Ladataan...
Oisko tulta?

Lumoudun pääsiäisenä ihmiskohtaloista. Ihmisistä, jotka tekevät  yksilöllisiä valintojaan siinä samalla, kun Jumala toteuttaa suurta suunnitelmaansa.   

Juudas on hahmoista kiehtovin. Hänet on kuvattu usein vihuliaiseksi tummaksi hahmoksi, josta jo kaukaa näkee, että hänellä on pahat mielessään.

No mutta... illallisella Jeesus pudottaa yllättäen pöytään faktan, että yksi ystäväjoukosta vetääkin maton alta tältä kaikelta, jonka parissa yhdessä on uurastettu. Miten sitten tarina ei kerrokaan siitä, että sormella osoitettiin sitä luihua tyyppiä, vaan sen sijaan Jeesuksen kaverit kyselivät, että ei se kai vaan ole minä?

Juudas on petturuuden perikuva ja kaikkien negatiivisten kielikuvien isä.  Tämä kertoo ihmisten maailmasta, jossa syyllinen on löydyttävä ja syyllinen on aina paha sekä syyllinen on tunnistettavissa.  Lasten piirrettyjen asetelmat toistavat myös tätä maailmankuvaa. Pahan ilkikurinen virne paljastaa pahat aikeet.

Millainen maailmankuva tällaisesta syntyy? Entä mitä sitten, kun tunnistaakin sisällään pahan ajatuksen? Sen voi itsestään nihtää ja kieltää, mutta kuinka kauan? Miten pelottavien ajatustensa kanssa voi elää? Pettymyksen, kateuden tai vihan?  Kertooko siitä kukaan? Varsinkin, kun pahoja ajatuksia on vain pahoilla ihmisillä.

Siksipä pysähdynkin Juudaksen kohdalla miettimään sitä, miksi hän myi aatteensa kolikoista?  Ahneus ja puhdas pahuus on selitys, joka ulkoistaa meidät hänen kohtalostaan pois. Paha, jonka tunnistamme ja pystymme osoittamaan ulkopuolelta sormella. Paha, jota meissä niin hyvissä ei ole.  

Mitä jos mietittäisiin, mikä Juudasta satutti? Mikä oli hänen roolinsa ryhmädynamiikassa? Mikä hänelle ei avautunut niin kuin muille?  Mihin hän pettyi ja miksi hän ei voinut sanoa sitä ääneen? Tiesikö hän sitä itsekään?

Ehkä Juudaksen tarinan loppu, kuolema oman käden kautta, kertoo tarinan lohduttomasta ihmiskohtalosta. Sisäisestä pahasta olosta, jota ei ole myöntänyt itselleen, saati lähipiirilleen. Pahasta, jota ei tunnista ulkomuodosta, vaan joka on jossain syvällä ihmisen sisällä. Tunteista, joille pitäisi antaa tilaa olla olemassa, niin etteivät ne ota meistä yllättäen valtaa, kun kasvamme aikuisiksi.

-Ulla O.
 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Minä olen aina tuntenut suurta myötätuntoa Pietaria kohtaan. Pietarin kertomus lohduttaa minua. Hän vaikuttaa niin inhimilliseltä, niin tavalliselta. Minä ajattelen, että Pietari olisi mies, jolla on vakosamettihousut ja Jokapoika-paita. Sellainen mies joka laittaa talvipakkasilla pitkät kalsarit. Mies jonka hiukset harvenevat päälaelta. Mies joka ilahtuu, kun hänen vaimonsa on tehnyt parempaa iltapalaa. Sellainen ihan tavallinen mies.

Kalamies Pietari oli. Hän istui toisten miesten kanssa usein päivän päätteeksi iltanuotiolla jutustelemassa. He paistoivat saaliikseen saamaansa kalaa ja nauroivat. Sellaisia asioita kalastusporukassa tehdään. Tavallisten miesten asioita. Tai naisten.

Mutta tavallinen Pietari on myös siinä, että hänen puheensa olivat välillä suuremmat kuin teot. Minun puheeni ovat välillä suuremmat kuin teot. Seurassa on helppo paukutella henkseleitä, mutta tosi paikan tullen, minä en aina uskallakaan olla sanojeni mittainen.

Pietari tuli tunnetuksi siitä, että hän vakuutti pääsiäisen alla Jeesukselle, että hän antaa vaikka henkensä Jeesuksen puolesta. Mutta Jeesus tiesi, että kysyttäessä Pietari kieltäisi tuntevansa Jeesusta. ”Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.” Kukon lauluun Pietari sitten havahtuu ja tajuaa juuri sanoneensa kolmelle eri ihmiselle, ettei hän tunne Jeesusta. Kerrotaan, että sen ymmärrettyään Pietari itki.

Pietarin ystävä kuoli ristillä ja Pietari ei päässyt pyytämään anteeksi. Hän tiesi, että on pettänyt ystävän ja hän tiesi, että ystävä tiesi hänen pettäneen. Pietarin lohduton itku on monelle meistä tuttua. Miten minä saan korjattua kaiken, minkä itsekkyydessäni särjin?

Pietarille käy myöhemmin hyvin. Hän hyppää vaatteet päällä veneestä veteen, kun näkee Jeesuksen vastarannalla. Sekin on niin inhimillistä. Innostuksissaan hypätä järveen kuin pikku poika ja kuvitella, että uimalla olisi nopeampaa vastarannalla kuin veneellä. Sitten Pietari saa sanoa kolmesti, että rakastaa Jeesusta. Mies jonka oli vaikea uskoa Jeesukseen, mies joka kielsi Jeesuksen, ihan tavallinen mies sai Jeesukselta luottamustehtävän. Minäkin riitän, ihan tavallisena naisena.

Nanna H.

Kuva: Matteus Pentti

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Pilatus yritti selvitä kiperästä tilanteesta käsipesulla,
kun häntä vaadittiin tuomitsemaan syytöntä.

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi millään.
Syyllisyys, syyttömyys, armo ja oikeudenmukaisuus
menevät mielessä helposti sekaisin.

Armo ei ole sitä, että syytön ja oikein toiminut pääsee pälkähästä,
se on oikeudenmukaisuutta. Armo on sitä, että syyllinen vapautetaan.
Epäoikeudenmukaista, eikö!

...entä kuinka löytää voimia armoon silloin,
kun toimii itse itsensä syyttäjänä, ja tietää oman syyllisyytensä?

 

***

Matteuksen aiemmat sarjakuvat

www.matteuspentti.com © Matteus Pentti 2013
www.facebook.com/penanpoika

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Alkaneella hiljaisella viikolla palstallamme pohditaan viikon tapahtumia eläytymällä Raamatun pääsiäiskertomusten henkilöiden osaan. Ensimmäisenä vuorossa on vaatimattomasti Jeesus!

Moni unohtaa, että Jeesus ei koskaan ollut kristitty, hän oli kuolemaansa asti juutalainen ja juhli pääsiäistä juutalaisena eli Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Siihen kuului happamattoman leivän syöminen, pääsiäislampaan teurastus ja Jerusalemiin juhlimaan meneminen.

Jeesus oli noin 30-vuotias viimeisenä vuotenaan. Ihan tavallinen kolmekymppinen juutalainen, kuten minä olen nyt ihan tavallinen kolmekymppinen kristitty. Eikä meistä kumpikaan ole ihan tavallinen. Jeesuksen erityisyys oli siinä, että hän oli yhtäaikaa jumala ja ihminen. Minun erityisyyteni...no, ne tietävät, ketkä erityisyyden minussa näkevät.

Mitä Jeesus mahtoi miettiä viimeisenä pääsiäisenään? Miltä hänestä tuntui mennä Jerusalmiin tietäen kuolevansa, kun hän ehkä aiemmin lapsuudessaankin oli käynyt siellä pääsiäisen aikaan juhlimassa?

Minä mietin tänä vuonna pääsiäisen lähestyessä, kuinka lapsuuden ilot ovat jääneet vain muistoiksi aikuisen vastuun ja velvollisuuksien tieltä. Kuinka monesta ennen niin iloa tuottavasta asiasta on tullutkin niin raskas. PMMP:n biisin sanoin:

Ja miten kävikään että lapsuus se vain loppui. Se mihin häviää, minkä hetken jälkeen hukkui?

Tätäkö on loppuelämäni, vastuu toisen perään? Saanko koskaan enää kokea sitä vapautta ja riemua, jota lapsena koin?

Kokiko Jeesus ihmisen pelon silloin ensimmäistä kertaa, kun hän rukoili Getsemanen puutarhassa, että Jumala ottaisi pois sen vastuun, mikä hänellä oli? Miettikö Jeesus, että tällaiseltako ihmisestä tuntuu, tällaista on tulla hylätyksi, tällaista on odottaa kuolemaa, joka tulee jokaisen kohdalle? Ymmärsikö Jumala silloin, kuinka kauheaa on olla ihminen? Järkyttyikö hän?

Minä ajattelen sitä, miten kovasti sattuu, kun joku minulle rakas kääntää selkänsä. Miten paljon toisen hyväksyntä merkitsee, ja kuitenkaan kaikkien hyväksyntää ei saa. On oltava oma itsensä, yritettävä kunnioittaa muiden rajoja ja tyydyttävä siihen, että joskus minun ja toisen rajat eivät kohtaa, ne ovat vain törmäyskurssilla.

On todettava, että elämästä jää sellaiset ihmiset, joiden seurassa en saa olla minä, ja jotka kokevat, että he eivät saa olla minun seurassani omia itsejään. Miksi ei löydetä kompromissia, jossa molemmat saavat olla edes riittävästi oma itse? Jaksan ikuisena optimistina uskoa siihen kompromissiin, mutta kompromissiakaan en tee yksin, tarvitsen siihenkin sen toisen. Älä käännä minulle selkääsi, tule vastaan, tehdään kompromissi.

Minua ja Jeesusta yhdistää ihmisyys. Ihmisyys on rajallista. Jumalalla ei ole inhimillisiä rajoja, mutta Jeesuksella oli. Ihmisen rajoissa hänen piti kohdata elämä, astua pois lapsuudesta, huomata, ettei kaikki pitäneet hänestä, olla rehellinen itselleen, kantaa vastuu siitä asiasta, minkä hän vastuukseen koki, tuntea pelkoa, kipua, kärsimystä. Kaikki se on osa ihmiselämää, sitä vaikeaa puolta.

Ihan tavallisia ja erityisiä kolmekymppisiä, minä nyt ja Jeesus viimeisenä pääsiäisenään – samat inhimilliset tunnekokemukset luopumisesta ja kärsimisestä. Sellaisen minä haluaisin Jumalan olevan – joku, joka osaa eläytyä minunkin osaani etenkin vaikeina hetkinä.

Hemuli

Kuvitus on Matteus Pentin käsialaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Loikoilen parhaillaan pallomeressä Viking Gabriellalla –  mielikuvissani siis. Oikeasti katselen lasteni iloa. Mutta polskisin mielelläni itsekin värikkäiden pallojen seassa.  Oikeastihan kaikki sellainen kiva on vain lapsille. Kerran vuosia sitten sukelsin pallojen sekaan, kun paikalla ei ollut yhtään lasta ja pallomeri oli juuri menossa kiinni. Pallot kannattelivat minua ja tunsin oloni turvalliseksi ja hauskaksi. Lisäksi jouduin tekemään jonkin verran työtä päästäkseni eteenpäin. Ehdin nauttia tästä onnesta n. viisi minuuttia. Sitten paikalle tuli vartija ja pyysi minua poistumaan tai tulisi vaikeuksia.

Moiseen laittomuuteen en ole senkoommin syyllistynyt. Siitä taitaa olla kaksikymmentä vuotta aikaa. Muistelen sitä mielelläni.

Sillä verukkeella, että olen äiti, saan nykyään tehdä monenlaista hauskaa, kuten pelleillä uima-altaassa tai riehua pulkkamäessä. Liikaa ei tietysti saisi riehua tai pitää  lystiä. Liiallinen hauskuus on jotenkin paheksuttavaa ja lapsellista. Minä kannan mielelläni sellaista paheksuttavaa lapsellisen leimaa.

En ymmärrä, miksi yleisesti ottaen aikuisille tarjotan lähinnä asiallista ohjelmatarjontaa, joka ruokkii älyä (esim. seurakunnissa ja erilaisten järjestöjen tarjonta on pääosin asiapainotteista). Ikään kuin tarve leikkiä ja hullutella olisi jäänyt lapsuuteen ja nuoruuteen.  Täällä risteilyllä taas on vähän sellainen henki, että aikuiset voivat hullutella vain alkoholin vaikutuksen alaisina. Moni muuten ihan viksu ja osaava aikuinen perustelee hölmöyksiään väitteellä ”no mä olin niin kännissä”. Sittenkö se vastuu häviää kun juo muutaman? 

Peräänkuulutan siis aikuisillekin suunnattua hölmöilyohjelmaa raivoraittiina ja hyvällä omallatunnolla. Aikuisten pallomeret kuuluvat tähän konseptiin.

Tässä epätäydellisessä maailmassa täytyy toistaiseksi tyytyä tutkimaan ohjelmatarjontaa, jonka ensisijaiseen kohderyhmään en kuulu. Huomasin, että Lastenkeskuksen ylläpitämälle  lastenkirkko.fi –sivustolle on avattu uusi Seikkailukirkko. 

Tänään siellä   käynnistyy pääsiäismunajahti, jossa etsitään kirjaimia ja muodostetaan sanoja. Inspiroivaa.  Oikealla salasanalla pääsee vierailemaan Lastenkirkon pääsiäishuoneissa. Pääsiäismuniin kätketty salasana avaa pääsyn huoneesta toiseen. Lapsille tietysti ensisijaisesti suunnattu tämäkin kivuus, muttei meiltä aikuisilta kuitenkaan pääsy kielletty :)

 

Minna T.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, että olisit ihmissuhteissasi jonkinlaisella esiintymislavalla, toivomassa että saat luotua toisille itsestäsi positiivisen kuvan ja pidettyä sen yllä? Parhaimmillaankin jää kuitenkin tyhjä olo.

Yksinäisyyttä voi olla monenlaista. Sellaistakin, että pitää ympärillään jonkinlaista kuilua, jonka yli ei pääse koskettamaan. Korkeintaan lähetetään viestejä etänä. Silloin voi jumahtaa helposti hallittavaan mutta kylmäksi jättävään asemaan.

Itselleni oli joskus tärkeä oivallus, että todellinen ihmissuhde ja aito yhteys on kuitenkin jotain muuta. Silloin saa kertoa mitä oikeasti tuntee ja ajattelee, mikä sattuu ja minkä kanssa taistelee. Mitä pelkää. Saa jakaa ja kuunnella. Voi olla olemassa ja auki, ilman naamiota.

Se on ruokaa ja vahviketta olemassaololle, se on silta tuon yksinäisyyden kuilun yli. Voi olla vaikeaa alkaa avata omaa yksinäisyyttään. Mitä siitä seuraa, saanko vain uuden syyn pystyttää entistä vahvemmat muurit?

Joskus sillanrakentamisen ulos omalta turvavyöhykkeeltä voi aloittaa vaikka tuntemattoman, vaitiolovelvollisen kanssa. On niin paljon parempaa tulla hyväksytyksi omana itsenään kuin vaikkapa ihailluksi kaukaa. Naamio on helppo kiillottaa, mutta vapauttavampaa on sen murtuminen. Edes joskus, jonkun kanssa.

Ps. 139: 11-12 Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

-Katja-Maaria
Kuva: Mirva Koivukangas

Share
Ladataan...

Pages