Ladataan...
Pelkkäähyvää

Olen saanut tähän mielen solmuun menemistä koskevaan kirjoitukseeni eri kanavissa niin äärettömän tärkeitä kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta, että ihan melkein itkettää.

Jos voin omilla horinoillani olla jollekin se yksi ihminen, joka antaa edes ihan pikku ripauksen uskoa seuraavaan hetkeen, teen sen kovin mielelläni. Tiedän, että tähän aikaan vuodesta tuhannet ja tuhannet ihmiset istuvat pitkiä päiviä kirjastojen kelmeissä lukusaleissa, muistiinpanoin tapetoiduissa kodeissa sekä omat ja vanhempien säästöt syöneillä valmennuskursseilla laskien päiviä ja tunteja siihen tulevaa syksyä, sekä koko lähitulevaisuutta määrittävään päivään. 

Olkoon tämä teille kaikille. 

---

Viime keväänä päätin vuosien ammatillisen pään seinään hakkaamisen jälkeen hakea opiskelemaan psykologiaa. Tiesin hyvin, että sisäänpääsyprosentit suomalaisiin psykologiaa opettaviin yliopistoihin ovat Teatterikorkean ohella maan pienimmät. Tiesin, että aikaa olisi naurettavan vähän, sillä en taloudellisista syistä voinut ottaa töistä paria kuukautta enempää vapaata ja olisin muutenkin vähän huonoissa lähtöasemissa ylioppilastutkintopapereineni. En ollut kirjoittanut psykologiaa reaalissa ja sen sijaan kirjoittamani fysiikan arvosanakin oli niin huono, ettei siitä tainnut paljon lähtöpisteitä herua. 

Nämä lähtökohdat huomioon ottaen päätin, että hakisin vain tämän yhden kerran ja ainoa sallittu ajatus sisäänpääsystä olisi, että pääsisin sisään. Sisäänpääsyprosenttien sijaan kuvittelin, että oikeastaan mahdollisuudet päästä sisään ovat 50/50. Joko pääsen tai en, ja päätin pääseväni. Uskoinko tähän ajatukseen? Useinkaan en, mutta silti päätin järjestää koko viimekeväisen elämäni ja ajatukseni niin, että vähän niinkuin leikin sellaista ihmistä, joka uskoisi tuohon ajatukseen.  

Psykologian pääsykoeaineistoon kuuluu sekä tilastomatematiikan materiaali että noin kuukausi ennen koetta julkaistavat artikkelit. Luettavaa siis riittää. Kolme viikkoa ennen artikkelien julkaisua jäin opintovapaalle päivätyöstäni ja aloitin tilastomatematiikan pänttäämisen. Se oli ihan hirveää. Tiesin, että iso osa muista hakijoista oli lukenut materiaaleja jo kuukausia, ollut valmennuskursseilla ja muutenkin varmaan vaan tuhat kertaa fiksumpia kuin minä. Ei tuu mitään. 

Olin vuotta ennen tuota kevättä käynyt Haloo Helsingin keikalla Helsingissä. Siellä salainen tyttörakkauteni Elli Haloo oli herttaisen hurmiolliseen tyyliin puhunut kaikenlaista rakkaudesta ja unelmista. Elämästä, siihen heittäytymisestä ja itsensä keräämisestä. Muistan silloin ihan ensimmäistä kertaa myöntäneeni itselleni, etten keksi itselleni mitään muuta ammatillista unelmaa kuin psykologina olemisen. Sitä ennen se oli ollut aina sellainen "no oishan se kiva, mutta ei sinne kukaan pääse" -unelma. 

Olin ollut Haloo Helsingin kanssa ensimmäistä kertaa tekemisissä työkuvioissa kymmenisen vuotta aiemmin. Tyypit taisi silloin olla jotain 16-kesäisiä. Mietin, että jos nuo on saakeli kasvaneet niistä pienistä bändikoululaisista soittamaan tuossa noin, varmaan kymmenkertaisina Emma-voittajina, voin minä nyt ainakin yrittää tehdä jotain omien pienten unelmieni eteen. Ja niin minä päätin alkaa tekemään pieniä, mutta tärkeitä juttuja jossain kaukana häämöttävän tulevaisuuden eteen. 

Istuin kylmässä autossa parkkipaikalla kello kahdeksan sunnuntaiaamuna ja koitin tsempata itseäni. Sinä osaat, sinä pystyt ja sinä uskallat, hoin itselleni. Silti itketti. Varpaat jäätyivät eikä Volvon etupenkille mahtunut levittämään muistiinpanoja ilman, että ne olisivat jatkuvasti uineet jalkatilan kurassa. Harmitti, ettei yksikään kahvila tai kirjasto ollut auki, eikä kotonakaan voinut lukea. Pelotti, että kaikki lukeminen ja säätäminen menisikin hukkaan, koska en vaan ikinä ehtisi opetella kaikkea. En muistanut mikä on p-arvo tai t-testisuureen kaava. Reliabiliteetti ja validiteettikin kuulostivat lähinnä joltain tärkeilevien pörssi-ihmisten pätemisjargonilta. 

Mietin Elliä ja Haloo Helsingin keikkaa.  Elli Haloo oli hiljattain jossain haastattelussa kertonut, miten vaikeaa julkisuus ja esiintyminen joskus hänelle ovat. Kun haluaisi vaan kirjoittaa lauluja, laulaa ja olla tavallinen ihminen. Ja silti hänellä on se toinen minä, joka astelee maailman cooleimpana muikkelina loppuunmyydyn Saku-Areenan lavalle, hyppii ja huutaa niin kuin olisi syntynyt sinne. Häntäkin välillä pelottaa. Saakelisti. Järkeilin, että voisin ihan varmasti keksiä itselleni tuollaisen alter-egon, joka vaan tekee ja uskaltaa. Lukee, vaikka pelottaa, väsyttää ja haluaisi vaan itkeä tilastomatikan kirjan epätoivostaan mössöksi. En edelleenkään rehellisesti sanottuna tainnut uskoa, että pääsisin sisään, mutta samalla tiesin että jollen itse uskoisi itseeni, sitä tuskin tekisi siinä tilanteessa kukaan muukaan puolestani. 

Vähintäänkin yhtä isossa roolissa tuona keväänä oli tässä alter-egomaailmassani pyöriminen kuin varsinainen lukeminen. Kun vie lapsen kahdeksaksi aamulla päiväkotiin ja tietää, että edessä on kahdeksan kokonaista tuntia samoja testisuureita, käsitteitä, teorioita ja ulkoa opeteltavia lauseita kuin edellisenäkin päivänä, tulee päivän aikana eteen myös kymmeniä huonoja hetkiä. Niitä, jolloin tekisi mieli pistää kirja kiinni ja lähteä jätskille. Kirjautua Facebookiin tai selata Instagramia. Lajitella sukkia, pestä jalkalistat, täyttää veroilmoitus, leipoa pullaa ja vilkaista työsähköpostia. Minulle ne pienet hetket olivat vaikeimpia varsinkin silloin, kun väsytti ja keskittymistä piti oikeasti hartiavoimin jatkuvasti kääntää takaisin siihen ainoaan asiaan, jolla oli sinä keväänä väliä. Silloin kun mikään muu ei auttanut, kuuntelin pikkuisen Haloo Helsinkiä. Usein täysillä ja pää kyyneleistä ja kuminpuruista muussaantuneihin artikkeleihin uponneena. 

"Arki alkaa maanantaina, koska työviikko edessä painaa
Luomuleipä on tienattava ja muutenkin on liikaa lainaa
Tiistain talloessa päälleni mä mietin kuinka viikonloppu odottaa
Teleporttaan itseni sinne, missä voin duuniviikon kadottaa

Laula lujempaa kuin sävel radion
Sen laulun voima on suurempi kuin stadion
En aio olla onneton, vaikken aina tiedä missä onni on
Laula lujempaa, show must go on!"

... kunnes taas oli parempi hetki. Tuota samaa uudestaan ja uudestaan, hetkestä ja päivästä toiseen. Järkyttävät määrät lukemista, ulkoaopettelua, piirtämistä, kirjoittamista, ääneenlukemista, laskemista, laskemista, laskemista ja laskemista. Satoja ja satoja kertoja itsensä keräilyä sohvannurkasta suremasta sormienvälistä valuvia olemattomia sisäänpääsymahdollisuuksia. Sinä osaat, sinä pystyt -mantran mielipuolista hokemista. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja tähän kirjoitettuna tämä kuulostaa lähinnä joko naurettavalta tai häiriintyneeltä. Mutta uskoisin, että karu tosiasia monen mahdottomalta tuntuvan alan pääsykokeiden kanssa on se, että ne mittaavat toki ihmisen soveltuvuutta alalle, mutta myös sinnikkyyttä ja halua lukea, lukea, lukea ja lukea. Erityisesti silloin kun ei enää jaksaisi tai kiinnostaisi. Ja luku sinällään on tietysti itse pääsykoetilanne... 

Kerrotaan nyt tähän samaan vuodatukseen siitäkin. Sepäs nimittäin olikin hauskanen juttu, josta rakas aviomieheni jaksaa aina vitsailla. Viime vuoden psykan koe oli nimittäin todella vaikea. Ei siis ainoastaan minun mielestäni, vaan ihan numeroidenkin valossa. Kun kello pääsykoesalissa löi neljä kokeen päättymisen merkiksi, en osannut sanoa muuta kuin yhden ruman saman ja alkaa itkeä.

Tiesin, että olin lukenut aivan naurettavan paljon, osasin mielestäni tosi paljon ja olin aivan varma, etten olisi voinut tehdä yhtään enempää. En kyennyt edes hetkeen nousemaan ja palauttamaan koepapereita, kun olin vaan niin totaalisen lamaantunut siitä pettymyksestä, etten tosiaan ikinä pääsisi lukemaan psykologiaa. Tiesin, etten edes ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja nekin, joihin olin vastannut olivat olleet niin vaikeita, ettei pisteitä irtoaisi kuin tosi hyvällä tuurilla. Pyyhin kyyneleet, kävelin auditorion portaat alas, palautin paperit ja lähdin polkemaan kotiin. Oli kylmää ja satoi räntää. Mikä sopi tietysti vallan hyvin sekä tilanteeseen että toukokuun alkuun. 

---

Oli kesäkuun melkein viimeinen päivä. Olin Helsingissä matkalla työpaikan kesäjuhliin. Olin junassa lukenut psykalle hakijoiden keskustelupalstalta, että jonkin teknisen sähellyksen jälkeen myös Turun tulokset olivat tulleet.

Kävelin Porthaninkatua Kallion kirjastoon ja pyysin vierailijatunnukset tietokoneelle. Tärisevin käsin kirjauduin Opintopolkuun ja luin näytöltä, että olin päässyt sisään. Sitten, ei mitään. Ihan totaalinen tyhjyys. Olin kuvitellut tuon hetken niin moneen kertaan kevään aikana, että osasin tapahtumat ulkoa jo etukäteen. Kirjauduin ulos ja kiitin asiakaspalvelutiskin miestä. Ulkona paistoi aurinko, tuoksui kesä ja olisin halunnut halata itseäni. Kävelin viereiseen kahvilaan, tilasin jääteen ja istuin ikkunan edessä olevaan pöytään. Äärettömän kokoinen onni ja tyytyväisyys tulvivat sisään. Se oli jokaisen päänhakkaamisen ja kyyneleen arvoista. 

---

Kaisa, Saku, Saara, Assi ja kaikki muut saman äärellä olevat, 

olkoon rutistuksenne viimeiset viikot täynnä vahvoja hermoja, toimivia yliviivaustusseja ja halpaa suklaata
pohjatonta uskoa itseenne. 

xx

Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Olin laskenut, että kun Palle menee kouluun niin tämä toinen, Onniksi kutsuttu, on neljä. Mietin, milloin ne alkaisivat leikkiä keskenään. Oltiin jo pohdittu, että entäs jos se ei olisikaan yhtä mahtava tyyppi kuin Palle. Olin miettinyt joulua ja kolmatta hääpäivää. Sitä, miten vauvan laskettu aika osuu juuri siihen. Laskeskellut kaikki kesän juhlat ja miettinyt, milloinkohan sitä haluaisi kertoa jollekin. Vai huomaisikohan ne kertomattakin? Tehnyt ihan naurettavan monta raskaustestiä ihan vaan varmistaakseni nähneeni oikein. 

"Kuinka monta viikkoa?", kysyi lääkäri venäläisellä aksentilla. 

"7+3 pitäisi olla."

Hiljaisuus. 

Se perkeleen hiljaisuus, mistä ne puhuvat ja mitä osasin pelätä jo Pallen kanssa joka ikisessä ultrassa. Kun lääkäri tuijottaa ruutua ensin hiljaa ja sitten kääntää sen minua kohti.

Olin oikeastaan jo tiennyt, mutten siltikään halunnut katsoa. En halunnut olla siinä, en sen lääkärin kanssa, en kuulemassa sitä mitä se aikoi sanoa, enkä varsinkaan yksin. 

"Tässä on kohtu, tuolla sinun suolisto ja tuolla pitäisi olla alkio... Se ei mitenkään voi vastata niitä viikkoja."

Pala nousi kurkkuun ja alahuuli alkoi täristä. Olin jo koittanut psyykata itseäni niihin uutisiin, enkä yhtään halunnut itkeä. En siinä, en sen pelottavan lääkärin edessä. Olin selittänyt matkalla puhelimessa J:lle, että kävi miten kävi, se on ihan ok. Tuleva syksy olisi tarpeeksi uusi ja jännittävä ihan tällaisenaankin ilman raskauttakin. Kai olisi myös ihan kivaa olla vielä hiukan pidempään tällä porukalla, juuri kun Pallen kanssa kaikki on alkanut helpottaa ja elämä rullata. Kävi miten kävi, kaikki on ihan ok. 

Ja sillä sekunnilla tajusin, miten jotain mitä ei koskaan edes ollut, voi menettää. Vaikkei ne muutama milli soluja ikinä olleet lähelläkään ihmistä tai elämää, ne olisivat voineet olla. Ihan samalla lailla 2-vuotias Palle on joskus ollut samanlainen kuva paperilla ja oksettava olo sisälläni. Kasa varovaisesti kasvavia toiveita ja ihmetystä siitä, että toinen ihminen ihan oikeasti voi kasvaa minun sisälläni. Siinä olematonta vauvaa tuijottaessani pyyhin pois kuvitelmani tulevasta kesästä, vastasyntyneen sovittelemisesta turvaistuimeen toppahaalareineen ja meistä ensi juhannuksena kaksilapsisena perheenä.

Totta kai niiden tilalle tulisi jotain muuta, ja sitä ei ollut tarkoitettu, ja niitä sattuu tosi paljon, ja onhan minulla jo yksi terve lapsi, ja uutta yritystä vaan. Mitä näitä lohdutuksen sanoja nyt onkaan. 

Vaikka järjellisissä ajatuksissani tiesin, ettei siitä ikinä olisi voinut tulla kehittyvää elämää ja ettei meidän elämä lopu siihen, kaikki tuntui kummallisen lopulliselta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani tutkimussängyn sairaalan väriseen nahkapäälliseen, kun lääkäri katsoi tilannetta vielä kerran.

"Olen tosi pahoillani", hän sanoi ja käänsi näytön pois. Painoi nappia ja tulosti ainoaksi jääneen kuvan pienen pienestä elämän alusta, jota ei koskaan tullut.  

Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Se oli varmaan loppusyksystä, kun näpyttelin taas kerran puoli neljä perjantai-iltapäivänä työhommia kotona. Kyyneleet valui poskilla ja kurkkua kuristi niin, että oksetti.

En ollut taaskaan saanut aikomiani hommia valmiiksi, lattiat oli edelleen imuroimatta ja ruoka laittamatta. Kaikki oli kesken ja sekaisin. Koti, minä ja mieli. Ahdistus on kai aika pieni sana kuvaamaan sitä mustaa möykkyä, mikä valui taas kerran kyynelinä näppikselle ja muotoutui lopulta sanoiksi päähäni.

Mistään ei saatana tule mitään. Taaskaan. 

Olen aina ollut aika isojen tunteiden tyttö, ja monesti myös toivonut, että saisin tuntea vähän vähemmän. Voisin ihan mielelläni kantaa vähän vähemmän iloja ja suruja - omia ja maailman.

Usein surkeuspäissäni olen myös miettinyt, että mitä jos ne surut eivät menisikään ohi. Jos ei aamulla yön yli nukuttua olisikaan parempi mieli tai ei pääsisikään jumppaan hakkaamaan pahaa mieltä pois. Jos olisi aina vaan mustaa. Olen vähän ihmetellyt, että voiko se masennus ja ahdistus muka tipahtaa niskaan yhtäkkiä niin isona, ettei se häviäisikään itkemällä, huutamalla, puhumalla tai juoksemalla. Hiukan ehkä pelännytkin sitä, että jostain tulisi joku niin iso ja musta möykky, etten osaisikaan järkeillä sitä pois.

Ja siksi sitten järkkäillyt elämääni sen pelossa. Analysoinut, kirjoittanut, juossut, kävellyt, siivonnut ja vatvonut. Luullut, että kun tässä nyt oikein kovasti suoritan, niin voin joskus olla niin hemmetin zen ja sinut elämäni, itseni ja koko universumin kanssa. 

Olin aika pitkään kasannut elämääni niin, että kaikki olisi hyvin. Tuntuisi hyvältä, saisin rakastaa, viisastua ja elää kaikin puolin antoisaa elämää. Jos joku ei ollut hyvin ja kivaa, en halunnut sitä elämääni. Järkkäilyt, säätänyt, juossut ja paikkaillut milloin mitäkin. Keskeneräisyyttä, toteutumatta jääneitä haaveita ja rikkinäistä mieltä. Ollut reipas, rohkea ja kaikin puolin pärjäävä. Hymyillyt, että kyllä mä pärjään ja ei tartte auttaa. Mennyt kotiin peiton alle itkemään, kun kukaan ei koskaan auta eikä tajua. 

Melkein kokonaiset kolmekymmentä vuotta luulin ihan aidosti olevani se maailman ainoa ihminen, joka pärjää kyllä itse. Pärjää, vaikka väsyttää, pelottaa ja itkettää. Tekee, elää ja suorittaa sitten vaan kovemmin, jos joskus vaikka sattuukin vähän kaatumaan. Ihan kiva ajatus, joka toimii niin kauan kun se toimii. Ja sitten kun se ei enää toimi, noh... se ei toimi. 

Ja ei. Ei se musta möykky tipahtanut niskaan kovinkaan kirkkaalta taivaalta, vaan siellä se oli lymyillyt jo pitkään. Kaikissa niissä ärsytyksen tunteissa, joista syytin muita. Väärissä työpaikoissa, ärsyttävissä kavereissa ja väärissä olevissa elämänohjeissa. Niissä isoissa ja pienissä suruissa, joita lähdin karkuun milloin mitenkin. Välillä  juoksemalla, välillä järkkäilemällä, tosi usein selittelemällä asiat selviksi itselleni ja muille. Hengittämällä, siivoamalla, joogamalla ja lukemalla. Ajattelemalla, että kunhan vaan sitä ja tätä ja tuota, niin elämä on taas enemmän zen.

Vaan kun ei se oikeastaan menekään niin. Laastarit ja avohaavat, reikäiset ämpärit ja häntäänsä jahtaavat koirat. Kyllä te tiedätte. 

Kun sinä syksyisenä perjantaina tajusin, ettei kaikki ole yhtään zen, eikä edes lähellekään ok, soitin neuvolaan ja sanoin että tämä taisi nyt olla tässä. Olin pystynyt sitä perjantaita edeltäneen parin vuoden aikana vaikka mihin ja aina vaan. Hoitamaan koiraa, vauvaa, kotia, koulua, töitä ja reissuja sinne, tänne ja tuonne. Käynyt aika yllättäenkin läpi koko siihen astista elämääni ja alitajuisesti vääntänyt isoja juttuja pienen tytön päässäni, joka olisi oikeastaan halunnut vaan pysähtyä ja olla hiljaa. Ja yhtäkkiä en pystynyt edes hakemaan lasta päiväkodista tai hengittämään. Oli hevosen kokoinen ahdistus, kolmetoista litraa kyyneleitä ja olemattomalta näyttävät tulevaisuus, huominen, tai edes seuraava minuutti. 

Jos avun pyytäminen niiltä lähimmiltä ihmisiltä on minulle mahdottoman hankalaa, niin aika hankalaa oli myös myöntää oma avuttomuutensa tuntemattomalle neuvolaihmiselle. Silloin vielä ajattelin, että pääni nyt vaan on mennyt tilapäisesti vähän sekaisin, mutta kunhan saisin apua, joku viisas tulisi ja korjaisi sen. Pistäisi palikat järjestykseen ja saisin jatkaa kivaa huolivapaata elämääni. Laittaa ruuan pöytään viideksi, ostaa perjantaisin siistiin kotiin kimpun tulppaaneita ja lakata mököttämästä tai riehumasta turhista jutuista. Löisi jonkun kivan diagnoosiin ja purkin lääkkeitä käteen ja sanoisi, että kyllä se siitä.

No eihän se mennyt niin. Harvoin menee. Koska on elämä. 

Sain kyllä apua, tosi nopeasti ja tosi hyvää sellaista. Viikko ja kuukausi kerrallaan elämänmittainen vyyhti alkoi rakentua uudelleen. Sain paikan, jossa joku viisas ihminen osasi katsoa minua ja elämääni kanssani ulkopuolisen rakentavin silmin. Siitä ei tullut yhtään sen suorempaa, ehjempää tai täydellisempää kuin se oli alun alkaenkaan ollut, mutta ajatus ajatukselta rupesin näkemään pääni sellaisena kuin se nyt välillä on. Peloissaan, onnellinen, väsynyt, innoissaan, kateellinen ja vihainen. Milloin mitäkin. Lähinnä kai pieni, hassu ja sekaisin. Usein todella yksinkertainen ja ihan väärässä. Niin kuin meillä kaikilla. 

Tämä puoli vuotta kestänyt pään uudelleenrakennus ja -kalibrointireissu on ollut ajoittain aivan perseestä. On perseestä joutua hyväksymään oma elämä ja ajatukset kaikkine naurettavuuksine ja lapsellisuuksineen, kun voisi yhtä hyvin vain olla ajattelematta niitä. Saada leiman otsaan ja päättää, että minä nyt sitten kai olen vaan tällainen. Sulkea oven ja juosta pakoon. Voisi myös syyttää muita, itkeä tai nauraa, ja lähteä pois. On ollut ihan hirveää kertoa ääneen juttuja, joita ei ole edes itselleen kehdannut myöntää. Kaivella ja kieriä niissä samoissa pohjamudissa, mistä on ansiokkaasti räpiköinyt kolmekymmentä vuotta irti ja pakoon. 

Tyhmää, raskasta ja perseestä. Ja siksi aika väistämätöntä.

Siltikään mikään ei pohjimmiltaan muuttunut. Elän edelleen ihan yhtä keskeneräistä elämää, keskeneräisine, usein aika hölmöine, ajatuksineni ja täyttymättömine toiveineni. Menneisyys ei muuttunut yhtään täydellisemmäksi, eikä tulevaisuus kirkkaammaksi. Ja se on ihan ok. Ei tullut kirkkautta eikä zeniä, mutta tuli edes pikkuinen usko siihen, että vaikka nyt on näin, niin ihan aina koittaa seuraava hetki tai uusi aamu, jolloin on taas helpompi hengittää. 

Mitään lisäämättä, mitään poistamatta, tämä on kai sittenkin oikein juuri näin. 

--- --- --- --- --- ---

Olen kääntänyt ja vääntänyt puolisen vuotta tämän pikkuisen blogini paikkaa.

En ole halunnut sanoa mitään, enkä ainakaan kirjoittaa. Hautonut tätäkin juttua luonnoksissa jo monta kuukautta ja päättänyt, etten ehkä kuitenkaan uskalla myöntää muille (ja vähiten itselleni), miten välillä voi mennä rikki ja sekaisin. Kunnes sitten luin tämän. Vuonna 1987 syntyneistä joka kolmas on saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykelääkkeitä. Tajusin, että tilastollisesti minunkin vanhasta ala-asteen luokastani kolmasosalla on joskus mennyt ajatukset ihan samalla lailla solmuun ja maailma rikki.

En osaa sanoa miksi on näin. Miksi nyt yhtäkkiä on muka niin saakelin vaikeaa, että pitää sitten ihan masentumaan ja panikoitumaan ruveta?

Mutta tiedän miten inhottavaa on myöntää, ettei ollutkaan täydellinen. Tiedän miten kipeältä tuntuu luulla, että joka ikinen muu äiti, työntekijä ja kaveri jotenkin kummasti tuntuu handlaavan kaiken tämän ja paljon enemmän, samalla kun itse räpiköi jossain kahluualtaan reunalla ja miettii, että mitähän helvettiä? 

Siksi nyt sitten kuitenkin kerron, koska newsflash: ei me muutkaan aina pärjätä. Kaadutaan räkä poskella naamalleen, eikä edes nousta. Mietitään miksei elämä olisi voinut olla enemmän Ikean kuvastoa ja vähemmän lasinsiruja ja käännettyjä kylkiä. Itketään eilisillä meikeissä ja pyyhitään räkää yökkärin hihaan. Kiukutellaan, huudetaan ja kadutaan. Löydetään itsemme sellaisista soista, että oma naama ja ajatuksetkin näyttävät vierailta. Mennään solmuun, rikki ja piiloon. Toisille niin käy helpommin, toisille harvemmin. Mutta yllättävän isolla osalle meistä joskus ja joissain elämäntilanteissa. 

Tiedän, että on aika ärsyttävää lässytystä paasata, miten mielenterveydestä pitäisi puhua enemmän ihan oikeilla sanoilla. Mutta niin se vaan taitaa olla. Viime syksyyn asti luulin, että on meitä ja sitten on niitä muita. On reippaita ja pärjääviä ja sitten on niitä vähän saamattomia ja surkeita. On normaaleja ja mielenterveysongelmaisia. Masentuneita. Paniikkihäiriöisiä. Skitsofreenisiä ja syömishäiriöisiä.

Hulluja. 

Mutta ei taida olla. Taitaa olla vaan ihmisiä erilaisine ajatuksine ja elämäntilanteineen. Joskus tulee se yksi tai sadas juttu, joka on liikaa ja joku jossain napsahtaa rikki tai leviää käsiin. Meillä ja niillä muilla. 

Ladataan...

Pages