Ladataan...
Oisko tulta?

Laulu väittää, että tunnemme ystävän siitä, että vaikeuksien kohdatessa hän jää edelleen vierelle. Luin kirjoituksen Ranskan kenties tunnetuimmasta papista abbé Pierrestä ja hänen ystävästään filosofi Roger Garaudysta. Vanhoilla päivillään Roger Garaudy kääntyi muslimiksi ja kirjoitti juutalaisvastaisen kirjan, jossa hän väitti historiankirjoituksen toisesta maailmansodasta olleen valhetta. Kirjaa kavahtivat muslimiyhteisötkin, mutta vielä enemmän tietysti juutalaisjärjestöt. He nostivat oikeusjutun Garaudya vastaan. Pastori Pierre sanoi julkisesti, että hän on eri mieltä ystävänsä kanssa, mutta ystävästään hän ei siltikään luovu. Rakastetun pastori Pierren lausunnosta nousi Ranskassa kenties suurempi kohu kuin itse antisemitistisestä kirjasta. Miksi abbé Pierre ei irtisanoudu ystävästään?

Hyvän ystävän kerrotaan tekevän ihmisen onnellisemmaksi, syvällä ystävyydellä tiedetään olevan jopa terveysvaikutuksia, niin ruumiin kuin mielenterveyden kannalta. En tiedä mitä ystävän rinnalle jääminen tarkoitti abbé Pierren mielenterveyden kohdalla. Ainakin hän joutui pakenemaan Italiaan luostariin ollakseen piilossa aiheutunutta kohua.

Minulla on joitakin hyviä ystäviä, sellaisia parhaita ystäviä. Ystävyyssuhteet on enimmäkseen solmittu jo ihan pienenä. Ensimmäinen alle vuoden ikäisenä. Sen ikäisten ystävyys on toki enimmäkseen suostumusta jakaa leluja. Ystäviksi meille valikoituu tutkimusten mukaan yleensä ihmisiä, joilla on samanlaiset taustat. Ihminen voi kuulemma ylläpitää edes jollainlailla kaverillisia välejä maksimissaan 150 ihmisen kanssa. En tiedä millä mittareilla tähän lukuun on päädytty, mutta suurempi määrä kavereita ei ilmeisesti ole hallittavissa. Tosiystäviä meillä on vain muutamia, ehkä vain yksi.

Jompikumpi iltapäivälehti kirjoitti ystävyydestä eri-ikäisenä. Puhetta oli myös siitä, mihin ystävyys on katkennut. Alakouluikäisten ja seniorien kommentit ystävyydestä olivat monelta osin samanlaisia. Ystävän seurassa saa olla oma itsensä. Ystävä ei kiusaa, vaikka kertoisi hänelle salaisimmatkin asiat. Ystävä puolustaa. Muuttaminen toiselle paikkakunnalle, avioliitto, lasten syntyminen, avioero ja liika työhön keskittyminen olivat eräitä syitä ystävyyden katkeamiselle. Jotkut sanovat, että jos ystävyys katkeaa muuhun kuin kuolemaan, ei se tosiystävyyttä ollutkaan. Sanotaan myös, että naisilla on miehiä yleisemmin syvä ystävyyssuhde oman sukupuolen edustajan kanssa.

Kun muutin reilu kolme vuotta sitten Oulusta Helsinkiin uuden vuoden päivänä, itkin vuolaasti talvi-illassa, koska tuntui niin pahalta lähteä asumaan eri paikkakunnalle kuin ystävät. Se tuntuu välillä pahalta edelleen, mutta muutto ei meitä ole erottanut. On minulla sydänystävä täällä etelässäkin. Hänetkin olen tuntenut jo 31 vuotta. Tuntuu pahalta, että kaikilla ei ole omaa ystävää. Toisten ihmisten yksinäisyyden kohtaaminen on minulle työssäni yksi vaikeimmista asioista. Tai mitä on vanhuus, jos on viimeisenä jäljellä, niin kuin 92-vuotias isoäitini. Eräs vanhustyötä tekevä ihminen totesi, että vanhuudessa helpoiten erakoituvat ne, jotka eivät nuorempana ole kehittäneet sosiaalisia taitojaan.

Vaikka kuinka runolliseksi heittäytyisin, en oikein osaa kuvailla sitä, miltä ystävyys parhaimmillaan tuntuu. Olen kiitollinen ystävistäni. En minä missään kirkonmenoissa ole tuntenut olevani niin lähellä Jumalaa kuin ystävien seurassa.

Nanna H.

Kuva: Minä ja ystäväni Satu vuonna 1987. Ystävyys kesti myös minun lumipestyt farkkuni ja tarralenkkarit :)

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Olen lähdössä lokakuussa toista kertaa Taizéen. Ensimmäisen kerran olin siellä vuosi sitten kesällä. Suosittelen paikkaa jokaiselle joka kaipaa hiljaisuutta, paineetonta ympäristöä, hetkeksi yksinkertaisempaa elämää, näkökulmia ajallisiin ja ajattomiin asioihin. Kohtaamista tai omaa tilaa, inspiraatiota tai rauhaa. Kaiken hyvän lisäksi siellä oleminen on halpaa, kunhan sinne asti selviää. Annan kuvien puhua puolestaan, voit samalla kuunnella tätä soittolistaa mielestäni kauneimmista taizé-lauluista.

Lisätietoja täältä.

-Juudit

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Kun syksy taas saapuu, ja suomalaiset vetäytyvät kotiensa lämpöön iltaisin, jää yksin asuva helposti yksin. Sain idean yksinäisyyden helpottamiseen 19-vuotiaalta kaveriltani, joka asuu vielä vanhempiensa luona: koska hän haluaa välillä pois vanhempiensa nurkista, hän käy yökylässä kavereidensa luona. Mikseivät aikuiset ihmiset, jotka asuvat yksin, tekisi tätä myös? Aivan mahtavaa, aikuisten yökyläily! Enkä nyt puhu mistään seksivierailuista vaan vanhasta kunnon, lapsuudesta tutusta yökyläilystä kaverin luona. Haluan elvyttää sen!

Haluan katsoa leffaa sohvalla pyjama päällä jonkun kanssa ja mussuttaa popcornia. Haluan toivottaa jollekin hyvää yötä ennen kuin painan silmäni kiinni ja mahdollisesti kikattaa sen jälkeen vielä jollekin typerälle jutulle, joka tulee mieleen. Haluan jonkun nukkua tuhisevan vieressäni, kun yöllä havahdun unestani hetkeksi. Haluan herätä aamulla ja aloittaa päivän höpöttelemällä jonkun kanssa (vaikka olenkin arkisin aamuäreä).

Palstamme Minna J:n kanssa olemme tätä harrastaneet muutaman vuoden. Ensin Minna tarvitsi yöpaikan Helsingissä työreissuja varten. Kun hän muutti Helsinkiin, on perinne jatkunut silloin tällöin. Ei haittaa, vaikka olisi arkipäivä, yökyläily kahdella työssä käyvällä aikuisella onnistuu vallan mainiosti. Tai jos aikataulut ovat erilaiset, niin toinen voi jäädä nukkumaan.

Aikuisten yökyläilyn ei tarvitse olla sitä mahdollisimman myöhään valvomista ja mahdollisimman paljon kaiken hauskan tekemistä. Minä ja Minna olemme joskus katsoneet molemmat omilta koneiltamme eri sarjoja Netflixistä eri huoneissa. On vain ollut ihanaa, kun on ollut ystävä samojen seinien sisällä, vaikka vuorovaikutus olisikin ollut nollassa. Yökyläily voi olla vain hiljaista yhdessä olemista päivän päätteeksi, että olisi vähemmän yksinäistä. Se voi olla hengähdystauko pienten lasten vanhemmalle, kun saa lapset hoitoon tai puoliso ottaa yhdeksi illaksi vastuun lastenhoidosta. Voi laittaa ja syödä ruokaa yhdessä tai olla laittamatta ja syömättä.

Miksei yökyläily voisi olla myös tapa tutustua paremmin uudehkoon tuttavuuteen? Lapsena oli niin mutkatonta, kun leikki jonkun kanssa kerran, niin oli jo ihan luontevaa pyytää yökylään. Mikseivät aikuiset voisi tehdä näin? Aikuiset ovat liian vakavia, haluan moisen loppuvan ja tutustua uuteen kivaan tuttavaan pyjama päällä! Silloin tosin olisi kai tarpeellista olla vuorovaikutusvalmiudessa.

Aion alkaa kysellä ihmisiä mun luo yöksi. Odotan innolla kaikkia väärinkäsityksiä, joita tästä mitä ilmeisemmin seuraa!

Hemuli

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 

 Lapsuudessani ja varsinkin nuoruudessani kuulin nuo sanat usein. En koskaan saanut tietää, mitä naapurit todella meistä ja minusta ajattelivat, mutta mielessäni he kehittyivät jonkinlaisiksi valvoviksi silmiksi, joiden edessä pitäisi esittää kunnon kansalaista. Naapurit eivät saisi tietää, että olin paiskinut ovia, kuljen isän vanhoissa vaatteissa, olin jounut viinaa, minulla oli poikakaveri tai uskoin Jeesukseen julkisesti. Kaikenlainen poikkeava tai näkyvä oli siis kasvottoman naapurijoukon mielestä paheksuttavaa. Siisi vanhempieni mielestä. He yrittivät kasvattaa meistä lapsista tavallisia kunnon veronmaksajia. Ja sehän on hyvä tavoite. Ja meistä myös tuli aikuisina työssäkäyviä yksiköitä kaikista kolmesta. Vanhempani onnistuivat siis.  

Itse vanhempana mietin, olisiko samaan tavoitteeseen päässyt myös niin, ettei naapureita olisi tarvinnut niin kauheasti pelätä?

Kasvatusohjelmaanhan kuului, että naapureille saattoi kyllä  raportoida mitäänsanomattomista asioista kuten siitä, että on ilmoja pidellyt ja ollaan käyty mustikassa. Jokin normaalina pidetty sairaus sattoi kuulua myös paljastettaaviin asioihin, kuten flunssa tai vatsatauti. Masennusta ei tietenkään olisi manittu. Jos sellainen olisi osattu diagnosoida. Sellaista kuitenkin meillä esiintyi. Näin olen diagnosoinut jälkikäteen.

No se oli sitä aikaa. Nykyään kuulen harvemmin enää ihmisten käyttävän elämänsä mottona naapureille kulissien esittämistä. Mutta maine kai on keskimäärin ihmisille kuitenkin tärkeä. Minullekin, vaikka en ensisijaisesti elä naapureitani varten. Naapureita kun on niin monenlaisia. Jos kaikkia haluaisi miellyttää, pitäisi käydä kaikilta etukäteen kysymässä vaikkapa siitä, missä vaatteissa hänen mielestään minun on soveliasta kulkea. (Tosin sellainenkin kierros ovelta ovelle oisi olla kokeilemisen arvoinen psykologinen testi :))

Minulla ei ole kauhesti aikaa ja energiaa miettiä naapureitani.  Omassa elämässäni on ihan tarpeeksi pähkittävää. Kuten pian nelivuotiaassa tyttäressäni. Hän kun on samaan aikaan superherkkä ja supervoimakas. Hänen uhmakohtauksensa on noteerattu kaupassa ja puistoissa. Enimmäkseen olen saanut osakseni kannustuskatseita ja sentyyppisiä lauseita kuten "koeta kestää" ja "se menee ohi".  Mutta se on varmaa, että lapsuuteni naapurit eivät olisi tällaista hyväksyneet ja puhuttavaa olisi riittänyt :)

Tänään tein kuitenkin ensimmäistä kertaa klassisen kasvatuskikan tyttäreni kanssa julkisesti. Hän olisi puistoon päästyämme halunnut mennä vaihtamaan vaatteita toisiksi ja aloitti huutamisen ja itkemisen "Äiti, mennään vaihtamaan toiset vaatteet. Enkä mä jaksa kävellä. Ota mut syliin." Hetken mielijohteesta heittäydyin maahan ja aloin itkeä: "Minulla on ihan kamalat vaatteet, en halua olla näissä. Enkä jaksa kävellä senttiäkään. Jään tähän istumaan". Ja tämä toimi, ainakin tällä kertaa. Leia tuijotti minua ja sanoi (tosin vielä itkien): "Lopeta. Älä kiusaa minua. Äiti, nuo ihmiset tuijottaa. Et sä saa äiti kiukutella".  

Itku loppui. Mutta tahtojen taisto jatkuu. Näin helpolla kikalla en tainnut selvitä äitiyden haasteista. Tähän "äitikin kiukuttelee julkisesti tapaukseen" palataan vielä tyttäreni taholta. Olen varma siitä. Pähkittävää riittää hänelläkin.

- Minna T.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Juttelin Bassoradion Inan kanssa juttelin kanssa viime viikolla. Ina on ryhtynyt toimittajaksi, koska haluaa parantaa maailman. Oltiin samaan aikaan Hyvän tekemisen torilla seurakuntavaaliasialla. Mäkin intoilin. Puhuin vaikuttamisesta ja siitä, että nyt valituilla luottamushenkilöillä on äänioikeus myös kirkolliskokousvaaleissa.

Voiko enää kuivempaa porkkanaa olla?  Jesh, äänioikeus kirkollisvaaleissa. Kyllä. Nyt lähden ehdolle. Jippii. Kokoukset. Here I come!!!

No, mä intoilen tästä sen vuoksi, että aikanaan 80-luvulla oli todella tärkeää kuka siellä kirkolliskokouksessa nappia painoi naispappeuden puolesta. Sinne oli ne päättäjät joku äänestänyt. 

Eli jos haaveilet asioiden muuttumisesta maailmassa,  niin niinkin kuivalla tavalla kuin äänestämällä seurakuntavaaleissa määrittelet millainen on tulevaisuus myös sellaisisssa asioissa kuin onko kirkossa avioliitto mahdollinen kaikille vai tarjotaan toisille vain avoliittoa. Seurakunnissa tehdään joka vuosi myös päätöksiä siitä, mihin seurakunnan rahoja laitetaan. Jos mielestäsi jotain jää huomaamatta nykyisissä seurakunnissa, kannattaa antaa vähintäänkin ääni sille, joka vie eteenpäin niitä asioita, joita näet tärkeäksi. Muuten ei mikään muutu. Onko kirkossa tärkeämpää riisiapu vai kriisiapu? Sinä päätät.


Inan viesti on, että jos maailmassa on jokin vikana, niin voi joko valittaa tai vaikuttaa. Hän oli vaikuttunut kaikesta Tampereella kokemastaan. (Hän ajeli muun muassa ruokanyssen kyydissä ja oli mukana jakamassa ruokaa vähävaraisille) Ina vakuuttui, että äänestämällä seurakuntavaaleissa voi vaikuttaa, tai jos oikein haluaa räväyttää niin voi asettua ehdolle.

Otin sen kaiken videolle. Inakin intoili: Katso vaikka itse. 

-Ulla O.

P.s. Ja niin... tää kaikki tietty, koska Jeesus. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Lehdissä on kuulemma 17 huonoa uutista yhtä hyvää kohti. Viimeisimpien vuosikymmenien aikana ei ole ollut muutosta siinä, minkälaiset uutisaiheet ihmisiä eniten kiinnostavat. Niitä ovat muun muassa sodat, luonnonkatastrofit ja rikokset. Erään teorian mukaan ihmisen aivot ovat kehittyneet jo metsästäjä-keräilijä -aikakaudella niin, että huolestuttavat tiedot saavat meidät myönteisiä asioita helpommin valppaaksi. Alun perin tämä on liittynyt jokapäiväiseen selviämiseen. Jos keräilijäihmisen arkeen on tullut pienikin negatiivinen poikkeus, se on pitänyt välittömästi huomioida, jotta voisi säilyä hengissä. Jos tähän teoriaan on uskominen, aivoissamme ei ole tapahtunut huonojen uutisten suhteen uudelleenohjautumista tuhansiin vuosiin.

Tänään Sanomatalossa Helsingissä oli viimeistä päivää nähtävillä World Press Photon esittäminä vuoden 2014 parhaat uutiskuvat. Kävin katsomassa näyttelyn. Kun olin katsonut kymmeniä kuvia sodista, pakolaisleireiltä, sairaaloista, ruumiista, kaltoin kohtelusta ja itkusta, tuli eteeni kuvasarja pikkutytöistä jotka leikkivät keskenään ulkona. Mustavalkoinen hienosti kuvattu sarja iloisista tytöistä ei enää kiinnostanut minua. Missä sarjassa sellainen kuva voi saada parhaan uutiskuvan palkinnon?

Kesämökkikuntani Kuhmoisten sanomalehti ilmestyy kerran viikossa. Kuhmoisten sanomissa on yleensä vain hyviä uutisia. Kyseisessä kunnassa asuu noin 2400 ihmistä. Ei sellaisen ihmisjoukon keskellä tapahdu mitään uutiskynnyksen ylittävää kamalaa viikoittain. Mutta kun uutiset toisista kaupungeista ja toisista maista tulevat luoksemme sekunneissa, huomaan minäkin pelkääväni sotaa, työttömyyttä, talouden pettämistä, sairauttakin vain siksi, että lehdissä ei puhuta muusta. Ihmisten stressihormonitaso saattaa nousta päivittäin uutisotsikoita lukiessa.

Tapasin miehen, joka ei ollut vuosiin lukenut lehtiä, kuunnellut radiota tai katsonut televisiota. Syyksi hän sanoi huonojen uutisten aiheuttaman mielipahan. Huomasin ärsyyntyväni siitä, koska koen, että meillä on kuitenkin velvollisuus ottaa selvää, jotta tietäisimme ja toimisimme. Samalla ymmärsin miestä vallan hyvin. Tänään näkemäni uutiskuvat olivat kaikki totta. Niistä näki, että on ihmisiä joilla ei ole mahdollisuutta paeta huonoja uutisia. Heidän elämänsä on palkintokuva huonosta uutisesta. Ja jonnekin noidenkin kuvien ihmiset koettavat ehkä päässään paeta. Johonkin ajatukseen missä on toivoa.

Nanna H.

 

Share
Ladataan...

Pages