Identiteetti jätesäkissä

52 vaatekappaletta päätyi tänään jätesäkkiin. Otin jokaisesta kuvan. En edes tiedä, miksi. Viikon päästä tuo jätesäkki kulkeutuu eräälle pääkaupunkiseudun itsepalvelukirpputorille. Vaatteiden lisäksi raahaan kirpparille kasan kirjoja, lautapelejä, kaksi julistetaulua ja pieniä, muovisia ruukkukukkia. En ole käynyt läheskään kaikkia tavaroita läpi, joten roinamäärä varmasti kasvaa vielä.

Havahduin tänään siihen, että vaikka yhteenmuutto Samin kanssa on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, muuttohärdellin ohessa teen jonkinlaista surutyötä. Kun kaivoin aamiaistarvikkeita jääkaapista, mietin, että pitää sitten kuurata tämäkin kunnolla ennen muuttoa. Mieleeni singahti ajatus, että se on tosiaan viimeinen kerta, kun tätä jääkaappia putsaan. En myöskään näe enää jatkossa kylmätuotteitani sellaisessa järjestyksessä, johon olen tottunut. (Elän kummallisessa sekamelskan ja lievän pakko-oireisen käyttäytymisen fuusiossa, jossa muun muassa vaatteita lojuu siellä täällä, mutta ruokatarvikkeilla on omat paikkansa, joissa ne makaavat suorassa. Jos jokin ruokapaketti jää vinoon, käyn aivan varmasti suoristamassa sen.)

Jokainen kävely koirani kanssa vie meitä askeleen lähemmäs uutta kotia. Aiemmin ajatuksissani tallasimme samoja reittejä iäisyyteen saakka, enhän muusta tiennyt. Nyt tiedostan, että koirani tutut, rakkaat ja turvalliset ulkoilureitit jäävät pian taakse. Tämä koti ja tämä asuinalue ovat rescuekoirani ainoat kokemukset onnellisesta kotikoiran elämästä. Hauvallani oli koti Liettuassakin, mutta onnellisuus oli kaukana siitä kohtelusta. Sydäntäni raastaa hieman tieto siitä, että revin koirani irti kaikesta tutusta ja turvallisesta. En tiedä yhtään, miten höpsö seniorini sopeutuu uuteen kotiin ja ympäristöön. Onneksi tavarat ja ihmiset ovat sentään tuttuja.

Palaan noihin 52 vaatekappaleeseen. Niiden pakkaaminen oli emotionaalisesti rankka kokemus. Perusfarkkuja putkahteli esiin enemmän kuin tiesin omistavani, mutta muutoin muistin jokaisen vaatteen alkuperän. Muistin, millaisissa tilanteissa olin vaatteita käyttänyt. Mekko, jota käytin tutun lakkiaisissa, toinen mekko, johon sonnustautuneena bailasin Flow-festareilla, kolmas mekko, johon pukeuduin Espanjan lomareissulla… Jokainen vaate, joka päätyi jätesäkkiin, vei muiston mukanaan.

Onnistuin järjestämään itselleni myös lieväasteisen identiteettikriisin. Mitä korkeammaksi vaatevuori muodostui, sitä kirkkaammin ymmärsin, että lisääntyneet kilot ovat haudanneet minut jonnekin alleen. Kun olin laiha tai normaalipainoinen, rakastin värikkäitä ja kirkkaita vaatteita. Ylipäänsä – rakastin vaatteita. Nyt, kun kehonkoostumukseni on muuttunut vaahtokarkkimaiseksi hötöksi, vaatteiden ainoa funktio on piilottaa minut. En halua ostaa uusia vaatteita. Jos kuitenkin on pakko, ne ovat telttamaisia muodoltaan ja 50 shades of grey värimaailmaltaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt. Myös edellisellä kerralla, kun kilot löysivät minut, tyylini muuttui tummanpuhuvaksi ja väljän muodottomaksi. Laihdutuksen jälkeen haalin vaatekaappini täyteen värejä ja hauskoja vaatteita – olin jälleen oma itseni. Nyt, kun olen lihavampi kuin koskaan, en edes ajattele, että olisi olemassa vaate, jossa voisin näyttää hyvältä. Pyrin vain pukeutumaan niin, että herätän mahdollisimman vähän huomiota ja toivon, etten ilmaise tahatonta komiikkaa pallomaisella varrellani ja sitä peittävillä asuvalinnoillani.

Miten surullista onkaan tajuta, että olen jälleen kadottanut itseni. Kamalinta on, että Sami ei ole koskaan nähnyt värikästä ja oikeaa minääni. Muutan yhteen ihmisen kanssa, joka on tavannut vain varjon minusta. Eiväthän vaatteet ja pukeutuminen tietenkään määritä minua ihmisenä, mutta ne ovat aiemmin olleet minulle merkittävä osa itseilmaisuani. Samalla, kun pakkasin vaatteita jätesäkkiin, hyvästelin entisen minäni, jota kaipaan.

Onneksi synkkääkin synkemmät vaatevalintani eivät ole täysin piilottaneet luonnettani. Sami totesi hiljattain, että olen luonteeltani pirskahteleva, värikäs ja iloinen. Masentuneisuuteen, ahdistuneisuuteen ja kaikenlaiseen ylianalysointiin taipuvaiselle tuo kuvaus kuulosti upealta. Sami näkee siis värikkyyden tummien vaatteiden ja mielenterveysdiagnoosien takana. Sen täytyy tarkoittaa sitä, että Sami tuo parhaat puoleni esiin.

suhteet parisuhde ajattelin-tanaan mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *