Ladataan...
Oisko tulta?

Jumalanpalvelusten suhteen olen muuttunut. Ennen kävin niissä kuullakseni hyviä saarnoja.  Olin kova opponoimaan papin puhetapaa ja sitä, oliko hänellä tähdellistä sanottavaa. Usein petyin. Odotin jotain uutta oivallusta.

Opponointi edellä tuli osallistuttua messuihin varmaan siksi että olen niin paljon halunnut muuttaa kirkkoa nykyaikaisemmaksi ja  houkuttelevammaksi. Sitten oli pakko myöntää, etten itsekään aina keksi mitään uutta sanottavaa. Eivätkä kaikki uudistukset ole hvyäksi.

Sanoma on vanha. Ja kantaa juuri siksi.

On ollut pakko oppia hyväksymään kirkon ja kollegoiden vajavaisuuksia. Ja mikä vaikeinta: omia vajavaisuuksia. Ehkä olen myös väsähtänyt uudistuksiin.

Tänään mietin, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Eihän kirkon tehtävä ole olla cool. Paavali opettaa Jeesuksen seuraajia elämään kristillisesti.  Galatalaiskirjeen kuudennen luvun toisessa jakeessa hän huudahtaa kesken kaiken: ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain”

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia. Niitä pitäisi uskaltaa tehdä enemmän. No, uudistusyritykset ovat tätä, tehdään vaikka voi mennä pieleen.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Missään muualla eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut  eivät ole yhtä paljon samalla viivalla. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen.

Siksi nykyisin minusta on tullut ehtoollisfani. Messussa se on minulle kokokohta. Usein siellä pöydässä tai juuri sieltä noustessani olen saanut kokea, että taakat on otettu pois. On kevyempi olla. Mieleen tulee vuosien takainen sairaalasielunhoidon harjoittelujakso. Sinä kesänä sain ensimmäistä kertaa jakaa itsenäisesti ehtoollista potilaille. Eräs pitkäaikaispotilas psykiatriselta osastolta kertoi minulle pitkin kesää: "Kuule, sen jälkeen kun sä annoit mulle sitä ehtoollista, mulla on ollu paljon kevyempi olla".

Tänään olen menossa nauttimaan Herran Pyhää ehtoollista Pop- messuun Töölön kirkkoon klo 18.00. Menen sinne juuri myös siksi, että saan ehtoollisen lisäksi nauttia sellaisesta musiikista, josta itse pidän. Ja tiedän, että näen siellä myös tuttuja. Messu ruokkii myös sosiaalisia tarpeitani. Onhan siellä myös jatkot, jossa ehdin ehkä jutella jonkun kanssa. Ja saan pientä purtavaa. Myös muuta kuin leipää ja viiniä.

 

- Minna T.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Jokin aika sitten pastori Hanna Paavilainen kirjoitti Vantaan Lauri-lehdessä kokeneensa ulkopuolisuutta ja vierautta kirkossa ulkomailla käydessään. Juhlavuus ja kullatut kalusteet eivät koskettaneet. Itselleni tuli mieleen aivan päinvastainen kokemus Australiasta, enkä puhu nyt surffi-kirkosta tai videoscreeneistä ja bändeistä suurilla lavoilla, vaikka niitäkin ihmettelin. Parhaiten jäi mieleeni vaatimaton ja rähjäinen kirkko Melbournessa.

Sen oli perustanut Pastori John Smith. Hänellä oli jumalanpalveluksessa nahkarotsi ja hän kuului itse perustamaansa moottoripyöräkerhoon nimeltä God’s Squad eli Jumalan joukkio. Hän selitti meille, että hänen seurakuntansa ihmiset eivät koe olevansa tervetulleita hienoihin kirkkoihin. Kirkko oli kerrostalon alakerrassa. Kesken jumalanpalveluksen pidettin tupakkatauko, jotta ihmisten olisi helpompi keskittyä messuun. Lopuksi tarjottiin lounas. Seurakunnan jäsenet olivat ihmisiä, joiden elämä ei ollut mennyt hyvin ja suunnitellusti. Oli paljon huume- ja alkoholiriippuvuutta, köyhyyttä ja yksinäisyyttä.

Minulle jäi tuosta kirkosta mieleen kolme asiaa. Ensimmäiseksi, tupakkatauko kädenojennuksena ihmisiä kohtaan. Toiseksi, nainen, jolla oli mukanaan noin kymmenen rottaa. Ne kurkistelivat hänen takkinsa suurista taskuista. Ja kolmanneksi, pastori John Smith, joka soitti saarnansa päätteeksi Stingin laulun “Fragile”.

Kirkossa puhutaan ristin tiestä. Se tarkoittaa luopumista omasta hyvästä toisen hyvän tähden ja rakkauden tähden. Tuo kokemus sai minut miettimään, mikä on olennaista. Kuinka paljon olemme valmiit tekemään yhden ihmisen hyväksi, että hän saisi kokea olevansa tärkeä, että hän tuntisi olevansa rakastettu? Tämä on suuri kysymys kristitylle, kirkolle. Suuri kysymys minulle ja sinulle. Jokainen tarvitsee joskus sitä, että joku tulee meitä vastaan juuri siihen paikkaan ja elämäntilanteeseen, jossa olemme ja etsii meidät sieltä, minne elämä on heitellyt.

Laulun Fragile kertosäkeen sanat menevät näin suomeksi:
Uudelleen ja uudelleen sade putoaa maahan kuin kyyneleet putoaisivat tähdestä.
Uudelleen ja uudelleen sade kertoo meille kuinka hauraita olemmekaan.

-Katja-Maaria
Kuva: Pekka Kaskinen

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?


Mitä yhteistä on pienillä lapsilla ja uuteen paikkaan matkustamisella? -- Ne molemmat saavat minut meditatiiviseen tilaan. 

 

No, meditatiivinen on ehkä turhan vahvasti ilmaistu, mutta levolliseksi ne tekevät. Ne vaativat olemaan läsnä juuri siinä hetkessä. Lapset tekevät sen sekä omalla esimerkillään että tarpeillaan, jotka ovat aina preesenssissä. Lasten kanssa ei ole tulevaa eikä mennyttä, koska kaikki aika menee sen hetken huoltoon ja ihmettelyyn. Sulaudun lapseen ja saan hetken rauhan itseltäni.

 

Myös uuteen paikkaan ja etenkin vieraaseen kulttuuriin matkustaessa saa pysähtyä perusasioiden äärelle. Mistä ruokaa, missä nukun, missä vessa, mitä tuo kyltti tarkoittaa, missä olen juuri nyt. Tykkään matkustaa Matkustan reppumeiningillä ja pienellä budjetilla, joten yöpaikka, ateria tai seuraava siirtyminen ei ole koskaan kovin paljon aiemmin selvillä. Mieleni rauhoittuu, kun sen on koko kapasiteetillaan ratkaistavia asioita, jotka ovat ratkaistavissa. En pääse murehtimaan mennyttä tai huolehtimaan tulevasta. En ehdi hävetä, tuntea syyllisyyttä tai pelätä. Samoin vaellukset ja askeettinen mökkielämä tuovat levon. Niissä tulen osaksi luontoa ja rauhoitun. 

 

Tiedän siis mitkä ovat minun avaimeni mielenrauhaan. Harmi vain, että en voi olla koko ajan matkoilla eikä minulla voi olla aina pieniä lapsia. (Voi myös olla, ettei ne loputtomiin toistettuina toimisikaan.) Mutta koska tiedän toimivat välineet kohti onnellista elämää, voisi luulla, että pystyn saavuttamaan päämäärän myös muuten. 

(Kuva: Minna J.)
 

Ehkä voin muuttaa mökille korpeen joskus myöhemmin. Nyt tyydyn Pikku-Huopalahteen ja Minnan ihanien lasten seuraan.

 

Onko sinulla erityisiä tapoja, jotka auttavat rauhoittumaan? Se kaikkein ilmeisin eli meditaatio on to do -listallani, mutta ainakin vielä se saa vain selkäni kipeäksi. Onko vielä jotain muita?

 

- Mirka Maaria

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Sairasvuode

Vuosi sitten elin ehkä materiaalisesti riisutuinta elämää koskaan. Olin juuri saapunut Nepaliin, tavarani olivat jääneet jonnekin välille Ulan Bator – Peking – Kunming – Kathmandu. Olin juuri saapunut arkeen, johon ei kuulunut lämmin suihku, lämmitys tai 24 tuntia vuorokaudessa juokseva vesi. Siihen kuului kaksi kertaa päivässä sama ruoka, käsinpestävät pyykit ja noin kolmekymmentä tavaraa, jotka minulla oli käsimatkatavaroissa.

Lentoyhtiöiden asiakaspalvelut vastailivat (minusta) erittäin epäsäännöllisesti ja epäjohdonmukaisesti, eikä minkäänlaista varmuutta tavaroiden sijainnista tai saapumisesta osattu sanoa, syy oli milloin minussa, milloin missäkin lentokentässä.

Viikon puhelinselvittelyiden jälkeen lähdimme lentoyhtiön toimistoon. Etsimme sitä jonkin aikaa perinteiseen tapaan ihmisiltä kysellen ja lopulta päädyimme rakennukseen, jonka kaksi alinta kerrosta oli tukirakenteita lukuun ottamatta purettu. Toimisto sijaitsi kolmannessa kerroksessa, jota parhaillaan purettiin. Ymmärrät varmaan, jos sanon, että luottamukseni tavaroiden saapumiseen ei ollut kovin suuri.

Opin ja opettelin pyytämään apua, siinä oli tekemistä. Samaan syssyyn sairastin sen ensimmäisen, ainoan ja viimeisen kunnon vatsataudin ja olin neljä päivää vaakatasossa, silloin sitä apua vasta tarvittiinkin.

 

Lainahöyhenissä

Älä nyt väärin ymmärrä - se oli aika hyvää aikaa. Olin ensinnäkin onnellinen perille pääsystä. Monivuotinen haaveeni oli toteutunut mitä kauniimmalla tavalla. Nukuin myös uskomattoman pitkiä ja syviä yöunia kutiavista ötököistä huolimatta. Pankkikorttini jäi pankkiautomaattiin, mutta toinen toimi. Tuhosimme kolme sim-korttia, ennen kuin saimme toimivan sellaisen puhelimeeni, se ei kuulemma haitannut ketään.

Minulla oli silti kaikkea tarpeeksi, koska ympärilläni oli. En edes tiedä, kuinka monen ihmisen vaatteita lainasin, keneltä milloinkin lainasin peittoa tai tyynyä tai sängynlaitaa. Lahjaksi silloin saatu yöpaita on edelleen käytössä.

Tuo vuodentakainen aika on jäänyt vahvasti mieleeni siitä, että miten hyvä laitetaan kiertämään. Palveluksia on niin vaikea tasata, mahdotonta yrittää laskea ja antaa takaisin toiselle yhtä paljon. Helpompi on jättää laskematta, antaa avun tulla, ottaa sen vastaan niin kuin osaa ja laittaa eteenpäin kun ja jos on mahdollisuus. Epätasapaino on ehkä sen ainoa varma ominaisuus, eikä sen kanssa ole aina helppo elää. Onneksi saa aina silti haaveilla siitä, että hyvä kiertämällä edes joskus kohtaisi niitä, jotka sen minulle antoivat.

Tavarani tulivat juuri kun oloni parani, erityisen iloinen olin kamerasta ja astmalääkkeistä. Pankkikortin sain takaisin, puhelin ja vatsa toimivat hienosti koko loppuajan. Lahjat eivät loppuneet siihen yöpaitaan eikä tavaroiden saapumiseen, enkä minä osannut koskaan oikein sanoa, kuinka ihmeelliseltä se tilan, tavaroiden ja arjen jakaminen tuntui. Minä silti yritin jotakin siitä ajatuksesta säilyttää mukanani ja avata sitä ihmisille ympärilläni nyt.

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Viime viikolla kirjoitin siitä, kuinka majoitan väliaikaisesti asunnottoman norjalaisen opiskelijan. Kallion seurakunta on ollut järjestämässä kyseistä Sohvalle Stadiin -kamppista nyt syksyllä samoin kuin Toisenlainen hiihtoloma -kamppista kevättalvella, jossa majoitettiin asunnottomia. Kun Toisenlaisesta hiihtolomasta kerrottiin Kirkon omalla Kirkko Suomessa -Facebook-sivulla, alkoi kommentteja sadella.

Kommenttikentässä jotkut viisaat kristityt (kutsun heitä viisaiksi kristityiksi erotuksena tyhmistä kristityistä) taivastelivat, että ei ikinä luottaisi asunnotonta luokseen, ja että tyhmiä ovat, jotka moiseen ryhtyvät, ja että vain itseään voi syyttää, kun tulee ryöstetyksi ja raiskatuksi. Uskallan veikata, että nämä viisaat kristityt jouluisin kyynelehtivät liikutuksesta kirkossa sitä, kuinka monen ovenkolkutuksen ja torjunnan jälkeen joku tarjosi tallinsa raskaana olevalle pariskunnalle, joka siellä karsinoiden välissä sitten synnytti heidän vapahtajansa.

Samat viisaat kristityt todennäköisesti huokailevat ihastuksesta, kun heidän vapahtajastaan kerrotaan evankeliumiteksteissä, että hän kierteli asunnottomana vieraiden majapaikka-anteliaisuuden varassa sekä aterioi ja vietti aikaansa sen maailman pohjasakan kanssa. Niin kaunista, ei kohdannut toista ihmistä ennakkoluulot vaan mahdollisuudet edellä.

Maria Pettersson kirjoitti osittain samasta ilmiöstä, tyhmästä auttamisesta, sunnuntaina. Autetaan väärin, itsekkäästi tai väärää kohdetta, se on kaikki tyhmää auttamista myös hänen lukemiensa nettikommentaattorien viisauksien mukaan. Jos itselle tulee hyvä mieli auttamisesta, se on väärin autettu. Jos auttaminen ei korjaa kokonaan perimmäisiä yhteiskunnallisia rakenteita ongelman takana, auttaminen on ihan helvetin tyhmää ja turhaa. Jos auttaa norjalaista opiskelijaa, niin onhan meillä suomalaisiakin asunnottomia, joita pitäisi auttaa! Jep, tyhmää, autoin väärin.

Mutta nyt seuraa paras osuus, oi viisaat kristityt: teidän Kristuksenne oli tyhmä. Hän oli mäntti, naiivi ja auttoi väärin, ei viisas kuten te. Todennäköisesti sen tyhmyyden tähden hän ansaitsikin tulla väkivaltaisesti tapetuksi. Sillä jos tekee sosiokulttuurisesti epäkonventionaalisia asioita, ottaa riskin ja luottaa toiseen ihmiseen, niin on tyhmä ja voi syyttää vain itseään, kun sitten kärsii seurauksista. Jeesus oli tyhmä. Urpo. Spede. Imbesilli. Ei todellakaan penaalin terävin kynä.

En tyhmyydessäni pärjää mitenkään Jeesukselle, mutta yritän viedä vastaisuudessa tyhmyyttäni pidemmälle.

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 

Istun sohvalla ja kuuntelen.   Yksi ystävistäni on sairastunut masennukseen (sain häneltä luvan mainita tästä).  Se ei tavallaan ole yllättävää, vuosittain Suomessa jää sairaseläkkeelle 4 500 masennusdiagnoosilla. Niin, että eihän sen nyt pitäisi olla yllätys, että sairaus voi iskeä kehen vain.  Ja silti se on yllättävää. Niin iloinen ja reipas ja hauska ja selvinnyt nelikymppiseksi asti ilman masennusta. Tai ehkä oikeastaan ilman diagnoosia.

Masennuslääkkeitä syö 428 000 suomalaista. Ne ovatkin olleet kovasti keskustelun alla, että auttavatko ne vai kroonistavat masennuksen.

Sitä ystävänikin nyt pohtii, että pitäisikö aloittaa lääkkeet vai jättää aloittamatta. En osaa sanoa, enkä uskalla sanoa oikein mitään lääkkeistä. Enhän ole lääkkeiden asiantuntija, enkä psykiatri. Olen kyllä havainnut, että parin muun ystävän kohdalla ne ovat auttaneet tarttumaan elämään. Jaksavat tehdä muutakin kuin nukkua. Ovat niiden voimalla jaksaneet aloittaa terapian. Terapia ei auta liian huonossa kunnossa olevaa.

Yhtäkkiä hän alkaa itkeä. ”Älä pelästy, tällaista tää nyt on, itken välillä ilman syytä”.  En pelästy,  sitä paitsi onhan hänellä syy, jos sellainen nyt itkuun tarvitaan.  Mutta masennus haastaa myös ystävyyssuhteet. Oikeastaan kaikki suhteet. Sitä ystävänikin nyt pelkää:  ”kenelle voi kertoa”. Ei haluaisi olla rasitteena. Kuinka paljon sairaudesta saa puhua.  Toiset pelästyvät eivätkä halua kuin iloisia ystäviä. Jotkut masentuneet eivät kerro sairaudestaan kenellekään. Ystävä kuitenkin auttaisi parantumaan. Että tietäisi olevansa jollekin olemassa. Vaikka siltä ei tuntuisikaan, mutta järjen tasolla tietäisi. Voisi vaikka puhua ääneen itselle: "Onhan minulla se ja se ystävänä, hänkin välittää, ei ole unohtanut".

Myötätunnon merkityksestä kirjoitti Mirka Maaria täällä toissapäivänä. Minulle ystävyydessä on ehkä kaikista tärkeintä myötätunto. Minun olisi vaikea olla sellaisen ystävä, joka ei osaa suhtautua pettymyksiini ja vastoinkäymisiini. Siksi aina iloiset ihmiset ovat vähän myös epäilyttäviä. Siis sellaiset tekoiloiset. Naamion takana voi olla paljon kohtaamattomuutta oman sisimmän kanssa.

Eräs vakavasta masennuksesta selvinnyt ystäväni on monta kertaa sanonut, että masennus on ollut parasta hänen elämässään. Lause tällaisenaan tuntuu nyt sairastuneen  korvissa ironialta, mutta toivottavasti se antaa toivoa. Masennus pakotti hänet pysähtymään.  Kohtaamaan oman sisimmän. Kaikki turha jäi.  Myös tietyt ihmiset. Kaikki eivät jaksaneet pysyä kyydissä. Mutta hänen perustansa on nyt jotenkin vahvempi.

Mitä masentuneen kanssa voi sitten tehdä? Tai mitä pitäisi sanoa? Välttämättä ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Olla vain.  Ei kannata sanoa, että ”minä ymmärrän miltä sinusta tuntuu”. Ei voi täysin ymmärtää. Mutta voi vaikka istua vieressä ja lukea kirjaa. Kunhan ei hylkää. Lupaa ajatella tai kantaa rukouksin.

Raitis ilma tekee hyvää. Kävimme kävelyllä, vaikka hän ei olisi ensin jaksanut. Mutta koska oli upea ilma, oli helpompi lähteä.  Loppukesän auringon valo on aivan erityisen kaunista. Näimme lintujen kokoontuvan parviksi.  Syysmuutto on edessä.

Ihmistenkin pitäisi kokoontua enemmän parviksi ja ”lentää” yhdessä. Pidetään toisistamme huolta!

 

  • Minna T.
  • Kuva: Minna T. (kuvassa esiintyvät henkilöt eivät liity kirjoituksen teemaan, ystävyyteen kylläkin)
  •  
  • Täällä Miia Moisio kertoo, miten selvisi masennuksesta.
Share
Ladataan...

Pages