Ladataan...
Punakynä

             

Olen muuttanut tähän maahan 13-vuotiaana, 15-vuotiaana ja 18-vuotiaana. Yhtä monta kertaa olen tietysti muuttanut maasta.



Maa viittaa tässä Suomen valtioon, joka on suomen kielellä se ainoa ja alkuperäinen maa, johon sana maa viittaa.

Jos jonkun luulisi olevan maahan muuttaja, tai yleisemmin ilmaistuna maahanmuuttaja, niin minun. Mutta minä en ole se maahanmuuttaja, josta lehdet otsikoivat ja joista internetin aalloilla puhutaan. Näissä yhteyksissä käsitteellä maahanmuuttaja ei ole tekemistä maahan muuttamisen kanssa, siis sen kanssa, onko oikeasti muuttanut tähän maahan vai ei.



Yhtä kaikki, tällaisia otsikoita joutuvat lukemaan täällä kaikki, niin ne jotka luokitellaan maahanmuuttajiksi kuin muutkin, joita tällainen erottelu sapettaa.



Maahanmuuttaja saa yhtä paljon rahaa kuin sinäkin (Yleisradio 25.9.2013)

Maahanmuuttajat yliedustettuina toimeentulotuen saajissa (Helsingin Sanomat, 25.4.2013)

Tukholman maahanmuuttajalähiöt liekeissä - sosiaalipolitiikka koetuksella (Yleisradio 22.5.2013)

Ja viimeisimpänä halla-aholaisretoriikan imaissut ja sen kokonaisena niellyt sunnuntain Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko.

Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä (Helsingin Sanomat 27.10.2013)

 

Maahanmuuttaja on julkisessa keskustelussa läsnä vain keskustelun kohteena. Maahanmuuttaja ei ole lehden lukija, tasavertainen keskustelija, poliittinen toimija tai aktivistikamppailija. Tämä fiktiivinen maahanmuuttaja on toinen, vääjäämättömästi erilainen kuin kukaan meistä (eli niistä lehden oletetuista lukijoista, yhteiskunnallisista kanssakeskustelijoista ja niin edelleen).



Kun julkisessa keskustelussa ollaan edistyksellisimmillään, pyydetään valikoitu joukko maahanmuuttajia tai muuten maahanmuuttajiksi rinnastettavia, esimerkiksi muslimeja, studioon rasistien kanssa ja tehdään poliittista viihdettä heidän syrjinnästään. Islam-ilta, say no more.



Mielikuvissa maahanmuuttaja on tummaihoinen ja varmasti muslimi. Hän työllistyy vain harvoin ja on jatkuvasti aloittamassa mellakoita lähiöissä, joista me haluamme muuttaa pois. (Tässä kohtaa tekisi mieli kirjoittaa rasistisista työmarkkinoista, rikkaiden asuinalueista ja mellakoinnin mielekkyydestä, mutta säästän sen toiseen kertaan.)


Maahanmuuttajia tilastoidaan eri perustein. Joskus tilaston perustana on lähtömaa, joskus äidinkieli. Esimerkiksi Ruotsista muuttaneita ei tilastoida lainkaan maahanmuuttajiksi kielen perusteella, sillä ruotsi on täällä virallinen kieli.



Ei siis ole yhtä määritelmää sille, mitä maahanmuuttaja tarkoittaa. Tällä hetkellä se on poliittinen käsite, jota käytetään poliittisesti pitämään yllä vanhaa ankeaa rasistista ja valkoista yhteiskuntajärjestystä.

 

 

Joskus tämä kuviteltu maahanmuuttaja nostetaan jalustalle ilmaisemaan meidän, eli valkoisten ja enemmän suomalaisten edistyksellisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Tämä tehdään samalla kun kulttuurin ja politiikan instituutiot pitävät huolta siitä, että kulttuuri ja politiikka pysyvät valkoisina linnakkeina, joissa kaikki mikä poikkeaa vanhasta harmaasta suomalaisesta ikiroudasta on aina poikkeusta, erikoisuutta ja eksotiikkaa.



Näin kävi esimerkiksi viime viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla, jossa kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie vieraili.



Kirjamessuilla kaksi Adichien haastattelijoista oli valkoisia miehiä ja kolmas oli Sofi Oksanen. Yksi haastattelija kysyi Adichielta mitkä kolme olivat Nigerian suurinta ongelmaa. Adichie vastasi kysymällä mitkä kolme ovat Suomen. Haastattelijan mukaan kolmas suurin ongelma Suomessa oli syrjäytyminen. Näin hän selitti Adichielle mitä syrjäytyminen tarkoittaa.

 

“It's those people who don't give shit to the country."

 

Sanattomaksi jättää.



Eksoottisten toisten juhliminen monoliittisessä valkoisessa kulttuurissa ei ole suomalainen ilmiö. Ruotsalainen kulttuuritoimittaja Lawen Mohtadi kirjoitti tänään harvinaisen kiukkuisen Facebook-päivityksen.



Tämä lainaus saa päättää Punakynän viimeisen blogini. Toivon että Mohtadin kirjoituksen kaltaiset puheenvuorot haastavat jatkossa vanhaa yhteiskuntatodellisuutta, jossa ihmiset jaetaan meihin ja muihin, ja jossa vanhat rasistiset opit kierrätetään hienovaraisesti lehtijuttujen otsikoihin erottelemaan täällä asuvia ihmisiä toisistaan.

 

 

“Kaikki joiden mielestä ihonvärillä ei ole väliä, kaikki jotka eivät halua nähdä kuinka me olemme kaikki osa rasismin virtaa, kaikki joiden mielestä puhe rasistisista merkeistä, symboleista, identiteeteistä ja vanhojen aikojen karikatyyreistä on liioiteltua, kaikki jotka ylistivät Adichien, Colen ja Selasin viikonlopun fantastisia esityksiä Tukholmassa - pohdin tässä vaan: Kerroitteko myös näille kolmelle kirjailijalle miltä meidän kulttuurielämämme näyttää?

 

Kertoiko kukaan heille kuinka mustat ruotsalaiset, jotka korottavat äänensä epäinhimillisyyttä ja rasismia vastaan, joutuvat kohtaamaan pilkkaa ja uhkauksia? Entä sanoiko kukaan heille kuinka me rakastamme moninaisuutta ja samalla systemaattisesti pidämme kulttuurikentän ja julkisuuden valkoisena, mitä tulee sekä kehoihin että määrittelyvaltaan. Yes I'm pissed että kiitos vaan.”




 

Share

Ladataan...
Punakynä

Hyvä sika.

Pehmeät tunteet muuttuvat rahaksi: 1,1 miljardiksi euroksi. Suomalaispelifirma Supercellin suuri kauppa on pohjimmiltaan kiltteyden voitto. Blogissaan ilonörtit pelaavat mölkkyä metsässä ja kehuvat, kuinka yhdessä päättäminen on mahtavaa. He hankkivat sankarin maineen vain kertomalla maksavansa mielellään veroja.

He ovat kivoja, ja kivat saavatkin rikastua, ajattelevat rikkaita yleensä vihaavat kanssakansalaiset.

Miljardi tuli kuitenkin syvemmältä kuin Ruoholahden hymyilevistä toimistotyöläisistä. Miljardi tuli tunteista ja aineettomasta hyvyydestä.

***

Suomessa on vihdoin opittu pelaamaan muillakin tunteilla kuin löllyvällä melankolialla. Menestys alkoi yksinkertaisella tunneleikillä. Angry Birds perustuu kostonvimmaan, kun pelaaja tuhoaa nautinnollisesti rikkaat siat. Viha on tunteista kaikkein nopein, eikä lintuja jaksa heitellä kuin hetkittäin.

Supercellin kehittyneemmät, miedommat pelit taas tunkevat osaksi jokaista päivää, kun farminhoidosta tulee huoneenlämpöistä rutiinia. Farmipeli Hay Dayssa pelaaja tavoittelee rahaa vain sen takia, että saa rakentaa uusia latoja, katsella puskien kasvavan ja vuohien mussuttavan karsinoissaan. Virtuaalifarmari pärjää yksin, mutta puutarha kukoistaa naapuriviljelijöiden avulla.

Taistelupeli Clash of Clansissa murskataan kilpailijakyliä, mutta taistelukierre hidastaa oman kaupungin rakentamista. Rahaa tulee ja menee, mutta oma maa pysyy.

Pelaamattomat ihmiset – kuten Kauko Röyhkä – eivät ymmärrä, kuinka kilpailun ohittaa yhteistyö, hidas puuhastelu ja uuden luonti. Ei se paljon eroa harrastusrockbändin perustamisesta.

Joku voisi sanoa, että pelimaailmassa ystävistä tulee vain välineitä omalle menestykselle. Supercellin maailmat antavat kuitenkin mahdollisuuden monenlaiseen käytökseen. Se on itsestä kiinni, kuinka mulkku haluaa olla.

***

Pakkomielteisimmät pelaajat kuluttavat tuhansia euroja digikultakolikoihin, mutta muut saavat olla halutessaan rauhassa maksuilta ja mainoksilta. Supercell on onnistunut luomaan siis vähemmistöriippuvuuden joka hyödyttää enemmistöä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä elämä ilman tunnepakkomielteitä on lähes arvotonta.

Hyvä peli ei pääty koskaan, mutta kiltti voittaa aina.

 

 

Lue Tero Kartastenpään edelliset Punakynät:

Haloo! Ei taas uutta puhelinta 

Koska kiekkoleijonat tulevat kaapista 

Synnytys ei saa olla naisten armeija

Kävelijä, älä ole vauva

Share

Ladataan...
Punakynä

Jos olisin sepelvaltimotauti, olisin todella kateellinen rintasyövälle.

Sepelvaltimotauti on edelleen suomalaisten yleisin vakava sairaus ja kuolinsyy, mutta sillä ei ole omaa kuukautta, söpöä rusettia, teemaväriä eikä teemaväreissä myytäviä suoristusrautoja ja suklaapatukoita, joita ostamalla voi osoittaa vastustavansa sepelvaltimotautia.

Myös Suomen yleisimmän syövän, eturauhassyövän, on syytä olla kateellinen rintasyövälle. Movember on tunnettuudessa vain ohut amishaituva ylähuulessa verrattuna Roosa nauha -kampanjaan, vaikka viiksien kasvattaminen liittyy syövän vastaiseen työhön yhtä paljon kuin Geishan mussuttaminen.

***

Ei sillä, etteikö tietysti olisi erittäin tärkeää tutkia sairauksia ja lisätä tietoisuutta niistä.

Mutta rintasyövän, kuten muidenkaan sairauksien lääketieteellinen tutkimus, ei voi painottua sen pohjalle, kuka kykenee pystyttämään makeimman markkinointitempauksen, jossa rahat kerätään viime kädessä yksityisiltä ihmisiltä.

Ja yksityisen ihmisten tietoisuus- ja empatiakapasiteetti on tunnetusti valikoiva ja rajallinen.

Sitä kiinnostavat lähellä olevat asiat, jotka näkyvät usein telkkarissa ja Ärrän tiskillä. Siis karrikoidusti: oman maan köyhät enemmän kuin Romanian köyhät, rintasyöpä enemmän kuin malaria, söpöys enemmän kuin rumuus.

Kolikon kilauttamisesta on myös kiva saada jokin pikku muisto, jota voi näytellä.

***
Roosa nauha -kampanja on ennen kaikkea virkistävä buustaus kaupallis-synkeän syksyn keskellä niille, jotka on tarkkaan valikoitu mukaan yhteistyökumppaneiksi. Se on win-win-win-piirileikki, jossa tuotetta myydään, syöpäjärjestö saa pikkusiivun rahaa ja leikkiin houkuteltu kansalainen on ostanut hetkeksi hyvän mielen.

Ja entäs sitten, sanoo markkinatalous.

Roosassa nauhassa on vähän sama eettinen ongelma kuin lastensairaalakampanjassa: tarkoitus on hyvä, mutta siinä väkisinkin asettuvat eriarvoiseen asemaan sellaiset ihmisryhmät, vieläpä sairaat, joista toiset ovat herttaisia, mediaseksikkäitä ja vaaleanpunaisia, ja saavat tynnyrikaupalla sympatiarahaa, kun taas toiset ovat vain sairaita ja epätunnettuja. Hyvinvointivaltion perusidea on estää tällaiset jaottelut.

Jos joku perustaisi säätiön, jolla kerättäisiin rahaa lääketieteellisen tutkimuksen ja hoidon epätasapainon ehkäisemiseen ja tutkimusrahojen oikeudenmukaiseen jakoon, antaisin heti kolme euroa. Saisinpa siitä sitten sateenkaarirusetin rinnukseen tai en.

Ruskealla nauhalla on monta merkitystä, kertoo aikamme tietäjä Wikipedia: Esimerkiksi koomikko George Carlin on käyttänyt sitä merkityksessä "Eat Shit Motherfucker" kommentoimaan kaikkia muun värisiä kantaaottavia nauhoja.

 

 

Share
Ladataan...

Pages