Ladataan...
Pelkkäähyvää

Olin laskenut, että kun Palle menee kouluun niin tämä toinen, Onniksi kutsuttu, on neljä. Mietin, milloin ne alkaisivat leikkiä keskenään. Oltiin jo pohdittu, että entäs jos se ei olisikaan yhtä mahtava tyyppi kuin Palle. Olin miettinyt joulua ja kolmatta hääpäivää. Sitä, miten vauvan laskettu aika osuu juuri siihen. Laskeskellut kaikki kesän juhlat ja miettinyt, milloinkohan sitä haluaisi kertoa jollekin. Vai huomaisikohan ne kertomattakin? Tehnyt ihan naurettavan monta raskaustestiä ihan vaan varmistaakseni nähneeni oikein. 

"Kuinka monta viikkoa?", kysyi lääkäri venäläisellä aksentilla. 

"7+3 pitäisi olla."

Hiljaisuus. 

Se perkeleen hiljaisuus, mistä ne puhuvat ja mitä osasin pelätä jo Pallen kanssa joka ikisessä ultrassa. Kun lääkäri tuijottaa ruutua ensin hiljaa ja sitten kääntää sen minua kohti.

Olin oikeastaan jo tiennyt, mutten siltikään halunnut katsoa. En halunnut olla siinä, en sen lääkärin kanssa, en kuulemassa sitä mitä se aikoi sanoa, enkä varsinkaan yksin. 

"Tässä on kohtu, tuolla sinun suolisto ja tuolla pitäisi olla alkio... Se ei mitenkään voi vastata niitä viikkoja."

Pala nousi kurkkuun ja alahuuli alkoi täristä. Olin jo koittanut psyykata itseäni niihin uutisiin, enkä yhtään halunnut itkeä. En siinä, en sen pelottavan lääkärin edessä. Olin selittänyt matkalla puhelimessa J:lle, että kävi miten kävi, se on ihan ok. Tuleva syksy olisi tarpeeksi uusi ja jännittävä ihan tällaisenaankin ilman raskauttakin. Kai olisi myös ihan kivaa olla vielä hiukan pidempään tällä porukalla, juuri kun Pallen kanssa kaikki on alkanut helpottaa ja elämä rullata. Kävi miten kävi, kaikki on ihan ok. 

Ja sillä sekunnilla tajusin, miten jotain mitä ei koskaan edes ollut, voi menettää. Vaikkei ne muutama milli soluja ikinä olleet lähelläkään ihmistä tai elämää, ne olisivat voineet olla. Ihan samalla lailla 2-vuotias Palle on joskus ollut samanlainen kuva paperilla ja oksettava olo sisälläni. Kasa varovaisesti kasvavia toiveita ja ihmetystä siitä, että toinen ihminen ihan oikeasti voi kasvaa minun sisälläni. Siinä olematonta vauvaa tuijottaessani pyyhin pois kuvitelmani tulevasta kesästä, vastasyntyneen sovittelemisesta turvaistuimeen toppahaalareineen ja meistä ensi juhannuksena kaksilapsisena perheenä.

Totta kai niiden tilalle tulisi jotain muuta, ja sitä ei ollut tarkoitettu, ja niitä sattuu tosi paljon, ja onhan minulla jo yksi terve lapsi, ja uutta yritystä vaan. Mitä näitä lohdutuksen sanoja nyt onkaan. 

Vaikka järjellisissä ajatuksissani tiesin, ettei siitä ikinä olisi voinut tulla kehittyvää elämää ja ettei meidän elämä lopu siihen, kaikki tuntui kummallisen lopulliselta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani tutkimussängyn sairaalan väriseen nahkapäälliseen, kun lääkäri katsoi tilannetta vielä kerran.

"Olen tosi pahoillani", hän sanoi ja käänsi näytön pois. Painoi nappia ja tulosti ainoaksi jääneen kuvan pienen pienestä elämän alusta, jota ei koskaan tullut.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Se oli varmaan loppusyksystä, kun näpyttelin taas kerran puoli neljä perjantai-iltapäivänä työhommia kotona. Kyyneleet valui poskilla ja kurkkua kuristi niin, että oksetti.

En ollut taaskaan saanut aikomiani hommia valmiiksi, lattiat oli edelleen imuroimatta ja ruoka laittamatta. Kaikki oli kesken ja sekaisin. Koti, minä ja mieli. Ahdistus on kai aika pieni sana kuvaamaan sitä mustaa möykkyä, mikä valui taas kerran kyynelinä näppikselle ja muotoutui lopulta sanoiksi päähäni.

Mistään ei saatana tule mitään. Taaskaan. 

Olen aina ollut aika isojen tunteiden tyttö, ja monesti myös toivonut, että saisin tuntea vähän vähemmän. Voisin ihan mielelläni kantaa vähän vähemmän iloja ja suruja - omia ja maailman.

Usein surkeuspäissäni olen myös miettinyt, että mitä jos ne surut eivät menisikään ohi. Jos ei aamulla yön yli nukuttua olisikaan parempi mieli tai ei pääsisikään jumppaan hakkaamaan pahaa mieltä pois. Jos olisi aina vaan mustaa. Olen vähän ihmetellyt, että voiko se masennus ja ahdistus muka tipahtaa niskaan yhtäkkiä niin isona, ettei se häviäisikään itkemällä, huutamalla, puhumalla tai juoksemalla. Hiukan ehkä pelännytkin sitä, että jostain tulisi joku niin iso ja musta möykky, etten osaisikaan järkeillä sitä pois.

Ja siksi sitten järkkäillyt elämääni sen pelossa. Analysoinut, kirjoittanut, juossut, kävellyt, siivonnut ja vatvonut. Luullut, että kun tässä nyt oikein kovasti suoritan, niin voin joskus olla niin hemmetin zen ja sinut elämäni, itseni ja koko universumin kanssa. 

Olin aika pitkään kasannut elämääni niin, että kaikki olisi hyvin. Tuntuisi hyvältä, saisin rakastaa, viisastua ja elää kaikin puolin antoisaa elämää. Jos joku ei ollut hyvin ja kivaa, en halunnut sitä elämääni. Järkkäilyt, säätänyt, juossut ja paikkaillut milloin mitäkin. Keskeneräisyyttä, toteutumatta jääneitä haaveita ja rikkinäistä mieltä. Ollut reipas, rohkea ja kaikin puolin pärjäävä. Hymyillyt, että kyllä mä pärjään ja ei tartte auttaa. Mennyt kotiin peiton alle itkemään, kun kukaan ei koskaan auta eikä tajua. 

Melkein kokonaiset kolmekymmentä vuotta luulin ihan aidosti olevani se maailman ainoa ihminen, joka pärjää kyllä itse. Pärjää, vaikka väsyttää, pelottaa ja itkettää. Tekee, elää ja suorittaa sitten vaan kovemmin, jos joskus vaikka sattuukin vähän kaatumaan. Ihan kiva ajatus, joka toimii niin kauan kun se toimii. Ja sitten kun se ei enää toimi, noh... se ei toimi. 

Ja ei. Ei se musta möykky tipahtanut niskaan kovinkaan kirkkaalta taivaalta, vaan siellä se oli lymyillyt jo pitkään. Kaikissa niissä ärsytyksen tunteissa, joista syytin muita. Väärissä työpaikoissa, ärsyttävissä kavereissa ja väärissä olevissa elämänohjeissa. Niissä isoissa ja pienissä suruissa, joita lähdin karkuun milloin mitenkin. Välillä  juoksemalla, välillä järkkäilemällä, tosi usein selittelemällä asiat selviksi itselleni ja muille. Hengittämällä, siivoamalla, joogamalla ja lukemalla. Ajattelemalla, että kunhan vaan sitä ja tätä ja tuota, niin elämä on taas enemmän zen.

Vaan kun ei se oikeastaan menekään niin. Laastarit ja avohaavat, reikäiset ämpärit ja häntäänsä jahtaavat koirat. Kyllä te tiedätte. 

Kun sinä syksyisenä perjantaina tajusin, ettei kaikki ole yhtään zen, eikä edes lähellekään ok, soitin neuvolaan ja sanoin että tämä taisi nyt olla tässä. Olin pystynyt sitä perjantaita edeltäneen parin vuoden aikana vaikka mihin ja aina vaan. Hoitamaan koiraa, vauvaa, kotia, koulua, töitä ja reissuja sinne, tänne ja tuonne. Käynyt aika yllättäenkin läpi koko siihen astista elämääni ja alitajuisesti vääntänyt isoja juttuja pienen tytön päässäni, joka olisi oikeastaan halunnut vaan pysähtyä ja olla hiljaa. Ja yhtäkkiä en pystynyt edes hakemaan lasta päiväkodista tai hengittämään. Oli hevosen kokoinen ahdistus, kolmetoista litraa kyyneleitä ja olemattomalta näyttävät tulevaisuus, huominen, tai edes seuraava minuutti. 

Jos avun pyytäminen niiltä lähimmiltä ihmisiltä on minulle mahdottoman hankalaa, niin aika hankalaa oli myös myöntää oma avuttomuutensa tuntemattomalle neuvolaihmiselle. Silloin vielä ajattelin, että pääni nyt vaan on mennyt tilapäisesti vähän sekaisin, mutta kunhan saisin apua, joku viisas tulisi ja korjaisi sen. Pistäisi palikat järjestykseen ja saisin jatkaa kivaa huolivapaata elämääni. Laittaa ruuan pöytään viideksi, ostaa perjantaisin siistiin kotiin kimpun tulppaaneita ja lakata mököttämästä tai riehumasta turhista jutuista. Löisi jonkun kivan diagnoosiin ja purkin lääkkeitä käteen ja sanoisi, että kyllä se siitä.

No eihän se mennyt niin. Harvoin menee. Koska on elämä. 

Sain kyllä apua, tosi nopeasti ja tosi hyvää sellaista. Viikko ja kuukausi kerrallaan elämänmittainen vyyhti alkoi rakentua uudelleen. Sain paikan, jossa joku viisas ihminen osasi katsoa minua ja elämääni kanssani ulkopuolisen rakentavin silmin. Siitä ei tullut yhtään sen suorempaa, ehjempää tai täydellisempää kuin se oli alun alkaenkaan ollut, mutta ajatus ajatukselta rupesin näkemään pääni sellaisena kuin se nyt välillä on. Peloissaan, onnellinen, väsynyt, innoissaan, kateellinen ja vihainen. Milloin mitäkin. Lähinnä kai pieni, hassu ja sekaisin. Usein todella yksinkertainen ja ihan väärässä. Niin kuin meillä kaikilla. 

Tämä puoli vuotta kestänyt pään uudelleenrakennus ja -kalibrointireissu on ollut ajoittain aivan perseestä. On perseestä joutua hyväksymään oma elämä ja ajatukset kaikkine naurettavuuksine ja lapsellisuuksineen, kun voisi yhtä hyvin vain olla ajattelematta niitä. Saada leiman otsaan ja päättää, että minä nyt sitten kai olen vaan tällainen. Sulkea oven ja juosta pakoon. Voisi myös syyttää muita, itkeä tai nauraa, ja lähteä pois. On ollut ihan hirveää kertoa ääneen juttuja, joita ei ole edes itselleen kehdannut myöntää. Kaivella ja kieriä niissä samoissa pohjamudissa, mistä on ansiokkaasti räpiköinyt kolmekymmentä vuotta irti ja pakoon. 

Tyhmää, raskasta ja perseestä. Ja siksi aika väistämätöntä.

Siltikään mikään ei pohjimmiltaan muuttunut. Elän edelleen ihan yhtä keskeneräistä elämää, keskeneräisine, usein aika hölmöine, ajatuksineni ja täyttymättömine toiveineni. Menneisyys ei muuttunut yhtään täydellisemmäksi, eikä tulevaisuus kirkkaammaksi. Ja se on ihan ok. Ei tullut kirkkautta eikä zeniä, mutta tuli edes pikkuinen usko siihen, että vaikka nyt on näin, niin ihan aina koittaa seuraava hetki tai uusi aamu, jolloin on taas helpompi hengittää. 

Mitään lisäämättä, mitään poistamatta, tämä on kai sittenkin oikein juuri näin. 

--- --- --- --- --- ---

Olen kääntänyt ja vääntänyt puolisen vuotta tämän pikkuisen blogini paikkaa.

En ole halunnut sanoa mitään, enkä ainakaan kirjoittaa. Hautonut tätäkin juttua luonnoksissa jo monta kuukautta ja päättänyt, etten ehkä kuitenkaan uskalla myöntää muille (ja vähiten itselleni), miten välillä voi mennä rikki ja sekaisin. Kunnes sitten luin tämän. Vuonna 1987 syntyneistä joka kolmas on saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykelääkkeitä. Tajusin, että tilastollisesti minunkin vanhasta ala-asteen luokastani kolmasosalla on joskus mennyt ajatukset ihan samalla lailla solmuun ja maailma rikki.

En osaa sanoa miksi on näin. Miksi nyt yhtäkkiä on muka niin saakelin vaikeaa, että pitää sitten ihan masentumaan ja panikoitumaan ruveta?

Mutta tiedän miten inhottavaa on myöntää, ettei ollutkaan täydellinen. Tiedän miten kipeältä tuntuu luulla, että joka ikinen muu äiti, työntekijä ja kaveri jotenkin kummasti tuntuu handlaavan kaiken tämän ja paljon enemmän, samalla kun itse räpiköi jossain kahluualtaan reunalla ja miettii, että mitähän helvettiä? 

Siksi nyt sitten kuitenkin kerron, koska newsflash: ei me muutkaan aina pärjätä. Kaadutaan räkä poskella naamalleen, eikä edes nousta. Mietitään miksei elämä olisi voinut olla enemmän Ikean kuvastoa ja vähemmän lasinsiruja ja käännettyjä kylkiä. Itketään eilisillä meikeissä ja pyyhitään räkää yökkärin hihaan. Kiukutellaan, huudetaan ja kadutaan. Löydetään itsemme sellaisista soista, että oma naama ja ajatuksetkin näyttävät vierailta. Mennään solmuun, rikki ja piiloon. Toisille niin käy helpommin, toisille harvemmin. Mutta yllättävän isolla osalle meistä joskus ja joissain elämäntilanteissa. 

Tiedän, että on aika ärsyttävää lässytystä paasata, miten mielenterveydestä pitäisi puhua enemmän ihan oikeilla sanoilla. Mutta niin se vaan taitaa olla. Viime syksyyn asti luulin, että on meitä ja sitten on niitä muita. On reippaita ja pärjääviä ja sitten on niitä vähän saamattomia ja surkeita. On normaaleja ja mielenterveysongelmaisia. Masentuneita. Paniikkihäiriöisiä. Skitsofreenisiä ja syömishäiriöisiä.

Hulluja. 

Mutta ei taida olla. Taitaa olla vaan ihmisiä erilaisine ajatuksine ja elämäntilanteineen. Joskus tulee se yksi tai sadas juttu, joka on liikaa ja joku jossain napsahtaa rikki tai leviää käsiin. Meillä ja niillä muilla. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Pitäis kyllä kirjottaa.

Miksi en ikinä enää kirjoita mitään?

Ketä sitä nyt kiinnostaisi lukea? Mitä nekin ajattelisi?

Oikeastaan ei ole yhtään mitään sanottavaa. 

Siinä ne painavimmat selitykset miksi olen ollut niin hiljaa.

Ja niin kuin näitä juttuja taakse päin selaillessa voisi jo tulkita, silloin kun olen hiljaa, eivät asiat yleensä ole olleet ihan parhain päin. Normaalisti kirjoittamisesta tulee minulle samalla lailla hyvä mieli, kuin jollekin toiselle siivoamisesta tai ylipäätään asioiden järjestelystä. Rakastan sitä, kun saan kirjoittaessa pääni sisäistä hälinää ja kaaosta ihan pikkuisen kauniimpaan järjestykseen. Saan miettiä, jäsennellä ja kirjoittaa - todeta, että tämähän on ihan hyvä näin.

No, tämä talvi on ollut vähän erilainen. Olisi ollut kyllä aikaa kirjoittaa, muttei yhtäkään kyllin kaunista ajatusta, josta aloittaa. 

Monia asioita on ollut liikaa, jotain tärkeämpiä ihan liian vähän. Kuten nyt vaikka unta. Mikä taas sotkee minun kohdallani ihan kaiken. Kodin, elämän ja pään. Varsinkin sen pään. Joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Vähän vähemmän väsyneenä kuin vielä joku aika sitten, mutta vieläkin vähän puolikuntoisena. Pikkuisen liian kiukkuisena ja aika ymmärrettävän pöllämystyneenä. Viikot ja kuukaudet menee märehtiessä niin, että yhtäkkiä onkin joulu. 

Ensin sitä odotti, että työt alkaisi ja kun ne alkoi, odotti että olisi aikaa tehdä kouluhommia. Kun opintovapaa sitten alkoi, olikin tylsää ja harmitti. Ja kun työt taas tammikuussa alkavat, niin taas ahdistaa. Kun mikään ei riitä ja koskaan ei kelpaa. 

Mutta kyllä tämä tästä, ihan varmasti. Nämä on näitä ajoittaisia sohvallamöllötyskausia, jotka menee kyllä ohi ajallaan. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Joku enemmän kauniista asioista pitävä saattaisi sanoa, että on ollut ihana fiilistellä talvea ja joulua kynttilöiden, pehmeiden peittojen ja hiljaisuuden ympäröimänä. Saa oikein kunnolla pysähtyä, hengittää ja antaa ajatusten virrata. 

Minä en oikein kauniista asioista ymmärrä, joten sanon ihan vaan, että eihän tämä homma nyt ihan ole lähtenyt. Olen syksyn ja talven aikana ollut ajoittain niin täynnä omia turhia ajatuksiani, että olen löytänyt oman räkäisen pääni aivan liian usein kitisemästä peiton raosta miten mistään ei tule mitään. Kammennut itseni ylös hampaat irvessä ja pyyhkinyt pahimmat räät poskelta ihan vaan taas luovuttaakseni uudestaan. Koska mistään nyt ei vaan hitto soikoon tule mitään. Kun ei lähde niin ei lähde. 

Kuuntelin tänään Samuli Putron haastattelua ja hän sanoi jotenkin hyvin haastatteluiden tekemisestä, että omien ajatusten toistaminen ei todellakaan kirkasta niitä tai tee niistä yhtään järkevämpiä. Oikeastaan niiden toistaminen vaan näyttää ne juuri sellaisina kuin ne on. Eli usein aika saakelin typerinä ja pikkuisen naurettavinakin.

Annetaan tämänkin päivän sielunmaisemien nyt kuitenkin levätä täällä. Juuri niin surkistelevina kuin ne nyt tänään olivat. Voin sitten joskus palata näihinkin ja naurahtaa, että hoh, olipas tuollakin tytöllä taas murheita kerrakseen. 

Nämä nyt on näitä. Elämishommia.

Share
Ladataan...

Pages