Voisinko palata Suomeen?

Ladataan...
Onnenpäivä

Aina silloin tällöin minulta kysytään, että aiommeko palata Suomeen vai jäämmekö USA:han loppuelämäksemme. Aihe kiinnostaa erityisesti paikallisia ja läheisiä siellä kotipuolessa, mutta asiasta jutellaan paljon myös meidän ulkosuomalaisten keskuudessa. Jäättekö vai ettekö jää? Tykkäättekö enemmän asua täällä vai Suomessa? Useille suomalaisille USA:ssa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu töiden tai opiskelujen vuoksi ja moni saakin tässä ajassa maasta tarpeekseen ja on valmis palaamaan kotiin. Oma kahden vuoden mittaiseksi suunniteltu visiitti on kuitenkin venynyt jo reiluun neljään vuoteen ja vaikka olemmekin lopettaneet kaikenlaisen tulevaisuudensuunnittelun jo aikaa sitten, on oma vastaukseni selvä. Emme ole palaamassa, vielä.

Sitä seuraava kysymys onkin sitten vaikeampi. Miksi ei?

En välttämättä osaa pukea tätä järkeviksi sanoiksi ja lauseiksi, mutta yritän. Vaikka sydämeni on aina Suomessa, kotikonnuilla Pohjois-Pohjanmaalla, metsien ja peltojen keskellä, sykkii sydämeni silti täällä maailmalla. Rakastan seikkailuja ja tunnen, että täällä jokainen päivä on sellainen. Vielä neljän vuoden jälkeenkin näen ja koen jotain uutta melkein joka päivä, ihan kulman takaa voi löytyä uusi seikkailu, tie, jota en vielä ole kulkenut, maisema mitä en ole nähnyt.

Keskellä tuntematonta vietetyt vuodet ovat myös auttaneet löytämään itseni. On ollut aikaa ajatella ja on ollut mahdollista olla oma itsensä. Ison maan ja ison kaupungin hyöty on se, ettei yksilö pistä silmään ja se on ollut vapauttavaa. Kukaan ei tunne, harvoin osoitellaan sormella tai mulkoillaan paheksuvasti. Ihmiset ovat kai jo nähneet kaiken tai sitten yksilötasolla erilaisuutta vaan kunnioitetaan täällä eri tavalla. Olipa se sitten teennäistä tai ihan vain kohteliasta käytöstä, minä pidän paikallisten tavasta sensuroida toisiaan koskevat negatiiviset kommentit ja rakastan sitä, että tuntemattomat ihmiset sanovat ystävällisiä sanoja toisilleen. Hymy ja innostus tarttuu ja tuntemattoman ihmisen tervehdys kadulla ilahduttaa aina yhtä paljon. En sano, että suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta olemmehan me kovasti erilaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

Uskon, että olemme viimeisten vuosien aikana toteuttaneet enemmän unelmia, kuin olisi ollut mahdollista Suomessa asuessa. Meidän elämäntyylillämme ja harrastuksillamme on elintaso tällä pallonpuoliskolla parempi. On ollut vara harrastaa enemmän autoja ja moottoripyöriä, on ollut enemmän aikaa treenata ja kirjoittaa ja ne Suomesta käsin kaukana olevat matkakohteet ovat nyt paljon lyhyemmän ja halvemman lento- tai automatkan päässä. Ei elämä silti yhtä hauskanpitoa ole, arki se on täällä niin kuin Suomessakin, mutta tällä hetkellä elämästä saa enemmän irti täällä. 

Maailma on myös muuttunut paljon reilussa neljässä vuodessa, Suomessakin. Talous siellä näyttää täältä katsottuna melko kurjalta, työllisyystilanne monella alalla lähinnä masentavalta, sieltä leikataan, täältä leikataan ja uusista veroista ja verojen veroista saa lukea lehdistä tämän tästä. En väitä, että USA:n taloustilanteessa olisi paljon hurraamista, mutta meidän kohdallamme, kahden aikuisen perheenä, on taloudellisesti kannattavampaa asua rapakon tällä puolella, ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun ei rahaa ole käytössä ylettömästi, on fiksua olla siellä missä sille saa eniten vastinetta.

Sitten on tämä elokuvista tuttu ilmasto. Kuten moni suomalainen, myös minä olen sitä ihmistyyppiä, joka taantuu ja väsähtää talven pimeydessä. Kun lähtee töihin, on pimeä. Kun palaa töistä, on pimeä. Lopulta kuukausitolkulla valon voi nähdä vain viikonloppuisin, ellei silloin satu satamaan. Kaliforniassa olen taas enemmän elossa ympäri vuoden. Toki kuumuus kesäkuukausina saa välillä olon veltoksi, mutta takapihan uima-altaalla laiskana maatessanikin olen virkeämpi kuin talven pimeimpänä hetkenä lumettomassa etelä-Suomessa. Toisaalta, harva asia on yhtä kaunis, kuin suomalainen luonto lumipeitossa. Onneksi lunta voi halutessaan ajaa katsomaan vuorille myös täällä Kaliforniassa.

Vaikka tässä puolustelenkin maailmalle jäämistäni, en kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka ulkomaille muuton jälkeen vannovat etteivät koskaan enää palaa, polttavat sillat entiseen kotimaahansa ja lakkaavat puhumasta suomea muutamassa kuukaudessa. Olen valtavan ylpeä suomalaisuudestani ja Suomesta enkä edes yritä kitkeä sitä itsestäni. Pakko myöntää, että kyllä minä aina silloin tällöin leikittelen ajatuksella palata takaisin Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle, sinne missä kaikki on tuttua ja elämä yksinkertaista. Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni voisinkin sanoa, että unelmatilanteessa asuisin puolet vuodesta tutuissa maisemissa Suomessa ja viettäisin puolet maailmalla seikkaillen.

Mitenkäs te muut ulkomaiden asukit? Kaipaatteko asumaan Suomeen vai tunnetteko, että maailma vei mennessään lopullisesti?

 

(Kuvituksena räpsyjä Tyynenmeren rannalta)

Share

Kommentit

Finski (Ei varmistettu)

Voisin kayttaa jenkkien suosimaa sanontaa etta you have been reading my mail! Elikka olen aivan samoilla linjoilla.Vielakin mietin,palaisinko Suomeen joku paiva.Olen ollut taalla jo 33 vuotta,eri osavaltioissa asuen,valilla Afrikassakin miehen tyon takia.Mutta silti luulen etta en palaa vaikka ikava on joskus enemman ja joskus vahemman. Suomessa olevilla sukulaisilla ja kavereilla on valilla kaukokaipuu ja mulla valilla se koti-ikava. Jenkkilassa on helppoa, iisimpaa ja taloudellisesti paljon paremmin asiat meillakin. Kahden hengen taloutta voi pyorittaa hyvin ja saastojakin on mukavasti,kiva talo,kaksi uutta autoa ja rahaa kayda Suomessa kerta vuoteen.Mutta se ruisleipa,kesa-aamu jarven rannassa, ja kaikki muut tutut ja ihanat jutut joskus todella kovertavat sydanta. Yleensa se viikon parin vierailu parhaaseen kesa-aikaan tasoittaa ikavan. Saan uutta pontta ja sisua olooni taalla. Mutta jannaa etta ajatellaan noin samoilla linjoilla vaikka on noin eripituinen siirtolaisuus! Tsemppia!

s-r (Ei varmistettu)

Loistava kirjoitus! Itse haluaisin asua vielä lähempänä Suomea kun nyt täällä Kanadassa. Olisi ihana jos voisi piipahtaa Suomessa esim pitkäksi viikonlopuksi ja siellä voisi olla vaikka mökki missä aika-ajoin käydä. Keski-Eurooppa sijaintinsa puolesta houkuttelis, muuten ei sit juurikaan.... Tiedä häntä sit kuinka paljon esim Saksasta tulisi käytyä kuitenkaan Suomessa. Hmmm.

Heidi/Bobby Jean (Ei varmistettu) http://eioorakettitiedetta.blogspot.co.uk

Me ollaan oltu maailmalla nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Tuohon mahtuu kaksi maata, Saksa ja Skotlanti. Saksassa elettiin juuri tuollaista elämää kuin sinä siellä ja ymmärrän hyvin miksi siitä ei tahdo luopua. Elin ihan täyttä unelmaani, joka päivä koki, oppi ja näki uutta, kasvoin omaksi itsekseni siellä. Mihinkään en koskaan tule kaipaamaan niin suuresti kuin takaisin Saksaan. Meidän vain oli pitkälti pakko sieltä lähteä, kun mieheltä lähti työ alta (laittoivat puljun kiinni), eikä kielitaito riittänyt muihin paikkoihin. Lähinnä sitten vain katseltiin karttaa ja päätettiin seuraavat vaihtoehdot. Kielitaito oli ykkösprioriteetti, sekä välimatkat (muutot kissan kera, auton kanssa). Suomikin oli yksi vaihtoehto, mutta mies sai töitä Skotlannista. Se olikin meidän ykkösvaihtoehto. Ja taas mentiin!
Nyt täällä on oltu reilut vuosi. Saksaan on ja tulee olemaan ikuinen ikävä. Eikä täällä niitä Alppejakaan tietysti ole. ;) Mutta jotenkin tämän toisen ulkomailla/ulkomaille muuton myötä maat menettivät merkityksensä. En tunne asuvani Skotlannissa, enemmän tässä kyseisessa kaupungissa. Maailma tuntuu olevan vain kaupunkeja täynnä, joista valitaan se, mikä parhaiten sen hetkisiä tavoitteita vastaa ja unelmia toteuttaa. Se voi sitten olla ihan missä vain. Siispä Suomi on meille aina yksi vaihtoehto, jos tulee tilanne, että vain siellä voi saada toteutettua sen hetkisiä unelmia.

Mutta siitä olen varma, että vaikka joskus sinne palaisi (tai menisi seuraavaksi, ei se tuntuisi palaamiselta..), ei sinne tulisi loppuelämäksi jäätyä. Sitä on nähnyt ja kokenut liikaa siitä, mitä elämä Suomen ulkopuolella on. Eikä se tarkoita, että elämä Suomessa olisi kamalaa. Kyllä Suomessakin on kiva asua ja ikävöin sieltäkin monia juttuja, joita vain siellä on. Tätä se varmaan tulee olemaan aina, kun näin on muuttanut ympäriinsä, että sitä tulee ikävöityä aina sitä, missä ei ole. Se on se hinta, jonka tästä maksaa. Mutta ehdottomasti sen arvoinen! Ei varmaan moni asia kasvata niin paljoa kun asuminen ympäristössä, jossa et tunne ketään, et ole koskaan ennen käynyt ja minun tapauksessa et puhu edes kieltä (saksa). Upeinta aikaa elämässäni ja sellaisena tulee varmasti aina pysymäänkin. Joskus sitten taas, että saa sen sydämen sieltä jostain Alppien rinteiltä takaisin. :)

Asiasta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta eiköhän tuossa ollut jo vaikka kuinka. :D Sitäpaitsi Saksan ajatteleminen sattuu vieläkin. Tiesin sen jo etukäteen, että sinne tulee olemaan paljon suurempi ikävä kuin Suomeen koskaan, enkä ollut väärässä. Lähdöstä on aikaa jo yli vuosi, mutta se on edelleen ihan tuore. Olo on kuin olisi rakkaalle heittänyt hyvästit. Ja niinhän sitä tekikin. Se on se hinta..

Ansku Bcn (Ei varmistettu) http://barcelonankoti.blogspot.com.es/

Hei! Mielenkiintoista pohdintaa, jota myös täällä käydään toisinaan, nykyään tosin vähenevässä määrin, sillä me emme palaa Suomeen. 13 vuotta maailmalla on tehnyt kai tehtävänsä, ja "koti-ikävää" Suomeen ei ole, sillä koti on nyt täällä, tai oikeastaan missä vain olen oman perheeni kanssa.

Syitä ulkomailla pysymiseen on niin monia, että tämä tila ei riitä niitä kertomaan, mutta itse tykkään ulkomailla asumisessa kovasti mm. vapaudesta olla oma itseni ja tehdä omia juttuja, välittämättä niin paljon naapureiden ja kylänmiesten mielipiteistä (kaikki omituisuudet menevät kuitenkin suomalaisuuden piikkiin :)), työmahdollisuudet ovat luonnollisesti paremmat, kun työtä voi hakea periaatteessa mistä päin maailmaa vaan ja luulen myös, että meikäläisten eli meidän perheen tiimihenki on näin vahva, koska olemme aina olleet oman perheen kesken muukalaisten joukossa, ilman kovin kummoista tukiverkkoa.

Espanjassa taas tykkään eniten kauniista luonnosta ja sen monipuolisuudesta, ja toki auringosta :). Tuskin kuitenkaan täällä ikuisuuksia asutaan, jossakin vaiheessa matka jatkuu...

HennaM (Ei varmistettu)

Musta tuntuu, että en ole palaamassa Suomeen lähivuosina. Nyt tuntuu jopa siltä, että jos jenkit jossain vaiheessa tulevaisuutta antaisivat meille fudut, me mentäisiin sitten johonkin muuhun maahan, mutta ei Suomeen. En tiedä miksi, mutta tältä minusta nyt tuntuu. En toki voi tietää, että mitä ajattelen vaikkapa viiden vuoden päästä, mutta näin tällä hetkellä.

Mulla ei ole ikävä Suomea, vaikka siellä asuvia ihmisiä tietysti kaipaankin aina välillä. Eikä minulla ole sitä kaihoa ja kaipuuta herättävää suomalaista paikkakuntaa tai aluettakaan sydämessäni, minne aina aika ajoin sydäntäsärkevästi kaipaisin tai tuntisin kuuluvani. Kotiseuduilta olen lähtenyt pois jo 15 vuotta sitten ja pääkaupunkiseudun jätin jotenkin pysyvästi taakseni, kun muutin pois Suomesta. Mulla ei siis ole siellä enää kotia. Siksi ehkä sitä syvempää kaipuuta Suomea kohtaan ei minulla olekaan.

Nyt on mennyt jo muutama vuosi, etten ole käynyt Suomessa ollenkaan. Olen kuitenkin ollut onnekas, koska olen saanut paljon läheisiäni tälle puolen palloa vierailulle, jotkut viikoiksi ja jotkut jopa kuukausiksi. Maailma on niin paljon pienempi nykyään, että ei minusta edes tunnu siltä, että asuisin jossain äärettömän kaukana! Kuitenkin vuorokaudessa pääsee melkein mihin tahansa, jos tarve tulee, joten sikäli koen olevani loppupeleissä hyvin lähellä kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä missä päin maapalloa tahansa.

-K- (Ei varmistettu)

Tuttuja pohdintoja. Me asuimme (minä, mies, 2 lasta) Bostonissa 5 vuotta. Sitten olisi pitänyt hakea vihreä kortti tai muuttaa Suomeen. Muutettiin Suomeen, koska USA oli kovin kaukana lentomatkojen ja aikaeron vuoksi. Äitini oli sairastunut ja halusin takaisin. Emme silti olleet noita 5 vuotta eristyksissä,meillä kävi paljon vieraita Suomesta (mm siskoni asui meidän luona 3 x 3 kuukautta) ja olimme joka kesä Suomessa, välimatka tuntui pitkältä ja kulttuurikin alkoi tökkiä.

Suomi ei kummiskaan tuntunut enää kivalta. Se tuntui pieneltä, ahtaalta, ihmiset ahdasmieliseltä kun oli tottunut Jenkkiläiseen ilmapiiriin (mm töissä oli paljon rennonpaa ja asiat tapahtuivat nopeasti, ihmisten ideoille annettiin mahdollisuus eikä niitä heti torpattu), talvi oli pimeä, kylmä ja masentava ja luonto aika tylsä kun vuoret ja meri puuttuivat.

Tehtiin sitten sen vuoden sisällä päätös Espanjaan muuttamisesta ja täällä ollaan vieläkin. Parasta: elämää rakastava rento kulttuuri, vuoret, meri, ihana ilmasto, edullinen hintataso ja lyhyet lentomatkat Suomeen ja vain tunnin aikaero. Huonoja puolia toki on, mutta noi hyvät peittoavat ne 6-0. En usko, että palaamme enää Suomeen. Esikoinen muuttanee tänä keväänä pois kotoota kun lähtee yliopistoon opiskelemaan, kuopus seurannee perästä noin 4 vuoden päästä. Me lähdetään sitten taas jonnekin, ehkä Japaniin :)

-K- (Ei varmistettu)

Luin tän oman viestini vielä ja tuli näköjään vähän liian nopeasti näpyteltyä ja kerrottua vain ne negatiiviset suomifiilikset. Suomi on aina sydämessä, olen suomalainen enkä muuksi muutu. Käymme Suomessa usein (siksi tämä välimatka on plussaa) ja suomivieraat meillä usein ja kerron aina kaikille ulkomaalaisille miten Suomi on hieno maa. Mutta noista syistä mitä sanoin ei enää ehkä paras paikka asua ja olen huomannut, että nälkä kasvaa syödessä. Haluan nähdä maailmaa lisää. Minulle ei ole sellaista paikkaa vielä, jonne haluaisin asettua eikä se itseäni häiritse yhtään.

sanniii88 (Ei varmistettu)

Mä olen ollut ulkomalla puolet elämästäni eli 10 vuotta. KAipuu Suomeen on hirveä ja kesät vietänkin siellä, mutta mulla on tosi usein menossa semmonen identiteettikriisi että en tiedä mihin kuulun. Aivan pienenä asuin Suomessa ja tunnen itseni erittäin suomalaiseksi. Sitten kuitenkin muutin ulkomaille jossa minusta tuli ulkosuomalainen. Ko. maahan en sopeutunut ollenkaan, koska minulla oli vain suomalaisia kavereita, valtava suomalainen yhteisö ja muutenkin elämä pyöri meidän vanhempien kansainvälisen työn ympärillä. Ne ulkomaiset kaverit jotka tunsin koulusta olivat kaikki samalla tavalla "väärässä maassa". Nyt asun Skotlannissa, opiskelemassa, mutta tiedän että haluan lähteä pois täältä opiskelujen päätyttyä. ja ennen sitä on tulossa vielä kaksi opiskelijavaihtoa eri maihin :D Haluaisin aivan hirmuisesti asua taas Suomessa (kun jotkut unelmoi paratiisisaaresta, mä asunnosta Helsingissä merenrannalla niin että voisin joka päivä juoksulenkillä nähdä meren :D). Mutta pelkään hirveästi, koska identiteettini on niin uskomattoman ulkosuomalainen, niin kansainvälinen että en tiedä osaisinko siltikään sopeutua Suomeen :( Tuntuisi oudolta katsoa tv.tä omalla kielellä, eikä opiskella luokassa jossa oppilaat tulevat 6 eri maasta. Tuntuu että tää ristiriita tulee aina olemaan! Mutta onneksi olen miettinyt että jos Suomeen en sopeudu, muutan sitten Ruotsiin tai Norjaan :D Sillon olen ulkomailla, mutta ihan melkein niinkuin Suomessa! ;)

KaiSF (Ei varmistettu)

Toinen kalifornian asukki täällä huutelee olevansa vahvasti samoilla linjoilla sun ja muiden kommentoijien kanssa. Omaa yhtälöä monimutkaistaa entisestään paikallinen puoliso, joka ei varsinaisesti jaa mun ajoittaisia "mutta kun suomessa kaikki on niin paljon paremmin" -puuskia :D

finnladytiger

Vaikka olen ollut Suomesta poissa vasta puoli vuotta, voin samaistua näihin ajatuksiin. Yksi mun suurimmista peloista onkin, että jos jossain vaiheessa koti-ikävä voittaa ja päätän palata Suomeen, huomaankin etten ns. kuulu sinne enää, en enää tunnekkaan oloani kotoisaksi vaan vieraaksi. Viihdyn äärettömän hyvin Skotlannissa, mutta olen leikitellyt ajatuksella opiskelujen pariin palaamisesta Suomeen. Vaikka tuntuu ihanalta ajatella, että siten kaikki läheiset olisivat siinä ihan hollilla, enimmäkseen tunnen jo valmiiksi masennusta ja ahdistusta ajatuksesta.:D 

Vaikeaa ajatella, että pystyisin enää pysyvästi asumaan Suomessa mutta toki tämä välimatka aina välillä korpeaa kun ei jengi jaksa tänne asti kovin usein. Helppoa se on vielä Pohjois-Ameriikkalaisille, aikaerokin on niin pieni :)

Luulen, että jos muuttaisin takaisin Suomeen niin jakaisin -K-:n ahdistuksen talvesta, luonnosta ja ilmapiiristä. Ei sieltä pohjolasta kaipaa muuta kuin läheisiä. Kaikki muu on suoraan sanottuna melko kamalaa, varsinkin talvella. No, torakoita on kämpissä vähemmän...  

lone star (Ei varmistettu)

Erinomainen kirjoitus, ja löysin siitä hyvin paljon samoja asioita jotka koskettavat omaakin elämää. No, melkein kaikki ne asiat mitkä pitävät meidätkin täällä, paitsi moottoripyörät :).

Omalta kohdaltani voisin lisätä myös tottumuksen eli ollaan oltu täällä jo niin kauan, että välillä Suomi tuntuu arjessa hyvin kaukaiselta, ja rakasta kotimaata tulee katseltua vahvojen ruusunpunaisten silmälasien lävitse. Meiltäkin kysytään hyvin usein, että menemmekö/tulemmeko Suomeen takaisin, mutta siihen en osaa vastata. Haluanko? Haluan tänään, mutta en huomenna eli hyvin ristariitaiset ajatukset asiasta. Sanotaan näin, että sitten eläkkellä, tai jos työ vie sinne takaisin.

Olen kuitenkin henkeen ja vereen suomalainen, johon Amerikka on jättänyt vahvat ja pysyvät puumerkkinsä. Voisin sanoa näin, että minut saa helposti pois Amerikasta, mutta Amerikkaa ei saa pois minusta.

hanne_tasteofhoney

Tuo kysymys tuntuu itsestä ainakin välillä hassulta, "missä te aiotte asua loppuelämänne?"... En jotenkin osaa suunnitella elämää niin pitkälle, näin parikymppisenä on vielä elämää niin pitkästi jäljellä, että ihan turha lyödä asioita lukkoon loppuelämäksi. Enhän minäkään oleta, että kaikki ystäväni pysyttelisivät loppuelämänsä samoilla huudeilla. Elämäntilanteet vaihtelevat: välillä joudutaan muuttamaan työn tai opiskeluiden perässä. Me olemme asuneet Arizonassa nyt 7 kuukautta, ja olemme täällä ainakin muutaman vuoden ennen kuin harkitsemme Suomeen paluuta. Toki soisin lapsilleni mielelläni mahdollisuuden suomalaiseen koulutukseen, koska akateemisen englannin he voisivat oppia sielläkin (Jenkeissä taas akateemista suomea on ihan turha haaveilla oppivansa). Mutta meillä on onneksi aikaa miettiä tuota lasten koulujärjestelyä vielä muutama vuosi. ;) 

Itse ehkä elän vielä tietynlaista kulttuurishokkia, kun olen asunut täällä vasta niin vähän aikaa. Vieläkin vertailen paljon asioita Jenkkien ja Suomen välillä, vaikka pyrin olemaan vertailematta. Täydelliseen sopeutumiseen varmasti menee vuosia, joten yritän olla itselleni ja tunteilleni armollinen silloin, kun kaikki turhauttaa. Ja yritän nauttia niistä asioista, joista en Suomessa voisi nauttia - esimerkiksi tästä ihanasta "talvisesta" 80F säästä :) Vaikka totta toki on se, että kahden maan kansalaisena on aina ikävä jonnekin.

Anis
Aniksenmakuinen

Voi että, miten tämä taas kolahti! Suomeen palaaminen on akuuteissa suunnitelmissa, mutta koen melkoista ahdistusta ajatuksesta palata Suomeen lopullisesti, ja jotenkin onnistuit (jälleen) kireyttämään omiakin ajatuksia ihan oikeiksi lauseiksi. Seikkailut, niistä kun ei haluaisi luopua, ja elintaso on täällä Dubaissa huomattavasti Suomea parempi. Lisäksi tuo ilmastoasia ahdistaa, ja olenkin suunnitellut paluuta näin aluksi kesän ajaksi vähän niinkun testimielessä.

Unelmatilassa asuisin juurikin noin; kesät Suomessa, talvet sitten muualla. Matkustaminen vähenee luonnollisesti palatessani omaan ammattiin, mutta kaikesta vapaudesta en silti haluaisi päästää irti. Olenkin päättänyt olla vastaamatta juuta tai jaata ja katsomalla päivä kerrallaan, minne tieni vie ja toivoa, että tuo unelmatila joskus täyttyy! Seikkailuistani lisää täällä: http://aniksenmakuinen.wordpress.com/

Mariah (Ei varmistettu) http://tuulahdusvalimerelta.blogspot.com.tr/

Aivan samoilla linjoilla kanssasi.Jotenkin muutenkin jäänyt tähän kulttuuriin kiinni ja Suomessa käydessä huomaa että ikävä takaisin kotiin on jo kova..aikoinani Turkkiin muuttaessa en olisi uskonut kyllä että tänne sitä näin hyvin kotiutuu.Terveisiä täältä auringosta!kiva postaus!

tiia_

Tuttuja fiiliksiä, vaikka olenkin jo ehtinyt muuttaa takaisin Suomeen pitkän "ulkomaankomennuksen" jälkeen. Mitä kauemmin asuin USA:ssa (ja sitä ennen UK:ssa ja muuallakin), sitä vaikeammalta Suomeen paluu ajatuksena tuntui. Green cardista luopuminen oli vaikeaa, ja vielä lentokoneessakin mietin, että oliko tämä oikea päätös. Suomi tuntui kaikkien niiden vuosien jälkeen niin vieraalta, eikä sopeutuminen ole ollut aina helppoa.

Vieläkin mulla on joskus sellaisia fiiliksiä, että olisin ihan hyvin voinut jäädä ulkomaillekin - en siksi, etten viihtyisi Suomessa, tai että joku toinen maa olisi parempi, vaan siksi, että olen niin tottunut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. (Kysymys on kaiketi siitä samanlaisesta anonymiteetistä, josta sinäkin tässä postauksessa kirjoitat.) Sen sijaan, että kaipaisin aktiivisesti maailmalle, minuun on istunut ajatus siitä, että mun on hyvä olla oikeastaan missä vain, ettei mun onnellisuus ole sidottu mihinkään paikkaan. Se on hyvä ja turvallinen tunne, vaikkakin se on monelle suomalaiselle jatkuvan ihmettelyn aihe. :)

Matkatar (Ei varmistettu) http://matkantekijana.blogspot.com

Minulla on tällä hetkellä juuri sillai ihanteellinen tilanne, että asun kesät Suomessa ja talvet Barcelonassa.
Muuten voisin kuvitella asuvani lämpimässä pidempäänkin, mutta minulla on lapset Suomessa, ja heitä siis koko ajan ikävä, vaikka ovatkin jo aikuisia ja löytäneet omat kumppanit. Muuten minulla ei ole juuri muita "vahvoja juuria", ystäviä tai sukulaisia Suomessa.
Asuin Saksassakin kolme vuotta silloin kun lapset olivat pieniä (koko perhe). Paluu Suomeen toi totuttelua, oli aika ulkopuolinen olo. Sitä tunnetta ei nyt tule kovin vahvana kun asuu puolet vuodesta pois.

Ilana

Mulla on nyt (suomalaisen) mieheni kanssa takana reilut kolme vuotta Hollannissa ja seuraavaksi edessä toistaiseksi määrättelemätön aika jossain muualla, luultavasti Euroopassa. Aikeissa olisi kuitenkin palata Suomeen jossain vaiheessa, ehkä seuraavien viiden vuoden aikana. Suurin syy on läheiset. Siellä on ne "mun omat ihmiset" eli perhe ja tärkeimmät ystävät. Konkreettiset suunnitelmat ovat vielä ihan auki, mutta ainakin tällä hetkellä koen, että haluan jossain vaiheessa takaisin niiden mun läheisimpien ihmisten lähelle. Täältähän ei toki ole pitkä matka lennähtää käymään, mutta käyminen nyt ei vaan ole sama juttu kuin pysyvästi asuminen.

Ewa (Ei varmistettu)

Minä palasin Suomeen 4 Irlannin vuoden, ja sitä ennen puolen vuoden Tansanian keikan jälkeen.Vuosi Jenkeissä. Puoli vuotta Israelissa. Vuosi Ranskassa. Ihan yhtäkkiä vaan mittä tuli niin täyteen sitä ulkomailla oloa ja jonkinlaista juurettomuutta. Tansaniaan olisin voinut jäädä ilmaston ja ihmisten vuoksi pidemmäksikin aikaa, mutta irlantilaisuus tuli niin nähtyä. Enkä kyllä ole katunut! Yksi irkku sieltä päätyi mukaani, ja nyt meillä on kolme lasta ja Suomi on maailman mukavin paikka kasvattaa lapset. On ollut hienoa antaa lapsille juuret a pysyvyys. Minä nautin kun viimeinkin minulla on koti, omin käsin rakennettu koti,jossa asutaan kauan, jota voi sisustaa ja laittaa ilman sitä pientä ajatusta takaraivossa, että no kohta tästä lähdetään... Tarvitsin nuo vuodet maailmalla, mutta kyllä nyt on Suomi mailman paras paikka!

Velloja (Ei varmistettu)

Asuin itse Belgiassa noin 3v ja muutin takaisin tekemään opiskeluja loppuun viime syksynä. Silloin ahdisti takaisin Suomeen tulo ja nyt ahdistaa takaisin Belgiaan meno, joka on näillä näkymin tapahtumassa piakkoin, koska mies jäi töihin Belgiaan. Toisaalta tuntuu hirveältä, että aina pitää ikävöidä jonnekin missä ei ole, kun on ystäviä ja perhettä ympäri maapalloa. Toisaalta taas olen ajatellut, että ehkä se on lahja, että osaa kiintyä ihmisiin ja arkeen ja tehdä itsestään niin onnellisen missä vaan, että lähdön hetkellä aina tuntuu haikealta jättää paikka taakseen, oli se sitten Suomi tai joku muu maa.

enniii (Ei varmistettu)

Niin hassua ajatella kuinka mekin ehkä tunnetaan ulkomaanvuosilta tietämättämme ja luetaan samaa blogia :)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Mä olen Lontoossa jäädäkseni. Kai. ;-) No, meillä on tarpeeksi iso talo loppuelämäksi (ellei saada kolmosia ;D), tykkään kaupungin monikulttuurisuudesta, juuri tuosta yksilön sulautumisesta massaan ja siitä, että täällä on KAIKKI. Tai siis kaikki paitsi meri; sitä Helsingistä kaipaan, avointa vettä. Ja tänä vuonna meillä on ihan oikeasti suunnitelmissa alkaa etsiä Suomesta kesämökkiä, eli idylli parantuisi entisestään - talvet vehreässä Lontoossa, kesät Suomen suvessa! Sitä en tosin vielä ihan ole keksinyt, millaista duunia voin tulevaisuudessa tehdä, jotta voi tosiaan viettää kaikki ne kesät mökillä...

Tai kyllä me itse asiassa haluttaisiin palata Suomeen (Helsinkiin) pariksi vuodeksi, sitten kun muksu on kouluiässä, jotta hän oppisi suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin paremmin kuin yksin mutsiltaan - mutta vain pariksi vuodeksi. 

Saa nähdä, mitkä näistä unelmista toteutuvat! Olen kuitenkin ihan uskomattoman onnekas löydettyäni ulkkarimiehen, joka on itseänikin innokkaampi hommaamaan sitä Suomen-mökkiä ja opettamaan lapselle suomalaista kulttuuria...

Islandgirl (Ei varmistettu)

Hei, itse oli yli vuosikymmenen ulkomailla ja asiaa tuli aina silloin tällöin pohdittua monella tavalla, kuten sinäkin yllä, kunnes eräs kaunis päivä elämä tarjosi minulle ihanan tilaisuuden, joka toi minut takaisin Suomeen. Sen hetken tullen asia ei mitenkään mietityttänyt vaan päätös oli hyvin selvä ja luonnollinen. Olen hyvin onnellinen voidessani olla lähellä perheenjäseniäni ja saadessani tutustua taas Suomeen uusin silmin. Perspektiiviin tuli vuosien saatossa aina erilaisia sävyjä. Nautin nyt täysillä elämästä mielestäni maailman kauneimmassa saaristossa, mutta varmasti elämä vielä vie maailmalle tulevaisuudessakin, joko muuttolaatikoiden tai matkalaukkujen kera. Elämä vie ja sen mukana kannattaa antaa vaan mennä! Kaunista kevättä teille!

Minuakin on aina kiehtonut Amerikka. Toivon, että joskus pääsisin sinne, edes vain lomalle. 

kirsikkainen

Palasin Suomeen vajaa 2 vuotta sitten. Olin tuollon asunut vasta 3 vuotta Meksikossa, mutta se ehti jo viedä sydämemi. Kuitenkin turvallisuus ja perhe Suomessa olivat tärkeimmät syyt paluuseen. Kaipaus takaisin ei taida koskaan kuitenkaan kokonaan hävitä. Välillä esimerkiksi kuvia katsellessa mieleen vyöryy, tunnelmat, tuoksut, ihmiset, musiikki.. Erilainen elämän ilo kuin täällä. Stressittömyys. En voi edes kuvitella, miltä miehestäni välillä tuntuu täällä välillä niin harmaassa Suomessa..

Mutta sitten onkin palautettava ne huonot puolet mieleen. Meksikon turvallisuustilanteen takia en voinut liikkua vapaasti, lapsen päiväkotiin vieminenkin oli järjestelykysymys. Se vapauden menetys ahdisti! Parin korttelin päässä olevaan kauppaankaan en enää lopulta voinut mennä kävellen. Kaikki olivat huolissaan läheisistään; kidnappauksia ym. tapahtui kotikaupungissa lukuisia. Mä - vaalea nainen ja lapsi, joka ei perinyt kovin vahvana meksikolaista ulkonäköä olimme varmasti melko houkutteleva kohde - dollarin kuvat silmissä.. Myös mieheni (ja koko lähipiiri Meksikossa) halusi meidän tulevan Suomeen turvallisuuden takia, vaikka tiedän kuinka hän rakastaa kulttuuriaan, ruokaa, lämpöä.. Yksin vielä voisinkin kuvitella asuvani Meksikossa, mutta en enää lasten kanssa.. Ehkä voisin kuvitella paluuta jos turvallisuustilanne joskus paranee... Ihanteellisinta olisi tietysti 2-3 kuukautta vuodesta Meksikossa loput Suomessa. Tienaisi euroissa ja viettäisi pitkän loman lämmön ja värin keskellä (:

Kommentoi

Ladataan...