Meren rannalla olin vihdoin itselleni rehellinen

Ladataan...
Onnenpäivä

Meistä moni on varmasti joskus huomannut lipuvansa vaivihkaa väärään suuntaan, toimivansa omien tuntemuksiensa vastaisesti, laiminlyövänsä itseään ja muita ja lopulta kadottavansa oikean polun lisäksi myös itsensä. Se, että asian tiedostaa, näkee sen likapyykin siellä nurkassa, ei vielä riitä. Aivan liian usein tietoisuus väärästä kurssista vain sivuutetaan, vedotaan elämänvaiheeseen, vedotaan rahatilanteeseen, vedotaan sääolosuhteisiin ja kiireeseen. Myöhemmin sitten, kun on parempi aika, ajatellaan ja annetaan hälytyskellojen toimia tuomiopäivän marssina sen sijaan, että niihin reagoitaisiin. Ja niin elämän likapyykki nurkassa jatkaa kasvamistaan.

En ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Vaikka olen ollutkin pääsääntöisesti hyväntuulinen, touhukas oma itseni ja täynnä energiaa, olen ollut valtavan stressaantunut, ahdistunut. Ei stressi niinkään työstä ole johtunut vaan kaikesta muusta. Murusista keittiönpöydällä, silittämättömistä paidoista, kitkemättömästä kukkapenkistä, vaihtoa odottavista verhoista, leipomista odottavista kakunkoristeista, tapaamatta jääneistä ystävistä ja kihartamatta jääneestä tukasta. Tuntui kuin ympärilläni olisi pelkkää kaaosta, pieniä tekemättä jääneitä asioita, keskeneräisyyttä mihin tahansa katson enkä minä millään ehtisi tehdä kaikkea, en edes niitä asioita joiden tekemisestä nautin. Ahdistus kuristaa kurkussa vähän kuin ennen itkuun purskahtamista, mutta työnnän tuntemuksen syrjään, kuten olen tehnyt jo pian vuoden.

 

Jossain Costa Rican meren äärellä, pilvien kerääntyessä taivaalle mustina ennen ukkosta, minä tajusin, että kuristava tunne on poissa ja ympärilläni on pelkkää täydellisyyttä. Villiapinat pihapuissa, iloisesti visertävä lintu, jonka tahdissa olin aamuvarhain tanssinut, lämmin sade ja kanssani sen saman sateen alla mies ja joukko uusia ja vanhoja ystäviä. Miksei aina voisi tuntua tältä?

Tummentuvaa taivasta katsoessani päätin vilkaista elämän likapyykkikasaan, olla vihdoin rehellinen itselleni. Olen puhunut blogissani paljon onnellisuudesta ja vapaudesta. Samalla olen kuitenkin onnistunut kahlitsemaan itseni toimintatapoihin, jotka ennen edustivat vapautta. Vapaus harrastaa liikuntaa niin paljon kuin sielu sietää, on muuttunut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kaikkea hallitsevaksi toiminnaksi. Tunnen kyllä suurta intohimoa liikuntaa kohtaan vieläkin enkä rakasta vain treenien jälkeistä, vaan myös sen aikaista hyvää oloa. Mutta se, ettei ehdi istuttaa kesäkukkia tai tavata ystäviä koska pitää mennä salille, ei voi olla oikein niin kauan kun en ole ammattilainen tai edes puoliammattilainen. Pakko myöntää, mutta sisäinen addiktini on sittenkin tainnut vetää sen pidemmän korren.

 

Kädet syvällä likapyykissä, tai ihan siinä itsessään, tajusin, että joko pyykki on pestävä tai heitettävä menemään, mutta kasaantumaan sitä ei voi enää jättää. Se, että on rehellinen itselleen ja nostaa ne ikävätkin asiat pöydälle päivänvaloon, ei ole aivan helppoa. Välillä itkettää ne ajatukset mitä mielen syövereistä löytyy ja sitten naurattaa, kun tuntee kiven milli kerrallaan vierähtävän sydämeltä. Se, että kohtaa ikävät asiat silmästä silmään, on kuitenkin vasta ensimmäinen askel eikä yksinään vie mihinkään. Haastavinta onkin oman toiminnan ja ennen kaikkea ajatusmaailman muuttaminen. Päätin kuitenkin yrittää.

Kävin lomalla muutaman kerran lenkillä aamuvarhain, kun halusin olla itsekseni ja muut vielä nukkuivat pois edellisillan juhlia. Yhtään pakon- tai rutiininomaista treeniä en kuitenkaan tehnyt. Samaa olen jatkanut tämän viikon kotonakin, koittanut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja päätynyt treenaamaan vain kahdesti, vaikka on jo perjantai. Treenien väliin jättäminen tuntuu kuitenkin pahalta, suorastaan väärältä. Kurkkua kuristaa, aivan kuin kamppailisin vieroitusoireiden kanssa. Tunnetta kuitenkin lievittää, kun työnnän käteni multaan ja istutan kesäkukat sen sijaan, että menisin salille. Tuntuu hyvältä, että on enemmän aikaa pienille askareille eikä kaikkea tekemistä tarvitse aikatauluttaa sille ainokaiselle välipäivälle. Tasapainon löytäminen treenien ja muiden puuhien välillä on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun vaaka on niin pitkään ollut kallellaan vain toiseen suuntaan. Tasapaino ei koskaan ole ollut minun vahvuuteni, ei joogassa eikä elämässä.

 

Reilu viikko ahaa-elämyksen jälkeen en voi vielä sanoa, että tuntisin fyysisesti oloani merkittävästi paremmaksi, mutta olohuoneessa on nyt kesäverhot, etupihalla uusia kukkasia ja olo varovaisen toiveikas, että kyllä ahdistus tästä vielä lievenee. Lapsuuden idolini Matti ei itse asiassa ollut lainkaan väärässä sanoessaan, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja se elämä on tässä hetkessä, tänään. Ei ensi viikolla, ei seuraavalla lomalla, ei dieetin jälkeen, ei tankkauspäivänä eikä seuraavana välipäivänä. Tärkeintä on elää tämäkin päivä parhaalla mahdollisella tavalla, tärkeiden tai ainakin mukavien asioiden äärellä, sillä tänään on se päivä, josta kaikki koostuu. Elämässä on aina tänään.

 

Share

Kommentit

Johanna Koo (Ei varmistettu) http://ekojohanna.blogspot.com

Voi ihana olet! Joo, on äärettömän vaikea löytää tasapaino kaiken "tehtävän" keskellä. Tuon asian kanssa taistelen joka päivä :( On koulu, työt, neljä lasta, mies...ja kuntoillakin pitäisi. Näiden lisäksi pakkaa sekoittaa inspiraatio, joka vaatisi minua tekemään jotain käsilläni ;) Terkkuja sinne rapakon taakse! Olet upea tyyppi! <3

SarahCath (Ei varmistettu)

Ihana postaus<3 Tänään eläminen on todella hyvä neuvo, liian usein tulee siirrettyä kaikkea huomiselle, ensi viikolle jne. Pitäisi itekin muistaa tämä! :)

ninoh

 <3 paljon samoja juttuja joita ajatellut ja kokenut viimeaikoina ...<3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Painin itse tismalleen samojen asioiden kanssa! Huh, miten uuvuttavaa, kun työpäivän jälkeen voimat riittävät vielä hyvään treeniin, mutta sen jälkeen olen aivan puhki. Makaan lamaantuneena sohvalla ja tiedostan alati kasvavien kotitöiden määrän. Puhumattakaan siitä miten olen laiminlyönyt seuraelämän... Blogisi on ihana, löysin sen vastikään ja jäin heti koukkuun!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos ajatuksistasi. Olen viime aikoina ohimennen ollut huomaavinani jotain samaa omassa elämässäni, mutta vasta kirjoituksesi lukeminen sai huomaamaan mistä on kyse. Mukavaa, kun joku osaa muotoilla ajatukset niin, että ne on itsekin omalla kohdalla helpompi ymmärtää.

Suvi1 (Ei varmistettu) http://kantapaankautta1.blogspot.fi/

Hyvinkin ruttuja ajatuksia. Mä päästin tuon liikunta-addiktion aika pahaksi ja pysähdyin vasta, kun kroppa sanoi sopimuksen irti. Alku ilman treenejä oli ihan kamalaa, mutta kyllä se siitä on pikkuhiljaa helpottanut. Hyvä, että olet huomioinut asian ja vieläpä päättänyt tehdä sille jotain! :)

Finksi (Ei varmistettu)

Just tolleen kavi mullekin.Siita on jo aikaa,mutta kun ei voinut menna ulos edes miehensa kanssa synttareita juhlimaan kun oli treenit ja kaloreita laskin ja pinnistelin aina etta kulutus vastasi in-takea. Ei ollut helppoa paasta siita.Nyt on paino ihan kunnossa, 54-vuotiaalle (ja nuoremmallekkin) hyva lihaskunto, TERVE olo ja jos ei ole aikaa jumpata ja treenata,sekin on OK. Onhan huominen ja seuraavakin paiva,enka kuole jos vatsalihakset ei saa raakkia tanaan.

Mia-Elina

Jep, ei kannata ottaa elämässä mitään turhan vakavasti. :) Todella hyvä, että tajuat tuon siinä vaiheessa, ettei tarvitse pitää kokonaista vuotta (tai vuosia niin kuin joillekin käy) treenitaukoa, kun se fyysinen olo ei vaan sitä treeniä tai muutakaan säätämistä salli. Paljon tätä aihetta joutunut itse viime vuoden aikana pohtimaan ja samalla seurannut muiden painiskelua samojen juttujen parissa. Kertyvät pyykkikasat ja muruset pöydillä ovat hyvä ensimerkki pitkään kasaantuessaan, mutta tuossa vaiheessa on vielä paljon tehtävissä. Niin kuin esim. se käsien upottaminen kukkamultaan treenien sijaan. :)

idakristiina (Ei varmistettu)

Vitsi miten johdonmukaisesti kykenit taas muotoilemaan vaikean, epämääräisen asian! Samanlaisia ajatuksia ollut omassa päässä myös, mutta mitään en ole osannut tehdä. Tämän myötä ymmärrän ehkä vähän paremmin itseänikin. Kiitos!

Paskapaiva (Ei varmistettu)

Vähän joutuu nyt oikaisemaan, ei niita kasoja ole eikä muruja. Mulle on ihan ok, jos nyt satunnaiset farkut tuolinsarjalla lojuu puolihuolimattomasti.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Sää ja sun farkut :P pistäsit ne kaappiin niin stressais vähempi ;)

Mari Johanna se on (Ei varmistettu) http://www.liuskapaivassa.blogspot.fi/

Oikein hyvin kirjoitettu. Treenistä tulee mieleen eräs ystäväni, jonka kanssa oli aikanaan todella hankala sopia yhtää mitään - jumppa tai siihen valmistautuminen oli aina sotkemassa ihan kaikkea. Kaikki yhteiset menot sovittiin niin, että lähellä oli pian jumppa tai että syötiin jotain salaattia ilman kastiketta ja mahdolliset baari-illat mietittiin kalorittomien juomien ja seuraavan päivän aerobicin mukaan.

No. Ystävä siirtyi siitä seuraavaan addiktioon, joka oli uusi työ. Sen jälkeen poikaystävä vei kaiken ajan ja tarmon. Tiedän, että vertaaminen on typerää, mutta katsothan ettei uusi addiktio vie seuraavaksi kaikkea aikaa. Vaikka se kodin laittaminen.

Kirjoituksesi tuli kyllä itsellenikin hyvään saumaan. Käytän lähes kaiken aikani johonkin aivam muuhun, kun oikeasti haluaisin kirjoittaa kirjaa (kirjoja) kaikkein eniten. Miksen siis tee niin? Mikä estää? No ne muut velvollisuudet, hankitut ja syliin langenneet.

Niistä eroon ja heti. Elämä on liian lyhyt muutenkin!

Suvi K.
Sisunainen

Hassua että olin itsekin just miettinyt samoja teemoja ja suunnitellut postausta aiheesta. :) No tässä se nyt on: http://www.lily.fi/blogit/mie-puntti-ja-paistinpannu/mista-kiire-syntyy

ailat (Ei varmistettu)

mahtava postaus, kyky havaita ja myöntää vinoon menevät asiat on kullanarvoinen, pidä se : ) ja joskus lomalla uudessa ympäristössä osaa paremmin laskea yhteen yksi plus yksi. Olet kyllä huippu.

Samoja ajatuksia täällä...kämppä ollut viimeiset 7 kuukautta pommin jäljiltä. Stressi ja kiire, ja ahdistus tekemättömistä asioista ja siitä, etten saa itseäni salille. Jotain olisi itsekin tehtävä, hienoa että havahduit viimeistään nyt!:)

Anna-Maija (Ei varmistettu)

Tsemppiä!

TMT (Ei varmistettu)

Tätä samaa on tullu mietittyä pitkin kevättä, moni homma on jääny kotona hyvien aikeiden ja ajatusten tasolle kun on ollu treeniä ja kiirettä.. Viimeiset 2 kk on kuukaudessa ollu vähintään 200 h töitä ja vapaa-aika on ollu todella kortilla, puhumattakaan energiasta. Kun viimein sain sanottua EI kaikelle ylimääräiselle tarjotulle hommalle, vierähti kivi sydämeltä, nyt on jo enemmän aikaa ja virtaa, asiat tulee hoidettua yks kerrallaan. Se on mukava huomata että tämä elämän suorittaminen jää muillaki joskus päälle ja unohtaa siinä sivusa kuunnella niitä omia tarpeita, vielä mukavampaa että voi tomertua ja voimaantua toisen kokemuksesta ja saada itekkeenki mielenrauhan!

Kommentoi

Ladataan...