Ladataan...
Oisko tulta?

 

Yritin keksiä vielä vähän vähemmän kutsuvan otsikon, mutta tuota luotaantyöntävämpään sanapariin en kyennyt. En puhu tässä kirjoituksessa sen paremmin Kristillisdemokraattisen puolueen polittikasta, joka ei aina näyttäydy minulle kovin kristillisenä kuin muidenkaan oikeistokonservatiivien koti, uskonto, isänmaa — puheesta. Minulle kristillisyys elämässä tarkoittaa jotakuinkin kahta asiaa: heikomman puolelle asettumista ja rakkauden voittoa pelosta. Niin myös politiikassa.

 

En ymmärrä vaatimusta, että uskonto ja politiikka eivät saisi sekoittua keskenään. Politiikassa on kyse arvovalinnoista; uskonto on usein pohjana noille arvoille. Samaa logiikkaa noudattaen mitkään muutkaan aatteet vasemmistolaisuudesta feminismiin eivät saisi olla mukana poliittisessa päätöksenteossa. Uskonto saa näkyä politiikassa, mutta sen enempää kuin feministinä en voi olettaa kaikkien jakavan ihmiskuvaani ja tekevän päätöksiä sen mukaan, en voi olettaa sitä kristittynäkään. Minun täytyy kyetä argumentoimaan näkemykseni niin, että sen voi ymmärtää ja mahdollisesti myös jakaa sellainenkin ihminen, jonka tausta on eri. Ehkä Suomen viisain ihminen, arkkipiispa Kari Mäkinen, puhui Kirkon arvoillassa tästä kuten myös monesta muusta asiasta hyvin. Suosittelen kuuntelemaan

 

Olen miettinyt näiden vaalien aikana erityisesti pelon vaikutusta ihmisten toimintaan. Kotipaikkakunnallani Joensuussa on tuhottu maahanmuuttajataustaisen ehdokkaan tukijoukkojen pizzerioita ja kaadettu hänen vaalijulisteitaan. Perimmäisenä syynä tuollaiseen toimintaan lienee pelko. Vähänkään vieras koetaan uhaksi. On ihmisiä, jotka kokevat toisten oikeuksien parantumisen olevan heidän omasta elintilastaan pois. Tavallaan se on totta. Alkutilanne vain on ollut se, että valta ja oikeudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja väärin perustein. Kysymys kuuluu, onko toisilla suurempi oikeus hyvään elämään kuin toisilla, miehellä naisen oikeutta suurempi, heterolla suurempi kuin homolla, suomalaisella kuin kaikilla maailman muilla kansoilla, ihmisellä kuin eläimellä ja kristityllä kuin muslimilla. 

 

Olen myös miettinyt, miten Suomessa voi olla Perussuomalaisen puolueen ja sen kannattajien verran itsensä syrjäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi kokevia ihmisiä. Miten voi olla näin, vaikka meillä on peruskoulu ja sosiaaliturva, joiden luulisi ehkäisevän osattomuuden kokemusta? Johtuuko perussuomalaisten ja muiden samaan retoriikkaan nojaavien kannatus siitä, että he pitävät kiinni menneestä? Muutos pelottaa ja tuttu vankila tuntuu vapautta turvallisemmalta. Taantumalla, velalla ja kestävyysvajeella pelottelulla saadaan aikaan ilmapiiri, jossa ihmiset takertuvat tiukasti kiinni omaansa. Talouspuheen lisäksi maailman kriisit pelottavat. On pelottava Putin ja pelottava Isis. Ne todella ovat pelottavia, mutta lyhytnäköiset ratkaisut kuten rajojen sulkeminen, pakolaiskiintiöiden leikkaaminen ja ihmisioikeuksista hiljaa oleminen vasta pelottavia ovatkin. Pelko on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta se ei saisi sanella ratkaisuja, sillä pelon vallassa ihminen harvoin tekee parhaita päätöksiään. 

 

En ole mukana puoluepolitiikassa. En ole sitoutunut yhteenkään puolueeseen. Sen sijaan olen sitoutunut lähimmäisenrakkauteen. Äänestän näissä vaaleissa ehdokasta, joka uskaltaa rakastaa, ei anna pelon voittaa ja asettuu aina heikoimman rinnalle. Ja tunnustautuu feministiksi, sillä feministinen puolue olisi ainoa, johon voisin ajatella liittyväni. 

 

- Mirka Maaria

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Viikon vanhana olin kuolla. Kun olin syntynyt, sairaalasta tultiin suoraan kesämökille. Meillä oli silloin koira. Dalmatialainen. Eppu nimeltään. Kun isoveli oli ollut vauva, Eppu oli tottunut vahtimaan vaunuissa nukkuvaa vauvaa. Kun vauva heräsi ja alkoi itkeä, Eppu jätti vartiopaikkansa puun alla ja haki äidin paikalle. Äiti kertoi, että Eppu oli huokaisut pitkään ja nuuskuttanut, kun uutta vauvaa eli minua oli näytetty Epulle. Sitten hän oli käynyt istumaan puun alle minun ruskeiden vakosamettisten vaunujeni viereen. Oli heinäkuu.

Ukki oli mennyt isoveljen kanssa saunaan ja he eivät olleet näkemässä kaikkea mitä sitten tapahtui. Äiti, isä ja mummi olivat sisällä torpassa, kun Eppu oli tullut sinne hurjana, haukkunut vimmatusti ja tuuppinut äitiä ulos. Äiti meni katsomaan vaunuja ja siellä minä olin maannut aivan sinisenä ja elottomana.

Ambulanssi soitettiin ja isä oli lähtenyt juoksemaan metsätietä pitkin ambulanssia vastaan. Viimeisenä lähtiessään hän oli nähnyt minun velton vauvan kehon. Isä ei ollut erityisen uskova mies, mutta kertoi rukoilleensa siinä juostessaan, että jos Jumala on olemassa, niin säästäisi hänen pienen tyttönsä. Isä oli ollut varma, että minä olin jo kuollut ja matka tienhaaraan oli tuntunut niin kovin pitkältä. Isä ei tiennyt, että äiti oli saanut minut elvytettyä sillä aikaa.

Kun tämä tarina muistuu mieleeni, sitä osaa ainakin hetkellisesti ajatella, että onhan elämä vain kallis lahja. Ja että Jumala on luonut koiratkin.

Nanna H.

Kuva: Eppu ujostelee kameraa pentuna Helsingin Maunulassa vuonna 1970. Eppu kuoli 1985. Minä olin silloin 5-vuotias.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Ihan perus pyhäkoulu

1. Kerran vuodessa menin yksin katsomaan kun (kymmenet) tuhannet ihmiset itkivät ja halailivat ja itkin vähän itsekin siinä mukana. Ja toki lauloin myös! Myöhempinä vuosina pääsin myös itse osallistumaan halailuosioon.*

2. Totta, ei televisiota, mutta vanhempien kanssa riitoja siitä, kuinka myöhään illalla saa lukea kirjaa.

3. Totta myös, ei tanssia, mutta peilin edessä runsaasti harjoiteltuja balettihyppyjä ja -liikehdintää. Pääasiassa pyrin matkimaan äitiäni.

3. Kavereita Oulussa, Kiimingissä, Kempeleessä, Oulunsalossa, Jäälissä, Haukiputaalla, Lukijoella, Muhoksella, Ylikiimingissä, Limingassa, Raahessa, Ylivieskassa, Kokkolassa, Vaasassa, Tampereella, Rovaniemellä, Ranualla, Kemissä, Tervolassa, Rautiosaaressa, Kajaanissa jne. Kerran laskin että eräissä suviseuroissa liikuin jossain vaiheessa porukassa, johon olin päätynyt kaverinkaverinkaverinkaverinkaverinkaverinkaverin kautta.

4. Ulkoaopittuja (monisäkeistöisiä) lauluja arviolta satoja. Valtava määrä laulamisen riemua käsittämättömän surumielisten laulujen laulamisesta. Toimii edelleen.

5. Kyyneleet olivat myös ehdollistuneet sanoihin ”Seurojen/leirin/suviseurojen päätteeksi laulamme Siionin laulun kaksisataayhdeksän, Siionin laulu kaksi nolla yhdeksän.”

6. Huono omatunto (eli kiinnijäämisen pelon ja vanhemmille kertomisen velvollisuudentunteen yhdistelmä) kaverin luona nähdyistä Salatuista elämistä.

7. Kaljan ja alkoholin tuoksun opin tunnistamaan n. 16-vuotiaana, kun olin töissä pitopalvelussa.

8. Naapurustossa oli noin 4-5 lestadiolaista perhettä plus muita muutama, joten lapsia löytyi kohtuullisen helposti joukkueellinen pesäpallopeleihin, monen tunnin pimeäpiiloon, konkkaan tai lipunryöstöön.

9. Klassisen musiikin ymmärrys ja kulkeminen mukana elämän monissa vaiheissa. Henkilökohtaisesti tärkeä hetki minulle oli se, kun huomasin että voin sanoa pitäväni ranskalaisesta elokuvamusiikista eikä se herättänyt epäilyksiä a) lestadiolaisissa eikä b) ei-lestadiolaisissa .

10. Vuosittainen kesäreissu ympäri Suomen ei-niin-tunnettuihin kyliin, kuten Pudasjärvelle, Kruunupyyhyn, Petäjävedelle, Ruukkiin, Maaningalle, Muhokselle, Nivalaan, Perhoon, Sotkamoon, Valkealaan, Oripäähän, Liperiin, Lumijoelle ja Loppeen.

-Juudit

*suviseurojen ehtoollinen

Ps. Tämä on sitä, miten lestadiolaisuus on mielestäni vaikuttanut minun lapsuuteni. Vaikutukset toisen ihmisen lapsuuteen voivat olla samanlaiset tai hyvin, hyvin erilaiset. Kannattaa kysyä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Toiset ihmiset – joskus ei vaan jaksa. Tähän voisi hashtagata vaalit, naapurinkyylät, ihmiset, jotka purkavat pahan olonsa pahaa aavistamatta sinuun.
Nyt sitä kärisvällisyyttä, jumalau...eiku Jumala, kiitos, jooko? Aamen.

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Tää oli kiva duuni!
 

Olen viime kuukaudet yleensä herännyt siihen, kun koira on pyytänyt aamulla ulos, kävellyt sitten suunnilleen koko päivän pitkin peltoja ja metsiä, antanut ajatusteni vaellella ja tuntenut itseni joltisenkin onnelliseksi. Joinakin päivinä olen kirjoittanut tai piirtänyt jonkun tilatun työn, käynyt ystävän kanssa lounaalla, tehnyt vapaaehtoishommia, hoitanut lapsia tai eläimiä, maalannut mielikuvia, kokeilla uusia ruokareseptejä ja istuttanut yrttejä. Vain kun joku ihminen, sanomalehti tai vaalikojun poliitikko on muistuttanut minua, miten palkkatyö on ihmisen elämän perusta, olen ahdistunut vähän paljon, sillä minua ei huvita mennä töihin. 

 

Aina tällaisten muistutusten jälkeen olen herännyt keskellä yötä siihen, että sydän takoo rinnassa lujaa ja henkeä salpaa. En halua mennä töihin. Luulen, että gradunikaan ei valmistu, koska sen jälkeen koittaisi työläisen elämä. (Ai niin, nämä blogithan kuulemma käyvät nykyään työhakemuksista. Ei tarvitse tämän postauksen jälkeen pelätä, että töitä olisi tarjollakaan...) 

 

Ihmisen työhaluttomuuteen voi olla monia syitä. Tässä joitakin, joista tiedän jotain: 

1. Peruslaiskuus

2. Yleinen väsymys ja loppuunpalaminen

3. Sitoutumiskammo

4. Väärä ala

5. Huono kokemus työyhteisöistä ja epävarmuus omasta jaksamisesta sellaisessa

6. Nykyisen työelämäkulttuurin inhoaminen, paheksuminen ja pelkääminen

Minun haluttomuuteni syynä on varmaan kaikki edellä mainitut. Jotenkin tämä tilanne pitäisi ratkaista, koska opintotukikuukaudet loppuvat puolen vuoden päästä ja perustulo tuskin toteutuu ennen sitä. 

 

Totta puhuen haluaisin olla ihminen, jota kiinnostaa mennä töihin. Tahtoisin löytää elämäntehtävän, sellaisen työn, että liki jokaisena aamuna aukaisisin onnellisena silmäni, koska saisin ryhtyä tekemään sitä, mihin minulla on lahjoja ja minkä koen tärkeäksi. Hyvä lukija, onko sinulla sellainen työ? Ilmianna se! Vai oletko yhtä työhaluton kuin minä? Ilmianna sekin ja syysi siihen. 

 

- Mirka Maaria, joka on tänäänkin työnteon sijaan ehtinyt lypsää vuohen, helliä muutaman päivän ikäistä karitsaa, käydä päiväsaunassa, vierailla hyvien ystävien luona, puhua äidin kanssa puhelimessa, tiskata(!), tehdä ahvensushia, lenkittää koiria, ottaa selvää sinkun mahdollisuudesta inseminaatioon, roikkua facebookissa ja kirjoittaa yhden blogin

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Kantohankeenkin jää jäljet

Ala- ja yläasteen aikana luokassamme oli lukematon määrä riitoja, välien katkaisemista, vihakirjeitä, sovintoja, kaikkea muuta siihen liittyvää, kruununa ”valesovintoja”. Lasten ja nuorten julmuus ja erityisesti ulossulkemisen tavat, joita ryhmädynamiikka voi tuoda esiin, on toisinaan käsittämätöntä.

Muistini mukaan roolini on ollut hiljainen hyväksyjä. Mieleeni on jäänyt tilanne uimahallin porealtaasta, jossa uimatunnin lopussa istuttiin ja yhdelle ilmoitettiin että sovinto oli ollut valesellainen, ”ei me oikeasti haluta sinun kavereita olla”. Silloin kolmas sanoi ääneen ajatuksensa: ”Tajuatteko te, kuinka rumaa tuo on?”. Muistooni on jäänyt valtava ihailuntunne. En sanonut sitä silloin ääneen, mutta muistan että tuijotin ja ajattelin että vau, miten käsittämättömän rohkeasti tehty.

Olen näistä tapahtumista joidenkin vanhojen luokkakavereiden kanssa keskustellut ja he taas joidenkin ja niin edelleen. Muistoja ja käsityksiä tapahtumien kulusta on erilaisia. En ota tässä kantaa siihen, pitäisikö jonkun tai kenen pyytää tai antaa anteeksi, mutta nostan esille muutamia keskustelujen herättämiä näkökulmia.

Tästä kirjoittaminenkin tekee kipeää, koska tiedän, että siitä on jäänyt monille kipeitä muistoja. En haluaisi avata vanhoja haavoja, mutta tiedän, että kiusaamista tapahtuu edelleen. Lapset ja nuoret ja aikuiset, asia ei kyllä ikää katso.. Kiusaamisen käsite ei ole enää niin mustavalkoinen kuin aiemmin mutta siihen edelleen liittyy selkeitä periaatteita. Kiusaaminen on väärin, kiusaamisen loppumisen ei pitäisi koskaan olla kiusatun vastuulla, kiusaamiseen on oltava aina oikeus ja mahdollisuus hakea apua, kaikkien osapuolten.

Minusta yleensäkin elämässä ja niin myös kiusaamistilanteissa parhaita ja hienoja hetkiä ovat ne, kun ymmärrys lisääntyy. Ymmärryksen ei tarvitse tarkoittaa pahojen asioiden hyväksiselittämistä mutta sillä voi olla iso merkitys anteeksiantamisessa ja unohtamisessa. Ymmärrys tekee usein toisesta enemmän ihmisen. Ihmisyyttä ja sen muistamista me tarvitsemme.

Usein kasvaminen ja ajan kuluminen mahdollistaa ymmärryksen lisääntymisen. Se on vain siitä harmillista, että kun aikaa kuluu, haavat pitenevät ja mitä kaukaisempi asia on, sen vaikeampi voi olla saada yhteyttä toiseen ja löytää tapoja ja sanoja nostaa esille kipeä asia. Voin kuitenkin suositella. Siinä pääsee paljosta lastista, johon on monesti vuosien aikana kerännyt sitä kuuluisaa turhaa ylimääräistä.

Einon sanoin ja Tuuren tulkitsemana:

”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.”

Myös Tuuren Häpeää on toiminut aiheen käsittelyssä loistavasti.

“Minä kätkin sen häpeän piiloon, enkä kertonut kellekkään. 
Muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa. 
Se sydämessä hiljaa paisui, kuin kiljutynnyri mäskeissään. 
Sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää. 

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää kipeää häpeää, 
joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään. 
Voi tätä häpeää, häpeää häpeää häpeää, 
joka estää rakastamasta, ihmistä itseään.”

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani – Häpeää

 

Kevään aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja rapaiset tiet, koirankakkatekstiviestitkin sieltä aikanaan tulevat. Kun joku aloittaa puhdistamisen ja toinen osaltaan sitä jatkaa, aurinko pääsee sisään, kuivalla ja kivettömällä tiellä on mahtava pyöräillä ja ystäväni ei tarvitse enää huomauttaa liian monelle koirantaluttajalle “Teiltä taisi pudota jotain.”.

-Juudit

Share
Ladataan...

Pages