Hellekooma

”Jos helteestä valittavat ihmiset ärsyttävät, niin jaa tämä hirveänällöttävänkammottava kuvakollaasi talven kauhuista”-tyyppinen uutinen oli tänään linkattuna aika monella kaverilla naamakirjassa. Mä katsoin sitä linkkikuvaa ja huomasin haaveilevani pehmeistä lumihiutaleista, paksuista kaulaliinoista ja huuruavasta hengityksestä. Kyllä, valitsisin sen koska tahansa. Ja kyllä, muakin ottaa päähän, jos on viikon putkeen -30 astetta. Mutta vielä enemmän mua ottaa päähän, jos on viikon putkeen +30 astetta.

Mä olisin toivonut, että reissusta palattuamme kotikulmilla olisi palattu inhimillisiin lukemiin, mutta ilmeisesti sitä saa vielä ainakin muutaman päivän odottaa. Sinänsä mua ei haittaa, en mä tästä mitään hengenahdistuksia saa, mutta toisaalta on inhottavaa, kun ei jaksaisi tehdä mitään ja hiki kutisee iholla aamusta iltaan, ja noh, yölläkin. Päivät kuluvat hikisessä hellekoomassa, ajatuskin ruuanlaitosta ällöttää ja ainoa hyvältä tuntuva vapaa-ajan aktiviteetti on sohvalla makoilu. Tämähän olisi ihan jees, jos voisi maata varjossa rannalla ja siemailla sidukkaa lempeän tuulen hivellessä hikistä otsaa. Ikävä kyllä tämä suloinen haavekuva ei aivan toimi tuon 3-vuotiaan kanssa, joten rannalla isketään harteisiin suojakerrointa 50 ja lipitetään litratolkulla vettä, jotta jaksaa hillua sen vesirajassa riehuvan elohiiren kanssa.

Mutta hetkittäin mä nautinkin. Vaikka silloin, kun olemme siellä rannalla ja saan luovuttaa vahtivastuun miehelle. Silloin uin rauhallisen kierroksen suloisenviileässä vedessä ja kellun veden pinnalla pilviä ihaillen. Tai silloin, kun talo illalla hiljentyy ja kiertelen hämärässä pihassa satoa ihailemassa tai istun terassin reunalla kuuntelemassa kesäyön hiljaisuutta. Tai silloin, kun katselen lapsen riemua tämän leikkiessä omassa pikkualtaassaan.

Tai silloin, kun ihanaakin ihanampi mies asentaa ilmalämpöpumppua olkkarin seinään. Se on ehkä kaikista parasta.