Liikunnan aloittamisen kauheudesta

Ladataan...
Onnenpäivä

Kaikkihan sen ovat aloittaneet joskus. Toisia ovat vanhemmat kuljettaneet treeneistä toiseen heti taaperosta lähtien, toiset innostuivat jumppaamisesta teini-iässä, jotkut ostivat ensimmäisen salikorttinsa ensimmäisellä palkallaan, joku aloitti lenkkeilyn pudottaakseen raskauskiloja ja joku aloitti liikkumisen vasta keski-iän ylityksen jälkeen lääkärin suosituksesta. Kukaan meistä ei syntynyt liikkujaksi. Jopa ne kaukaiselta tuntuvat himoliikkujatkin ovat aikoinaan aloittaneet nollista.

Niin minäkin olen aloittanut joskus, useammankin kerran ja kyllä siitä on ollut liikunnan ilo kaukana, kun rauta painaa, askel tuntuu raskaalta ja happi loppuu. Muistan vieläkin ensimmäiset salitreenit ja sen, kuinka tuskaillessani painojen kanssa vieressä vipunostoja (joita en tietenkään tiennyt vipunostoiksi silloin, vaan vasta paljon myöhemmin) tehnyt mies sanoi ohimennen, ettei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tuo lausahdus tarttui tiukasti selkärankaani ja on kulkenut mukanani siitä lähtien. Aina aloittaessani alusta, joko kokonaan uuden harrastuksen tai sitten vanhan pitkäksi venyneen tauon jälkeen, olen suosiolla kuopannut naistenlehtien vaaleanpunakehyksiset jutut hyvästä olosta, kevyestä askeleesta ja siitä kuuluisasta liikunnan ilosta. Sen sijaan olen keskittynyt ihan vain suoriutumaan ja no, ylipäätään selviämään hengissä. Jos nimittäin ollaan rehellisiä, niin kyllähän liikunnan aloittamisesta on riemu kaukana.

Mitä huonommassa kunnossa on, sitä pahemmalta liikunta aluksi tuntuu ja mitä enemmän on ylipainoa, sitä raskaampaa liikkuminen on. Vaikka olen itse jo ihan hyvässä kunnossa, katselen silti usein pieni ahdistus rinnassa liikuntalehtien jumppaohjeita, että jaaha, tuollaisestako ohjelmasta pitäisi amatöörin suoriutua, kun en välttämättä itsekään taivu puoliinkaan ohjelman aloitusasennoista. Niin, harvoin niissä ohjelmissa on mallina tavallista pullukkaa, vaan ohjeissa keikistelee hoikka nuorinainen vatsalihakset tiukkana. Ja tiedättekö miksi? Siksi, koska niitä ohjelmia ei tavalliset, liikunnan koulun liikuntatuntien jälkeen lopettaneet ihmiset jaksa tehdä. Sen sijaan, että ohjeiden lopussa kehoitetaan toistamaan koko kierros vielä viisi kertaa, voisi lopussa seisoa mieluummin pari lohdutuksen sanaa; tee toistoja sen verran kun pystyt ja kierroksia niin monta kuin jaksat, äläkä suotta masennu jos et suoriudu kuten kuvassa oleva supernainen. Seuraavalla kerralla ohjelma sujuu jo vähän paremmin eikä ehkä tunnu ihan yhtä inhottavalta.

Edellistä juttuani kommentoinut FFFifi on oikeassa. Media luo usein virheellisen mielikuvan liikkumisen ihanuudesta, sen mukanaan tuomasta hyvästä olosta ja onnistumisen tunteesta. Nämä edellä mainitut tunteet nimittäin syntyvät hitaasti ja vasta pitkän ajan päästä siitä, kun liikunnan harrastaminen on aloitettu. Aloittaminen on usein tuskaa, ikävää, raskasta ja täynnä luovuttamista ja epäonnistumisia. Sillä tuskin kukaan saa onnistumisen iloa luovuttaessaan BodyRockin mahdottomalta tuntuvan treeniohjelman heti ensimmäisen minuutin jälkeen tai juostuaan vartin ja tuntien, kuinka sydän on siirtynyt hakkaamaan kurkkuun, suuta kuivaa ja silmissä sumenee. Tilannetta voi parantaa hokemalla itselleen, että tämä on kivaa, tämä on kivaa, mutta itselleen valehtelu toimii sekin vain satunnaisesti. Siinä nyt vaan ei ole mitään hauskaa, kun ei jaksa.

Paras tapa välttää pettymykset ja epäonnistumisen tunteet on myöntää itselleen faktat ja suhtautua realistisesti omaan jaksamiseen. Anna itsellesi armoa ja unohda ne internetissä pyörivät "kun olet vähällä pyörtyä, toista vielä kolmesti" -motivaatio-sloganit. Aloita rauhallisesti, aseta itsellesi realistiset tavoitteet ja valmistaudu siihen, ettei elämä teekään täyskäännöstä sen ensimmäisen urheilusuorituksen jälkeen. Mutta usko minua, pitkän ja varmasti tylsänkin taipaleen jälkeen se paljon toitotettu liikunnan ilo alkaa aina silloin tällöin pilkahdella. Se vain vaatii aikaa ja vaivaa, mutta eihän Roomaakaan rakennettu päivässä.

Eikä se aina ole edes kunnosta kiinni. Vielä tässäkin kunnossa on huonoja treenejä, kunto loppuu eikä vaan jaksa.

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

sanniiii (Ei varmistettu)

Aivan mahtava kirjoitus! Muutin tänä vuonna kotoa pois, yksin ulkomaille ja kevät oli aika rankka koska halusin suoritua ekan vuoden exameista niin upeasti kuin mahdollista. SAmaan aikaan treenasin kovempaa kun ikinä ja vedin hurjia juoksulenkkejä 5 kertaa viikossa, päämääränä puolimaratoni. Kokeiden ja treenauksen ohella oli muutto yksin uuteen kotiin, niin että vanhemmat olivat eri maassa. Sitten kun kokeet ja muutto olivat ohi, tuntui että koin stressin ekaa kertaa kokonaan, kunto romahti aivan täysin ja hyvä että pystyin kävelylenkkejä vetämään ilman että silmissä pimenee. Tämä on ollut ihan tajuttoman rankkaa sillä aloitin urheilun 5-vuotiaana yleisurheilulla ja sählylä joita harrastinkin kilpailutasolla 10 vuotta. Päällimmäisenä ahdistaa juurikin se, että TIEDÄN että kun vedän ensimmäisen juoksulenkin toivottavasti jo tällä viikolla, fiilis ei tule olemaan mikään upea. Tietoisesti olen venyttänyt urheilnu uudelleen aloittamista vetämällä pelkkiä kävelylenkejä ja usein, vaikka tiedän että jossain vaiheessa on pakko päästä taas juoksemaan. Mutta onneksi näin on käynyt monta kertaa aikaisemminkin, ja aina olen aloittanut uudestaan, enkä ikinä ole ajatellut poltetta jaloissa inholla. Kiitos paljon tästä postauksesta, monilta himourheilijoilta tuntuu vielä olevan hukassa juuri toi asenne, että itseään pitää kuunnella, eikä liikunnasta ole juurikaan hyötyä, jos se tuottaa pelkkää kipua.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Niin, ehkä aloittamistakin pahempaa on aloittaa uudelleen. Sitä kun tietää ja muistaa kuinka hyvässä ja kovassa kunnossa on joskus ollut, niin on lannistavaa tajuta olevansa siitä tilasta valovuoden päässä.

Tsemppiä paljon sinne uudelleen aloittamiseen ja jaloilleen nousemiseen!

Corde

Totta, eikä voida puhua vain aloittamisesta. Jopa sillä valitsemallaan tiellä pysyminen on työn takana. On helppo luisua ja vielä vaikeampaa palata takaisin. Harkitun tauonkin jälkeen uudelleen aloittaminen tuntuu puulta ja keho ei muista mitä tehtiin ja treeni kuin treeni tuntuu pahalta.

Tää on asia mikä on pyörinyt päässä jo pitkään. Haluan tehdä enemmän kuin pystyn ja jollakin tapaa kehokin vaatii sitä liikkumista samoin mielikin. Itse huomasin tuota aikaisempaa juttuasi lukiessani että, hitsi noinhan mulle on käynyt ja noinhan mä elin pitkään. Liikunta toi järjen elämiseen ja muokkasi päivän tiettyyn muottiin. Nyt kun elämä on kokenut uuden muullistuksen jolloin muotti särkyi ja pitäisi löytää se uusi rytmi, huomaankin olevani aivan hukassa ja sen myötä sekaisin. Tässä näkee sen että vaikka oma halu on enemmän kuin juuri nyt pystyy, ei vain saa aikaiseksi. Samalla kaikki muuttuu, päivä on leijumista eri suuntiin vaikka suunnat ovat hukassa. 

Omalta osaltani muutama pienehkö asia kun löytää paikkansa niin saa taas rytmit kuntoon ja sali treenin kulkemaan. Jaksamisia sinne ikkunasta tuijotteluun! :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Täällä alkaa vähitellen keuhkot palailla takaisin elävienkirjoihin, joten EHKÄ jo viikonloppuna pääsisin kokeilemaan vähän raudan nostamista. Olisi kyllä jo aika - käsivarret löystyy ja lihakset tyhjenee tästä tekemättömyydestä. Itse menen helposti treenien kanssa hukkaan jo ihan viikon parinkin tauon jälkeen. Kun sairastelun jälkeen pääsee ensimmäistä kertaa salille, niin olo on vähän sellainen, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä ja mitä ylipäätään uskaltaa tehdä.

Corde

Huomasin tänään PT reenissä et ei me tehty oikein mitään, muka ja silti lihas otti vastaan. Peppu ja reidet tykyttää, enää puuttuu pohkeiden olotilan tunteminen, huomenna sitten ;)

Mutta olo oli ihana, hikeä ja painoja, sitä mitä oli ikävä 5pv tauon jälkeen. Odota vai :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Toisille se kovempaa treenaaminen heti alussa sopii vallan mainiosti eikä niin haittaa, vaikka taju lähtisikin kesken jumppatunnin, mutta toisten kohdalla liian kovaa aloitetut treenit saavat motivaation vaan katoamaan.

Meissä ihmisissä on sellainen hassu piirre, että niin treenatessa kuin muutenkin elämässä, me monesti peilaamme itseämme muihin. Sitä yrittää siellä ryhmäliikuntatunnilla pysyä muiden mukana ja pettyy, kun ei jaksakaan. Lopputuloksena on omasta mielestä epäonnistuminen siihen vierustoveriin nähden, vaikka todellisuudessa on juuri onnistunut voittamaan itsensä lähtiessään ylipäätään leikkiin mukaan.

TT (Ei varmistettu)

Tankotanssin (=fitpolen) harrastaminen oli kans aika kätevää aluks.. Pyörähtelystä meni pää pökkyrään ja joutu välillä turvautuun matkapahoinvointilääkkeisiin ennen tuntia ettei tarvi nähdä eväitään uusiks.. Pidot sattu niin jumalattomasti että kiroilutti puolet ajasta, ja ensimmäinen ½ vuotta mentiin tukevasti mustelmilla koko ajan. Oppiminen oli kyllä siistiä heti mutta sen päästä heittämisen ja kivun kans sai jonnin verran työstää. Nyt se on paitsi rakas harrastus, myös toinen ammatti ;) Mutta ei ollu (salko)ruusuilla tanssimista senkään alottaminen!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Haha, kuulostaapa melkoiselta. Pitäisi muuten itsekin kokeilla tuota tankotanssia, mutta liekö se sitten kuitenkaan sopii tällaiselle matkapahoinvoinnista vahvasti kärsivälle :D

TT (Ei varmistettu)

Aina on ystävämme Marzine joka pelastaa päivän tuntia ennen nautittuna, ei muuta kun härkää sarvista ja tangolle ;)

Potaatti (Ei varmistettu)

Ihanaa että sain rohkaisua sinulta tässä asiassa. Nyt kolmenkympin lähestyessä ja aina väsyneenä päätin että riittää, ja alkoi pitkä projekti "sohvaperunasta sporttiseksi". Olen yrittänyt aloittaa jotain liikuntaharrastusta aiemminkin aikuisiällä (nuorena pelasin tennistä kerran viikossa), mutta olen tehnyt sen virheen että aloitan juuri sillä pakko jaksaa verenmaku suussa -mentaliteetilla. No innostus lopahti aina hyvin pian. ;)

Olen aloittanut nostelemalla kotona painoja ja ostettiin kotiin käytetty crossarikin. Ensimmäiset kerrat crossarilla oli kuin pikkulinnun räpistelyä. :D "Juoksin" vähän aikaa ja kun lihaksissa tuntui pahalta, join vettä ja tasasin hengitystä. Pausseja pidin paljon ja vartissa kumosin vettä n. litran. Mutta siitä ei jäänyt niin paha fiilis ja tein sitä uudelleenkin, ja vielä uudelleen. Ihan muutamassa kerrassa huomasin, että paussien väli piteni ja vettä en tarvinnut niin usein ja niin paljon. Olen nyt jatkanut treenausta crossarilla, ja mennyt ulos lenkille. Ja aktivoiduin niin paljon että tänään ahterini huutaa hoosiannaa ensimmäisen kahvakuulatunnin jäljiltä. :D

Totesin, että tuommmoinen intervalli-harjoittelu on minulle aloittelijana paras vaihtoehto. Vedän lihakset niin voimakkaaseen rasitukseen kuin jaksan, ja sitten kevyemmin. Tuloksia olen huomannut jo kuukauden jälkeen. Kotona olen treenannut maksimissaan puoli tuntia kerrallaan, mutta jaksoinpas jo koko 50-minuuttisen kahvakuulatunninkin. Vielä ei ollut voimia käyttää kuin 6 kg kuulaa, mutta jostain se lihasten vahvistus täytyy aloittaa.

Kiitos vielä tervehenkisestä kirjoituksestasi! :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Sepäs siinä on, kun sen alun tuskailun jälkeen alkaa vähitellen näkemään edistystä omassa kunnossa. Ja se jos joku on hyvä motivaattori! Mutta tosiaan, pitää osata iloita siitä joskus hitaastakin kehityksestä eikä haaveilla suotta tulevansa parin viikon treenaamisella aivan uudeksi ihmiseksi. Tsemppiä kovasti kahvakuulailuihin ja muuhunkin! Se on ihan älyttömän tehokasta ja intervallin kanssakin olet vahvasti oikeilla jäljillä :)

NoraP (Ei varmistettu)

Tää postaus tuli just hyvään saumaan, kun olen aloittelemassa juoksun treenaamista ja tässä juuri itseäni yritän tsempata itseäni, että jaksan tuon pahimman vaiheen yli. =) Todella hyvä teksti!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Sama juttu täällä, kunhan paranen. Tarkoitus on alkaa enemmän tavoitteellisesti treenaamaan juoksemista ja kyllä meikäläiselläkin riittää siinä vielä reilusti työstämistä. Mutta eiköhän se siitä lähde sujumaan, kunhan vaan paikat kestää. Muista muuten sinäkin hyvä lihashuolto (venyttely!), että pysyt vireessä! Kivoja juoksuja!

Kissis (Ei varmistettu)

Hih, mä aina hoen tota hengissä selviimistä. Kun jatkuvasti tivataan jotain tavoitteita ym. roskaa niin totean vaan, että yritän selvitä crosstraining-tunneista hengissä, siinä on tavoitetta mulle ihan tarpeeks! :D

(Ja joo. Kai niitä tavoitteita oikeasti pitäisikin asettaa, se kuulemma tekee hommasta mielekkäämpää.)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Itse olen joskus HIIT-treeniä tehdessäni muuttunut ihan vain koneeksi, eli lopettanut kaiken miettimisen, että jaksankohan kierroksen loppuun vai en ja tehnyt vaan. Siitä voi jokainen päätellä, että miten kivaa se on ollut... mutta sen jälkeen toki olo on ollut mitä mainioin, kun selvisi hengissä ;)

Dirndl (Ei varmistettu)

Eka ajatus tän postauksen jälkeen oli, että puuttuukohan multa joku aivosolu? Hetkellisen pohdinnan jälkeen olen valmis myöntämään, että joskus todella rankkaa treeniä tehdessä voi tulla paha olo, mutta noin muuten en kyllä oikein pysty samaistumaan motivaatio-ongelmiin tai liikunnan vaikeuteen.

Olen joskus aiemminkin pohtinut asiaa, ja tullut siihen lopputulokseen, että kyse on pakostakin myös läjivalinnoista. Olen itse harrastanut akrobatiaa lapsesta asti, ja lämpenen todella helposti erilaislle peleille. Molemmissa keskeistä on joku ihan muu kuin ajatus siitä, että nytpä kuntoilen: uusien temppujen oppiminen on niin tajuttoman koukuttavaa, että joskus on pakko pakottaa itsensä lopettamaan kun kroppa ei enää jaksa, peleissä kilpailuvietti nappaa vallan niin, ettei ajankulua huomaa.

Uskon myös vakaasti siihen, että tähän perustuu myös se, miksi miesten on niin monesti helpompi pysyä kunnossa juurikaan kiinnittämättä huomiota liikunnan suunnitteluun ja "aktiivisen elämäntavan aloittamiseen" - jos kaveriporukassa on yksikin tyyppi, joka pyytää höntsäilemään fudiskentälle tai vähän läimimään sulista kesäiltaan, tulee kuntoiltua ihan huomaamattaan.

Positiivista

Mun eka ja tähän mennessä ainoaksi jäänyt PT oli sitä mieltä, että en treenaa tarpeeksi kovaa ennen kuin oksennus tulee... Jeps. Yritä siinä sitten tsempata :D

Sanshine

Kiitos tästä! Oon monta kertaa alottanu uudelleen urheiluharrastuksen, ja jos muistais että on niin paljon helpompaa jatkaa kun aina alottaa niin tästä vois jotain tullakin.
Mutta aina se ei oo kivaa, ja välillä hampaat irvessä pitää suorittaa...mutta myönnän että se onnistumisen tunne ku kehittyy - laittaa lisää painoa jalkapressiiin, tai suoriutuu ensimmäistä kertaa koko setistä military-punnerruksista- on kyllä mahtava!
Nii ja vielä, toi selkä <3

Kommentoi

Ladataan...