Liikunta-addiktiosta ja mitä sen jälkeen

Ladataan...
Onnenpäivä

Koska Onnenpäivää on toisinaan liikuntablogiksikin tituleerattu (ja lukeehan tuo liikunta tuolla otsikkokuvassakin...), on lienee kohtuullista kertoa mitä entisen himoliikkujan treenirintamalle tällä hetkellä kuuluu. Kuten joku saattaa vielä toukokuulta muistaa, päättyi edellinen liikuntapäivitykseni hieman surkeissa tunnelmissa tajuttuani, ettei liikkumiseni ole enää aikoihin ollut kovin terveellä pohjalla. Ennen niin rakas, hyvinvointia ja terveyttä edistävä harrastus oli muuttunut vähitellen addiktioksi ja pakkomielteiseksi suorittamiseksi, vähän kuin pyörremyrskyksi, joka imi mukaansa enemmän ja enemmän, sai kaiken pyörimään ympärillään ja jätti jälkeensä henkisen sekasorron. Että hei vaan, olen Anne, olen liikunta-addikti.

Olen pohtinut liikunnan harrastamistani viime viikkoina paljon, sitä missä kohtaa siitä tuli addiktio, milloin lakkasin kuuntelemasta järjen ääntä ja milloin jättämästä treenejä välistä. Miten ihmeessä sain mopon karkaamaan käsistäni syvälle pöpelikköön ilman, että edes tajusin mitään ennen pään iskeytymistä asfalttiin?

Tavoitteellisen treenaamisen ja pakkomielteisyyden raja on häilyväinen. Silmissä kiiluvan päämäärän tavoittamiseen vaaditaan päättäväisyyttä, omistautumista, säntillisyyttä, itsensä voittamista ja muita sellaisia piirteitä, joita yleisesti ihmisissä ihaillaan, mutta jotka samalla ovat luonteenpiirteistä niitä vaarallisimpia. Ja juuri nuo luonteenpiirteet ovat sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, ainakin treenatessa. Olen hyvä raivaamaan esteitä syrjään päämäärän saavuttamiseksi, mutta tarpeen tullen en epäröi hetkeäkään siirtää myös itseäni syrjään silloin, kun satun seisomaan päämääräni edessä.

Epäilen, että addiktoiduin jo viime vuoden dieetin aikana, vaikka fyysiset ahdistuksen ja stressin oireet alkoivatkin vasta kuukausi pari dieetin jälkeen. Kun silloinen dieetti loppui eikä mielessäni ollut treenirintamalla mitään suurempaa päämäärää, tuntui treenien kohtuullistaminen ja sairastelun vuoksi väliin jättäminen ylitsepääsemättömältä. Oloni oli syyllinen ja ahdistunut ja pian stressitasoni hipoi pilviä, kurkussa kuristi ja korvissa kohisi. Päässäni olevan treeniohjelman seuraamatta jättäminen oli kaiken järjen ja kohtuuden sijaan merkki luonteenheikkoudesta tai fyysisestä kyvyttömyydestä. Niin minä sitten treenasin, yleensä kahdesti päivässä ja sain mielihyvää addiktioni toteuttamisesta, en niinkään itse liikunnasta kuten normaalit ihmiset. Ja kun tavallinen liikkuja keskittyy treenien välisen ajan elämiseen ja tuntee treenien jälkeistä hyvää oloa, painaa addiktin mieltä jo seuraava treeni. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava. 

Tätä on hieman vaikea selittää ja mahdollisesti myös ymmärtää, mutta yritetään silti. Ongelmasta eri ihmisten kanssa puhuttuani on addiktioni kohteeksi itse suorittamisen sijaan arvailtu ulkoisia seikkoja - ulkonäköä, rasvaprosenttia ja ympärysmittoja. Olen pitkään tarkastellut vartaloani ikään kuin ulkoa päin, käsitellyt sitä työkaluna, työnäytteenä. Fitness- ja kehonrakennustouhuissa vartalo on onnistumisen mittari ja tavoitteet liittyvät siihen mitä näkyy peilissä. En kuitenkaan koe, että olisin addiktoitunut tietynlaisen ulkonäön tavoittelemiseen, sillä vaikka ulkomuoto on vaihdellut kovastikin, en ole oikeastaan koskaan ajatellut ulkonäössäni olevan suoranaista vikaa tai hakenut ulkonäöllä ulkopuolista hyväksyntää tai uskottavuutta. Tämän harrastuksen henkeen nyt vain kuuluu ulkomuodon hienosäätäminen, milloin pieneneminen, milloin suureneminen ja voin rehellisesti sanoa, että ennen addiktoitumistani nautin oikeasti enemmän itse tekemisestä kuin lopputuloksista peilissä. Ei pakkomielteisyyteni siis liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan johonkin ihan muuhun sisäiseen pakontunteeseen, jolle ei oikein löydy edes sanoja, ainakaan järkeviä sellaisia. Oli vaan pakko.

Vaikka tämä aika pilipalilta ainakin omaan korvaani kuulostaa, niin voin vakuuttaa, että se fyysinen olotila, jonka pelkkä korvien väli voi aiheuttaa, on todella raskas kantaa mukana. Vaikka en itsessäni suoranaisia masennuksen oireita tunnistanutkaan, nukuin ja pääasiassa söinkin hyvin ja muutenkin suoriuduin elämisestä kunnialla, aloin pikkuhiljaa voida todella huonosti. En tiedä kuinka lähellä kuilun reunaa kävin, mutta yllättävän pitkä matka sieltä on takaisin tukevalle maalle.

Sen jälkeen, kun tajusin ensimmäisen kerran osoittaa sormella yletöntä liikunnan harrastamista, on vyyhti alkanut pikkuhiljaa purkautua. Ensimmäiset viikot vietin lähes tyystin ilman liikuntaa, pohdin miltä tuntuu, syitä ja seurauksia, sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Matkaillessa kävin hotellien salilla satunnaisesti, mutta vain jos siihen oli luonteva hetki. Mitä harvemmin liikuntaa harrastin, sitä enemmän sain häivähdyksiä vanhasta kunnon liikunnan ilosta. Olen myös opetellut ottamaan kevyemmin, muistuttanut itseäni siitä, ettei aina tarvitse rääkätä itseään äärirajoille, että on ihan ok kävellä välillä, pistää pienempää vaihdetta silmään tai viettää salilla vain puoli tuntia. Mutta ennen kaikkea olen opetellut jättämään treenejä välistä. Ensin elämä ja jos aikaa ja energiaa jää, sitten treenit.

Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen olotilani on kuluneen kuuden viikon aikana kohentunut huomattavasti. Päiviä, jolloin tunnen ahdistuksen fyysisenä kipuna kaulan alueella, on viikossa jo vähemmän kuin niitä päiviä, jolloin tunnen oloni normaaliksi. Nauran paljon, kotityöt sujuvat ilman suuria ponnistuksia, on vähemmän kiire ja ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä kuin aikoihin. Kaikenlaisista treenisuunnitelmista olen kuitenkin joutunut luopumaan toistaiseksi, sillä pelkkä treeniohjelmien ja -aikataulujen ajatteleminenkin saa oloni tukalaksi. Suunnitelmien sijaan etenen puhtaasti fiilispohjalta ja kalenteri kertoo minun viime viikkoina harrastaneen liikuntaa 3-6 kertaa viikossa, pääasiassa ulkona liikkuen ja etenkin maantiepyörän päällä. Elättelen siis toiveita siitä, että liikunta-addiktikin pystyisi vielä harrastamaan liikuntaa kohtuudella.

Kuinka sitten olen jatkossa ajatellut välttyä lankeamasta samaan ansaan uudelleen? Kun nukkumaan mennessä esitän itselleni kysymyksen: Haluanko elää loppuelämäni kuten elin tänään, ja vastaus on myöntävä, olen oikealla tiellä. Kieltävästä vastauksesta taas tiedän, että huomenna on tehtävä jotakin toisin.

 

Kuvituksena GoPro-räpsyjä eiliseltä eväsretkeltä Big Bearille.

 

Share

Kommentit

ET (Ei varmistettu)

Voi Anne, meitä on muitakin saman läpikäyneitä. Sitä on niin vaikea selittää -kuten kirjoititkin- ja kun addiktiosta selviää, ei kyllä tahdo ikinä enää addiktoitua MIHINKÄÄN. noh, kahvi lienee vielä addiktiolistalla... :D Ihana, että olet myöntänyt asian ja kirjoitat siitä avoimesti. Ilman, että on läpikänyt tuota itse on vaikea kuvitellakaan, että johonkin niin hyvään ja rakkaaseen voi muodostua täysin sairas ja ahdistava suhde, joka imaisee kaiken ilon elämästä. Jotenkin kauhistelen tätä nykytrendiä, jossa pitää treenata kovaa ja paljon, ja vielä esitellä tuloksia julkisesti somessa... Koska taas alkaisi joogatrendi, kävelytrendi, vaellus- ja melontatrendi...?

Nina Enroth

Onpa hyvä, että teit huomion ja korjausliikkeen ajoissa! <3

Ripazu (Ei varmistettu)

Huh, noin se menee. Hyvä että havahdutit. Parasta keskittyä siihen, että on hyvä olla omassa nahassaan &lt; 3

No jopas sopan keitit!

Ihana Anne <3

Parisen vuotta sitten olin myös jonkin asteen addikti. Piti päästä treenaamaan heti aamulla, että olisi aikaa päivällä muuhun, mutta sitten piti treenata illallakin, ettei tullut huono omatunto...  Voin vielä hyvin, mutta treeniä en voinut jättää välistä.

Nyt olen treenaillut epäsäännöllisesti vuoden verran, painoa tullut lisää ja omatunto kalvaa. En osaa sanoa, kumpi oli parempi: tuolloin ennenvanhaan vai nyt. Tai pahempi. Äärilaidasta toiseen heittelehtiminen kuuluu muissakin asioissa luonteenkuvaani.

Se, mitä kai halusin sanoa, on, että älä anna kokonaan periksi ha heitä kaikkea saavutettua hukkaan. Myös kultaista keskitietä voi kulkea.

Ja muuten: mitä luulet, miten paljon täältä bligista saamasi ihailu ja kannustus vaikuttivat addiktion kehittymisern?

 

No jopas sopan keitit!

En tiedä, onko sinulla bligi, mutta blogia kyllä tarkoitin :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hmm. Mähän en oikeastaan koskaan ole hirveän tarkasti kertonut treeneistäni täällä blogissa, kuten "oikeissa" treeniblogeissa on tapana ja ihan sen takia, etten turhaa luo itselleni painetta siltä rintamalta, että pitäisi suorittaa jotain, koska on tullut täällä huudeltua. Toisekseen taidan olla sen verran suomalainen, että kehujen vastaanottaminen saa mut vähän kiemurtelemaan vaivautuneena, joten en usko, että niistä blogissa olleista ihasteluista on tullut sellaista "jee, nyt treenata vielä enemmän ja vielä kovempaa, että ihmiset tsemppaa ja ihailee vielä enemmän". -fiilistä.

Vaikka en varmasti tämän kirjoituksen jälkeen kovin vahvapäiseltä vaikutakaan, niin kuvittelen silti olevani sen verran kovapäinen, etten paljon anna ulkopuolisten tekijöiden vaikuttaa puuhailuihini :)

Vahvuutta on myöntää itselleen (ja halutessaan muille) omat heikkoutensa ja miettiä mitä asialle voi/haluaa tehdä.

Finski (Ei varmistettu)

Hyva Anne!!Elamassasi on se vaihe joka tulee ihan luonnollisesti viisaalle, ajattelevalle ja taysilla elaville naisille. Eika tama ole elamassasi eka eika vika suuri muutos joka on pistanyt ajattelemaan. Se on elamaa ja upeasti osaat olla hella itsellesi asian vaikeudesta huolimatta! Kauhean paljon kannustusta minulta ja monelta muulta lukijaltasi!!

Joogi (Ei varmistettu)

No, ehkä et "vahvapäiseltä", mutta kovin inhimilliseltä... :) Elämässä on ylä- ja alamäkiä ja välillä meitä kehotetaan muuttamaan suuntaa, ensin hienovaraisesti ja ellei se mene läpi, kovemmin... Ahdistus on kauhea tunne, sen tietää vain sen kokeneet. Silti sen tarkotus on vain opastaa, neuvoa tielle, jonka olemme jostain syystä kadottaneet hetkeksi...
Urheilu on ihmiskehon rakastamista, addiktioksi muututtuaan sen rankaisemista... Kaikkea hyvää Sinulle!

sinisiipi
Seikkailu Aasiassa

Epäilen itse käyneeni lähellä sitä pistettä, jossa treenaminen menee yli. Minut pelasti silloin rasitusmurtuma, joka toki harmitti silloin aivan vietävästi, mutta jälkikäteen ajatellen saattoi pelastaa minut pahemmalta. Olin laiminlyönyt liian pitkään kunnon palautumista, treenannut melko pakkomielteisesti ja laihtunutkin monta kiloa. Onneksi kipeä jalka katkaisi liikuntaputken joksikin aikaa ja palasin tauon jälkeen treenaamaan kohtuudella.

Toivottavasti sinäkin löydät sen kultaisen keskitien, jota kulkea. Liikunta on ihanaa, mutta elämässä on niin paljon kaikkea muutakin hyvää, jolle pitää riittää aikaa ja intoa :)

Nata - White Trash Disease

kiitos tästä! nyt tajusin mikä meikäläistä on vaivannut!!! sekä treenatessa, että pakon edessä treeneistä luopumisessa. miksen mä tajunnu tätä itse?!

kuihtunut ruusu (Ei varmistettu)

Kuinka tuntuukaan "hyvältä" lukea juttusi. En olekkaan ainoa outolintu...voi olla että minä en ole vielä aivan sisäistänyt asiaa mutta pakko liikkua ja ahdistus jos ei liiku kuulostaa tutulta. Kello soi joka aamu joko salille tai juoksemaan ja jos joskus jää väliin (kuten tänä aamuna kipeään selän takia) sitä ei osaa miettiä kuin että miten korvaa tämän aamuisen... Pahaolo joka sisällä velloo ei ehkä johdukkkaan siitä että ei ole saanut tarpeeksi liikuttua vaan siitä että ei ole saanut tarpeeksi levättyä. Kiitos kirjoituksestasi. se antoi ajattelemisen aihetta. Nyt jos vain saisi rohkeutta myöntää itselleen ääneen missä mennään ja jos uskaltaisi hellittää hieman niin ehkä minustakin voi tulla joskus vielä onnellinen...

Toimitus
Toimitus

Olipa hyvä juttu. Kiitos jakamisesta, Anne.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Oot kyllä ihailtavan rehellinen. Entisenä syömishäiriöisenä pohdin itse säännöllisesti tätä puolta elämässäni. Omat tuntosarvet on aika pystyssä ja jos kerrankaan erehdyn ajattelemaan että on "pakko" mennä salille, jään väkisin kotiin vaikka pahaa tekeekin. Olen käynyt sillä tiellä kun treeni on vain pakkoa, ja sieltä poispääsyn hintana oli +30 kiloa, rapakunto ja entistäkin huonompi itsetunto. Tätä nykyä menee jo onneksi paljon paljon paremmin :)

ailat (Ei varmistettu)

Hieno, rehellinen teksti, jälleen kerran ja muistutus itse kullekin, että elämä ei saa olla liikaa yhtä asiaa, jollekulle toiselle se voi olla esim. työ. Noinkin kovaa treenaavalla kuin sinä parhaimmillasi /pahimmillasi olit, on myös se ylikunnon vaara vaanimassa. Nyt vaan rauhassa eteenpäin, kehoa ja mieltä kuunnellen. Ihan huippuhienoa tuo piirre, että osaat noin hyvin tavallaan analysoida itseäsi ja tehdä korjausliikkeen etkä vaan sokkona paahda eteenpäin.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Löysin muuten aika hyvän ja osuvan jutun liikunta-addiktiosta täältä. Kannattaa lukaista itse kunkin.

Paskapaiva (Ei varmistettu)

Jospa talouden kaksilahkeinen sohvaperuna heittaa parit arviot miksi nain kavi. 1) edellisen rypistyksen jalkeen ei ollutkaan selkeaa tavoitetta 2) tama on sitten se paadilemma, koko syksyn jatkunut liian kevyt ruokavalio ja uuteen diettiin taysin "aliravitulta" tasolta lahdot, periaatteessa pudotukset mahdottomia ja kun liikuntaakaan ei pysty enaa lisaamaan, ei tiukentamisesta tule mitaan 3) ed.mainituista syista kiristymista ei silminnahden tapahtunut, joka lisasi stressitasoa throught the roof ja soossi oli valmis, joten piti sitten puuttua jarjen aanella notta jospa nyt annetaan olla ja kattellaan uudemmin kun perusta on valettu kuntoon. Se on vahan niinkuin talonrakentamisessa, kauhialla kiireella homeista paskaa.

Sunnevi (Ei varmistettu)

Todella hieno teksti. Sairastin itse anoreksiaa, johon kuului pakonomainen liikunta, joten pystyn ymmärtämään monia ajatuksiasi. Hienosti puit sanoiksi sen, miten nautinto tulee addiktion toteuttamisesta, eikä itse liikunnasta.

Oma liikuntani oli aikoinaan niin pakkomielteistä, etten vieläkään pysty suunnittelemaan treenejä ollenkaan- jos yksikin suunnittelemani treeni ei toteudu, poden tosi huonoa oloa. Tiedän myös, että suunnitelmani lähtevät tosi helposti käsistä. Jos seuraan omaa kehittymistäni ihan minkälaisella mittarilla tahansa, vaadin itseltäni jatkuvasti enemmän. Jos tällä viikolla juoksin x km, ensi viikolla täytyy juosta enemmän jne.

Nykyään liikun fiiliksen mukaan, vaikka pakonomaistakin liikuuntaa joskus harvoin tulee harrastettua. Koetan olla mittaamatta tuloksia ja keskittyä sen sijaan hyvään oloon. Kyllä voi nauttia liikunnasta ilman tavotteita ja mittareita, olen siitä aivan varma. Ei sinun välttämättä koskaan tarvitse palata tiukkoihin suunnitelmiin.

Vielä liikuntatauosta; minulla oli usean vuoden tauko kaikesta paitsi hyötyliikunnasta. Tauon pituuteen vaikutti omalla kohdallani tietysti se, että olin anoreksian takia ollut fyysisesti huonossa kunnossa. Taukoa riitti kuitenkin vielä fyysisen tilan kohennuttuakin. Kun tuntui siltä, että todella HALUAN lähteä juoksemaan, että pihisen innosta ja ilosta saada hyppiä ja riehua- silloin lähdin taas treenaamaan.

Martsa (Ei varmistettu)

Olipa hieno ja lohdullinen kirjoitus! Kaikesta päätellen olet kunnianhimoinen suorittajatyyppi, vaikka onneksi oletkin tuon ominaisuuden jo hienosti itsessäsi tunnistanut. Kun lahjakas ja tarmokas ihminen ajattelee, että "teen nyt parhaani" siinä on riski siihen, että sen parhaan tekemisen rajat eivät tulekaan heti vastaan. Aina voi treenata enemmän, syödä terveellisemmin, tehdä töitä enemmän, kestää enemmän stressiä jne. Jossain vaiheessa kuitenkin myös sisukkaimmillekin voi tulla seinä vastaan ja, hitto soikoon, on mahtavaa, että sen voi myöntää! Nyt ei jaksa, pysty eikä kykene. Mutta maailma ei kaadu siihen, kun älyää lopettaa sen pinnistämisen ajoissa. Kiitokset näistä kirjoituksista, olen itse saanut niistä voimaa, iloa ja oivalluksia myös omaan tekemiseen.

Kommentoi

Ladataan...