Ladataan...
Oisko tulta?



Blogissa on ollut menneellä viikolla teemana kirjoittaa omaa hengellistä elämänkertaa. Hyppään tässä kesken sijaistamaan ja ajattelin kirjoittaa aiheesta itsekin. Minulla on laukussani pieniä post-it lappuja ajatuksistani, mutta kaiken muutti tämänpäiväinen blogistien tapaaminen. Tapaamisessamme oli erilaisia kirjoitusharjoituksia. Yksi niistä oli sellainen, jossa kaikki kirjoittivat kolme riviä paperille. Viimeinen riveistä jätettiin paperiin näkyviin ja seuraava jatkoi samaa tarinaa kolmella rivillä.

Minusta nämä tällaiset alitajunnan tuotteet ovat jänniä. Kolmeen riviin tulee ajatuksia, joita ei ole niin tarkkaan punninnut, käynyt läpi ja harkinnut. Silti ne muodostavat jotain uutta, ehkä jotain tuttuakin. Tällä kertaa, oikeastaan tietämättäni, minun kolmesta rivistä alkanut osaksi salattu jatkotarina jollain tavalla kertoo minun hengellisestä tiestäni.

"Minkälainen päivä tänään oli? Sellainen, että tapaa vanhoja tuttuja kasvoja, mutta päähän tuleekin aivan uusia ajatuksia. Uudet ajatukset tuntuvat lahjalta. Minäkö? Minustako nämä ovat peräisin? Onko sisälläni tällainenkin maailma?

Joskus pohdin, että minkälaiset ajatukset ovat sallittuja? Onko paha ihminen, jos ajattelee pahoja asioita purkaakseen itseään? Ajatusten virta on kuin akun purkua.

Moni pelkää ajatuksiaan ja uimme niitä pakoon jatkuvassa viriketulvassa. Mutta mitä jos ajatukset ovat kuin unia, minusta lähtöisin? Niin onko silloin mitään järkeä yrittää muodostaa käsitystä todellisuudesta? Käsitykseni totuudesta on vain heijastuma siitä mitä itse olen. Kuinka tyhjää kaikki voikaan olla. Millään ei ole mitään merkitystä. Kukaan eikä mikään liikauta minussa mitään. Ei ole rakkautta, mutta toivoa, onko sitä?"

Tässähän sitä ollaan. Kaikista mahdollisista ajatuksista huolimatta. I tell you, toivoa, on sitä!

Ulla O. & Oisko tulta -blogistit + kirjoitusope

P.s. Siitä toivosta, mihin olen päätynyt ja miksi hengellisissä pohdinnoissani, voit myös kuunnella lisää Ylen Areenasta.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 

Luin viime viikolla Helsingin Sanomien artikkelia Sri Lankan tamileista,  joiden perustama yritys huolehtii pääkaupunkiseudun linja-autojen pesusta öisin. Artikkelissa kerrottiin kuinka iso osa työntekijöistä oli tullut Suomeen laittomasti, lähtenyt olosuhteiden pakottamana salaa ja valtavalla riskillä kohti jotain käsittämättömän tuntematonta.

Luin tätä artikkelia Sri Lankalaisessa hostellissa, jonka olin varannut etukäteen netin kautta. Kaupungissa, josta olin kuullut veljeltäni, joka oli ollut siellä muutamaa kuukautta aiemmin. Lähdin siitä kohta rannalle, jossa minua odotti surffiopettaja ja (myöhemmin sain huomata) jalkani pahemman kerran polttava aurinko.

Löysin itseni kysymästä, mikä ihmeen oikeus minulla on nostaa opintolainaa ja mennä ja tutustua maailman suurisydämisimpiin ihmisiin, päästä heidän kotiinsa vierailulle ja syömään? Mikä oikeus minulla on lomailla? Mikä oikeus minulla on lähteä ja palata, olla lähtemättä tai olla palaamatta?

"Minä kaipaan ja himoan vapautta,
vaikken tiedä mitä se on.
Sitä että menee yöksi aina samaan paikkaan
vai että on juureton?" 

Vapaudesta - Kerkko Koskinen Kollektiivi.

Näitä minä pyörittelen aina silloin tällöin. Joskus tuntuu että ei ole oikeutta, on mahdollisuus.  Mikä oikeus minulla sitten on näihin mahdollisuuksiini? Vähentäisikö maailman epätasa-arvoisuutta se, että minä jättäisin mahdollisuuksiani käyttämättä? Onko mahdollisuuksien käyttäminen oikeutetumpaa jos tiedostaa niiden ainutlaatuisuuden? En voi sanoa, että en olisi tehnyt itse mitään niiden eteen, mutta sen kyllä sanon, että en ole tehnyt mitään ratkaisevan tärkeää.

En voinut vaikuttaa siihen, että synnyin Suomeen. En voinut vaikuttaa siihen, että synnyin terveenä ja olen välttynyt vakavammilta sairauksilta ja onnettomuuksilta. Olen käynyt elämäm kovaa koulua, mutta minulla on ollut pohja, joka on vakuuttanut minut siitä, että riskinottaminen kannattaa ja minulla on aina paikka, jonne palata. Että olen saanut ja minulle on tarjottu töitä, päässyt kouluun ja saanut rauhassa opiskella alaa, joka kiinnostaa ja tehdä sivupolkuja alueille, jotka kiinnostavat.

Kathmandun lentokentältä lähtee päivittäin tuhansia töihin ulkomaille.

Yksi isoimmista kysymyksistäni on siis se, että onko minulla oikeutta matkustaa? Toisinaan perustelen itselleni matkustamista melkein velvollisuutena. Yleisesti ottaen kun minulle tärkeä arvo on lisätä maailmanlaajuista ihmisten välistä yhteisymmärrystä. Siinä ihmisten kohtaaminen on olennaisen tärkeää. Jos olet käynyt jossain maassa, seuraat todennäköisesti paljon tiiviimmin sitä maata koskevia uutisia. Puhut niistä ja ehkä toimit tai kehotat muita toimimaan jos kyseistä maata koettelee esimerkiksi jokin kriisi. Ja totta on, että matkustaa voi monella tavalla. Kiinnittää huomiota paikallisiin olosuhteisiin, kysellä asioiden ja tapojen alkuperää, yrittää kuluttaa eettisesti tuotettuja tuotteita ja palveluja.

Vastuuta ja huolta on helppo kasvattaa tiedon myötä. Tieto voi myös lamaannuttaa ja kääntyä näin itseään vastaan. Ei ole aina helppoa antaa itselleen lupaa levätä, mutta se helpottuu kun muistaa, että se yleensä lisää toimintakykyä. Toisinaan huomaan ajattelevani, että elämä on sitä täydempää, mitä enemmän teen. Se on aika vaativa ja syyllistävä tapa arvottaa elämän laatua.

Meistä jokainen on elämässä kiinni niin omalla tavallaan, aina ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millainen se tapa on tai miten sitä voisi muuttaa. Toivottavasti sinun tavassasi ja elämässäsi on jotain, joka näyttää sinulle jotain kaunista - edes vähän edes joka päivä.

- Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Jumala loi ihmisen kuvakseen.
Ja jokainen ihminen on minulle peili, joka heijastaa minulle kuvaa Jumalasta.

 

Sarjamme blogistiemme henkilökohtaisista hengellisistä elämänkerroista jatkuu.

Meillä ei kotona koskaan puhuttu uskonnoista, Jumalasta tai jumalista. Setäni on pappi, mutta tuskin tunnen häntä, koska se puoli sukuani on aina asunut Pohjois-Suomessa ja minä etelässä. Lapin mummilta tuli lapsuudessa joka joulu kortti, jossa värisevällä käsialalla toivotettiin Jumalan siunausta. Minua se puistatti. Koko uskonto jumalineen näyttäytyi pelottavana ja vieraana minulle, en ymmärtänyt ihmisiä, jotka uskoivat Jumalaan.

Kolmannella luokalla kouluumme tuli Hanna, jonka isä oli jonkinlainen vapaan seurakunnan saarnaaja. Hanna oli minusta lapsellinen, koska tykkäsi edelleen kolmannella luokalla vaaleanpunaisesta, mikä minusta kuului ekaluokkalaisille. Kiusasin Hannaa siitä. Kiusaaminen loppui lyhyeen, kun Hanna kerran välitunnilla minun taas ilkeillessäni kysyi suoraan: "Miksi sä olet mulle niin ilkeä?" Se pysäytti minut täysin. Mikä rohkeus nostaa asia esiin tuosta vaan, kaikkien kuullen. Sen jälkeen Hannasta tuli yksi parhaista kavereistani. Hannan isä oli pelottava, hän suuttui helposti ja vaikutti ankaralta. Äiti oli sen sijaan mukava. Joskus Hannan luona oli vieraita, jotka puhuivat Jumalasta, jälkeenpäin ajatellen melko karismaattiseen sävyyn. Minua puistatti taas, mutta Hanna oli huippu, joten en antanut sen häiritä.

Hannakin uskoi Jumalaan. Hiillostin häntä sitä useasti, että uskoiko hän esimerkiksi Raamatun luomiskertomukseen ihan kirjaimellisesti. Hanna sanoi uskovansa. Tivasin häneltä, että miten hän selittää dinosaurukset, joista ei Raamatussa mainita, joiden luita on kuitenkin löytynyt. Hanna ei osannut vastata ja koin tyytyväisenä älyllistä ylemmyyttä.

15-vuotiaana minä menin rippikouluun, vaikka tiesin, että 18-vuotiaana eroan kirkosta. Kovalla kapinamielellä lähdin rippileirille, jossa minun aivojani ei pestäisi. Kapinaan asennoituneen pettymys oli suuri, kun kukaan ei yrittänytkään aivopesua suorittaa, vaan seurakunnan työntekijät olivat mukavia ja vastasivat asiallisesti kaikkiin kysymyksiini. Minua ei heitetty ulos leiriltä, vaikka käyttäydyin ajoittain huonosti. Minuun suhtauduttiin vakavasti. Olin aina ollut kova kyseenalaistamaan asioita, totuttuja käytöntöjä ja traditioita. Ala-asteelta asti opettaja oli kutsunut minua sen takia näsäviisaaksi ja torunut siitä, että keskeytin opetuksen kysymyksilläni. En ymmärtänyt, mistä minua syytettiin, minä olin vain utelias ja halusin tietää ja ymmärtää. Ala-asteella en edes tiennyt, mitä näsäviisas tarkoittaa. Rippileirillä minun kyseenalaistamiseeni ja uteliaisuuteeni suhtauduttiin tervetulleena. Rippipappini oli sanonut vanhemmilleni, että näillä on todella ajatteleva ja älykäs lapsi. Että minua ei toruttukaan jatkuvasta inttämisestäni ja kyseenalaistamisestani vaan sanottiin älykkääksi.

Jatkoin isoskoulutukseen. Nuoriso-ohjaajat ja papit olivat aikuisia, joiden kanssa ensimmäisen kerran koin tulevani ymmärretyksi. Minua kuunneltiin ja minusta välitettiin. Minulle asetettiin rajoja, mutta kehotettiin myös venyttämään niitä. Eikä kukaan heistä ollut mikään uskovainen minun mielestäni. Hiljalleen aloin tajuta, että uskovainen oli oma mielikuvani, jota ei ollut ehkä olemassa ollenkaan.

En minä koskaan uskonut Jumalaan enkä tullut uskoon. Pitkän ajan myötä, hitaasti, minuun hiipi kokemus, että Jumalaan uskovat ihmiset ovat uskoneet minuun. He ovat aiheuttaneet minussa puistatusta, kunnioitusta, luottamusta, pelkoa, ihailua, saaneet minut katsomaan peiliin, jossa olen nähnyt kiusaajan, ylimielisen ja ennakkoluuloisen ja toisaalta saaneet minut tuntemaan itseni kunnioitetuksi, fiksuksi ja arvokkaaksi juuri niine ominaisuuksineni, joiden kanssa on ollut vaikeuksia yleensä sopeutua. Ne ihmiset ovat kasvattaneet minua, pakottaneet minut omaehtoisesti kyseenalaistamaan omat ajattelu- ja toimintamallini. Se kokemus on minulle jumalallista, ja ajattelen sen kumpuavan Jumalasta.

Edelleen minulle on vaikea uskoa Jumalaan, mutta haluan uskoa. Minun on myös vaikea sanoa, että minä uskon tai haluan uskoa Jumalaan, koska se saattaa herättää samanlaista puistatusta ja mielikuvia muissa niin kuin se aiheutti minussa ennen. Enkä minä ole kyseenalaistamista lopettanut. Kyseenalaistaminen, epäily, on uskoni ja epäuskoni ehto.

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Blogikavereiden hengellisiä elämäkertoja on ollut tällä viikolla hienoa lukea. Nyt vuoro osui minulle:

Asumme punaisessa tiilitalossa, jonka vieressä on autotalli ja sen vieressä toinen omakotitalo, joka on oikeasti kirkko. Paikka on Melbourne, Australia. Kirkossa kokoontuu Australiassa asuvia suomalaisia luterilaisia kristittyjä. Minä olen nelivuotias, ja tuossa kirkossa isäni on töissä ja käyn siellä joka sunnuntai. Kun tulee mollivoittoinen virsi, juoksen itkien kirkkosalista ulos. Yleensä kioskiin, josta saa Sisu-pastilleja. Miksi pitää laulaa surullisia lauluja?

Kotona mietin, että on hienoa kun Jeesus, lasten ystävä on niin lähellä. Makaan sohvalla ja nostan käden kohti kattoa. Pohdin, että tarttuukohan Jeesus siihen aina kun nostan käteni. Täytyykin muistaa aina välillä nostaa käsi, ajattelen.

Ehkä kymmenvuotiaana olen Suomessa ja laskeutumassa kotona betoniportaita alas kellariin kun yhtäkkiä pysähdyn vähän huolissani. Rukoilen: “Jumala, kun minä kasvan ja minusta tulee nuori ja joskus varmaan niin tyhmä etten enää usko sinuun niin pidäthän minusta silti huolen?” Sitten jatkan matkaani alas. Enempää en voi asian hyväksi tehdä.

Olisi elämä helpompaa kun ei uskoisi, siitä on enemmän harmia kuin iloa. Jumala on hiljaa mutta kristityn leima tuntuu loistavan minusta kauas ja erottaa minut ikätovereistani nuorena. Mitä minun pitäisi valita? Jos olet olemassa Jumala, niin näytä se minulle jotenkin.
Lepään puuta vasten enkä osaa selittää miten, mutta minut ympäröi rauha. Sinä päivänä sitä ei läpäise se mikä ennen sattui. Olen turvassa, kaikki on hyvin ja ennen kaikkea, en ole yksin.

Löydän hengelliset kirjat ja kristillisen mystiikan helmet. Mitä ne ihmiset ovat löytäneet?  Olen koko ajan löytämäisilläni jotakin ja yritän enemmän. Lopulta huomaan, että vaatimalla itseltäni en pääse eteenpäin. Minulla ei ole viisautta tuomita itseäni sen enempää kuin muitakaan.
 Usko on jotain muuta. Olen tuntemattoman edessä, kirjoitan auki rauhattomia hengenvetojani. Olen pitkällä matkalla, jolle ei oikein löydy sanoja.

Kuluu vuosia ja menen yliopistoon. Pappisvihkimystä jännitin etukäteen ja olin varma että hetki on tunnepitoinen kaiken jälkeen. Loppujen lopuksi olo on rauhallinen. Tavallinen. Ja on edelleen.

-Katja-Maaria

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

https://www.youtube.com/watch?v=Xi557TMssE8&index=8&list=PL2CF0390049EC6B25

 

Ystäväni on nimennyt meidän uskonnollisen ajattelumme "vuotavan perälaudan teologiaksi". Itse kutsun sitä myös "irtipäästämisen teologiaksi". Se menee suunnilleen niin kuin musiikkivideolla näkyy. Ajetaan pitkin elämäntietä, annetaan kaiken tippua pois kyydistä mikä on tippuakseen ja lopulta katsotaan onko kyydissä enää mitään eli tutkaillaan, uskotaanko mihinkään. 

 

Minulle iski pienoinen kriisi, kun aloin hahmotella tällä viikolla blogissamme teemana olevaa hengellistä elämäkertaa, sillä olen kertonut kaiken ja vähän ylimääräistä jo aiemmin. Olen käsitellyt lestadiolaista taustaani, siitä johtuvaa toiseuden kokemusta ja toisen osaan asettumisen merkityksellisyyttä uskonnollisessa ajattelussani. Suhteestani seurakuntaan tai ylipäänsä hengelliseen yhteisöön olen kirjoittanut täällä ja käsitystäni omatunnosta olen purkanut täällä. Olen pohtinut myös henkilöhistoriani synnyttämää moraalikoodistoa ja sen muuttumista. Jumalasuhteestani puhun täällä ja uskosta lahjana ja lahjasta syntyvänä tekona täällä. Jotakin olennaista hengellisestä tiestäni löytyy ehkä myös tästä ja tästä kirjoituksessa. Kattavin kuvaus uskostani lienee kuitenkin tekstissä Mahdoton uskoa.

 

Tiivistettynä voin kertoa teille, jotka ette jaksaneet avata saati lukea kaikkia vanhoja jaarituksiani, että irtipäästämisen teologiassa kyse on siitä, että ei pidä kiinni enää mistään. En pitele kiinni yhteydestä, seurakunnasta tai kirkosta. En tietyistä, joustamattomista moraalikäsityksistä tai uskontunnustuksista. En Jeesuksesta enkä Jumalasta. Seison käsiä riiputtaen ja kämmenet avoimena. Minä vain olen. Ja katso, ihme! Minussa on silti luottamus kuin Jumalan kosketus. Se on vastaanotettua uskoa, armoa, joka ei ole minun sanoittamaani, määrittämääni tai kiinnipitelemääni. Se on olemuksellisesti minussa kuin punainen väri on sekoitettuna sinisessä tehden siitä violetin.

 

Koska minun ei tarvitse tarrata uskoon ovat käteni vapaat palvelemaan muita. Voin elää uskon todeksi rakastamalla teoin koko Jumalan maailmaa. 

 Love, Mirka Maaria

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Istuin tänään sukulaisten kahvipöydässä. Raskaassa hiljaisuudessa isovanhemmiltani peritty käkikello tikitti ja jokainen meistä taatusti kysyi mielessään miten olemme päätyneet tänään tähän, tosin eri syistä. Heidän poikansa oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen muutamaa viikko aiemmin. Minä olin se paikalle pyydetty pappi, joka pitää tavata, kun joku kuolee.

Jos hengellisen matkani piirtäisi kartalle se olisi yhtä sotkua. Jumalan löytänyt rippikoululainen ei aavistanut pienintäkään osaa siitä, mikä olisi edessä. Hetkittäin tuolla matkalla on ollut kirkkaita hetkiä. Ainakin muutama, ainakin vähän kirkkaampi.. 

Mutta nuoren läheisen hautauskeskustelu ei ole se hetki. Tuntuu, ettei niin suureen suruun ole mitään vastauksia tai sanoja, edelleenkään. Ainut mikä on muuttunut on se, että tiedän ettei se haittaa. Se, etten ymmärrä miksi, ei haittaa. Se, etten pysty ihmeisiin, ei haittaa.

Minulla on rohkeutta kohdata järjetön suru ja maailman epäreiluus ilman selityksiä tai valmiita vastauksia. Ja sen täytyy olla yksi etappi tällä hengellisellä matkalla. Aika paljon kovaa koulua se onkin vaatinut. Täytyy toivoa, että jatkossa opin helpommin.

Minna J.  (tällä viikolla muutkin täällä kirjoittaa hengellisestä matkastaan jotain, kannattaa lukea)

PS. Huomasittehan että Puutalobaby:ssä ja FitFashionin Too Big to Be Me:ssä on lähdetty mukaan Ekopaastoon. Tulkaa kaikki mukaan!

Share
Ladataan...

Pages