Sano yksikin syy, miksi et auttaisi?

kavikopahasti.jpg

Milloin olet viimeksi nähnyt tilanteen, jossa voisit auttaa tuntematonta ihmistä? Entä kuinka usein tartut toimeen, kun päässä käy se refleksinomainen ajatus: ”Pitäisiköhän auttaa?”

Jos olet elänyt kiven alla, olet ehkä missannut tämän Lilystä lähtöisin olevan Kävikö Pahasti? -kampanjan. Kyseessä on bussissa tapahtuneen kaatumavälikohtauksen suivaannuttaman Rosannan kirjoituksen jälkimaininki, jonka tahtoisin leviävän ihan kaikkialle.

Universumi on taas kerran kuullut minua, koska olen paasannut tästä samasta aiheesta viimeiset viikot ystävilleni ja perheelleni – viimeksi eilen illalla äitini syntymäpäivillä.

Mä en yksinkertaisesti ymmärrä sitä välinpitämättömyyden määrää, joka tuntuu vallitsevan vähän kaikkialla. 

Olen koko aikuisikäni ollut se tyyppi, joka muutamia surkeampaakin surkeampien päivien kiukkupuuskia lukuun ottamatta hymyilee lenkkipolulla jokaiselle vastaantulijalle, juttelee kaupan kassalle (jopa niille itsepalvelukassoille ;D), tervehtii ja auttaa naapureita (niin nuoria, kuin vanhojakin), huutaa bussista noustessaan kiitoksen niin kovaa että kuski varmasti kuulee ja joo, myös kirmaa auttamaan jos joku satuttaa itsensä, tai näyttää muuten hukassa pyörivältä.

Jokaiseen tilanteeseen ei tietenkään itse ehdi, eikä niitä kaikkia varmasti edes huomaa. Tärkeää olisi kuitenkin auttaa aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Mä jopa sanoisin olevani koukussa siihen endorfiiniryöppyyn, jonka toisen ihmisen auttaminen saa aikaan. Mikään tässä maailmassa ei ole palkitsevampaa, kuin vilpitön kiitos! 

Toiset puolustelevat reagoimattomuuttaan sillä, että apua tarvitseva henkilö on humalaisen, tai muuten epästabiilin oloinen. Fair enough, pimeällä kujalla yöaikaan tapahtuva välikohtaus ei välttämättä ole sellainen, johon juoksisin itse sekuntiakaan tilannetta puntaroimatta. Toisaalta kyseessä voi olla sairaskohtauksen aiheuttama sekavuus, jolloin apu on sitäkin tärkeämpää.

Epäilyttävissä tilanteissa voi varmasti pysäyttää toisen kadulla kulkijan, ja tutkia tilanteen vakavuuden yhdessä.

Saatiin poikaystävän kanssa tästä aiheesta melkein riita aikaiseksi, koska mä kuulemma ylireagoin 😀 Mä olen harvassa tilanteessa mustavalkoinen, mutta en näe yhtäkään hyvää syytä siihen, miksei jokainen meistä voisi vähän useammin kysyä: ”Voinko auttaa?” tai ”Kävikö pahasti?”.

Mun mielestä noiden kysymysten pitäisi tulla jokaiselta suoraan selkäytimestä! Ainahan henkilö jolta kysytään voi kiittää, ja kieltäytyä. Tyhmä ei koskaan ole se, joka kysyy. Pointtina ei tosiaankaan ole ihmisten ripittäminen kaikesta tekemättä jääneestä, vaan rohkaista ja muistuttaa, että pienikin apu voi olla toiselle ihmiselle merkittävä asia.

Asiasta päästiin lopulta yhteisymmärrykseen, ja lopullinen argumenttini on: Monien ihmisten reaktioherkkyys on kaikentyyppiseen arkiseen avuntarpeeseen yleisesti ottaen liian matala, ja avunanto jää liian usein tekemättä, koska kukaan muukaan ei reagoi. 

Musta olisi tärkeää muistaa ja tiedostaa, että avun tarvitsija saattaa jossain tilanteessa olla kuka tahansa sinun läheisistäsi. Avun tarpeessa oleva ihminen on aina jonkun äiti, isä, sisko, veli tai lapsi. Miettikää, miten kiitollisia olisitte itse sille henkilölle, joka auttaa sinulle tärkeää ihmistä.

Jokainen, jonka läheinen on saanut apua tuntemattomalta kaduntallaajalta, muistaa heitä varmasti koko loppuelämänsä lämmöllä.

Huhhuh.. Olisikohan mun rage nyt jo vähän laantunut? Koska mä tiedän että ruutujen takana on hirveä määrä tyyppejä, jotka on ihania ja kohteliaita ja avuliaita jo nyt, pyytäisin teitä jakamaan kommenttiboksissa jonkun arkipäivän sankariteon ja inspiroimaan kaikkia niitä, jotka vielä epäröivät!

Milloin sinä autoit edellisen kerran tuntematonta ihmistä?

p.s. Ihana Eeva teki täällä hyvän listauksen käytännön vinkeistä, joiden kautta jokainen teistä voisi alkaa toteuttaa kampanjan ideaa vaikka heti, tässä ja nyt.

 

Kommentit (64)
  1. ”Vitun homo mä vedän sua turpaan”
    Siinä syy miksi kadulla makaavat saavat minun puolesta olla.

  2. Smirkkupirkku
    23.10.2013, 18:00

    Omat kokemukset muiden auttamisesta (ja niitä kokemuksia on PALJON) on ollut melkeinpä kaikki huonoja, ei kiitosta, ei edes hymyä. Apu on toki kelvannut mutta muuten suhtautuminen on ollut melko nuiva. Pakko silti auttaa koska toivon että jos joskus tulee tilanne jos itse OIKEASTI apua tarvii, niin sitä saisi. Onhan niitäkin tilanteita ollut eikä apua ole saanut mutta silti.. Pitäis uskoa ihmisten hyvyyteen mutta vaikeaa se tuntuu olevan nykyään. Olispa enemmän sun kaltasia ihmisiä, Saara, ja näköjään nää muutkin kommentoijat uskoo ihmisten auttamiseen. Se on tosi jees, ja tärkeetä.. Tää maailma kaipaa ystävällisyyttä ja auttavaa kättä. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *