Ladataan...
Punakynä

             

Olen muuttanut tähän maahan 13-vuotiaana, 15-vuotiaana ja 18-vuotiaana. Yhtä monta kertaa olen tietysti muuttanut maasta.

Maa viittaa tässä Suomen valtioon, joka on suomen kielellä se ainoa ja alkuperäinen maa, johon sana maa viittaa.

Jos jonkun luulisi olevan maahan muuttaja, tai yleisemmin ilmaistuna maahanmuuttaja, niin minun. Mutta minä en ole se maahanmuuttaja, josta lehdet otsikoivat ja joista internetin aalloilla puhutaan. Näissä yhteyksissä käsitteellä maahanmuuttaja ei ole tekemistä maahan muuttamisen kanssa, siis sen kanssa, onko oikeasti muuttanut tähän maahan vai ei.

Yhtä kaikki, tällaisia otsikoita joutuvat lukemaan täällä kaikki, niin ne jotka luokitellaan maahanmuuttajiksi kuin muutkin, joita tällainen erottelu sapettaa.

Maahanmuuttaja saa yhtä paljon rahaa kuin sinäkin (Yleisradio 25.9.2013)

Maahanmuuttajat yliedustettuina toimeentulotuen saajissa (Helsingin Sanomat, 25.4.2013)

Tukholman maahanmuuttajalähiöt liekeissä - sosiaalipolitiikka koetuksella (Yleisradio 22.5.2013)

Ja viimeisimpänä halla-aholaisretoriikan imaissut ja sen kokonaisena niellyt sunnuntain Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko.

Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä (Helsingin Sanomat 27.10.2013)

 

Maahanmuuttaja on julkisessa keskustelussa läsnä vain keskustelun kohteena. Maahanmuuttaja ei ole lehden lukija, tasavertainen keskustelija, poliittinen toimija tai aktivistikamppailija. Tämä fiktiivinen maahanmuuttaja on toinen, vääjäämättömästi erilainen kuin kukaan meistä (eli niistä lehden oletetuista lukijoista, yhteiskunnallisista kanssakeskustelijoista ja niin edelleen).

Kun julkisessa keskustelussa ollaan edistyksellisimmillään, pyydetään valikoitu joukko maahanmuuttajia tai muuten maahanmuuttajiksi rinnastettavia, esimerkiksi muslimeja, studioon rasistien kanssa ja tehdään poliittista viihdettä heidän syrjinnästään. Islam-ilta, say no more.

Mielikuvissa maahanmuuttaja on tummaihoinen ja varmasti muslimi. Hän työllistyy vain harvoin ja on jatkuvasti aloittamassa mellakoita lähiöissä, joista me haluamme muuttaa pois. (Tässä kohtaa tekisi mieli kirjoittaa rasistisista työmarkkinoista, rikkaiden asuinalueista ja mellakoinnin mielekkyydestä, mutta säästän sen toiseen kertaan.)


Maahanmuuttajia tilastoidaan eri perustein. Joskus tilaston perustana on lähtömaa, joskus äidinkieli. Esimerkiksi Ruotsista muuttaneita ei tilastoida lainkaan maahanmuuttajiksi kielen perusteella, sillä ruotsi on täällä virallinen kieli.

Ei siis ole yhtä määritelmää sille, mitä maahanmuuttaja tarkoittaa. Tällä hetkellä se on poliittinen käsite, jota käytetään poliittisesti pitämään yllä vanhaa ankeaa rasistista ja valkoista yhteiskuntajärjestystä.

 

 

Joskus tämä kuviteltu maahanmuuttaja nostetaan jalustalle ilmaisemaan meidän, eli valkoisten ja enemmän suomalaisten edistyksellisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Tämä tehdään samalla kun kulttuurin ja politiikan instituutiot pitävät huolta siitä, että kulttuuri ja politiikka pysyvät valkoisina linnakkeina, joissa kaikki mikä poikkeaa vanhasta harmaasta suomalaisesta ikiroudasta on aina poikkeusta, erikoisuutta ja eksotiikkaa.

Näin kävi esimerkiksi viime viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla, jossa kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie vieraili.

Kirjamessuilla kaksi Adichien haastattelijoista oli valkoisia miehiä ja kolmas oli Sofi Oksanen. Yksi haastattelija kysyi Adichielta mitkä kolme olivat Nigerian suurinta ongelmaa. Adichie vastasi kysymällä mitkä kolme ovat Suomen. Haastattelijan mukaan kolmas suurin ongelma Suomessa oli syrjäytyminen. Näin hän selitti Adichielle mitä syrjäytyminen tarkoittaa.

 

“It's those people who don't give shit to the country."

 

Sanattomaksi jättää.

Eksoottisten toisten juhliminen monoliittisessä valkoisessa kulttuurissa ei ole suomalainen ilmiö. Ruotsalainen kulttuuritoimittaja Lawen Mohtadi kirjoitti tänään harvinaisen kiukkuisen Facebook-päivityksen.

Tämä lainaus saa päättää Punakynän viimeisen blogini. Toivon että Mohtadin kirjoituksen kaltaiset puheenvuorot haastavat jatkossa vanhaa yhteiskuntatodellisuutta, jossa ihmiset jaetaan meihin ja muihin, ja jossa vanhat rasistiset opit kierrätetään hienovaraisesti lehtijuttujen otsikoihin erottelemaan täällä asuvia ihmisiä toisistaan.

 

 

“Kaikki joiden mielestä ihonvärillä ei ole väliä, kaikki jotka eivät halua nähdä kuinka me olemme kaikki osa rasismin virtaa, kaikki joiden mielestä puhe rasistisista merkeistä, symboleista, identiteeteistä ja vanhojen aikojen karikatyyreistä on liioiteltua, kaikki jotka ylistivät Adichien, Colen ja Selasin viikonlopun fantastisia esityksiä Tukholmassa - pohdin tässä vaan: Kerroitteko myös näille kolmelle kirjailijalle miltä meidän kulttuurielämämme näyttää?

 

Kertoiko kukaan heille kuinka mustat ruotsalaiset, jotka korottavat äänensä epäinhimillisyyttä ja rasismia vastaan, joutuvat kohtaamaan pilkkaa ja uhkauksia? Entä sanoiko kukaan heille kuinka me rakastamme moninaisuutta ja samalla systemaattisesti pidämme kulttuurikentän ja julkisuuden valkoisena, mitä tulee sekä kehoihin että määrittelyvaltaan. Yes I'm pissed että kiitos vaan.”

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punakynä

Hyvä sika.

Pehmeät tunteet muuttuvat rahaksi: 1,1 miljardiksi euroksi. Suomalaispelifirma Supercellin suuri kauppa on pohjimmiltaan kiltteyden voitto. Blogissaan ilonörtit pelaavat mölkkyä metsässä ja kehuvat, kuinka yhdessä päättäminen on mahtavaa. He hankkivat sankarin maineen vain kertomalla maksavansa mielellään veroja.

He ovat kivoja, ja kivat saavatkin rikastua, ajattelevat rikkaita yleensä vihaavat kanssakansalaiset.

Miljardi tuli kuitenkin syvemmältä kuin Ruoholahden hymyilevistä toimistotyöläisistä. Miljardi tuli tunteista ja aineettomasta hyvyydestä.

***

Suomessa on vihdoin opittu pelaamaan muillakin tunteilla kuin löllyvällä melankolialla. Menestys alkoi yksinkertaisella tunneleikillä. Angry Birds perustuu kostonvimmaan, kun pelaaja tuhoaa nautinnollisesti rikkaat siat. Viha on tunteista kaikkein nopein, eikä lintuja jaksa heitellä kuin hetkittäin.

Supercellin kehittyneemmät, miedommat pelit taas tunkevat osaksi jokaista päivää, kun farminhoidosta tulee huoneenlämpöistä rutiinia. Farmipeli Hay Dayssa pelaaja tavoittelee rahaa vain sen takia, että saa rakentaa uusia latoja, katsella puskien kasvavan ja vuohien mussuttavan karsinoissaan. Virtuaalifarmari pärjää yksin, mutta puutarha kukoistaa naapuriviljelijöiden avulla.

Taistelupeli Clash of Clansissa murskataan kilpailijakyliä, mutta taistelukierre hidastaa oman kaupungin rakentamista. Rahaa tulee ja menee, mutta oma maa pysyy.

Pelaamattomat ihmiset – kuten Kauko Röyhkä – eivät ymmärrä, kuinka kilpailun ohittaa yhteistyö, hidas puuhastelu ja uuden luonti. Ei se paljon eroa harrastusrockbändin perustamisesta.

Joku voisi sanoa, että pelimaailmassa ystävistä tulee vain välineitä omalle menestykselle. Supercellin maailmat antavat kuitenkin mahdollisuuden monenlaiseen käytökseen. Se on itsestä kiinni, kuinka mulkku haluaa olla.

***

Pakkomielteisimmät pelaajat kuluttavat tuhansia euroja digikultakolikoihin, mutta muut saavat olla halutessaan rauhassa maksuilta ja mainoksilta. Supercell on onnistunut luomaan siis vähemmistöriippuvuuden joka hyödyttää enemmistöä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä elämä ilman tunnepakkomielteitä on lähes arvotonta.

Hyvä peli ei pääty koskaan, mutta kiltti voittaa aina.

 

 

Lue Tero Kartastenpään edelliset Punakynät:

Haloo! Ei taas uutta puhelinta 

Koska kiekkoleijonat tulevat kaapista 

Synnytys ei saa olla naisten armeija

Kävelijä, älä ole vauva

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punakynä

Jos olisin sepelvaltimotauti, olisin todella kateellinen rintasyövälle.

Sepelvaltimotauti on edelleen suomalaisten yleisin vakava sairaus ja kuolinsyy, mutta sillä ei ole omaa kuukautta, söpöä rusettia, teemaväriä eikä teemaväreissä myytäviä suoristusrautoja ja suklaapatukoita, joita ostamalla voi osoittaa vastustavansa sepelvaltimotautia.

Myös Suomen yleisimmän syövän, eturauhassyövän, on syytä olla kateellinen rintasyövälle. Movember on tunnettuudessa vain ohut amishaituva ylähuulessa verrattuna Roosa nauha -kampanjaan, vaikka viiksien kasvattaminen liittyy syövän vastaiseen työhön yhtä paljon kuin Geishan mussuttaminen.

***

Ei sillä, etteikö tietysti olisi erittäin tärkeää tutkia sairauksia ja lisätä tietoisuutta niistä.

Mutta rintasyövän, kuten muidenkaan sairauksien lääketieteellinen tutkimus, ei voi painottua sen pohjalle, kuka kykenee pystyttämään makeimman markkinointitempauksen, jossa rahat kerätään viime kädessä yksityisiltä ihmisiltä.

Ja yksityisen ihmisten tietoisuus- ja empatiakapasiteetti on tunnetusti valikoiva ja rajallinen.

Sitä kiinnostavat lähellä olevat asiat, jotka näkyvät usein telkkarissa ja Ärrän tiskillä. Siis karrikoidusti: oman maan köyhät enemmän kuin Romanian köyhät, rintasyöpä enemmän kuin malaria, söpöys enemmän kuin rumuus.

Kolikon kilauttamisesta on myös kiva saada jokin pikku muisto, jota voi näytellä.

***
Roosa nauha -kampanja on ennen kaikkea virkistävä buustaus kaupallis-synkeän syksyn keskellä niille, jotka on tarkkaan valikoitu mukaan yhteistyökumppaneiksi. Se on win-win-win-piirileikki, jossa tuotetta myydään, syöpäjärjestö saa pikkusiivun rahaa ja leikkiin houkuteltu kansalainen on ostanut hetkeksi hyvän mielen.

Ja entäs sitten, sanoo markkinatalous.

Roosassa nauhassa on vähän sama eettinen ongelma kuin lastensairaalakampanjassa: tarkoitus on hyvä, mutta siinä väkisinkin asettuvat eriarvoiseen asemaan sellaiset ihmisryhmät, vieläpä sairaat, joista toiset ovat herttaisia, mediaseksikkäitä ja vaaleanpunaisia, ja saavat tynnyrikaupalla sympatiarahaa, kun taas toiset ovat vain sairaita ja epätunnettuja. Hyvinvointivaltion perusidea on estää tällaiset jaottelut.

Jos joku perustaisi säätiön, jolla kerättäisiin rahaa lääketieteellisen tutkimuksen ja hoidon epätasapainon ehkäisemiseen ja tutkimusrahojen oikeudenmukaiseen jakoon, antaisin heti kolme euroa. Saisinpa siitä sitten sateenkaarirusetin rinnukseen tai en.

Ruskealla nauhalla on monta merkitystä, kertoo aikamme tietäjä Wikipedia: Esimerkiksi koomikko George Carlin on käyttänyt sitä merkityksessä "Eat Shit Motherfucker" kommentoimaan kaikkia muun värisiä kantaaottavia nauhoja.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punakynä

Hallitus on ehdottanut rakenneuudistuspaketissaan kotihoidontuen jakamista isille ja äideille puoliksi. Monet feministit jakavat Kataisen viime vuonna esittämän vaatimuksen siitä, että naiset pitäisi saada kodeista töihin.

 

Ihmekö tuo, feminismin perusparadigma on kauan ollut vapauden lisääntyminen juuri palkkatyön kautta. Epätasa-arvoisiin työmarkkinoihin, joiden ydin on tehokkuuden ja tuottavuuden maksimointi palkkojen ja työpaikkojen kustannuksella, tämä ajatusmalli soveltuu nykyään huonosti.

 

 

Naiset töihin ja miehet kotiin -keskustelua ei voida käydä ilman että tarkastellaan samalla työmarkkinoita ja yhteiskuntaa kokonaisuudessaan.  Kotihoidontukiuudistustakaan ei voida nähdän erillisenä hallituksen rakenneuudistuksesta, jonka ydintä ovat kuntien säästöt, eli peruspalveluiden leikkaaminen ja ainakin 20 000 kunnallisen työpaikan lakkauttaminen.

 

Hallituksen rakenneuudistuksen taustalla on halu pakottaa naiset töihin ja lisätä työn tarjontaa, jolla voidaan puolestaan polkea työläisten palkkoja.

 

 

Työ ei ole naisasialiikkeen suurten ponnistelujenkaan jälkeen tuonut naisille tasa-arvoa, ainakaan rahassa mitattuna. Naisten palkat ovat edelleen keskimäärin 600 euroa pienemmät kuin miesten. Lisäksi työmarkkinoilla osa naisista työskentelee surkeissa työolosuhteissa pienillä palkoilla.

 

Palkkaerot eivät kuitekaan johdu pelkästään pienten lasten hoitamisesta. Taustalla on myös eriarvoiset työmarkkinat, joissa vallitsee rasismi ja sovinismi. Miesten yhteiskunnassa miehet ja miesten työt ovat arvokkaampia. Miehille tarjotaan parempia mahdollisuuksia, paikka muiden miesten verkostoissa, enemmän palkankorotuksia ja helpommin pääsy johtaviin tehtäviin. Miesvaltaisia aloja arvostetaan enemmän kuin naisvaltaisia ja tämä näkyy palkkakuiteissa. Käsitykset miesten ja naisten ammateista iskostetaan jo peruskoulussa, mikä näkyy nuorten valitessa opiskelupaikkoja.

 

 

Kotihoidon tuen jakaminen ei toimi edes heterounelmaperheessä

 

 

On paikallaan huomauttaa, että tämän kirjoituksen näkökulma on, kuten hallituksen rakenneuudistuksenkin, heteronormatiivinen ja perustuu kahden vanhemman muodostamaan ydinperhemalliin.

Jos käyttäisin tässä esimerkkinä yhtään niistä perheistä, joita itse pääasiassa tunnen, hallituksen ehdottama uudistus pitäisi haudata jo alkuunsa. Hallituksen perhemalli on vanhentunut ja konservatiivinen. Se  muodostuu täyspäivätöissä käyvästä ”isästä” ja ”äidistä”, joilla on yhtäläiset mahdollisuudet hoitaa yhteisessä kodissaan perheenlisäystä.

Oikea maailma ei vastaa lainsäätäjän kuvitelmaa. On epäselvää mitä uudistus tarkoittaa yksinhuoltajille, sateenkaariperheille, perheille, joissa lapsella on juridinen isä, mutta vain yksi huoltaja, perheille, joissa vanhemmat asuvat eri osoitteissa, perheille, joissa on enemmän kuin kaksi huoltajaa tai perheille, joissa huoltajat ja juridiset vanhemmat eivät ole sama asia. Eivätkä nämä perheet ole mitään marginaalia: pääkaupunkiseudulla kolmasosa perheistä on yksinhuoltajaperheitä.

 

Oletetaan silti esimerkiksi kuitenkin hallituksen ideaaliperhe. Isä ja äiti (jotka molemmat ovat huoltajia sekä juridisesti lapsen vanhempia) ja lapsi, jota pitää hoitaa. Isä työskentelee putkimiehenä ja ansaitsee 3000 euroa kuussa, äiti on lähihoitajana päiväkodissa, ansaitsee 1900 euroa kuussa ja perheen vuokra on 1200 euroa. Pakollisia kuluja perheellä on noin 1000 euroa kuussa.

Kotihoidontuki on 330 euroa ilman tulosidonnaista hoitolisää (jos haluat laskea sen kanssa, se on täysimääräisenä 187 euroa). Perhe asuu Tampereella, jossa kotihoidontukeen kuuluva Tampere-lisä leikattiin juuri pois. Äidin ollessa kotihoidontuella, perheelle jää kuussa 1130 euroa rahaa. Isän jäädessä kotihoidontuelle perheen tulot jäävät 30 euroon.

Ei ole vaikea arvata, kuka perheessä tällä hetkellä hoitaa lapset ja käyttäisikö perhe kotihoidontuen vuoden, joka on kaavailtu isälle.

Mikäli oletetaan vanhempien tuloeroksi ainoastaan tilastolliset 600 euroa (miehen palkka 3000 euroa, naisen 2400 euroa), perheellä jää rahaa naisen ollessa kotihoidontuella 1130 euroa, isän ollessa kotihoidontuella 530 euroa. Tasa-arvon seurauksena perheen varat vuokran ja kulujen jälkeen puoliintuvat.

 

Kotihoidontukea nostettava tuntuvasti

 

Systeemi on surkea. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kahden vanhemman perheissä parempituloisempi vanhempi, eli useimmiten isä, ei voi olla hoitamassa lapsiaan. Tälle järjestemälle on nimi. Se on sovinistinen palkkatyöhön perustuva kapitalismi.

 

Vinoumaa ei voi korjata ainoastaan pakottamalla ydinperhemallien isät koteihin sillä seurauksella että perheen talous kaatuu.

Epätasa-arvoisen systeemin muuttaminen vaatii enemmän. Ensinnäkin,  330 euroa ei ole mikään kompensaatio lapsen hoitamisesta kotona. Tukimäärä pitäisi nostaa vähintään kolminkertaiseksi ja siitä pitäisi kertyä kunnon eläke-edut. Isän tai äidin on voitava jäädä kotiin ilman että perheen talous romahtaa tai että isä ja äiti molemmat kuuluvat ylempään keskiluokkaan.

 

 

Mikäli epätasa-arvoisia työmarkkinoita ja pienipalkkaisen riistotyön alistavaa luonnetta ei huomioida edes tasa-arvokeskustelussa, on turha moralisoida kuinka pienituloiset vanhemmat jäävät kotiin lastensa kanssa. Sen sijaan, että keksittäisiin pakotteita, joilla pienituloiset äidit pakotettaisiin työelämään (tai kortistoon), voitaisiin heidän taloudellista tilannettaan parantaa nostamalla tukea.

 

Kokonaisvaltaisempaa tasa-arvotyötä olisi sekä ankeiden työmarkkinoiden ja hallituksen leikkauspolitiikan rankka kritiikki että kotihoidontuen tuntuva nostaminen, tai vielä parempaa, tarpeeksi kova perustulo.

 

 

Kotihoidontuki ollut tapa kunnille säästää verrattuna päivähoitoon. Tämä säästö on kuitenkin revitty äitien tuloista. Kotihoidontuki voisi aivan hyvin vastata palkkaa. Yksi tapa laskea palkan suuruus olisi maksaa lasta kotona hoitavalle henkilölle samansuuruisen summa kuin mitä lapsen hoito maksaisi päivähoidossa. Silloin hoitajalla olisi työstatus ja työnantaja olisi kunta, kuten omaishoidontuessakin.

Kaikki lapset eivät ole valmiita aliresursoituun päivähoitoon yksi- tai kaksivuotiaina. Jotkut ovat, mutta eivät kaikki. Lasta pitäisi voida hoitaa kotona ilman taloudellista kastastrofia. Ja tämän pitäisi koskea sekä isiä, äitejä, yksinhuoltajaperheitä, että perheitä, missä vanhemmuuskuviot eivät noudattele satukirjojen malleja.

 

Hallituksen todellinen aikomus olisi syytä paljastaa myös isien hoitovastuuta perustellusti haikaileville feministeille. Se on pakottaa äidit töihin ja lisätä työn tarjontaa, mikä tarkoittaa nykyisen massatyöttömyyden aikana työn tekemistä paskemmilla työehdoilla ja huonommalla palkalla.

 

Kotihoidontuki-uudistus lisää painetta kunnalliseen päivähoidon suuntaan. Lisääntyneeseen hoidontarpeeseen tuskin kyetään julkisella puolella vastaamaan tulevien kuntaleikkausten jälkeen. Tällöin edessä on yksityisten päivähoitopaikojen lisääntyminen. Kaikki lapset Kataisen Angry-birds päiväkoteihin! Niihin kuuluu muuten yllätys yllätys - kantele.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punakynä

             

Vanhempainetuudet, hammashuolto ja työttömyysturva. Näistä leikataan ensi keväänä miljardeja, arvelee rkp:n Carl Haglund eilisen Helsingin Sanomissa. ”Korostan, että leikkaaminen ei ole mukavaa”, hän sanoo.

 

Leikattava kuitenkin on. Peruspalveluista ei pian ole enää mitään jäljellä kun nykyhallitus pistelee menemään. Hallitus on päättänyt tähän mennessä viiden miljardin leikkauksista ja veronkiristyksistä.

Leikkaus-sana kierretään näppärästi esimerkiksi puhumalla karsimisesta tai jopa metsäharvennuksesta, kuten valtionvarainmisteri Jutta Urpilainen teki viime viikolla Ylen Aamu-tv:ssä pohtiessaan miten kuntien kurjistamispolitiikkaa voitaisiin tehokkaammin ajaa.

Me muut olemme lyhyessä ajassa oppineet hokemaan käsitteitä, kuten talouskuri, kestävyysvaje ja rakenneuudistus. Näillä meitä hallitaan, ja me otamme hallinnan vastaan, harmitellen, mutta otamme kuitenkin.

Minkäs tälle voimme, onhan kyseessä taloudellinen pakko, ajattelemme.

 

Ja tässä kohtaa, stop. Ei ole. Kyseessä on talouspoliittiinen valinta, joka ei ole välttämättömyys tai luonnonlaki vaan valinta. Valinta vain esitellään meille välttämättömyytenä. Tämän vaihtoehdottomuuden aloitti Margaret Thatcher ja Angela Merkel vie sen uuteen lakipisteeseensä.

Talouskriisiä hoidetaan koko Euroopassa talouskuripolitiikalla, johon kuuluu julkispalveluiden alasajo sekä sosiaaliturvan, palkkojen ja eläkkeiden leikkaaminen. Leikkauspolitiikka, palkkojen jäädyttäminen ja massiiviset irtisanomiset johtavat siihen, että ihmisillä ei yksinkertaisesti ole laittaa rahaa kiertoon. Tämä taas tarkoittaa, että talous ei kasva, vaan taantuu entisestään. Velkaantumista pyritään estämään uusilla leikkauksilla, mutta tämä ainoastaan syventää kierrettä.

 

Sosiaaliturvan leikkaaminen lamapolitiikkaan vastaamisena on järjetön keino. Tavalliset ihmiset ovat juuri heitä, jotka pyörittävät taloutta; käyvät töissä, kuluttavat ja ostavat palveluita.

 

Otetaan leikkausten vaikutuksista konkreettinen esimerkki. Tampere päätti viime viikolla lopettaa kotihoidontuen Tampere-lisän. Tuki on ollut 120 euroa yhdestä lapsesta ja 100 euroa kustakin muusta lapsesta. Esimerkiksi kahta alle 3-vuotiasta lasta kotona hoitanut vanhempi on saanut kotihoidontuen 330 euron lisäksi 220 euroa Tampere-lisää. Vuodenvaihteessa esimerkkivanhemman tulot putoavat lähes puolella.

Esimerkki on yksittäisen kunnan. Tätä herkkua on kuitenkin edessä muissakin kunnissa. Hallituksen tuoreen kuntia koskevan rakenneuudistuksen mukaan kuntien on säästettävä 2 miljardia. Tämä tulee merkitsemään arviolta 20 000 ihmisen irtisanomista ja leikkauksia peruspalveluihin.

Mitä leikkauspolitiikan taustalla sitten on? Kyseessä on uusi tulo- ja työnjako, jota tehdään vastuullisen kriisipolitiikan nimissä.

Köyhät yksinhuoltajaäidit pakotetaan duuniin ja työttömät pakkotöihin, samaan aikaan kun yritysten voitot taataan alentamalla veroja ja työntekijöiden palkkoja.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punakynä

Jos luet tätä älypuhelimella, sinua alkaa pian hävettää. Ei kannata rimpuilla väistämätöntä nöyrtymistä vastaan. Paha mieli tavoittaa naivin länsimaalaisen pankkivarmasti.

Aina kun omistaa esineen, josta oli eilen ylpeä, sitä pitää alkaa hävetä tänään, koska oppii ymmärtämään, miksi maailma menee pilalle ylpeydenaiheen vuoksi.

Älypuhelimet valtasivat enemmistön kädet parissa vuodessa, mutta paljon suurempaa vauhtia kasvavat elektroniikkajätevuoret. Jätä rahdataan köyhiin kaupunkeihin, joissa purkajat ja ilma täyttyvät myrkyistä ja raskasmetalleista. Raaka-aineiden haaskaaminen on paljon meidän oman, katoavan Nokialandiamme syytä.

Uutta iPhonen päivitystä pitää siis päivitellä kädet puuskassa. Minua ei ainakaan kiinnosta kameran hidastusominaisuudet tai käyttiksen värivalinnat vaan se, kuinka monen vuoden lataukset luurin myrkkyakku kestää. Entä sopiiko älypalikka tällaiselle kömpelölle, joka hyvin todennäköisesti pudottaa laitteen Hämeentien asvalttipäällysteeseen.

***

Onneksi monet haluavat lopettaa älypuhelinostokierteen. Viime viikolla eräs ideanikkari yritti herätellä ihmisiä Phonebloks-ajatuksellaan, että puhelimien osia pitäisi pystyä vaihtamaan. Yksinkertaistetussa videossa ideoija Dave Hakkens selittää, miten ihannemaailmassa laitteita voisi päivittää ja korjata.

Phonebloks saa surulliseksi, koska idea on kuluttajan näkökulmasta liian hyvä, ja siksi suuret puhelinvalmistajat tuskin lähtevät sitä edistämään, koska se romuttaisi heidän nykyisen ansaintamallinsa.

***

Valitukseni saattaa kuulostaa jeesustelulta, mutta on oikeasti teknologianarkkarin hätähuuto. Aina aluksi uusi puhelin tuntuu mullistavan minunkin maailmani, mutta vähintään vuoden päästä se muuttuu nalkuttavaksi elämänkumppaniksi. Lopulta sen surkea luonne kasvaa muuriksi minun ja onnellisuuden välille. Alan aina himoita uutta onnea.

Elektroninen historia alkaa kasautua kotiini. Olen etsiskellyt suurempaa laatikostoa olohuoneeseen, että saisin tilaa vanhojen kännyköideni latureille ja johdoille.  Minulla on monia hyviä johtoja!

***

En ole tippaakaan sitä mieltä, että älypuhelimen kautta saatavat elämykset eivät olisi yhtä arvokkaita tai aitoja kuin ilman sitä koetut asiat (On toki häiritsevää, että olen viimeisen kahden viikon aikana koskenut oikealla kädelläni enemmän uutta Samsungiani kuin vasenta kättäni.).

Olisi vain hienoa saada taistelukumppani, työpari, ripittäytymislaite, jonka kanssa voisi jakaa kokonaan tämän hienon vuosikymmenen lopun.

Milloin tulee luomupuhelin? Kestopuhelin? Reilun kaupan puhelin? Klassinen puhelin?

Perintöpuhelin?

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages