Ladataan...
Oisko tulta?

Minä ja poikanen. Elämäni tärkeitä hetkiä. 


Makaan ystävieni sohvalla kainalossani yksi seitsemästä tämän viikonlopun hoitolapsestani. Tiskikone hurisee, uuden talon isojen ikkunoiden takana on pimeä Rovaniemen yö. Täällä lähellä lestadiolaisuuden ydintä on hyvä miettiä omaa lestadiolaista lapsuutta ja erityisesti lestadiolaisuuden lapsuuden yhtä erityispiirrettä, kasvamista isossa perheessä. Varoitan, tämä kirjoitus on pitkä ja raapaisee silti vain pintaa.  

 

Olen sairastanut vaikeaa masennusta nyt neljä ja puoli vuotta. Yksi syy sairastamiseeni on suuri sisarusparvi. Totean heti: olisin voinut sairastua masennukseen myös yksilapsisen perheen silmäteränä kasvettuani. Luultavasti olisin sairastunut. Silloin sairastumiseni syy olisi ollut jokin muu. Tällä hetkellä käsittelisin sitä syytä. 

 

Nyt kuitenkin olen siinä tilanteessa, jossa ei auta teeskennellä etteikö kasvaminen kolmetoistalapsisen perheen toiseksi vanhimpana lapsena olisi vaikuttanut elämääni ratkaisevasti. Useimmat asiat, joita olen suuressa perheessä kasvaneena saanut ovat kauniita ja korvaamattomia. Sitten on niitä kipeitä kokemuksia, joita kannan mukanani: liian varhainen vastuun ottaminen, liian vähälle huomiolle jääminen, varhain opittu omien tarpeiden ohittaminen ja (ennemmin lestadiolaisuudesta kuin meidän perheestä perintönä tullut) pitkälle aikuisuuteen mukana kulkenut yhteisöstä eriytymätön minuus. 

 

Olen lukenut monia mietintöjä siitä, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon ensimmäistä. Puutalobabyn Krista kirjoitti asiasta hyvin. Minulle kysymys on ollut pitkään käsittämätön. Rakastanhan kaikkia sisaruksianikin yhtä paljon! En ole koskaan ajatellut rakkauden olevan tunne, joka vähenee sitä käyttämällä. Teorian tasolla ajatus on minulle edelleen hämmentävä. Tietenkin kaikkia lapsiaan rakastaa yhtä paljon! Kuitenkin ymmärrän nyt, että vaikka rakkautta voi olla riittävästi, voimavaroja tai aikaa ei välttämättä ole. 

 

Uskon, että rakkautta on suhteessa saman verran niin suurissa perheissä kuin pienissäkin. Tiedän esimerkiksi, että me kaikki, sisarukseni ja minä, olemme yhtä rakastettuja vanhempiemme silmissä. Rakkautta on ollut tarpeeksi, periaatteessa. Mutta koska lapselle rakkaus realisoituu ajassa ja aika ei lisäänny vaan päinvastoin vähenee lapsiluvun kasvaessa, tulee väistämättä tilanteita, joissa lapsen tarpeita joudutaan ohittamaan. Sama ilmiö voi tapahtua myös kodeissa, joissa työ syö ajasta suurimman osan. Lapsia kyllä rakastetaan, mutta heille ei ole aikaa. Lapsi ei ymmärrä pelkästään ajatuksen tai sanojen tasolla liikkuvaa rakkautta, hänelle rakkaus täytyy näyttää tekoina ja kohtaamisina - yhdessä vietettynä aikana. 

 

Lapsen tarpeiden ohittaminen saatikka niihin vastaamisen viivästyminen ajoittain ei vahingoita lasta pysyvästi. Itse asiassa se taitaa kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen. Tilanteessa, jossa pieniä lapsia on paljon pitkän aikaa, ajoittain muuttuu kuitenkin jatkuvaksi – ja silloin ollaan vaikeuksissa. Jos lapsi on sellainen kuin minä, hän vetäytyy ja alkaa itse huolehtia itsestään, muista sisaruksistaan ja vaivihkaa myös vanhemmistaan.  

 

Päätin esimurrosikäisenä, etten menisi koskaan naimisiin. Ajattelin, että näin ollen säästyisin musertavalta syyllisyydentunteelta, kun en olisi niin hyvä vaimo ja äiti kuin tahtoisin olla. En siis ajatellut, ettenkö haluaisi parisuhdetta ja lapsia, vaan intuitiivisesti tiesin, etten olisi kummoinenkaan kumppani lestadiolaiselle puolisolle tai jaksaisi mitenkään olla ison perheen äiti. En pelännyt raskauksia tai synnytyksiä. Pelkäsin parisuhdeongelmia ja lastenkasvatusvastuuta. 11-vuotiaana. Samoja asioita pelkään edelleen.

 

Koska sanoin ääneen kamaluuden, sanon myös kauneuden. Lapsuuteni oli hyvä. Siihen kuului valtavasti hellyyttä, pysyvyyttä, kiireettömyyttä ja ihmeellistä satua. En vaihtaisi sitä toiseen vaikka voisinkin. Mutta niin kuin huonoon lapsuuteen kuuluu yleensä hyviäkin muistoja, myös hyvään lapsuuteen voi kuulua huonoja. Osa sisaruksistani ei ole jäänyt kantamaan mitään taakkaa lapsuutemme takia. Minä olen, koska olen minä

 

Mielestäni lestadiolaisuuden ns. synnytyspakko tai ehkäisykielto ei ole ensisijaisesti naisten oikeuksien kysymys. Se on kysymys lapsen oikeudesta syntyä haluttuna, toivottuna ja jo etukäteen rakastettuna. Ymmärrän, että väsyneenä on vaikea näyttää rakkauttaan, on vaikea edes tuntea sitä. Mutta kun väsymykselle on näissä tilanteissa vaihtoehto. Vaihtoehto on jokaisen hyvinvointivaltiossa elävän saatavilla, vaikka hän kuuluisi lestadiolaiseen yhteisöönkin. En suostu uhriuttamaan lestadiolaista naista (tai miestä), vaan päinvastoin, haluan vastuuttaa jokaisen heistä ottamaan aikuisen ihmisen osan omassa elämässään. Sanomaan kyllä tai ei. Ja mikäli he sanovat ei ehkäisylle ja kyllä hedelmöittymiselle, sanovat sen sitten koko sydämestään, valmiina kantamaan ne vaikeudet, joita lapsi mahdollisesti aikuisena heidän eteensä lapsuutensa vuoksi tuo. 

 

Makaan edelleen tällä samalla sohvalla, jolla olen maannut melkein koko päivän. Päätin tänne tullessani, että käytän kaiken aikani lasten kohtaamiseen. Se on se ja sama, onko ruoka erityisen laadukasta tai koti kovin siisti. Olen maannut sohvalla, ollut silminä, korvina ja sylinä.

Se on tehnyt minulle hyvää. 

 

- Mirka Maaria

ps. Minulta ja meiltä kysytään aika ajoin kirjoituksia lestadiolaisuuteen liittyen. En ole osannut kovin hanakasti aiheeseen tarttua, koska virta on vienyt itseäni jo kauemmas tai koska kysymykset ovat tuntuneet liian spesifeiltä täällä Lilyssä käsiteltäviksi. Tämän asian ajattelin kuitenkin kiinnostavan useampia. Syyt miksi tulee lapsena ohitetuksi tai laiminlyödyksi, voivat olla moninaiset, mutta tunne on aina sama. Samoin luulen vanhemman kokemuksen riittämättömyydestä olevan universaali. Teillä lienee ajatuksia?
 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Kaikissa kouluissa on varmasti suosittujen tyttöjen ja poikien porukka. Minun luokallani suositut tytöt järjestivät jonkinlaiset kotihipat, kun oli 10 tai 11. Luokassa kiersi lappu, että ketä ei kutsuta. Suositut pojat kirjoittivat lappuun minun nimeni. Mietin kotona illalla, miksi minua ei haluta juhliin. Kun olin 12, koulussa oli voimistelusalissa disko. Sellainen missä seisoskellaan puolapuitten vierellä, valot ovat himmeät ja taustalla soi Wind of change eikä kukaan tiedä mistä laulu todellisuudessa kertoo. Salin reunalla odotellaan, jos joku hakisi tanssimaan. Minä olin laittanut kaulaani sinisen huivin, jossa oli pieniä punaisia ankkureita. Levi’s-huivit olivat muotia. Minulla ei ollut sellaista. Ajattelin ankkurihuivin ajavan asian. Suosittujen poikien joukosta minua tultiin hakemaan tanssiin. Tuntui mukavalta. Kuulin pian kuitenkin, että eräs suosituista tytöistä oli pilan päiten maksanut 5 markkaa pojalle, että hakisi minua. Hävetti. Pyyhin alakerran vessoissa itkua ankkurihuiviin.

Elämän suuntaa ei määritellä lopullisesti alakoulussa. Minä en ole jäänyt juhlakutsuja ja tanssia vaille. Minusta on tullut ihan pidetty tyttö, vaikka en ole aikuisenakaan aina ollut se, joka kutsutaan mukaan. Aina en ole myöskään muistanut itseäni pyyhkimässä kyyneleitä ankkurihuiviin. Olen ollut valitettavasti myös sulkemassa ulkopuolelle. On varmasti ihmisiä, jotka ovat aina olleet tervetulleita. Mutta suositut tytöt ovat joskus tervetulleita vain siksi, että kukaan ei uskalla jättää heitä kutsumatta, ettei itse joudu epäsuosioon. On eri asia olla suosittu siksi, että on pidetty kuin pelätty.

Ystäväni kertoi omasta työpaikkaruokalastaan. Hän oli istunut siellä ruokatunneilla jonkun kerran erään naisen pöytään, joka istui yleensä aina yksin. Nainen oli jollain tavoin omalaatuinen kuulemma. Ei sopinut tuon työyhteisön normaaliin massaan. Ystäväni tiesi myös, että naisesta vitsailtiin selän takana ja hän ei kieltänyt, etteikö olisi itsekin siihen joskus osallistunut. Ruokailtuaan tämän naisen kanssa syksyn ja alkutalven aikana kenties neljä viisi kertaa, oli ystäväni saanut postilokeroonsa ystävänpäivänä kortin. Siinä oli lukenut kiitokset ystävyydestä ja mukavasta seurasta.

On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.

Nanna H.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Minä etsin ja se kertoo elämästä

Minä kaipaan ja se kertoo toivosta

Minä eksyn ja se kertoo mahdollisuuksista

 

Kaiken jälkeen,

       minä löydän ja se kertoo luottamuksesta

Ja minä luotan jo nyt.

 

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Muistan monta kertomusta, kun Jumalaan on petytty, koska hän ei vastannut rukoukseen. Kunpa se olisikin niin yksinkertaista, että pyytää jotain ja saa sen. Olisipa Jumala sellainen toiveautomaatti, mutta kun ei ole. Miksi sitten rukoilla? Vaikka siksi, että silloinkin, kun ei käy niin kuin itse haluaisi, voi ajatella, että joku kuuli pyyntöni, todella kuunteli sen, mutta vastasi toisella tavalla kuin toivoin syystä, jota minä en ymmärtäisi. Se, mitä tuo vastaus tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Rukous auttaa luomaan toivoa tulevaan.

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Olin tyttäreni kanssa metsässä. Minun tavoitteeni oli löytää suppilovahveroita ja puolukoita. Hetken etsittyämme molempia löytyikin. Mutta kun ei meinannut löytyä, Leia alkoi kerätä käpyjä koriin.

- Viedään näitä isille tuliaisiksi. Nämä ovat hienoja.

Vaikka kävelimme vierekkäin, olimme selkeästi aivan eri maailmoissa. Minä kuljin puolukka- ja sienenemetsästys silmälasit päässä. Hän näki ympärillään suurten hämähäkkien suuren kodin, keijukaisia ja taikaoven puussa. Minun mielestäni kuvassa on sieniä (joita en tunnista ja jotka olivat jo parhaat päivänsä nähneet). Leian mielestä siinä oli kakkiaisten ruokaa. Katseellaan hän etsi Ronja Ryövärintytär Ronjaa ja hänen ystäväänsä Birkiä. Kauempana hän kuuli heidän isiensä taistelevan keskenään.

Lapsen silmin maailma - tai ainakin metsä - näyttää paljon jännemmältä. Paikoin jopa hurjalta seikkailulta.  Vaikea sanoa kumman meistä maailma on jännempi. Minä kun luulin hänen maailmaansa olevan suojatumpi kuin omani. Hänhän ei tiedä Venäjän ja Ukrainan tilanteesta mitään eikä minun vähäpätöisemmistä huolista ja työkiireistä. (Tosiasiassa lapsi tietysti aistii jos äidillä tai isällä on huolia ja aistii paljon muutakin). On sekä  haastavaa että hellyttävää elää sellaisen äitinä, jolla on kovin vilkas mielikuvitus.

Avartavaa on saada katsoa maailmaa lapsen perspektiivistä. Sen tytär nyt ainakin  tällä kertaa uskoi,  etteivät taistelevat ryövärit olleet lähelläkään. Ettei metsässä ollut  oikesti mitään hätää. Niin uskottelin vahvasti meille molemmille.

- Minna T.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Vähän aikaa sitten sain matkalla ollessa todella hyvää palvelua. Jotain hämmentävää siinä myös oli olla palveltavana. Tuntui hyvältä saada levätä ja tulla kohdelluksi hyvin. Oli hienoa saada ottaa vastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Vaikka kyse olisi asiakaspalvelutilanteesta esimerkiksi ravintolassa, voi kohtaamisesta saada hyvää energiaa päivään, kun siihen liittyy keskinäinen kunnioitus.

Mutta jos minä olen palvelun ostaja, miksi minun pitäisi kunnioittaa asiakaspalvelijaa, koska minulle kuuluu se mikä kuuluu?

On monta tapaa ottaa vastaan palvelua. Palvelun voi ottaa vastaan niin, että sen antaja tuntee itsensä arvostetuksi. Että hän voi kokea olevansa tärkeässä työssä, että hänen työnsä on merkityksellistä.

Ihminen on kuin tuli. Arvostuksella ja rakkaudella hänet voi puhaltaa täyteen liekkiin. Jos palvelutyötä tekevä ihminen rakastaa palvella sinua, se hyödyttää sinuakin. Silloin voi saada enemmän kuin mistä on maksanut ja kohdata ihmisen.

Jeesus oli palveli ihmisiä, ja toivoi, että toistemme palvelemisessa seuraisimme hänen esimerkkiään. Kirkossa me olemme palvelijoita. Me haluamme olla liekeissä, me haluamme myös vahvistaa hyvää työtä tekevien liekkiä. Toivottavasti tulevien seurakuntavaalien myötä tämä liekki laajenee entisestään.

Room. 12: 10 “Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

-Katja-Maaria
 

Share
Ladataan...

Pages