Karjalan kovin ja säkillinen inspiraatiota

Kun eilen illalla umpiväsyneenä ja uupuneena rojahdin sänkyyn, olin onnellisempi kuin koskaan siitä, että olen löytänyt tieni crossfitin pariin. Enkä edes itse urheillut koko lauantaina!

Sitä kai pitää lajistaan ja treenikavereistaan aika kovasti, jos vapaaehtoisesti herää lauantaiaamuna ennen viittä innoissaan ja lähtee ajelemaan kohti Lappeenrantaa kannustamaan kolmea salin jäsentä, jotka mittelevät Karjalan kovin -kisoissa.

Edellinen crossfit-kisakokemus alkuvuodesta oli huikea, eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. Hyvin jaksoi istua, huutaa ja tömistää puoli yhdeksästä aamulla melkein iltakahdeksaan, kun mahtavat mimmit ja kundit pistivät menemään toinen toistaan kauheammissa lajeissa.

Päivä alkoi Ketterä kuin kärppä -lajilla, jossa kilpailijat tekivät tuplahyppynaruhyppyjä, pomppivat pikajuoksuaitojen yli, juoksivat ja tekivät aimo määrän yleisliikkeitä, joiden välissä loikattiin levytangon ylitse. Toisena lajina clean and jerk -ladder, jossa kisaajat vetivät rinnalle ja työnsivät käsille aste asteelta kasvavia painoja. Hämmästyttävää kyllä, monen mielestä hidastempoinen ja puuduttava painonnostoshow oli itselleni kaikkein mieluisinta seurattavaa. Ja mitä tuloksia! Mimmeistä kovin nosti suorille käsille 85 kiloa, ja muutama mies 135 kiloa.

Kolmanteen lajiin sain seuralaiseksi äitini, joka halusi tulla katsomaan, mistä ihmeestä se tytär aina jauhaa. Kolmoslaji, ”shuttle fran”, sisälsi sprinttejä, tuskaisia thrustereita ja leuanvetoja. Toviksi saimme seuraamme myös isäni, sisareni ja siskontyttöni, jotka joutuivat poistumaan pian viisivuotiaan kyllästyttyä thrusterishown seuraamiseen. Hän aloitti jalanjäljissäni sirkuksen viime vuonna, mutta crossfittaamaan hän ei kuulemma isona aio. On kuulemma tylsää. No, olisin ehkä itsekin tuon ikäisenä saattanut olla samaa mieltä. Nyt taas oli vaikea pitää ahteriaan penkissä, oli niin kova hinku päästä itsekin huhkimaan.

Pojat 60 kilon thrustereiden kimpussa. Taimmaisena toiseksi sijoittunut Porin ihmelapsi Jonne Koski, keskellä voittajaksi selviytynyt Mikko Ojala ja etummaisena meidän (ja myös CF Lappeenrannan) Markku Luoto.

Osasin ennustaa finaalilajista pitkää ja tuskallista. Ja niinhän se olikin. Finaalilystin nimi oli ”inizio tre volte”, ja se varmasti oli sateessa huhkineille urheilijoille varsinainen kärsimysnäytelmä. Laji sisälsi kolme kierrosta, joista ensimmäinen oli kolmen, toinen viiden ja viimeinen viidentoista minuutin mittainen. Liikkeinä olivat 30 boksihyppyä, 30 wall ballia, 30 varpaat tankoon -liikettä, 20 kahvakuulatempausta, 20 valakyykkyä, 10 maastavetoa ja 400 metrin juoksu. Jokaisella kierroksella yritettiin suorittaa niin monta toistoa kuin mahdollista – ja aina koko show alusta jokaisen rundin  alkaessa. Voin kuvitella, millainen Päiväni murmelina -olo kisaajilla on ollut, kun kolmatta kertaa alkaa pitkän päivän päätteeksi hyppimään boksille.

Itsellä olisi ollut pahoja vaikeuksia lajissa ihan ilman alkupäivän ponnistuksiakin. Mutta siellä vikkelimmät pääsivät viimeisellä kierroksella valakyykkyihin ja maastavetoihin (yritäpä vetää maasta 100 (naiset) tai 160 (miehet) kilon painoa litimärästä tangosta kiinni pitäen), muutama jopa maaliin saakka aikarajan puitteissa. Käsittämätöntä.

Paluumatkalle Helsinkiin lähti mukaan säkillinen uudenlaista treeni-intoa. Miten onnekas olenkaan, kun muutaman sattuman kautta päädyin CrossFit Central Helsingille, jossa olen päässyt paitsi vihkiytymään lajiin, joka on vienyt täysin mennessään, myös tutustumaan aivan mahtaviin tyyppeihin, jotka hekin kernaasti lähtevät toiselle puolelle Suomea kannustamaan tovereitaan ja tuntemattomiakin kisaajia! Se nimittäin on tällaisissa kisoissa parasta. Jokaisen suoritukselle hurrataan, muidenkin kuin oman salin jäsenten suorituksista iloitaan. Se on jotain erityistä.

Vaikka muuten maanantain vääjäämätön lähestyminen ei kauheasti innosta, niin on ihan hemmetin kiva mennä huomenna treeneihin inspiraatiota täynnä. Omien tulosten ja taitojen petraaminen tuntuu entistä motivoivammalta. En tiedä, onko minusta koskaan kisaamaan oikeasti, mutta treenaaminen innostaa yhtä kaikki. (Tosin naureskelimme tyttöjen kanssa, että ehkä sitä voisi treenata kymmenen vuotta ja siirtyä sitten naisten veteraanisarjaan kovassa tikissä.) Vähän alkoi poltella myös tuomaritoiminta. Mikäs sen parempaa olisikaan tällaiselle sääntönatsille kuin päästä laskemaan toistoja ja valvomaan että kisaajat tekevät suorituksensa puhtaasti.

Kiitos vielä CrossFit Lappeenrannalle hienoista kisoista ja kaikille kilpailijoille mielettömästä tsempistä! Tässä vielä kaikkien sarjojen voittajat:

Miehet avoin:
1. Mikko Ojala
2. Jonne Koski
3. Eero Savolainen

Naiset avoin:
1. Emilia Leppänen
2. Janika Jalonen
3. Noora Kilkka

Masters miehet (yli 40-vuotiaat)
1. Pete Auvinen
2. Tommi Saarikoski
3. Jiri Nurmi

Masters naiset
1. Ulrika Nieminen
2. Katja-Maj Riikonen
3. Anna Sorainen

 

Edit: Juttua muokattu 19.8., miesten mastersien 1. ja 2. sija olivat menneet nurinkurin. Kiitämme tarkkasilmäistä lukijaa!