Hukkaan heitettyä empatiaa
Ensimmäinen inseminaatio tuli ja meni, tänään alkoivat kuukautiset. Minulla on ollut enteilevää oireilua jo pidemmän aikaa, mutta silti toivoin viimeiseen saakka, että oireet olisivatkin olleet alkuraskauden tuntemuksia. Mutta ei, pullaa ei ole uunissa. Soitin heti klinikallemme ja ilmoitin tästä epämieluisasta asianlaidasta. Nyt on ultra varattuna seuraavaa kierrosta varten.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisen ohjeistuksen klinikan työntekijät käyvät läpi. Lääkärimme on mukava tyyppi, mutta jopa niin hienovarainen, että kaartelee jokaisen aiheen ympärillä niin pitkään, että hädin tuskin löytää perille. Kun varasin aikaa ensimmäiseen inseminaatiooni, ajanvaraaja hihkui optimismia ja hyviä viboja, toivotteli onnea tällä uudella polullamme. Kun tänään ilmoitin, että kuukautiset ovat täällä, ajanvaraajan puheen sävy muuttui sillä sekunnilla ja empatia alkoi vyöryä luurin läpi.
Meitä on moneksi, mutta itse pidän tällaisia myötäelämisiä hieman vaivaannuttavina. Onhan tilanne arkaluontoinen ja asianosaisille yleensä vaikea, mutta minusta on luontevampaa pitää keskustelun sävy kylmän asiallisena sellaisten kanssa, joille olen vain yksi täti, joka ei raskaudu. Jos olen surrakseni, nyyhkin sitten miesystäväni paidalle tai vuodatan ystävälle.
Ylipäänsä, itsesuojelumekanismini on tainnut jossain määrin ulkoistaa tämän projektin, sillä hetkittäin tämä kaikki tuntuu erittäin epätodelliselta. Ihan kuin tätä ei tapahtuisi minulle. Jos tulisinkin raskaaksi, putoaisin varmaan polvilleni, kun yhtäkkiä antaisin itseni tajuta, mitä on tapahtumassa. Tällä hetkellä suoritan tätä prosessia viilipyttynä. Kun tänään vessavisiitin myötä tilanne raukesi epätoivottuun suuntaan, annoin itseni tuntea harmistusta korkeintaan vartin verran, kunnes soittelinkin jo klinikalle. Kyyneltäkään en ole vuodattanut koko vuoden aikana (tämän projektin vuoksi). Posotan eteenpäin toivoen parasta ja peläten pahinta, mutta suuret tunteet saavat odottaa.