Sano yksikin syy, miksi et auttaisi?
Milloin olet viimeksi nähnyt tilanteen, jossa voisit auttaa tuntematonta ihmistä? Entä kuinka usein tartut toimeen, kun päässä käy se refleksinomainen ajatus: "Pitäisiköhän auttaa?"
Jos olet elänyt kiven alla, olet ehkä missannut tämän Lilystä lähtöisin olevan Kävikö Pahasti? -kampanjan. Kyseessä on bussissa tapahtuneen kaatumavälikohtauksen suivaannuttaman Rosannan kirjoituksen jälkimaininki, jonka tahtoisin leviävän ihan kaikkialle.
Universumi on taas kerran kuullut minua, koska olen paasannut tästä samasta aiheesta viimeiset viikot ystävilleni ja perheelleni - viimeksi eilen illalla äitini syntymäpäivillä.
Mä en yksinkertaisesti ymmärrä sitä välinpitämättömyyden määrää, joka tuntuu vallitsevan vähän kaikkialla.
Olen koko aikuisikäni ollut se tyyppi, joka muutamia surkeampaakin surkeampien päivien kiukkupuuskia lukuun ottamatta hymyilee lenkkipolulla jokaiselle vastaantulijalle, juttelee kaupan kassalle (jopa niille itsepalvelukassoille ;D), tervehtii ja auttaa naapureita (niin nuoria, kuin vanhojakin), huutaa bussista noustessaan kiitoksen niin kovaa että kuski varmasti kuulee ja joo, myös kirmaa auttamaan jos joku satuttaa itsensä, tai näyttää muuten hukassa pyörivältä.
Jokaiseen tilanteeseen ei tietenkään itse ehdi, eikä niitä kaikkia varmasti edes huomaa. Tärkeää olisi kuitenkin auttaa aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Mä jopa sanoisin olevani koukussa siihen endorfiiniryöppyyn, jonka toisen ihmisen auttaminen saa aikaan. Mikään tässä maailmassa ei ole palkitsevampaa, kuin vilpitön kiitos!
Toiset puolustelevat reagoimattomuuttaan sillä, että apua tarvitseva henkilö on humalaisen, tai muuten epästabiilin oloinen. Fair enough, pimeällä kujalla yöaikaan tapahtuva välikohtaus ei välttämättä ole sellainen, johon juoksisin itse sekuntiakaan tilannetta puntaroimatta. Toisaalta kyseessä voi olla sairaskohtauksen aiheuttama sekavuus, jolloin apu on sitäkin tärkeämpää.
Epäilyttävissä tilanteissa voi varmasti pysäyttää toisen kadulla kulkijan, ja tutkia tilanteen vakavuuden yhdessä.
Saatiin poikaystävän kanssa tästä aiheesta melkein riita aikaiseksi, koska mä kuulemma ylireagoin :D Mä olen harvassa tilanteessa mustavalkoinen, mutta en näe yhtäkään hyvää syytä siihen, miksei jokainen meistä voisi vähän useammin kysyä: "Voinko auttaa?" tai "Kävikö pahasti?".
Mun mielestä noiden kysymysten pitäisi tulla jokaiselta suoraan selkäytimestä! Ainahan henkilö jolta kysytään voi kiittää, ja kieltäytyä. Tyhmä ei koskaan ole se, joka kysyy. Pointtina ei tosiaankaan ole ihmisten ripittäminen kaikesta tekemättä jääneestä, vaan rohkaista ja muistuttaa, että pienikin apu voi olla toiselle ihmiselle merkittävä asia.
Asiasta päästiin lopulta yhteisymmärrykseen, ja lopullinen argumenttini on: Monien ihmisten reaktioherkkyys on kaikentyyppiseen arkiseen avuntarpeeseen yleisesti ottaen liian matala, ja avunanto jää liian usein tekemättä, koska kukaan muukaan ei reagoi.
Musta olisi tärkeää muistaa ja tiedostaa, että avun tarvitsija saattaa jossain tilanteessa olla kuka tahansa sinun läheisistäsi. Avun tarpeessa oleva ihminen on aina jonkun äiti, isä, sisko, veli tai lapsi. Miettikää, miten kiitollisia olisitte itse sille henkilölle, joka auttaa sinulle tärkeää ihmistä.
Jokainen, jonka läheinen on saanut apua tuntemattomalta kaduntallaajalta, muistaa heitä varmasti koko loppuelämänsä lämmöllä.
Huhhuh.. Olisikohan mun rage nyt jo vähän laantunut? Koska mä tiedän että ruutujen takana on hirveä määrä tyyppejä, jotka on ihania ja kohteliaita ja avuliaita jo nyt, pyytäisin teitä jakamaan kommenttiboksissa jonkun arkipäivän sankariteon ja inspiroimaan kaikkia niitä, jotka vielä epäröivät!
Milloin sinä autoit edellisen kerran tuntematonta ihmistä?
p.s. Ihana Eeva teki täällä hyvän listauksen käytännön vinkeistä, joiden kautta jokainen teistä voisi alkaa toteuttaa kampanjan ideaa vaikka heti, tässä ja nyt.
Kommentit
Autoin noin kuukausi sitten täällä Jyväskylässä tuohon Lutakon ylikulkusillalle pötkölleen käynyttä herrashenkilöä. Taisiis, autoin, eli herättelin ja kysyin että pitääkö soittaa ambulanssi. Kävelin ensin ohi, mutta käännyin takaisin vaikka viinahan siellä haisi. Ohi kulkenut nuori mieshenkilö pysähtyi "peukuttamaan" reaktiolleni, mutta ei itse jäänyt siihen sitten selvittelemään. Olen asunut pienen ikäni alkoholistien ympäröimänä ja vaikka "puleja" pidetään toisen luokan kansalaisina, niin kukas muu heitä auttaisi. (Olen myös tullut lopputulokseen, että humalaiselta ihmiseltä on vaikeampi "saada turpaan" ja että yleensä ne ovat narkkareita, ketkä kenenkään kimppuun käyvät.)
mä oon kanssa tommoinen jokapaikan auttaja. talutan mummoja, ettei ne myöhästy juniin ja nostelen ihmisten matkalaukkuja ja annan istumapaikan vanhemmille, riennän apuun jos joku on kaatunut tai jos näen vaikka eksyneen lapsen. liian usein auttamisesta saa kuitenkin vain kakkaa niskaan ja yhä harvemmin kiitosta. usein se kenelle apuani tarjoan kieltäytyy nolosti tai jopa töykesti sanoo, ettei tosiaan tarvitse apuani.
itse olin kerran tilanteessa, jossa minulla oli ollut totaalisen paska päivä. kävin illalla vielä kaupassa koska ruoka oli loppu. tietenkin kaupasta ulos päästyäni muovipussini kantokahva napsahti poikki ja ostokset levisi kadulle. purskahdin epätoivoiseen itkuun (saattoi olla tietty aika kuunkiertoa, tai jotain...). eräs ihana mies tuli kysymään, että onko minulla kaikki hyvin. otti taskustaan muovipussin, pakkasi kamat siihen, asetti muovipussin käteeni ja käski menemään kotiin lepäämään. eikä minulla olisi tullut mieleenkään olla kyseiselle herralle töykeä, vaan muistan tyypin kasvot edelleen vaikka tapahtumasta on jo vuosia.
joten, auttakaa, ja olkaa kiitollisia, jos ja kun teille tarjotaan apua. end of rant!
niin, pakko vielä lisätä sen verran, että tietenkään tuo ihmisten töykeys ei ole vähentänyt auttamisalttiuttani ja usein saa sitä kiitosta ja hyvää mieltäkin!
Tää kamppis on ihan mahtava! Ihmisten välinpitämättömyys kummastuttaa myös mua suuresti.. Miten voi olla niin vaikeaa antaa esim. siellä julkisissa istumapaikka vanhuksille tai kepeillä konkkaavalle, joka tarvitsee sitä paikkaa varmasti enemmän kuin sinä! Mulla on kaiken lisäksi vielä omakohtaisia kokemuksia tosta keppien kanssa taiteilemisesta julkisessa ja kukaan ei kukaan antanut istumapaikkaa, käsittämätöntä :/
Onneksi voin itse hyvällä omallatunnolla sanoa, että viimeksi tänään annettiin kaverini kanssa sporassa istumapaikat kahdelle mummolle :) ja muutama viikko sitten kysyin katukiveen kompastuneelta tytöltä, kävikö pahasti ja refleksinomaisesti olin jo valmiina auttamaan ylöskin ;)
Viimeksi autoin lahjoittamalla pienen summan Amnesty Internationalin tilille, ja toivon että summa menee oikeasti jonnekin missä sitä tarvitaan. Hankin myös elinluovutuskortin, koska haluan lahjoittaa tulevaisuudessa elämän sille joka sitä tarvitsee. Mä olen muutenkin täysin samanlainen kuin sinä tässä auttamisjutussa; opin kantapään kautta että autan toisia aina kuin voin. Olin viitisen vuotta koulukiusattu ja kärsin traumoista joka ikinen päivä. Pahinta oli, kun kukaan ei noussut auttamaan eikä lohduttamaan. Ystäväni sanoivat olevansa puolellani, mutteivat koskaan sitä mitenkään näyttäneet. Siitä lähtien olen itse noussut puolustamaan muita, koska mulla ei oikeastaan ole ollut mitään menetettävää. Toisaalta kokemus on kasvattanut mua ja voin hyvinkin kääntää toiselle tarkoitetun herjan itseeni puolustamalla toista, koska pahin on jo tapahtunut. Haluaisin vain kiusaajien tietävän miten paljon aikaa (ja rahaa..) olen joutunut käyttämään päästäkseni kiusaamisesta ja avun puutteesta yli, ja käytän vastaisuudessakin. Uskon, että yksikin puolustava sana olisi auttanut.
Joka tapauksessa auttaminen voi mielestäni olla pelkkä ystävällinen hymykin. Moni on pelastanut kurjan päiväni hymyilemällä ja haluan itsekin pistää hyvän kiertämään. Munkaan mielestäni koskaan ei ole syytä olla auttamatta ja helpottamatta toisen oloa.
Tosta elinluovutus kortista tuli vaan mieleen, että nykyään sitä ei tarvitse hankkia vaan jokainen Suomen kansalainen on kuollessaan elinluovuttaja, ellei ole itse jostain syystä sanonut, ettei halua elimiään käytettävän. Mun mielestä ainakin ihan mahtava juttu! :)
Saara voi mikä ihana ihminen oletkaan! Mä muistan aina kuinka hyppelin ja pomppelin hymy korvissa kun talutin tärisevän rouvashenkilön portaita ylös hissiin ja sain kuulla olevani kunnollinen herra.
Itse pyrin myöskin auttamaan tilanteissa joita havaitsen ( oon just sarjassamme se tyyppi joka juoksee sun jauhetun kanelipussin kanssa perään toiselle puolelle supermarketin parkkipaikkaa kun Unohdit pakata kassalla ). Mutta kaikilla on varmasti ne tietyt jutut jotka on erityisedti jäänyt mieleen.
Mä asun tällä hetkellä Etelä-Savossa missä näitä redneck/skinhead/suomi konepistooli tour idareita valitettavan paljon vieläkin on. Ja muutenkin tuntuu että erilaisuus ja etenkin ihonväri saa ihmiset karsastamaan auttamisen suhteen.
En unohda ikinä somalinaista joka oli lähikaupassa jonka ulko-oveen hän jäi jumiin lastenrattaistaan niin pahasti että jouduttiin kirjaimellisesti purkamaan rattaat osiin (irroittamaan renkaita yms.) Poikaystävän kanssa että nainen sai ne irti ahtaasta oviväliköstä. Ei ollut kovin yhteistä kieltä mutta useat halaukset kyllä toimivat yhteisenä kielenä. Ollaan törmätty muutamaan otteeseen sen jälkeen ja aina moikataan !:)
Sitten on tilanne jolloin itse sain apua. Mulla oli polvi muussina ja kenkkasin kepeillä talvisaikaan. Jotenkin sain toisen kepin bussimatkan aikana jumitettua semmosen "seinämän" väliin kun jäin siihen keskioven hollille istumaan että kerkeän oikealla pysäkillä könkätä ulos. Pysäkki tuli ja toinen keppi oli jumittunut siitä jääpiikistä seinämän rakoon ja en saanut millään irti vaikka kuinka riuhdoin. Ystävällinen nuori mies huusi bussikuskille ettei jatka matkaa ja moukaroi mun kepin irti väliköstä ja talutti mut vielä ulos "etten liukastu koska jääpiikki irtosi". Lähettäisin vielä tälleen vuosienkin jälkeen kukkia ja kortin jos tietäisin kuka se oli!
Sitten on tilanne kun olisin tarvinnut apua mutta en saanut kuin just ne tuijotukset. Sama muussipolvi muljahteli vielä ennen uutta leikkausta kovin helposti pois paikoiltaan vaikka keppejä ei enää ollut. Liukastuin kauppakeskuksen sisääntulossa kun oli märkä lattia ja ei niin pitävät talvikengät. Polvi muljahti paikaltaan kun liukastuin ja makasin vaikeroiden ihmisten kengistä sulaneen märän kuravellin seassa ja koko käsilaukun sisältö pitkin lattiaa. Kaikki vaam tuijotti "itkevää aikuista naista joka liukastui" niinkuin puhui ohi mennessään eikä kukaan muu tullut auttamaan kuin tapauksen linja-autopysäkiltä isojen lasiovien lävitse nähnyt mummo jolla oli varmaan 80 vuotta mittarissa. Selitin mun jalan tilanteen ja se meni pyytämään viereisen vaatekaupan henkilökuntaa hälyttämään apua. Nöyryyttävimmät 10 min elämässäni ikinä.
Omana kokemuksena olen nähnyt viime talvena kiusaamis tilanteen, kuinka ala-astelaiset nuoret kiusaavat ikäistään kotimatkalla koulusta. Siinä lenteli reppu ja sen sisältö kirjoineen pitkin katua. Ei siinä voinut mennä vain ohitse mulkaisemalla kiusaajia, kun toinen kyyneleet silmissä yrittää saada reppuaan ja tavaroitaan takaisin. Pojat pinkoivat pakoon kun tulin väliin, mutta pipo lähti poikien mukana. Olli nimeä en voi unohtaa, tämä maailman herttaisin ruskee nappisilmä, kiitti ja pyysi voisinko saattaa hänet kotiin. Nappasin oman piponi päästä hänelle, voiku olisitte nähneet sen pojan ilmeen! Se jäi niin selkeänä kuvana mieleen, että vieläkin ihan tippa silmässä mietin, mitä hänelle kuuluu! :)
Itku tuli tän kommentin luettuani. Ihania ihmisiä on oikeesti olemassa!! Näin neljän lapsen äitinä en pelkää mitään muuta niin paljon kuin koulukiusaamista. Yritän kasvattaa lapseni niin, ettei kukaan koskaan joudu kiusatuksi tai kiusaajaksi.
Minullakin tuli itku, taidan olla muutenkin vähän herkistyneessä tilassa näistä kommenteista. Ihanaa että sinun kaltaisiasi ihmisiä on olemasssa! <3
Minullakin tuli itku. Oma pieni poika ja ajatuskin siitä että häntä kiusattaisiin varmasti vaikuttaa asiaan mutta ylipäänsä lapsiin kohdistuva kiusaaminen ja kaltoinkohtelu tai auttamatta jättäminen tuntuu erityisen pahalta.
Kirjoitit ihan hyvästä aiheesta, ja tuosta on helppo olla pääpiirteissään samaa mieltä. Itse olen iän karttuessa yksinkertaisesti tullut rohkeammaksi tarjoamaan apua silloin jos näen että sitä kaivataan. Voin vastata kysymykseesi että autoin ihan muutama päivä sitten vanhempaa miestä joka pyrki päästä vetokärryn kanssa kadulta asuintalon rappukäytävään tarjoutumalla pitämään hänelle ovea auki. Varsinkin vanhempia ihmisiä on jopa mukava auttaa. Mä kuitenkin peräänkuuluttaisin vähän myös ihmisten taitoa osata pyytää apua... Lastenvaunujen kanssa liikkujat ovat sellainen kansanryhmä, joista olen valitettavan usein tehnyt havainnoin esimerkiksi kauppakeskuksissa että niillä vaunuilla tehdään tietä itselle ja niitä ei ikinä siirretä kenenkään kulkemisen helpottamiseksi pois tieltä. Autan kyllä kysyttäessä lastenvaunut esimerkiksi korkealattiaiseen junaan, mutta olen sen verran uppiniskainen että heille en käy tarjoilemassa apuani, minusta sitä voisi tulla ystävällisesti kysymään. Omiin kokemuksiini perustuen vanhusten auttaminen tilanteessa kuin tilanteessa on kiitollista puuhaa mutta olen myös noussut perse edellä junaan selkä kyttyrällä nosten vaunuja sisään sieltä hankalammasta päästä, eikä ole kiitosta kuulunut...
Huomio: en tahdo yleistää; löytyy varmasti kohteliaitakin vaunujen kanssa liikkujia ja jopa heitä on joskus harvoin osunut kohdalleni, mutta valitettavasti useammin näitä epäkiitollisia mammoja.
...niin ja onnettomuustilanteet on tietysti oma lukunsa; niissä nyt olisi epäinhimillistä olla auttamatta oli kyseessä kuka tahansa.
Itse asiassa onnettomuustilanteessa jokaisella kansalaisella on _velvollisuus_ auttaa, ja ääritapauksessa voi saada syytteen esimerkiksi heitteillejätöstä, jos ei avuttomassa tilassa olevaa ihmistä auta. Auttamatta jättäminen ei siis ole pelkästään epäinhimillistä, se on velvollisuus, joka on kirjattu lakiin :)
Siis auttamatta jättäminen on velvollisuuden rikkomista. viiminen lauseesi vähän ristiriitainen...
Vaunumammana tartun tuohon avunpyytämis-kohtaan: juuri kirjoitin omaan blogiini siitä, miten ihmiset kaikkoavat lastenvaunujen ympäriltä kuin pieru saharaan junan tullessa asemalle. Eli keneltäs pyydät kun muut ovat jo juosseet sisään muista ovista!? Joutuu olla itse kärppänä syöksymässä sinne ovelle missä on isoin jono, että pääsee sisään. Minä kyllä AINA kiitän minua auttanutta, en käsitä miksi joku EI kiittäisi. Parannusta tarvittaisiin näköjään myös siihenkin päähän.
Ja seuraavan kerran kun joku tarjoaa vaunuja nostettavaksi väärin päin, pyytäkää häntä kääntämään ne. Ehkä kyseinen äiti/isä ei ole vain tajunnut asiaa.Esimerkiksi minun mieheni ei ymmärrä vielä satojen nosto-kertojen jälkeenkään, miksi ne vaunut kannattaa olla tietyin päin, sillä hänelle itselleen sillä ei ole mitään merkitystä. Minulla ja minun selälleni kyllä on.
Viimeksi autoin neuvomalla eksynyttä isossa kauppakeskuksessa. Pieni vaiva, iso ilo.
Aivan ihana postaus! Juuri niin sopiva tämän päivän menoon ja meininkiin. Tuntuu todellakin siltä että itsekkyys on kasvava nykytrendi ja ei ehditä muuta vilkaista kuin omaa napaa.. Aurinkoista syksyä! :)
Ihana postaus tämä, ja alkuperäinen. Silleen että pistää miettimään, oli pakko myös itse kirjottaa aiheesta blogiin :)
Oon jotenkin huomannut että Suomessa ihmiset on tavallaan ystävällisempiä ja valmiimpia auttamaan talvella. Mua on ainakin autettu monta kertaa kun on auton kanssa jäänyt jumiin tai liukastunut kadulla. Musta tuntuu jotenkin, että niin moni voi noihin samaistua, ja kaikki tietää kuinka inhottavaa talven kylmyys ja pimeys on, että se jotenkin yhdistää?
Itse oon tehnyt päätöksen yrittää mahdollisimman usein auttaa ja huomioida muita parhaani mukaan!
http://fortheloveoftyping.blogspot.com
Muutama kuukausi takaperin muutin "kaupungista maalle",täällä ei todellakaan ole suurimmalla osalla autoilevista ihmisistä minkäänlaista tietoa fiksusta liikennekäyttäymisestä.. On aivan turha luulo että auto pysähtyisi tai edes hidastaisi suojatien kohdalla oli sitä ylitämässä sitten pikkulapsi kuin nuori henkilö tai vanhus.
Talomme vieressä on ala-aste ja siinä sellainen suojatie missä autot ajaa aina miten sattuu. Koiran kanssa taas edellispäivä ulkoilessani huomasin kuinka suojatien edessä seisoo lapsi joka ei tien yli uskaltanut, kehotin tyttöä ylittämään tien kanssani. Siinä me sitten mentiin tien yli yhdessä, kun yli päästiin oli vierellä kiitollinen pieni hymysuu josta osansa sai myös koira rapsutusten ja paijaamisen muodossa..
Viimeisin kerta kun autoin tuntematonta kadulla taisi olla kun olin menossa kouluun ja eräs tyttö oli kaatunut pahasti moponsa kanssa aivan kouluni vieressä. Yksi luokkakaverini sattui olemaan myös paikalla, joten autoimme tytön tieltä sivuun ja siirsimme mopon. Luokkalaiseni jäi tytön seuraksi ja menin itse hakemaan haavan puhdistustarpeita koululta. Tyttö onneksi selvisi pintanaarmuilla ja säikähdyksellä ja pian tuli hänen kaverinsakkin auttamaan tytön matkaan.
Toisinaan kuitenkin ei vain tiedä, mitä tehdä tai ei älyä toimia. Joskus sitä vaan lamaantuu, kun näkee jotain tapahtuvan ja tilanne purkautuu jo siihen mennessä, kun älyäisi tehdä jotain. Kerran olin kaupungilla kavereideni kanssa ja siinä oli pyöräilemässä kävelykadulla joku tyttö ja yhtäkkiä viereisestä pissislössistä yksi tyttö tuli ja tuuppasi tämän pyöräilevän tytön röyhkeästi kyljelleen pyörineen! Olimme sen verran kaukana, ettemme olisi ehtineet siihen tilanteeseen, kun pyöräillyt tyttö selkeästi nolostui ja lähtikin vauhdilla heti kun pääsi ylös. Pissislössi vain nauroi ja koko katu oli ihan jäätyneenä, kun ei sitä röyhkeyttä pystynyt käsittämään! Jos olisin ollut lähempänä, olisin todellakin halunnut mennä auttamaan tyttöä. Raivostutti tuollainen niin paljon että oli pienestä kiinni, että olisin mennyt huutamaan kurkku suorana näille nerokkaille neideille. Tuskin edes tajusivatkaan, miten ihmiset vain jäätyivät ihmettelemään heidän idioottimaisuuttaan, vaikka kukaan ei jotenkin osannut ehtiä apuun.
Ihana postaus Saara! Tosi hyvä kampanja, saa varmasti monet ajattelemaan, itsenikin mukaan lukien. Oon samaa mieltä, että mikään ei paranna mieltä niin kuin vilpitön auttaminen -ja se kiitos. Minun viereeni esimerkiksi istui yksi päivä tässä mummeli sisäpihalla ja sanoi odottavansa talonmiestä kun unohti avaimensa kotiin, eikä pääse sisään. Kysyessäni asiaa, hän sanoi jo odottaneensa tovin ja kun tiedustelin lisää selvisi, ettei vanhuksella ollut edes kännykkää. Selvitin isännöitsijän numeron ja soitin ovien avaajan paikalle. Pidin mummelille seuraa odotteluajan ja huomasin, että harvoin sitä on oikeasti niin kiireinen, että ei ehdi auttaa. Tai onnellisuudessahan tässä elämässä on kyse ja hyvän kiertäminen lisää tutkitustikin onnellisuutta. Vieläpä monille osapuolelle. ;)
Autoin pari kuukautta sitten erästä vanhaa herraa rollaattorin kanssa. Tai oikeastaan en itse auttanut vaan pyysin hänelle apua. Tämä vanhempi herra seisoskeli metroaseman portaiden päässä rollaattorinsa kanssa ja näytti siltä että olisi menossa portaat alas. Useat ihmiset vain kulkivat ohi kysymättä mitään. Kukaan ei juurikaan tuntunut ihmettelevän että mitä tekee vanha mies rollaattorilla portaiden reunalla.
Viereinen hissi oli pois käytöstä ja katselin että ei tuo pappa kyllä itse pääse noista portaista rollaattorinsa kanssa. Itse olin rattaiden kanssa liikenteessä. Nuorena ja hyväkuntoisena rattaiden kantaminen rappusista yksin kyllä onnistuu joskin ei se helpoin homma ole. Kysäisin herralta tarvitsisiko hän apua ja pääseekö hän portaat alas jos kantaisin hänen rollaattorinsa alas odottamaan. Ystävällinen herra oli tietenkin huolissaan että mites lapseni. Totesin että kyllä poika rattaissa odottaa sen aikaa portaiden ylätasanteella. Toinen huoli herralla oli että eihän näin pieni "tyttö" jaksa rollaattoria kantaa ja etten vain rikkoisi itseäni. :) Koitin vakuutella että ei mitään hätää kyllä minä jaksan mutta kun vakuuttelut eivät auttaneet ehdotin että jospa etsisin jonkun joka voisi auttaa. Siitä läheltä löytyikin onneksi sitten nuori mies joka tuli auttamaan tätä vanhempaa herraa ja me pojan kanssa jatkoimme sitten matkaamme metrolle.
Kaikki meni hyvin ja hän sai apua mutta itselle tuli todella paha mieli kun jäin miettimään että olikohan hän kovinkin kauan siinä odotellut että joku auttaisi tai miettinyt millä ihmeellä hän alas pääsee.
Metroasemilla silloin tällöin näkee että hissit ovat pois käytöstä vian tai korjauksen takia ja silloin toivoisinkin että vartija tai joku olisi lähettyvillä jotta vanhat ihmiset ja ne äidit jotka tarvitsevat apua rattaiden kanssa saisivat sitä apua.
Osallistun itsekin tähän kampanjaan, enkä siitä blogissani kirjoittaessani muistanut, että jee, mähän olen ollut todellinen arjen sankari mitä tulee pikkulapsiin: joitakin vuosia sitten ollessani koiran kanssa lenkillä huomasin rivitaloalueen liepeillä 2-3 vuoden ikäisen pikkupojan taapertavan yksikseen, eikä missään näkynyt muita aikuisia. Poika oli menossa uteliaana kohti lähellä olevaa syvää ojaa, jonka toisella puolella kulki sitten autotie. Mä katsoin ensin vähän typeränä, että hetkonen, tuo ei ole kyllä sen ikäinen lapsi, joka saisi yksin kuljeskella ilman valvontaa ja sitten, samalla kun yritin rauhoitella innokasta koiraani, kysyin pojalta, että missä äiti on. Hän viisoi jonnekin kauas ja jatkoi kulkuaan ojaa kohti. Sain hänet tarttumaan kädestäni ja lähdimme kulkemaan hänen osoittamaansa suuntaan ja samalla rupesikin kuulumaan hätääntynyttä huhuilua ylempänä sijaitsevalta rivitalopihalta. Hetken kuluttua törmäsimmekin jo hieman vauhkon näköiseen äitiin, joka kiitollisena nappasi pojan syliinsä.
Samalla alueella, taas koiran kanssa lenkillä ollessani, törmäsin jo hiukan vanhempaan, eka- tai tokaluokkalaiseen poikaan, joka kertoi hädissään, että oli unohtanut avaimet kotiin ja että äiti ei ole kotona. Lähdimme kuitenkin yhdessä kävelemään hänen luokseen ja soitin hänen äidilleen pojan kännykällä. Äiti vastasikin ja oli ensin vähän ihmeissään ja sanoi sitten, että ulko-ovi on kyllä auki ja hän on parissa minuutissa kotona (hän oli piipahtanut kauppaan). Jostain syystä poika ei ollut edes kokeillut, että onko ovi auki :) rassukka oli tosi pelästynyt, joten jäin hänen kanssaan odottelemaan, että hänen äitinsä ajoi pihaan.
Olen myös itse isoveljeni kanssa soittanut pienenä hätäkeskukseen, kun tulimme kavereiden luota leikkimästä ja äiti ja isä olivatkin menneet lenkille. (He olivat kuulemma huikanneet meille kavereiden pihan ohittaessaan, että ovat pienellä kävelyllä mutta emme kai olleet rekisteröineet asiaa...) Hätäkeskuksesta soitettiin naapuri hakemaan meidät luokseen, naapuri jätti lapun keittiönpöydälle, että mistä meidät löytää ja sieltä sitten hetken päästä hämmästyneet äiti ja isä kävivät meidät hakemassa :) naapuri raportoi, että isoveljeni oli kertonut hätäkeskuksen virkailijalle, että meillä molemmilla on märät sukat :D
Muistan itse tilanteen lapsuudesta. Olin ystäväni kanssa matkalla koulusta kotiin kun näimme juopuneen sammuneena puskaan. Itse emme alkaneet kaveria herätellä, mutta luoksemme pysähtyi kiltti täti ja pian hänen seuraansa liittyi myös mies ja he hälyttivät apua.
Emme siis vaan jatkaneet matkaa vaan odotinme aikuista. :)
Olen itse katsellut tätä kansan välinpitämättömyyttä jo vuosia. Tuntuu, ettei kukaan, eivät edes keski-iän ylittäneet ihmiset välitä enää kanssa ihmisestä.
Bussi on yksi niitä kamalampia paikkoja (ainakin Turussa) mihin vanhus voi joutua. Bussit ovat aina ihan täynnä, vanhukset ovat niin hitaita, että todella moni vain tönäisee ja menee heidän ohitsee leimaamaan bussikorttia. Kaikki paikat ovat täynnä, eivätkä vanhukset pääse istumaan. Mielestäni on kamalaa, että varsinkin ne nuoret tai rempseät melkein eläke-ikäiset naiset kerääntyvät juuri niille vanhus paikoille. He eivät kuitenkaan anna paikkaansa, jos siihen tulee oikeasti sitä paikkaa tarvitseva ihminen. Minä istun bussin etuosaan yleensä juuri sen takia, että vanhukset eivät itse pääse bussin takaosaan asti. Kaikki muut tontut vain istuvat omalla paikallaan, mutta minä annan AINA paikkani vanhemmalle ihmiselle. He ovat aina niin onnnellisia ja aidosti liikuttuineita siitä, että he saavat paikan täpötäydessä bussissa. Itse olen vielä sellainen ihminen, että voin pahoin bussissa. Olen muutaman kerran pyörtynytkin ja oksennusrefleksi on joka kerta läsnä, silmissä sumenee ja oloni on aivan hirveä. Jopa tästä huolimatta minä saakeli soikoon annan sen paikan enemmän sitä tarvitsevalle!
Busseissa tuo tilanne ainakin on aivan toivoton. Bussikuskin olen kerran kuullut huutavan jollekin nuorisoporukalle, että heidän täytyy siirtyä ja antaa tilaa vanhuksille istumiseen. Mutta tämänkin olen nähnyt tapahtuvan vain kerran... Surullista.
Yksi mieleenpainuvimmista tapauksista oli sellainen, että lähdin kotiin päivystyksestä. Päivystysasema on korkean mäen päällä ja lähdin kävelemään tätä asfaltoitua mäkeä alas. Näin, että joku vanhempi mies, mutta kuitenkin vielä nopea liikkeissään, teki suuren harppauksen nurmikolta tähän alaspäin laskeutuvalle asfaltti tielle. Sinne se sitten meni, nokka edellä asfalttiin. Näin vain, että silmälasit ja veri lensi. Mies jäi makaamaan siihen tielle, mistä autotkin kulkivat. Vilkaisin ympärilleni, eikä ketään ollut näkyvilla, juoksin täysillä miehen luo ja kysyin että kuinka kävi. Mies sanoi, että häntä huippaa. Näin kuinka miehen nenästä valui verta ja otsa oli auki. Nostin hänet istumaan ja kaivoin nenäliinan hänen taskustaan. Hän painoi itse nenää ja minä painoin otsaa. Pian näinkin kuinka muutama sairaanhoitaja käveli hitaasti alas mäkeä röökit kädessä. He näkivät kyllä tilanteen kauempaa ja kysyivät "Onko kaikki ok." Vastasin, että kyllä tämä herra jotain apua voisi tarvita. Sieltä he sitten kävelivät, hitaaaaaasti, ilman kiirettä.Sanoivat minulle, "kiva että autoit" ja lähtivät taluttamaan miestä päivystykseen. Mies oli itse niin tokkurassa, ettei ymmärtänyt mistään mitään. Minä laitoin vielä nopeasti hänen silmälasinsa autotieltä hänen taskuunsa. Ajattelin, että tässä oli päivän hyvä teko, vaikka mitään kiitosta en koskaan saanut ja jotenkin sairaanhoitajien asenne otti päähän... >__<' Mutta tiesin olevani juuri sellainen ihminen kuin halusinkin olla. Autoin toista kun hän sitä apua tarvitsi.
Oli kesällä kielimatkalla Englannissa, olimme tekemässä erästä koulujuttua kun n.60v nainen kaatui (oma tytär tms oli mukana), toki kun suomalaisia ollaan mietittiin että mennäänkö, mutta päätettiin sitten mennä. Paikalle kuitenkin tuli jokainen ympärillä oleva ja loppuen lopuksi itse poistuimme paikalta, koska emme tieneet mitään englannin hätänumeroa, missä olemme tms joten emme olisi olleet parhaita auttamaan.
Mutta siinä kuitenkin huomasi miten muualla auttaminen on itsestäänselvyys.
Niin käsittämätöntä kuin se onkin niin mun työpaikassa on liikuntarajoitteisten ym. henkilöiden auttaminen kielletty. Esimieheltä tullut kielto jonka hän on varmaan saanut ketjulta. Tuntuu pahalta että meitä pahnanpohjimmaisia syytetään sitten asiakkaiden toimesta auttamattomuudesta :( itse pyrin aina auttamaan kun suinkin pystyn mutta siitä saa sitten esimieheltä negatiiviset palautteet. Aina neuvon saman dementoituneen asiakkaan samalle hyllylle kuin hän olisi menossa sinne ensi kertaa. Aina pakkaan sokean asiakkaan ostokset valmiiksi vaikka niin ei saisi tehdä. Painan tupakkakoneen nappia pyörätuolilla kulkevalle. Hankalasti kävelevälle haen tuotteet kärryyn toisesta päästä kauppaa. Vaikka niin ei saisi tehdä. Esimiehen läsnäollessa ei voi auttaa. Oon miettinyt asiaa niin että mahtaa tämänkin loistoidean keksineille pamahtaa omat opetukset sitten vasten kasvoja kun ei enää kykene itse hoitamaan asioitaan ilman apua.. tää yhteiskunta opetetaan liian tehokkaaksi. Auttaminen on väärin. :/
Käsittämätöntä! Onko tuohon käytäntöön jokin perustelu vaiko ihan silkka ilkeys? Mitä tapahtui ajatukselle, että asiakas on aina oikeassa, asiakkaitahan ovat kai kaikki maksukykyiset liikuntarajoitteella tai ilman?
Suoraa vastausta ei oo suoraan kysymykseen yksikään työntekijä saanut mutta veikkaan että kyseessä on se että sitten muut asiakkaat joutuu odottamaan ja joku muu joutuu sit tekeen toisten töitä sillä välin, hui kamala.. kertaakaan ei oo kukaan asiakas valittanut kun olen toisen ostoksia pakannut joten en kyllä ymmärrä mistä nämä säännöt sikiävät..
Ihan käsittämätöntä!! Ei tuo minusta ole mitenkään hyvin perusteltua käytöstä kyllä johtoportaalta. Voisiko asiasta koettaa keskustella esimiehen kanssa tai jos se ei auta, niin jättää vaikka "asiakaspalautetta" kuinka pettynyt on, ettei ole saanut palvelua.
Itse boikotoisin kauppaa jossa ei palvelua saisi ihan kuka vaan, saati sit apua oikeasti tarviva.
Kiitos Saara että tulit mukaan kampanjaan! <3
Voin samaistua suhun täysin, ajattelen täysin samanlailla ja paras fiilis tulee siitä kun saa auttaa!
Monta kertaa on ollu tilanne että joku sokea ihminen selvästi etsii jotain, ja on hukassa. Oon sitten mennyt kysymään että etsitkö jotain, voisinko auttaa, ja kävellyt vieressä ja opastanut eksyneen henkilön paikkaan jota hän on etsinyt.
Toinen juttu mikä tulee mieleen, kun astuin bussista pihalle ja näin iäkkään ihmisen kävelevän huterasti kävelykepin ja ostoskassien kanssa siitä ohi, ja samassa hetkessä hän oli jo kaatunut mahalleen, silmälasit lensi pitkästi eteenpäin, ja ostokset levällään maassa. Ohikulkijat eivät reagoineet millään tavalla, itse otin juoksuaskeleita kyseistä rouvaa kohti, hain silmälasit hänen päähänsä ja autoin ylös, kannoin ostokset ja talutin hänet käsikynkässä bussipysäkille istumaan odottamaan bussia. Tuli niin hyvä mieli kun näin miten kiitollinen ja liikuttunut tämä kyseinen rouva oli. <3
itseäni ärsyttää juuri tuo ettei ihmiset välitä muista. itse vähän aikaa sitten kaaduin mopolla ksoka edellä ajava auto törttöili liikenteessä (jouduin lyömään jarrut pohjaan ja en tietysti saanut pidettyä mopoa pystyssä) kun makasin maassa ohitse meni n. 4 autoa(mukaanlukien edellä ajava) sekä n. 10 jalankulkijaa. YKSIKÄÄN ei tullut kysymään sattuiko... Itse yritän parhaani mukaan auttaa muita(:
Itselläni on sairaus, joka aiheuttaa mm. voimakasta huimausta ja olen varsin usein lysähtänyt kadulle odottamaan, että kohtaus menee ohi. Minua surettaa se, ettei apua ole tarjottu juuri koskaan vaikka olen pisimmillään odottanut olon tasaantuvan yli puolen tunnin ajan. Pari viikkoa sitten istahdin pää polvien välissä oululaisen kerrostaloalueen pihaan ja muutamassa minuutissa luokseni juoksi vanhempi nainen, joka oli nähnyt minut parvekkeeltaan. Hän kysyi mikä oli hätänä ja kun kerroin huimauksesta, hän auttoi minut pystyyn, talutti lähimmälle bussipysäkille ja haki lähikaupasta vielä askin salmiakkia, koska tiesi sen auttavan. Aloin itkeä.
Ehkä omista kokemuksistani johtuen olen altis auttamaan muita ja viimeksi lauantaiyönä menin tökkimään kadulle sammuneen juhlijan hereille ja huolehdin hänet taksiin.
Mieleeni on jäänyt pieni hyvä teko parin vuoden takaa, yllättäen teini-ikäisen nuoren miehen toimesta. Matkustin pienen koiranpentuni kanssa bussilla, ja osuimme juuri ruuhka-aikaan, kun bussi oli aivan tupaten täynnä. En kauaa ehtinyt pentu sylissä siinä seisomapaikalla keikkua, kun tämä nuori mies pomppasi vierestäni penkiltä ylös ja pyysi paikalleen istumaan. Siitä jäi aivan mahtava fiilis, vaikka minulla ja koirallani ei ollut mitään hätää siinä seisoessakaan, niin olihan se pojalta mielettömän kohtelias teko. Itsekin nuorena ihmisenä en todellakaan odottanut tällaista kohtelua :')
Ihmisten välinpitämättömyys on niin käsittämätöntä kun voisi tehdä ihan pieniäkin tekoja, esim. oven avaaminen jollekin tai paikan tarjoaminen bussissa.
Maanantaina täpötäydessä bussissa vanha pappa tiputti kasan papereita jotka lensi ympäri bussin käytävää. Kukaan ei tehnyt elettäkään auttakseen pappaa, jolla oli selkeästi liikkumisvaikeuksia. Mä hyppäsin toisesta päästä bussia keräämään papereita. Pisti niin vituttamaan aikuiset ihmiset jotka kääntää vaan katseensa pois ja odottaa että joku muu tarjoutuu ensin.
Muutama vuosi sitten kompastuin ja kaaduin pahasti keskellä vilkkainta Kamppia Helsingissä, itkua väänsin siinä enkä pystynyt kävelemään ja ihmiset vain kävelivät ohi. Linkkasin siitä taksitolpalle ja röntgeniin toteamaan että nilkka oli murtunut. Vieläkin ottaa päähän kun ajattelen tuota tapahtumaa.
Kaikista uskomattominta on se, miten ihmiset eivät auta junaan nousemassa tai junasta lähdössä olevaa henkilöä rattaiden kanssa. Itse kysyn aina jos nään rattaat, tarvitseeko vanhempi nostoapua. Usein saan juosta laiturilla rattaiden luo, koska kukaan muu ei pusähdy auttamaan ja henkilö pälyilee epätoivoisena ympärilleen, että päseekö hän junaan ollenkaan. Olen myös kuullut uskomattomia selityksiä, miksi joku henkilö ei voi auttaa jos rattaiden kanssa liikkunut vanhempi on kysynyt apua nostamisessa. Olen kuullut kommentit "noku mulla on tää treenikassi" tai " mulla on käsi kipeä". Rattaat voi nostaa useinmiten vaikka yhdellä kädellä! Tämä jaksaa aina pöyristyttää minua. Itselleni tulee aina hyvä mieli kun pystyn auttamaan. Usein rattaiden kanssa likkunut ylistää maasta taivaisiin kun joku häntä auttoi. Pieni vaiva, suuri ilo! Vaikka olisikin se treenikassi olalla..
Autan aina, kun on mahdollista. Käyn usein iltapuntilla, ja huomaan samalla sammuneita ihmisiä, ja joka kerta olen soittanut 112, jotta he saavat apua. Eilen autoin vanhaa rouvaa ostosten kanssa, toissapäivänä pyörätuolissa olevaa vanhaa rouvaa, koska hän ei päässyt ylös pitkää mäkeä ja tänään vanhempaa miesihmistä hänen autonsa kanssa. Lisäksi esimerkiksi naapuri, jättäessään avaimet vahingossa kotia, tuli pyytämään apua meiltä, koska kuulemma olemme ainoat keneltä sitä edes viittii kysyä (muut eivät olleet avanneet ovea..) Itse ainakin uskon Karman lakiin, ja hyvää antamalla muille saan itsekkin hyvää takaisin. Ystävällisyys ei maksa mitään, ja se fiilis minkä siitä vilpittömästä kiitoksesta saa on parasta ikinä.
Olen miettinyt sitä, että miksi ihmisten on vaikea tarjota apuaan toisilleen ja ainakin itsellä on suurin syy se, että pelkää että ihminen esim. suuttuu tai että on ymmärtänyt tilanteen väärin. Esim. jos tarjoaa mummolle bussissa omaa istumapaikkaansa, että hänen ei tarvitsisi seisoa niin jos mummon reaktio onkin suuttuminen, tyyliin "en minä niin vanha ole, etten voisi seistä" niin siinä nolostuu, mutta se nyt on pienempi paha kuin se ettei tarjoa paikkaa. Välillä on joutunut pakottamaan itsensä tarjoamaan apua sellaisissa tilanteissa, kun ei tiedä tarviiko toinen sitä. Koulussa näin miehen ruokalassa joka käveli kepin kanssa ja kantoi tarjotinta, olin itse toisella puolella ruokalaa, enkä lähtenyt tarjoamaan apuani ja se jäi vaivaamaan mieltä. Seuraavalla kerralla olin miehen vieressä linjaston päässä ja kysyin tarvitseeko hän apua tarjottimen pöytään viennissä, hän kieltäytyi ja yritin siinä jotain sönköttää kun rupesi vähän nolostuttamaan, mutta sitten mietin että ainakin tarjosin apua ja jos hän ei sitä tarvitse niin ei se tarkoita sitä että hän olisi siitä suuttunut tai ei olisi kiitollinen. Rupesin siinä vaan kavereiden kanssa miettimään, että se on välillä vaikeaa mennä kysymään toiselta tarvitseeko apua, kun ei tiedä miten ihmisten reaktioista. Kuitenkin olen sitä mieltä, että kannattaa tarjota, koska sitten ainakin tietää, että apua on tarjottu. Monesti asiat jää vaivaamaan mieltä, jos ei toimi omien arvojensa mukaisesti.
Täysin totta tuo mitä kirjoitit! Kuulun myös niihin ihmisiin jotka ei henno jättää ihmistä pulaan. Mun sydän ei kestä jättää apua tarvitsevaa ilman apua. Ei ole kauankaan aikaa kun kävin terveyskeskuksessa jossa huomasin erään vanhan rouvan joka oli huonojalkainen. Saatoin hänet istumaan toivottaen hyvää päivän jatkoa. Näin hänen silmistä kuinka sain tehtyä ison palveluksen hänelle ja perään kuulin kiitoksen. Se päivä oli sen jälkeen aurinkoa täynnä. Olin onnellinen kun olin saanut tehdä jollekin palveluksen. Usein avaan myös ovia kun näen että jollain on syli täynnä ostoksia tai päästän kassajonossa ohitseni ne joilla on vähempi ostoksia. Kun antaa, niin saa <3
Aina silloin tällöin astun bussiin, jota ajaa eräs kuski, joka on ajotyylinsä puolesta aivan huippu. Hän toivottaa aina matkustajalle hyväntuulisesti ja leveällä hymyllä hyvää huomenta/päivää/iltaa tai muun tervehdyksen, ja kunkin matkustajan jäädessä pysäkillä pois huutaa kuuluvasti kiitoksen. Ja tämä tarttuu matkustajiin siitä hetkestä, kun he astuvat bussiin. Normaalistihan aika harva (omien havaintojeni perusteella) edes moikkaa kuskia saati kiittää, mutta tämän kuskin kanssa KAIKKI moikkaavat ja kiittävät ihan automaattisesti ja hyväntuulisesti :) Positiivinen asenne tarttuu ja kyllä oma päiväni on tällaisten, lyhyidenkin, matkojen jälkeen heti paaaaljon parempi.
Hei oli ihan pakko puuttua tähän. Meidän "kylällä" oli yksi juuri kuvailemasi kaltainen bussikuski, nyt kun olen muuttanut pois niin ikävä on vieläkin ;). Sain kerran erittäin hyvää palvelua kaukoliikenteen bussissa kun olin menossa ensimmäistä kertaa uudelle paikkakunnalle ja minun piti tehdä vaihtokin matkan varrella. Tästä lähtien olen laittanut liikennöintiä hoitavalle yritykselle erityiskiitokset jos bussikuski on ollut ystävällinen tai mieleenpainuva. Positiivistakin palautetta kannattaa jättää myös näilläkin aloilla! :)
Hei, kiitos hienosta tekstistä :) Kirjoitit täyttä asiaa. Olen myös monesti törmännyt ilmiöön, että kun haluan mennä auttamaan naapurinmummoa kantamaan kauppakasseja tms., on se muiden mielestä jotenkin "noloa". Mitä noloa siinä on, mä en ymmärrä :D Kun itse olen vanha, haluan että nuoret, hyväkuntoiset ihmiset tulee kantamaan mun kauppakassit! :D
Mahtava aihe ja kampanja!! Itse olen todella ujo, joten joskus minun on vaikea rynnätä kadulla suoraan auttamaan toista, mutta kyllä kuitenkin aina menen auttamaan jos näen jonkun olevan pulassa. Mutta aina kun saa auttaa, vaikka se olisi vain ihan pieni teko, kuten tien neuvominen jne., niin siitä tulee kyllä NIIIN hyvä mieli!! Sama juttu jos saa apua/kohteliaisuutta. Esimerkiksi jos kaupan kassa on oiekin ystävällinen niin minulle tulee siitä niin hyvä mieli, että koko päivä on pelastettu :D
Nyt jatkossa aion tsempata ja olla vielä kohteliaampi ja auttavaisempi kuin ennen!!
P.S. Näin viime yönä unta, että mulla oli samanlaiset hiukset kun sulla! :D Voi että aamulla kun heräsin ja peilissä olikin ne samat vanhat tylsät hiukset niin harmitti :'D
Viikonloppuna Helsingissä kulkiessa oli jollakulla miehellä reppu auki ja kun huomautin asiasta, kiitti ja näytti todella tyytyväiseltä. : )
P.S. Tykkään sun blogist! : D
Ovien avaus on ehdottomasti muistettavien kohteliaisuuksien kärkilistassa. Lähiaikoina myös muutaman vanhuksen olen nähnyt istuskelemassa rollaattorien kanssa keskellä tietä, tällöin olen aina kysynyt onko kaikki hyvin tai voinko auttaa. Isoäitini katosi yksi talvi reilut 20 asteen pakkasessa ja oli yli 12 tuntia kateissa, auttavaa kättä ei ollut tuolloin löytynyt. Kesällä taas alkoholiin menevä herra oli päättäny torkahtaa pihallemme suoraan auringon paisteeseen hellelukemissa, autoin häntä siirtymään varjoon kun naama helotti palamisen merkkejä jo siihen malliin. Onhan noita. Surettaa kun ihmiset yleensä jäävät pitkälti vain pällistelemään tilannetta nostamatta yhtäkään tikkua ristiin. Suomen kansa HOI!
Olen pariin kertaan soittanut hätänumeroon päihtyneestä henkilöstä, joka ei kykene itsestään huolehtimaan. Asun sen verran pienellä paikkakunnalla, että humalaisia ihmisiä näkyy arkisin ja päiväsaikaan todella harvoin missään. Edellinen tapaus sattui kesäaikaan, kun nuori mies oli päättänyt sammahtaa nurmikolle tien varteen. Päivä oli lämmin ja mies näytti nukkuvan vain humalaa pois, että miehellä ei varsinaista hengenhätää ollut. Soitin tietysti kuitenkin hätänumeron kautta poliisit paikalle, kuten tuollaisella tilaanteessa mielestäni kuuluu aina tehdä. Siinä poliiseja odotellessani ohi meni kuitenkin huolestuttavan moni henkilö, joka ei juurikaan nurmikolla nukkuvaan mieheen reagoinut. En tiedä johtuiko minun valvova läsnäoloni siitä, etteivät he asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta mielestäni olisi ollut aiheellista kysyä esim. minulta, mitä asian suhteen on tehty. Ties vaikka olisin ollut samassa kadunkulmassa kaveria odottelemassa, enkä olisikaan tehnyt mitään.
Tästä tuli kuitenkin mieleeni se, että kuinka herkästi esim. pääkaupunkiseudulla tai muissa isommissa kaupungeissa soitetaan poliisille päihtyneestä henkilöstä? Siis sellaisissa paikoissa, joissa humalaiset saattavat olla enemmän arkipäivää kuin pikkukaupungeissa. Kertokaa, kiinnostaisi tietää :)
Mä olen kanssa kova tuputtamaan muille ihmisille apua ja kyselemään voinko auttaa, viimeksi taisin laittaa jollekkin mummolle silmätipat Sokoksella :'D
Hieno kampanja! Hassua oli, että tänään samalla kun luin kampanjasta tässä blogissa, sitä jo konttorin kottaraiset Novalla hehkuttivat.
Itse olen sitä ikäluokkaa, että auttaminen on jo lapsuudesta asti ollut itsestään selvää. Ihanaa, että te kaikki kommentojat ja omat tyttäreni suhtautudutte asiaan samalla lämmöllä.
Tästä asiasta todellakin juteltiin synttäreilläni pitkään. Paljon löytyi omankin perheen jäseniltä auttamiskokemuksia. Upeaa jos tämä kampanja herättää ihmiset huomaamaan pulassa olevan lähimmäisen ja tarjoamaan apuaan. Kiitos Saara, että lähdit voimalla mukaan!
Pages
Kommentoi