Ladataan...
Oisko tulta?

 

Minun elämääni musiikki on tullut aluksi perheen, radion ja seurojen kautta. Kotona oli lähes aina Yle Ykkönen päällä ja se sammutettiin lähinnä kun lauantain Knallin ja sateenvarjon jälkeen alkoi jazz-tuokio. Kotona kuunneltiin ja soitettiin klassista musiikkia, pianoa ja viulua, vähän kitaraa.

Musiikin määrä arviolta kolminkertaistui kun siirryin musiikkiluokille. Kasvoimme yhdessä tiiviinä luokkana kolmannesta yhdeksänteen ja jälkeenpäin ajatellen mieleen on jäänyt kohtalaisen harvoja ristiriitaisuuden tunteita. Koulun musiikintunneilla kun keskityttiin lähinnä musiikkiin, jota muussa elämässä pidin itselleni sopimattomana ja syntisenä. Olen kiitollinen opettajilleni ja vanhemmilleni tuosta mahdollisuudesta tutustua musiikin rikkauteen.

Rauhanyhdistyksen pyhäkoulussa, päiväkerhossa, raamattuluokassa, nuorten illoissa, seuroissa ja SRK:n leireillä lauletaan paljon. Paljo laulaminen keskittyy Siionin lauluihin ja virsiin. Kansanlaulut, lastenlaulut, klassinen ja marssimusiikki yleisesti ottaen sopivat muuksi oheismateriaaliksi.

Yksi ensimmäisiä toteutuneita haaveitani on seurasäestäminen. Se laulu kulkee mukanani aina. Seuroissa laulu on kohtuullisen puhdasta ja voimakasta, onhan iso osa tottunut laulamaan säännöllisesti. Sillä on käsittämätön yhteensitova ja mukanaan kuljettava vaikutus.

Olin vilpittömän hämmästynyt kun ensimmäistä kertaa seuroihin tullut luokkatoverini kommentoi Siionin lauluja surullisiksi. Olin aina oppinut ajattelemaan että todellinen onni on toispuoleista ja lauluissa taas kuvataan tosi paljon taivaskaipuuta. Vaikka sävelmät ovat pääsääntöisesti hyvinkin haikeita ja mollivoittoisia, mennään niissä siis askel lähemmäksi sitä, mitä eniten tavoitellaan.

Vanhoillislestadiolaisen kulttuurikasvatuksen tuotteena tulee hauskoja sattumuksia. Olen ehkä 15 vuotta tiennyt että ”All you need is love” on Beatlesin kappale mutta kuulin sen ensimmäisen kerran viime viikolla.

Kaiken tähän asti saamani musiikkikasvatuksen ja –kokemuksen tuloksena musiikista on tullut jatkuvasti fyysisempi kokemus. Pääsin tänä syksynä tekemään kuorossa oopperaa ja esitysten jälkeinen uupumus on aika vaikuttava tunne. Tunteet kun heittelevät laidasta laitaan eikä osaa olla elämättä mukana. Mittaamattoman tärkeää on ollut myös vapautuminen liikkumiseen ja tanssimiseen musiikin kanssa.

Musiikilla on aina ollut minulle hengellinen merkitys, aina sillä on ollut myös muita merkityksiä. Se on puhunut puolestani erityisesti monenlaisissa ihmissuhdeasioissa ja ihmetellessäni elämänkulkua. En tiedä, kuinka monta kertaa olen illan tullen kelannut päivän tapahtumia, hämmästellyt elämän monimuotoisuutta ja kuunnellut silmät kiinni milloin Kerkko Koskinen Kollektiviia, Soile Isokoskea, Todd Terjeä, Musea, Max Richteria, Kuningasideaa tai niitä Siionin lauluja.

On rikkaus saada elää musiikin kanssa ja sitä tehden.

-Juudit

Ps. Osallistu joulukalenteriimme täällä!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Dino pohtii.

Kuinka paljon ärsyttää sanonta "joulu tulla jollottaa"? No sehän jollottelee, joten sunnuntaina, ensimmäisenä adventtina aukeaa perinteeksi muodostunut Oisko tulta? -adventtikalenteri. Tänä vuonna vajotaan taas kyselyikään: haastamme muita Lilyn blogisteja kysymään jotain tai antavan meille aiheen, josta kirjoittaa.

Meiltähän voi kysyä ihan mitä vaan, mutta koska olemme "the uskisblogi", niin henkimaailman kysymykset, kirkko, kristinusko ja uskonto ovat jollain tavalla erityisalaamme. Mutta ahkerat lukijat ovat jo tähän mennessä varmaan huomanneet, että käsittelemme yleensä arkisia asioita snadisti hengellisestä näkökulmasta ja uskonnollisia aiheita helposti lähestyttävän arkisesti, joten kysy tai esitä mitä aihetta tahansa.

Haastamme Lilyn bloggareita jättämällä tämän jutun linkin komenttikenttään, mutta ihan omatoimisestikin, tulematta haastetuksi, voi kysyä tai esittää aihettta. Aiheet ja kysymykset voi esittää tämän postauksen kommenttikentässä, ja bloggausta voi ehdottaa jollekin tietylle blogisteistamme. Emme kuitenkaan voi taata, että kaikki toiveet toteutuvat, mutta yritetään! Bloggausvahvuuksissa ovat tällä hetkellä minä eli Hemuli, Juudit, Nanna, Mirka, Katja-Maaria, Minna T. ja Minna J., siltä varalta mainitsen, josko sivupalkkimme olisi jäänyt menneeseen aikaan. Saatamme myös saada vierailevia vastaajia, mutta ne tulevat teille yllätyksenä!

Ja hei muutkin voi kysyä kuin Lilyn bloggarit, mutta erityisesti toivomme kysymyksiä muilta bloggareilta, että tiedämme, kenelle vastaamme/kirjoitamme!

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 Lapsen oikeuksien päivänä minua kosketti Aikuisen lapsen kirjoitus isän kaipuusta.

 

Kaipaus on tunteista minulle yksi tutuimmista. Se liittyy omaan persoonaani. Tällä hetkellä kaipaan kesää ja sen kukkasia. Vaikka olen tyytyväinen pikkulumeen ja pakkaseen. Kukkaset eivät ulkona kestä hengissä.

 

 

Kaipaan ystäviäni, varsinkin niitä, joihin yhteys on syystä tai toisesta katkennut. Ja niitä, joita näen liian harvoin. Vanhempieni hyväksyntää kaipaan hautaan asti. Olen varma.

Se taitaa olla meissä niin luissa ja ytimissä: tulla hyväksytyksi, kuulua joukkoon. Tietää kuka on ja minkälaiset juuret kannattelevat.

Aikuisen lapsen kertomus kosketti siksi. Se on uskomaton tosielämän tarina. Kuin elokuvista. Saatuaan tietää biologisen isänsä, isä samantien kuoli. Kaipuu, joka sai juuri vastauksia, vietiin pois. Heti.

Nyt hän pohtii:

Lailliset oikeudet sukuun ja perintöön tuli testien myötä ja saavutetaan oikeuden kautta, mutta missä on oikeuteni tutustua isääni? Miten sen nyt teen? Onko minulla oikeus mennä hautajaisiin? Onko oikeus tutustua isäni ystäviin? Onko oikeus tutustua muihin sukulaisiini? Entäpä jos hekin tyrmäävät minut ja eivät minua halua?

Kaipaus, hyväksynnän tarve, hämmennyskin, minun maailmassa ne ovat sukua rukoukselle. Lapsella ja Aikuisella lapsella on oikeus taivaalliseen Isään. Se muistutus lämmitti minua Lapsen oikeuksin päivänä.

Jumalaakin olen tottunut kaipaamaan. Enkä ole ainoa. Psalmin 22 huudahdukseen on helppo yhtyä: ”Herra, älä ole niin kaukana! Anna minulle voimaa, riennä avuksi!”

 

  • Minna T.

kuvat: Minna T.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Minä kaatua köpsähdin tuossa kaupan pihalla. Siihen rollan jalasten päälle kaaduin enkä päässyt ylös. Vieressä oli pieni tyttö, joka yritti auttaa minua ylös, mutta eihän hän saanut vanhaa köntystä pystyyn. Vaan ihan pian kiiruhti tien toiselta puolelta asti kaksi aivan tuntematonta nuorta miestä paikalle. Jo kauempaa he oikein huusivat, että me huomattiin, miten sinulle on käynyt ja tultiin auttamaan. Niin he ottivat minua molemmista kynkistä kiinni ja nostivat. Tyttö piteli rollaa paikoilleen. Niin minä pääsin ylös.

Kyllä maailmassa on paljon hyviä ihmisiä.
 

Kun viimeksi vierailin mummulassa, kertoi mummuni minulle kaatuneensa kaupan pihalla. Kaatumisesta on jo tovi, mutta mummu elää toisinaan mennyttä. Mummua vähän suretti, ettei hän ole kirjoittanut lehteen, kertonut miten on saanut apua ja kiittänyt auttajia. Tarjouduin kertomaan tapahtuneen blogissa. 

Kiitos teille, jotka autoitte mummuani, jonkun muun mummua, vaaria, lasta tai jotakuta muuta! Kiitos kaikille toivon luojille. 

- Mirka Maaria

(Kuva on tekemäni ja esittää mummuani.) 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Tänään on kansainvälinen miesten päivä. En ole kuullut siitä aiemmin. Sitä on vietetty marraskuun 11. päivä vuodesta 1999 lähtien. Kalenterissani siitä ei ole mainintaa. Itä-Euroopassa naistenpäivää juhlitaan näyttävästi. Suomessa ei, mutta kyllä minä olen joitakin onnentoivotuksia kuullut joka naistenpäivä ja joskus saanut jonkun muistamisenkin. Ja kaksi iänikuista vitsiä kuulen jokaisena naistenpäivänä. Ensimmäisessä tokaistaan, että naistenpäivä on 8.3., miestenpäivä on joka päivä. Tämän kuulee naisten suusta. Ja miehet sanovat, tänään on naistenpäivä, mutta miksei koskaan ole miestenpäivä. No onhan se, tänään, kukaan ei vain tiedä siitä.

Minä olin ajatellut muistaa miestenpäivää kehumalla miehiä tässä blogissa, mutta minulle paljastui, että niin ei sovi enää tehdä. Ajatukseni miesten kehumisesta ovat ilmeisesti suoraan 50-luvulta. Näin ainakin pikagallup työpaikallani osoitti. Kysyin työtovereiltani, miehiltä ja naisilta, että missä heidän mielestään miehet ovat yleisesti ottaen parempia kuin naiset. Sain yhden vastauksen. Voivat näytelmissä naisia helpommin saada Jeesuksen roolin.

Miestä ei saanut kehua missään naista paremmaksi, koska se kaventaa naisen roolia. Ainahan jossain on joku nainen joka taitaa jonkun mieheen liitetyn ominaisuuden miehiä paremmin. Tiedän tämän, mutta voisimmeko ajatella tätä näin yleisesti. Emme voineet, koska samalla olin kaventamassa miehen roolia. Jos liitin jotakin ominaisuuksia mieheen kehumismielessä, olin ahdistamassa nurkkaan joitakin toisia miehiä. Kun kehuu jotakin ominaisuutta, laittaa kapeaan muottiin miestä, jolla tätä ominaisuutta ei ole. Jotenkin päädyttiin siihen pisteeseen, että eräs työtoveri epäili minun ajattelevan, että miehet saavat olla töissä vain autokorjaamolla ja eivät missään nimessä sairaanhoitajina.

Eikö miehiä saa enää kehua ilman sukupuolisotaa? Saisiko naisia? Ollaanko me kaikki vain ihmisiä ja muuta ei voi myöntää ääneen kuin sen, että nainen on parempi synnyttämään kuin mies. Silläkin riskillä, että saan kamalan vanhoillisen leiman otsaani, kehun miehiä pikkuisen miestenpäivän kunniaksi.

Tätä listaa kootessani minulla oli mielessäni ne miehet, jotka ovat elämässäni. Isä, veli, ukki ja pappa (isoisät kyllä jo edesmenneitä) monta miespuolista kaveria, appi ja lanko, yksi uroskoira ja tärkeimpänä aviomies. Minä pidän miehistä, koska ovat reiluja, halaavat lujasti, ovat hyviä jutunkertojia, eivät analysoi liikaa, eivät juoruile selän takana, avaavat oven ja auttavat kantamaan kassin, tarjoavat tuolia aina kun ravintolapöydässä on ahdasta, tulevat muuttoavuksi, kehuvat selän takana, ovat tosi hyviä ruuanlaittajia, eivät ole taipuvaisia dramatiikkaan, eivät jää vatvomaan menneitä murheita ja osaavat sanoa erilailla painokkaasti, että hei, kyllä kaikki järjestyy.

Nanna H.

Kuva: Leonardo da Vinci: Vitruviuksen mies, Wikipedia

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Ensilumesta olen innostunut pitkään. Tänä vuonna jo syyskuussa.

Spontaanius, innostuminen, heittäytyminen, antautuminen, paneutuminen – rakkaalla lapsellani on monta nimeä.

Olen sitä tyyppiä, joka näitä kokee aina silloin tällöin. Kuluneina viikkoina innostuksellani on ollut kolme kohdetta; gradu, ooppera ja matkahaaveilu. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin että herää kuuden tunnin yöunien jälkeen ja vapaaehtoisesti pienessä päänsäryssä lähtee ulos ja kävelee noin 2 kilometrin tuntinopeutta (parantuva nilkanrevähdys) yliopistolle vain jotta pääsisi ensimmäisenä käsiksi Sirkka Hirsjärven ja Helena Hurmeen teokseen Tutkimushaastattelu. Siten ehtii tutkailla sitä edes jonkin aikaa ennen illan viiden tunnin treenejä, joista suurin osa menee oman vuoron odotteluun. Ja koko ajan on jotenkin perustavanlaatuisen hyvä ja innostunut fiilis.

Jäin tässä kaiken innostumisen keskellä pohtimaan, mistä se oikein syntyy? Mistä tulevat ne palaset, jotka paikalleen loksahtaessaan saattavat saada aikaan mm. muutosta, ikimuistoisia kokemuksia, oppimista, ymmärryksen ja tajunnan laajenemista, tunteiden vuoristorataa jne.?

Motivaatio on ainakin iso juttu. Motivaatio taas syntyy ymmärtääkseni siitä että tekeminen on sellaista, jonka kokee oikeaksi ja hyviä asioita edistäväksi. Ja sitten että on resursseja, aikaa ja energiaa. Mahdollisesti kannustusta, ihmisiä, joiden kanssa saa näitä innostuksiaan jakaa. Ehkä positiivinen ja rakentava palaute joka ainakin voi vaikuttaa siihen, kuinka kauan innostus kestää.

Kirkko on aika hyvä paikka uppoutua. Aiemmin ajattelin, että jos kirkosta tai uskosta innostuu, antautuu ja heittäytyy jotenkin tosi näkyvästi, niin kyseessä on ”hihhuli” ja hihhulilla tarkoitettiin jotenkin järkensä poisheittänyttä ja toisessa todellisuudessa elävää.

Onneksi olen oppinut, että kirkon, uskon ja kaiken siihen liittyvän suhteen voi olla innostunut. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että samalla heittäisi oman ajattelunsa pois, vaan päinvastoin, että antaa omat aivonsa ja sydämensä kirkon käyttöön. Toisaalta kirkon viestistä ja sanomasta voi innostua ja laittaa sen käytäntöön myös kirkon ulkopuolella, tai kirkkoa voi kantaa mukanaan minne meneekin. Riippuu, miten kirkon määrittelee ja mistä ja millaisesta kirkosta milloinkin puhuu.

Mutta että monia asioita tarvitaan tai ainakin jotain osa-aluetta runsaasti, että pääsee innostumisen vaiheeseen. Onneksi ihan perusvaihteellakin saa toisinaan asioita aikaiseksi, ei tarvitse ajatella että elämä on jotenkin oikeampaa silloin kun paahtaa mielen tai käytännön moottoritiellä kahtasataa.

Marraskuuhunne toivon kynttilöitä ja suosittelen norjalaista kansanmusiikkia.

-Juudit

Share
Ladataan...

Pages