Ladataan...
Oisko tulta?

Tämän luukun kysymyksen esitti Taava. Minä olen pohtinut Joosefin isyyttä joskus aiemminkin. Mitä on ajatellut mies, jonka kihlattu kertoo olevansa raskaana, vaikka Joosef itse ei ollut vielä morsiameensa koskenut. Ja mitä hän on ajatellut Marian selityksestä tulevan lapsen todelliseen alkuperään liittyen. Mitä kukaan mies sanoisi, jos neitsytmorsian kertoisi odottavansa Jumalan poikaa. Joosef mietti kihlauksen purkamista kaikessa hiljaisuudessa, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä.

Minä synnyin vuonna 1980 ja äitini sanoi, että isät eivät silloin tulleet synnytyssaliin mukaan. Joulukertomuksessa ei sanota, että Joosef olisi poistunut tallista sinä yönä, kun vauva syntyi. Ajan oloon nähden hän kenties oli edistyksellinen tässä suhteessa. Jeesuksen kasvaessa aikuiseksi Joosefia ei enää mainita Raamatussa. Maria on meidän mittapuulla ollut teinimorsian, ehkä 13–16 -vuotias. Joosef on taas todennäköisesti ajan tavan mukaan ollut huomattavasti morsiantaan vanhempi. Mariasta puhutaan myös Jeesuksen ollessa aikuinen, mutta Joosefin uskotaan kuolleen paljon Mariaa aiemmin. Sisaruksia Jeesuksella tiedetään olleen, eli Maria ja Joosef ovat saaneet yhdessä lapsia Jeesuksen syntymän jälkeen.

Raamatun kirjoittamisen aikoina lastenhoito on ollut ensisijaisesti äitien ja muiden suvun naisten tehtävä. Mutta Raamatun isät ovat olleet huolissaan, ikävöineet, itkeneet, toivoneet ja pelänneet samalla tavoin kuin isät nykyäänkin, kun on heidän lapsistaan kyse. Ja he ovat myös halanneet lapsiaan. Esimerkiksi tuhlaajapojan kotiinpaluusta Luukas kertoo näin:

"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”

Miehet ovat varmasti pitäneet myös vastasyntyneitä vauvoja sylissään silloin kun Jeesus syntyi. Vaikka Joosefin kohdalla tästä ei mainita, voimme olettaa hänen tehneen niin. Olen kuullut aikuisten sanovan, että koska kotona ei lapsena pidetty sylissä, he eivät itsekään ole oppineet halaamaan ja olemaan lähellä. Jeesuksen kerrotaan pitäneen lapsia sylissään ollessaan aikuinen. Ehkä se oli hänelle luontevaa, koska myös Joosef oli tehnyt hänelle niin.

Nanna H.

 

Kuva: Guido Reni - St Josef with Infant Jesus

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Toimitus laittoi meille hyvän haasteen! Kysymys kuuluu: ”Mitä kirkoissa voisi järjestää?” Ajatus on herkullinen. Kirkot ovat lähes poikkeuksetta isoja ja rahaavieviä rakennuksia. Ne sijaitsevat hyvin usein keskellä kaupunkia tai lähiötä, kuinkahan monessa paikkakunnalla "kirkonmäellä"?

Minun TOP 5 näyttää tällaiselta.

1. Kirkoissa järjestetään jo vaikka mitä. Varmasti kaikista näistä minunkin ehdotuksista on jo esimerkkejä Listaan näitä toiveita kuitenkin erityisesti siksi, että vaikka olen keskiverron tiiviisti mukana kirkon toiminnassa, en ole tämän tyyppisistä liikaa kuullut. Jos sinä olet, kerro ihmeessä ja vinkkaa, että minä ja muutkin saisitte tietää niistä! Minna listasi jo aiemmin perinteisiä joulunajan tapahtumia. 

2. Keskustelua ja keskustelun opettelemista. Kirkollisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Siis ei semmosta, että olis paneelissa päteviä ja fiksuja, vaan että rivi-ihmiset kohtais ja sais opetella kohtaamaan. Biljoonan dollarin vastaushan olis sitten se, että miten ne sais markkinoitua sillain, että sinne tulisi erilaisia näkökulmia edustavia ihmisiä. Että tunnelma olis semmonen että sais rauhassa kertoa oman näkemyksensä aiheesta ja sitten kuuntelis sen toisen näkemyksen ja etittäis sitä, mistä ollaan samaa mieltä. Vuoropuhelua, kuuntelemista ja kuunnelluksi tulemista. Käsi ylös, kuka ei kaipaa ainakin jälkimmäistä? Onnistuisikohan yhteistyö Elävä kirjaston kanssa? 

3. Kyltyyr! Lisää taidetta! Performansseja! Larppia! Ja voin vaan kuvitella sitä rakentavan ja toisia kunnioittavan keskustelun määrää kun keskustellaan että mitä taidetta kirkkoon saa tuoda ja millaista taidetta siellä saa tehdä. ;) Toisinaan se voisi myös olla hiljainen tila, vähän niin kuin lukusali tai piirtämishuone.

4. Yes we love Yhteisöllisyys very much. Yhteisöllisyystapahtumia tyylin toisenlainen joulu ja hiihtoloma. Tavattavissa työntekijöitä ja muita samassa ja erilaisessa elämän tilanteessa olevia ihmisiä. Vähän niinkuin tuo keskustelujuttu, mutta ilman mitään tavoitteita. Ihminen ja ihminen samassa tilassa, jakamassa arkeaan vähän aikaa. Onneks päiväkerhoja on paljon.

5. Ne ovet auki niinku olis jo! Jossain jo on - täällä ja täällä ainakin - paljon useammissa pitäisi olla. Vaikka yritän niin en vaan keksi vahvempaa symbolista ja konkreettista viestiä siitä, että kirkkoon saa tulla ja kirkko on ihmisiä ja elämää ja arkea varten eikä toisin päin. Ja esimerkiksi urut kiinnostaa aika monia ihmisiä, miten mahdollisimman monilla olis mahdollisuus päästä niitä katsomaan ja kokeilemaan?

Kuudes, seitsemäs ja vaikka kahdeksas idea tulee sulta! Mikä olisi sinun mielestä kaikkein hulluin mahdollinen juttu, mitä kirkkorakennuksessa voisi tehdä? Onko juttuja, joita siellä ei saa tehdä? Minullakin on todennäköisesti rajoja, mutta jotenkin tosi vaikea sanottaa ja perustella niitä. Yritän joskus ja mietin, mistä ne tulee.

Mitä vanhempi kirkko, sen tukevammin on yleensä penkit pultattu maahan, mutta uusimmat alkaa olla jo lähes poikkeuksetta tehty niin, että mahdollisuus on isoon avoimeen tilaan. Valo on usein tärkeä ja näyttävä juttu niissä. Sen takia minun tämän hetkinen lempparikirkko Suomessa on Jyväskylän Kuokkalan kirkko

Niin kuin Toimitus kysymyksessään sanoi – ”kirkontilathan ovat ihan superkauniita usein”. Käy vaikka katsomassa.

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Nimimerkki Voima tuumaili, että olemme varmasti kuulleet jos jonkinlaista todistusta siitä, että Jumala on olemassa. Kyllä, olemme. Todella.

Tämä ei ehkä mene täysin kategoriaan Jumalan olemassa olo (olen aiemminkin pohtinut jossain kirjoituksessa, että Jumalan olemassa olo ei ole minulle mielekäs kysymys lainkaan, koska se, että uskoo Jumalaan, Jumalan olemiseen, Jumalan olemassa olemiseen, on kaikki jotain niin abstraktia, ettei sitä voi käsitellä ontologian diskurssin ehdoilla.)

Mutta mutta, asiaan! Minä marssin teologiseen tiedekuntaan taustalla, johon ei kuulunut Jumalasta puhuminen. Jumalaan ei yksinkertaisesti viitattu minun elämässäni missään yhteydessä.

Teologisen tiedekunnan uumenissa sain oppia siihen, että ihmisillä on myös taustoja, joissa Jumalasta puhutaan luontevasti, se on osa arkea, sillä selitetään kokemuksia, asioissa nähdään yhteys Jumalaan.

Yksi, minkä muistan tarkasti, oli kuulemani keskustelu teologisen kirjastossa. Mies avautui tuttavalleen siitä, miten ei osaa tulkita naista, jota on tapaillut. Mies selitti pitkät pätkät heidän tavastaan kommunikoida, ja miten suhde on edennyt. Tuttava kuunteli kärsivällisesti ja monologin päätyttyä vastasi: ”Kuule, mun on pakko nyt kertoa, että Jumala kertoi minulle, että se nainen ei ole oikea sinulle.” Mies katsoi hämmentyneenä ja totesi: ”Aijaa.” Sen enempää en keskustelusta kuullut.

Parisuhdeneuvoja Jumalalta, sweet.

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Kiitos Mahdoton Nainen pohdinnoistasi.

Toivot meidän pohtivat kirkon ja valiton suhdetta ja sitä, pitäisiko kirkko ja valtio erottaa entistä enemmän toisistaan. Kysyt myös

Mitä kirkolle tapahtuisi jos uskonnon (tai uskontojen) roolia yhteiskunnassa rajattaisiin entistä tarkemmin?

 

Yritän vastata omalta osaltani ja toivottavasti keskustelu blogissa jatkuu.

 

Kirkkokuntaa, johon kuuluu kansan enemmistö tai jolla on lakiin perustuva erityisasema, tavataan kutsua kansankirkoksi. Meillä niitä on kaksi, luterilainen ja ortodoksinen, tosin termi kansankirkko mieltyy enemmistöstatuksen vuoksi lähinnä luterilaiseen kirkkoon.

Sekä evankelis-luterilaisella että ortodoksisella kirkolla on julkisyhteisön asema. Ne perivät jäseniltään kirkollisveroa, joka kannetaan verotuksen yhteydessä. Kirkkojen toimielimien päätöksistä voi nostaa kanteen yleisissä hallintotuomioistuimissa. Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa on myös valtioneuvoston määräämä edustaja, kenttäpiispa ja saamelaiskäräjien valitsema saamelaisedustaja

Kirkkolaissa säädetään myös, että Suomen armeijassa voi olla sotilaspappeja ja vankiloissa vankilapappeja

Kirkkojen ja uskontojen asemaa koskevia tai niihin liittyviä säännöksiä on useissa muissakin laeissa:

  • Valtio tilittää eduskunnan päätöksellä yhteisöverosta 1,75 % luterilaiselle kirkolle.
  • Kirkko täydentää ja käyttää jäsentensä osalta väestötietojärjestelmää liittyen kirkollistoimituksiin.
  • Hautaustoimilain mukaan yleisiä hautausmaita ylläpitävät evankelisluterilaiset seurakunnat, joskin hautausmaita voivat periaatteessa ylläpitää myös valtio, kunta, kuntayhtymä, ortodoksinen seurakunta, uskonnollinen yhdyskunta tai muu rekisteröity yhteisö tai säätiö[
  • Kouluissa annetaan uskonnonopetusta pääsääntöisesti sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Myös vähemmistöuskontokuntiin kuuluville voidaan järjestää heidän uskontonsa mukaista opetusta. Uskontokuntiin kuulumattomille järjestetään elämänkatsomustiedon opetusta
  • Helsingin ja Joensuun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa on teologinen tiedekunta. Nämä ovat valtion ylläpitämiä.
  • Suomen evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla sekä rekisteröidyillä uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus vihkiä avioliittoon.
  • Kirkolliset juhlapäivät on määritelty kirkkolaissa. Ne ovat yleisiä vapaapäiviä, ja työaikalaki asettaa rajoituksia sille, millä ehdoilla työtä saadaan teettää kirkollisina juhlapäivinä,jota paitsi niitä koskevia säännöksiä on eräissä muissakin muissakin laeissa
  • Tuomiokapituleilla ja ortodoksisella kirkollishallituksella on oikeus liputtaa valtiolipulla[

 

.Kansankirkon alle sanan varsinaisessa merkityksessä mahtuu koko kansa mielipiteineen. Jos haluamme edelleen säilyttää kansankirkon, meidän on siedettävä toistemme erilaisuutta ja olla tekemisissä yhä enemmän toisinajattelevien ja uskovien kanssa.  Sehän on tätä aikaa yhteiskunnassa ja perheissäkin. Moninaisuus ja moniäänisyys on jokapaikassa.

Mutta tarvitsemmeko me enää tällaista kansankirkkoinstituutiota? Ja jos niin mihin me sitä tarvitsemme? Kirkon pappina ja perhe- ja parisuhdetyön asiantuntijana olen jäävi vastaamaan. Minusta me tarvitsemme  sitä yhä (koska olen tottunut niin ajattelemaan ja kyllä, tottunut siihen, että kirkossa on paljon työntekijöitä ja rahaakin vielä).

 

. Jos luovumme kansankirkosta, joudumme vähentämään rutkasti laajaa, ammattitaitoista ja monipuolista työtä lasten, nuorten ja perheiden hyväksi. Lähes ilmaisten toimintojen alasajaminen ei olisi kansallemme hyväksi. Ehkä. Puhumattakaan, mikä merkitys uskontakasvatuksella on meille eri vaiheissa eläville. Mitä jos ei olisikaan nuorisotyönohjaajaa tai pappia tai diakonia, jonka luokse voi mutkattomasti mennä pohtimaan kaikkea, mitä mieleen juolahtaa?

 

Yksi tärkeä näkökulma kansankirkon olemassaolon oikeutukseen on mielestäni se, että enemmistökirkko (sellainen maltillinen ja paikoin ärsyttävänkin hidasliikkeinen, järkevä ja harkitseva kuin Suomen ev.lut.kirkko) voi omalla olemassaolollaan ylläpitää uskontojen ja eri kristillisten suuntausten välistä rauhaa välistä rauhaa. Nykyinen evankelisluterilaisuus Suomessa ajaa myös vähemmistökirkkojen ja sen jäsenten oikeutta harjoittaa uskontoaan, pitää siis muidenkin puolia ja edistää uskontojen välistä dialogia. Mitä tapahtuisi, jos tällaista enemmistökirkkoa ei olisi? En usko, että me edes Suomessa olisimme niin matlillisen järkeviä että sulassa sovussa haluaisimme eri tavoin uskovia pitää samanarvoisina samoine etuineen. Ettei kukaan yrittäisi ajaa toista ryhmittymää alemmaksi.  Mikäli kansankirkko puretaan, tarvittaisiin joku toinen instituutio, jokin ulkopuolinen taho huolehtimaan uskontorauhasta ja uskontojen välisestä dialogista.

En väitä, etteikö sellaista tahoa löytyisi. Varmasti. En satavarmasti voi tietenkään väittää, että kansankirkosta luopuminen olisi vain haitaksi. Kriisi se olisi ennen kaikkea ev.lut.kirkolle. Mutta kriisi on aina sekä uhka että mahdollisuus. Uudessa tilanteessa pitäisi löytää uusia tapoja olla kirkkona olemassa. Ja niitä taatusti löytyisi. Uskon lähde Jumalahan on Luoja, siis luovuuden lähde. Luova Jumala varmasti liikuttaisi luovia jäseniään uudenlaiseen tapaan harjoittaa hengellisyyttä.

Elämme muutoksen aikaa kirkossa. Henk. koht. olen sitä mieltä, että ev.lut. kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan ja kaikki vihkimiset toimitettaisiin maistraatissa. Sitten kirkko/papit voisivat siunata avioliiton vihkineitä kirkossa. Tämä olisi jokin ratkaisu myös siihen, ettei suuri osa kristityistä hyväksy avioliiton vihkimistä samaa sukupuolta olevien kesken. Jos ei olisi vihkioikeutta, papit voisivat sopia kuka siunaa homopareja ja kuka ei.  Näin jokaisella  papilla olisi oikeus kuunnella omantuntonsa ääntä.

Mitä kirkolle tapahtuisi jos uskonnon (tai uskontojen) roolia yhteiskunnassa rajattaisiin entistä tarkemmin on mielenkiintoinen kysymys. Voi vain arvailla. Yleensähän kielletty ja rajoitettu alkaa kiinnostaa ainakin osaa ihmisistä enemmän kuin itsestäänselvä asia kuten vaikkapa vanhemmilta peritty kirkkoon kuuluminen. Ehkäpä ihmisten sisäinen usko voimistuisi? Tulisi jopa herätystä? Sellaista, että ollaan vahvemmin kiinni kirkossa ja samalla lähimmäisten auttamisessa?  Ja sitähän on parhaillaan meneillään jo. Uudenlaista yhteisöllisyyden kaipuuta ja löytymistä tapahtuu jo

 

Ja ihmisten on perusteltava itselleen ja toisilleen kirkkoon kuulumisensa ja kuulumattomuutensa..  Ja se on mielestäni hyvä. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jokaisen olisi hyvä itse miettiä, mihin haluaa kuulua ja miksi.

 

  • Minna T.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Heta Margareta/Viinillä antoi minulle aiheen luukun numero 13 tekstiin. Hän pohtii miten ateistin tulisi käyttäytyä uskonnollisissa seremonioissa, kun ei tunnu luontevalta ristiä käsiä ja ryhtyä muiden mukana lausumaan Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan.

Minä olen monesti miettinyt samaa ollessani vieraana toisten uskontojen seremonioissa tai ihan vaan turistina heidän pyhissä paikoissaan. Toissa viikolla osallistuin hindulaisuudesta polveutuneen Brahma Kumaris liikkeen meditaatiohetkeen. Minut oli kutsuttu vieraaksi heidän uusiin tiloihinsa Helsingissä. Hiljentymishetkeä johti Intiasta tullut hengellinen opettaja. Aluksi mietin mielessäni, että voi ei, onko tapana olla silmät kiinni vai silmät auki, entä jos minulla pääsee aivastus ja pilaan kaiken pyhyyden ja onko epäkunnioittavaa heitä kohtaan, jos laitan kädet ristiin, koska se on minulle luontevaa, mutta heidän perinteeseensä se ei kuulu.

Arvelen, että se miksi moni ateisti vastoin vakaumustaan ristii kätensä kesähäissä Suomessa johtuu siitä, että kristillinen perinne on edes jonkun sukulaisen tai ystävän kautta tuttu. Mutta moni ateisti Suomessa ei heittäytyisi muiden mukana polvilleen Mekkaan päin. Ja jos heittäytyisi, sitä saatettaisiin pitää kornina. Uskontunnustukseen liittymistä ei, koska jos sen osaa kerran ulkoa on oletettavaa, että on joku menneisyyden tuntuma kristilliseen perinteeseen. 

Joitakin vuosia sitten olin Istanbulissa mieheni kanssa. Menimme tutustumaan Siniseen moskeijaan, joka suuri moskeija kaupungissa ja siksi merkittävä turistinähtävyys. Moskeijan pihalla olevissa ohjeissa ilmoitettiin, että sisälle ei saa mennä kengät jalassa ja naisilla tulee olla hiukset peitettynä huivilla. Kun pääsimme sisälle moskeijaan, edessämme eräs turistinainen riisui huivinsa ja hulmuutteli hiuksiaan villisti hänen miehensä ottaessa videolle tapahtuman. Moskeijan henkilökunta ei puuttunut tilanteeseen, mutta he katsoivat pitkään huoahtaen tuota näytelmää. Itse tunsin suurta myötähäpeää siitä, että jonkun on tieten tahtoen häpäistävä se, mikä toisille on pyhää.

Aitoa dialogia toisten uskontojen, vakaumusten ja näkemysten kanssa ei synny, jos emme rohkeasti edusta omaamme ja ole kiinnostuneita siitä, mitä toiset edustavat. Ei kannata tehdä kaverin kirkkohäistä itselleen pakkopullaa lausumalla uskontunnusta, jos ei siltä tunnu. Mutta en pidä kohteliaana myöskään sitä, että alleviivaten korostamme omaa vakaumustamme toisen perinteen juhlissa vain ilmoittaaksemme, että minähän en muuten usko siihen mihin te. Minun mielestäni olisi esimerkiksi ollut moukkamaista huudella isoon ääneen aamen ateistiystäväni häiden lopuksi maistraatissa. Tärkeintä on kunnioittaa sitä mikä toisille on pyhää, vaikka vain olemalla hiljaa toisten pyhän äärellä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?


 

Pari sannaa halusi tietää millaista uskontodialogia tai käytännön yhteistyötä on evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen islamilaisten yhteisöjen välillä.

Uskontodialogia käydään ainakin Uskontodialogikahviloiden merkeissä Helsingissä. Edellinen tapaaminen oli eilen. Näiden tapaamisen ja oikeastaan kaiken uskontodialogin taustalla on ajatus paremmasta toisen ymmärtämisestä ja sen myötä paremmin toimivasta rinnakkainelosta. Kukaan ei käännytä ketään eikä tapaamisten tarkoituksena ole sulauttaa uskontoja yhdeksi. Kirkko ja kaupunki -lehden jutussa dialogitapaamisista kerrotaan näin: 

"Tarvitsemme toimintaa, joka opettaa kunnioittamaan ihmisiä yksilöinä ja näkemään erilaisuuden rikkautena. Aloimme kokoontua säännöllisesti tukeaksemme yhdessä toinen toisiamme." (...) Tapaamisiin on tähän mennessä osallistunut muslimeja, buddhalaisia, kristittyjä ja agnostikkoja. Ensi vuonna mukaan on tulossa myös hinduja. Dialogitoimintaa järjestävät yhteistyössä Suomen islamilainen neuvosto, Suomen rauhanliitto, Uskot ilman rajoja ja Helsingin seurakuntayhtymä.

 

Facebookissa toimii aktiivinen keskusteluryhmä Muslimien ja kristittyjen välinen vapaa vuoropuhelu. Ryhmässä on useampia pappeja, kuten esimerkiksi meidän blogin Minna J., mutta se ei ole kirkon alaista toimintaa. Ryhmästä voisi olla ammatillista hyötyä myös sinulle, rakas joulukalenteriluukun kysymyksen esittäjä. :) Keskustelu ryhmässä käydään suomeksi, mikä rajoittaa varmasti monien maahanmuuttajamuslimien osallistumista. Vieraalla kielellä kirjoittaminen kun on ainakin minulle paljon vaikeampaa kuin sillä puhuminen. 

 

Muutama vuosi sitten piispa Irja Askola kysyttäessä totesi, että muslimit voisivat käyttää seurakuntien tiloja, koska kristinuskoon kuuluu vieraanvaraisuus ja sydämen aukaiseminen muukalaiselle. Hän lisäsi, että tietyt pyhät toimitukset pitäisi tietysti miettiä erikseen. Ajatus ei saanut kannatusta seurakunnissa eikä myöskään muslimit itse ole kysyneet kirkon tiloja käyttöönsä. Ehkä tulevaisuudessa sekin päivä tulee, että tyhjenevissä seurakuntien tiloissa nähdään muslimien rukoushuoneita. Minua se ei haittaisi. Rakastan minareeteista kuuluvaa rukouskutsua yhtä paljon kuin kirkon kellojen moukunaa. 

 

Pari sannaa teki myös jatkokysymyksen, että miten keskustelua ja yhteistyötä pitäisi tai voisi kehittää. Itse näkisin mielelläni uskontodialogikahvilatyyppisen toiminnan leviävän myös muualle Suomeen ja laajenevan esimerkiksi yhteisiksi elokuvailloiksi, joissa katsottaisiin joku aiheeseen liittyvä elokuva, josta sitten keskusteltaisiin. Minua kiinnostaisi kovasti myös tutustua Suomessa asuviin feministimuslimeihin. Parhaita uskontodialogisia kohtaamisia elämässäni on ollut turkkilaisten feministimuslimiystävieni kanssa mielenosoitukseen osallistuminen. Osoitimme mieltä paitsi naisten, myös seksuaalivähemmistöjen ja kurdien oikeuksien puolesta Turkissa. Kaikki kaikkea yhdessä sulassa sovussa kymmenien mellakkapoliisien ympäröimänä.

 

Minua mietityttää kotona olevat maahanmuuttajanaiset ja näistä erityisesti somalit, sillä heihin olen jonkin verran tutustunut. Heidän yhteiskuntaan integroitumisensa on yleensä hitaampaa ja hankalampaa kuin kodin ulkopuolella aktiivisemmin liikkuvien miesten tai lasten. Seurakuntien perhekerhot olisivat toimiva konsepti somaliäitien tavata suomalaisia edes jossain määrin samankaltaisen elämäntilanteen jakavia ihmisiä. Muslimit myös olisivat tervetulleita seurakuntien kerhoihin, mutta he kokevat itse mahdottomaksi osallistua toisen uskontokunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Ymmärrettävää sekin, vaikka perhekerhojen kristillisyys ei itsestä tunnu mitenkään päällekäyvältä.  

 

Kaipaisin vielä uskontodialogia enemmän tilanteita, joissa eri uskoiset ihmiset kohtaisivat muun kuin uskonnon tai uskontokeskustelun merkeissä. Ihan vain kohtaisivat. Mikä tahansa todellinen dialogi on paremman maailman rakentamista: minulle mitä suurimmassa määrin hengellistä harjoitusta. 

 

- Mirka Maaria

(Kuvapari ei liity sinällään aiheeseen eli Suomessa käytävään uskontodialogiin, mutta siinä näkyy toisen ihmisen uskonnon arvostaminen kirkkaammin kuin missään.)
 

Share
Ladataan...

Pages