoen hän siis ”tekee parannuksen”, kääntyy epäuskosta uskoon, tai mitä milloinkin käsitettä tästä tapahtumasta käytetään.

Tämän tapahtuman selityskin on minun käsitykseni mukaan ollut kahtalainen. Toisinaan korostetaan sitä, että juuri tässä nimenomaisessa hetkessä Jumala antaa anteeksipyytäjän synnit toisen uskovaisen (=vanhoillislestadiolainen) kautta anteeksi. Toisinaan taas tuntuu että vakaammin teologisesti ansioituneet korostavat sitä, että tässä tapahtumassa muistutetaan siitä, että Jeesus on ristillä kaikki sovittanut jo.

Anteeksipyytämiseen ja –antamiseen on liitetty seuraavanlainen tarina, jota olen itse kuullut kerrottavan useita kertoja raamattuluokassa (rippikoulua nuoremmille tarkoitettu rauhanyhdistyksen toimintamuoto) ja seurapuheissa.

Kun synnit on sovitettu, ne on upotettu Armon pohjattomaan mereen. Tämän meren rannalla on kyltti ”Ei saa onkia”.

Kerran kävin keskustelun. Olimme keskustelukumppanini kanssa yhtä mieltä siitä, että synninpäästössä olennaista ja elintärkeää ei ole se, että sen sanoja olisi vanhoillislestadiolainen tai että se tapahtuisi juuri nuilla sanoilla. Että tärkeintä ja kristinuskon ydintä on ajatus. Kuitenkin koin, että hänen mielestään oli huolestuttavaa, että mielestäni jumalanpalveluksen synnintunnustus ja synninpäästö ajaa saman asian.

Tämä asia nousi myös julkisemmin keskusteluun pari vuotta sitten kun silloinen SRK:n pääsihteeri kyseenalaisti piispa Samuel Salmen julistaman synninpäästön.

”Uskon, että Samuel Salmi tiedostaa, että vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä, meidän käsityksemme mukaisesti, se synninpäästö, jonka hän julistaa, ei ole sama kuin uskovaisen ihminen julistama synninpäästö”

Lestadiolaisesta uskovaisuus-käsityksestä kertoo aika paljon se, että herätysliikkeen pääsihteerillä on pokkaa julkisesti sanoa, että piispa ei ole uskovainen. Jos oikein muistan, näitä sanomisia ei kovinkaan paljon muutettu niiden herättämän kohtun jälkeen.

Aiemmin mainitsemaani ”yleisen huonouden” piikkiin voidaan siis todella laittaa melkein mitä tahansa – se jättää myös ihan oikeasti tilan sille, että ei tarvitse erikseen määritellä, mitä pyytää anteeksi. Pyytääkö itse asiassa edes anteeksi siltä henkilöltä, kenen kanssa keskustelee, vai pyytääkökin itse asiassa vain tuota jälkimmäistä, muistutusta Jeesuksen sovituksesta tai Jumalan rakkaudesta. Tilanne on monta kertaa erittäin altis väärinkäsityksille ja sellaisten asioiden hautaamiselle, joita ei ole todellisuudessa vielä sovittu ja selvitetty. Sillä on toisinaan liian helppo pestä kätensä ja olla koskaan ottamatta kantaa itse asiaan. Sanottiinhan ”Ei saa onkia”.

No liittyykö tähän käytäntöön jotain hyvää?

Sitä voidaan todellakin käyttää monella tavalla. Parhaimmillaan se tarjoaa matalan kynnyksen mahdollisuuden avoimeen keskusteluun ja väärinkäsitysten selvittämiseen. Kokemukseen siitä, että aivan oikeasti tämä tekemäni virheen ei tarvitse määrittää minua loppuelämääni. Se ei saa siis kuitenkaan vapauttaa vastuusta ja asioiden mahdollisesta korjaamisesta, puhumattakaan oikeudellisen vastuun kannosta.

Ja niin, se hyvä puoli, että kristinuskon näkökulmasta se on totta. Miten kukakin sen itselleen tarkemmin määrittelee, minulle se tarkoittaa sitä, että rakkaus voi aina voittaa. Auttaa näkemään epäonnistumisten yli ja selvittämään väärinkäsitykset. Ymmärtämään kunkin inhimillisyyttä ja tarjoamaan uuden mahdollisuuden. Käydä läpi vaikeitakin asioita pelkäämättä että niihin pitäisi jäädä ikuisiksi ajoiksi junnaamaan. Asioilla on seurauksensa, ja toisilla vakavammat sellaiset. Usein kuitenkin syyllisyyttä joudutaan kantamaan liian pitkään sisällä, esilletuominen auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin.

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Työskentelin sairaalateologiharjoittelijana kesän 2006. Olin 25-vuotias, kuolematon, sillä sellainen 25-vuotias, hädin tuskin itsenäistynyt nuori ihminen on, kuolematon. Elämä on vasta alkanut. Siihen maailmaan ei kuulu oma kuolema. Enkä minä omaa kuolemaani sinä kesänä ajatellutkaan, mutta kuolema kosketti minua koko tuon kesän. 

Seisoin sairaalan kappelissa. Keskellä huonetta oli avonainen arkku, jossa makasi noin 40-vuotias nainen. Arkun vieressä seisoimme minä, pappiohjaajani, noin 40-vuotias mies ja kaksi noin 13-vuotiasta lasta. Mies ja lapset itkivät. Nainen arkussa näytti levolliselta, väri oli paennut hänen kasvoiltaan, mutta muuten hän näytti vain nukkuvan.

Ohjaajani toimitti saattohartauden. Mies ja lapset itkivät koko ajan. Minä seisoin hiljaa, yritin välittää katseellani lempeyttä itkeville. Kuuntelin, mitä pappi sanoi hartaudessa. En muista muuta kuin ihmetyksen sanat, miksi syöpä oli vienyt itkeviltä puolison ja äidin. Vedet pyrkivät silmiini, kun tunsin vierelläni itkevien tuskan. Ehkä yksi kyynel vierähti poskelleni, mutta muuten pidin itseni kasassa. Ajattelin, että minun on nyt pysyttävä, että nuo itkevätkin jaksaisivat uskoa, että kasassa tämänkin jälkeen pysytään.

Minua oli pyydetty vierailemaan huoneissa, jotka olivat vierekkäin. Menin ensimmäiseen. Sängyllä makasi noin 65-vuotias nainen. Hän oli hyväntuulinen, kertoi, että sytostaattihoito tehosi hänen syöpäänsä, ja ennuste oli erinomainen. Hän jutteli pitsiverhoista ikkunoissa, itsekin kuulemma virkkasi ja harrasti käsitöitä.

Menin viereiseen huoneeseen. Sängyllä makasi 29-vuotias nainen, ja sängyn vieressä oli hänen samanikäinen puolisonsa ja kaksivuotias lapsensa. Nainen kertoi, että sytostaattihoidot eivät tehonneet hänen syöpäänsä, ja ennuste elinajasta oli lyhyt. Hänellä oli sama syöpä kuin viereisen huoneen naisella, mutta sitä hän ei tiennyt, enkä minä kertonut. Puoliso oli hiljaa, lapsi ei tilannetta ymmärtänyt, leikki omia leikkejään. Kysyin, oliko mitään, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen. Nainen sanoi, että ole kiltti ja rukoile hänen puolestaan. Hätkähdin pyyntöä, koska en koskaan odottanut kenenkään pyytävän minulta sitä. Lupaan rukoilla, sanoin.

Poistuin huoneesta. Mietin, miksi samaan syöpään sama hoito toimii toiselle ja toiselle ei. Ja olisiko parempi, jos asetelma olisi toisinpäin, että pitkähkön elämän elänyt nainen olisi se, joka lähtisi, ja nuori nainen saisi elää ja kasvattaa lapsensa puolisonsa kanssa. Mieleni oli ristiriitainen. Ymmärsin, että minä en ollut päättämässä mistään. Minä olin vain läsnä huoneissa, hyväksymässä kaiken.

En koskaan puhunut sairaalan muiden työntekijöiden kanssa. Kaikilla oli kädet täynnä pitää ihmisiä hengissä, lääkäreillä ja hoitajilla. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan niin paljon aikaa sairaalassa kuin minulla. Minulla oli vain aikaa. Aikaa puhua ja ajatella. Toinen, jolla ei ollut kiire, oli ruumiinavaaja, kuolleet jaksoivat odottaa. Hän kysyi, haluaisinko tulla katsomaan obduktio-osastoa ja ruumishuonetta. Totta kai halusin. Hän sanoi, että tule kolmelta, siihen mennessä  hän olisi saanut kursittua avatun ruumiin kasaan ja siivottua pahimman sotkun, etten järkyttyisi. Sanoin, että en minä järkyty helposti.

Astuin obduktiohuoneeseen. Teräksisellä pöydällä makasi alaston ruumis, rintakehä juuri kiinni ommeltuna. Oli pitänyt poistaa kuulemma sydämentahdistin ennen polttohautausta. Seisoin ja tuijotin vaaleaa, harmahtavaa alastonta ruumista, joka makasi liikkumattomana. Ruumiinavaaja suihkutti avauspöydän puhtaaksi verestä. Sitten hän haki teräksiset paarit ja alkoi siirtää ruumista niille. Elottoman ruumiin liikehdintä oli kuin vahamaisen nuken sätkintä. Yhtäkkiä minua huimasi. Istuin alas ja painoin pääni polvien väliin ja hengitin hetken. Tuossa oli ruumis, josta elämä oli paennut, se oli tyhjä kuori, ja kuitenkin siinä oli kaikki ihmiseksi tunnistettavat ulkoiset piirteet. Mutta se ei enää reagoinut eikä liikkunut kuin ihminen.

Menin huoneeseen, jossa makasi noin 60-vuotias ihminen. Kysyin, kaipasiko hän juttuseuraa, ja hän pyysi minua istumaan alas. Kysyin, oliko hänellä käynyt vieraita. Oli käynyt, ystäviä eilen ja tänään, joka päivä kävi joku ellei useampikin. Hän kertoi, että hän eläisi vielä ehkä kuukauden, ehkä muutaman, mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän kertoi, että se oli ihan ok. Hymyilin. Juttelimme niitä näitä, kunnes hänelle oli tulossa taas vieras, ja minun oli aika lähteä. Hän toivotti minulle kaikkea hyvää. Kiitin ja sanoin: ”Turvallista matkaa.”
– Kiitos, hän sanoi ja hymyili.

Hemuli

Kuva täältä

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Jokin aika sitten näin koskettavaa unta. Isoisäni kuoli muutama vuosi sitten, hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Turvallinen ihminen ja ystävä. Pienenä sanoin häntä parhaaksi kaverikseni. Muistelimme lapsuuttani ja kaveruuttamme viimeisinä aikoina yhdessä paljon. Lopulta kun hän ei enää pystynyt keskustelemaan, katsoimme silmiin vain ja hymyilimme toisillemme.

Unessa isoisäni olikin elossa ja kertoi minulle, että hän ei ollutkaan oikeasti ollut kuollut. Olin onnellinen ja samalla ajattelin että joutuisin käymään luopumisen tuskan kohta uudelleen. Mutta ilo oli suuri. Sanoin hänelle: “Nyt kun tulit takaisin, pystyn taas näkemään ja tuntemaan iloa niistä asioista, jotka muistuttavat sinusta.”

Suru tuntuu kestävän kauan. Sureminen on onneksi asia, jolle ei ole aikataulua, johon mennessä pitäisi olla valmista. Mutta tilaa ja aikaa se tarvitsee, tilaisuuksia purkautua. Kun toinen isoisäni, vaarini, kuoli, kirjoitin tämän runon.
 

Surun syvään veteen menen
siellä sydämeni on
läpi kyyneleiden vaivun
surun syvään pimentoon.

Käyvät nyyhkytyksen aallot
pääni yli kuohuen
surun alta, katso, hohtaa
valo, kulta muistojen.

Surun kanssa pohjaa kuljen
se on musta vaatteeni
se on lämmin, pehmeäkin
se on sinun muistosi.

-Katja-Maaria

 

 

Share
Ladataan...

Pages