Tapauskonnoton
Olin tänään tunnelmallisessa ja hauskassa kristillisessä puurojuhlassa, ja kotiin päin pyöräillessäni aloin miettiä omaa suhdettani kirkkoon. Alun perin minun piti kirjoittaa tänään ihan muusta, mutta koska uskon asiat jäivät pyörimään päähäni, päätin purkaa niitä vähän. Mikäpä olisi parempi ajankohta kuin tärkeän kristillisen juhlapyhän lähestyminen?
En siis kuulu kirkkoon. Pääsyy sille on se, että en osaa uskoa Jumalaan. En sitten millään tasolla. Minulle ei vain koskaan ole valjennut, miten Jumalaan uskotaan. Mistä voi tulla sellainen varmuus, että uskoo aivan tosissaan johonkin yliluonnolliseen? Tällä kysymyksellä en halua pilkata tai vähätellä uskovaisia. En vain ymmärrä. En vain osaa.
Minut on kastettu, mutta perheeni erosi kirkosta ollessani pieni. Olin varsinkin nuorempana kova pohtimaan kaikenlaista, ja kerran selitin isälleni, etten ole varma, mitä uskon ihmiselle tapahtuvan kuoleman jälkeen. Sanoin, etten osaa oikein päättää, uskonko uudelleensyntymiseen vai siihen, ettei mitään kuolemanjälkeistä elämää ole olemassa. Isäni sanoi, että eihän sitä voi tietää, mutta kristityt uskovat taivaaseen. Olin tosi nolona. Aa, kristityt, olenkin kuullut niistä mutta unohtanut, että olen ehkä sellainen. Vai olenko mä kristitty? Miksi mä en tiennyt? Koin kirkkoon kuulumattomuuden jotenkin tosi nolona asiana tuohon aikaan, niin kuin monta muutakin pientä seikkaa, jotka jotenkin nostivat minut esille muusta porukasta. Punaiset posket nolottivat, myöhästyminen nolotti, läksymerkintä nolotti…
Yläkoulussa asiat kääntyivät päälaelleen – yhtäkkiä olikin tosi siistiä, että en kuulunut kirkkoon. Pyh, joku Jeesus, LOL! Nuoruuden kapina, jee! Kun muut menivät riparille, minä menin Prometheus-leirille. Leiri oli tosi pysäyttävä, puhdistava ja kaikenkaikkiaan ihana ja mahtava kokemus, kuten myös ripari on varmasti monelle. Toimin Protu-leirien apuohjaajanakin kolmena vuotena. Teini-ikäisenä olin aika uskontokielteinen. Pidin jumalaan (mihin tahansa) uskomista tyhmänä ja koin, että uskonnottomuus määrittää arvojani vahvasti. En kuitenkaan koskaan pitänyt tyhmänä uskovaisia, vaan uskomista.
Vielä lukion alussa pidin itsestäänselvänä esimerkiksi sitä, etten koskaan voisi seurustella vakavasti sellaisen ihmisen kanssa, joka edes kuuluu kirkkoon, saatika vielä uskoo sen sanomaan. Sitten elämääni tuli yksi ihana kiharatukkainen lukiolaispoika, joka ei pitänyt turhaa meteliä itsestään ja joka näytti tosi hyvältä niissä yksissä farkuissa… Kaulassa toisinaan roikkuva risti tuntuikin yhtäkkiä aika yhdentekevältä. Rakkaus on sokea, tai sitten se vain sai ajatukseni kypsymään avarakatseisempaan suuntaan.
Minusta uskonto tai uskonnottomuus ovat molemmat hyviä ja arvokkaita asioita, kunhan ne eivät häiritse kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa ja antavat mahdollisuuden itsenäiseen, avoimeen ja vapaaseen ajatteluun. Minua suututtavat sekä sokeat uskovaiset että sokeat ”vapaa-ajattelijat”.
Nykyään olen se, joka samaan aikaan tuhahtaa tai tirskahtaa epähuomiossa uskonnolliselle kommentille (Koska eihän toi voi olla tosissaan?) ja herkistyy hengellisistä joululauluista. Niiden kauniit melodiat ja sanojen tuttu kulku koskettavat jotain syvällä sisälläni. Käyn joskus kirkossa, koska rakennukset ovat niin kauniita ja rauhallisia. Osaan muuten ulkoa uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. (Mutta niin osaan myös yläkoulussa opetellun listan ruotsin epäsäännöllisen kaltaisista verbeistä.) Monesti mietin sitäkin, että seurakuntaympyröissä tapahtuu ihan hurjan kiinnostavia juttuja, mihin minä en voi tai uskalla osallistua, koska en usko. En ole koskaan käynyt ehtoollisellakaan. Haluaisin, mutta en tahdo loukata ketään ja pelkään, että syyni (uteliaisuus, kokeilunhalu) eivät ole joidenkin mielestä oikeita. Vaikka en herjaisikaan Jumalaa nielaistessani viinin ja öylätin, pieni jumalanpilkkaolotila siitä tulee. Toisaalta kouluaikoina minä, luokkamme ainoa kirkkoon kuulumaton oppilas, esitin pääsiäiskirkossa Jeesusta ja luin joulukirkossa evankeliumia, eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut sitä (vähiten minä itse).
Haluaisin lanseerata uuden sanan: tapauskonnoton. Minulle se, että en kuulu kirkkoon, ei ole mikään erityinen kannanotto, vaan enemmänkin opittu tapa. Minun elämässäni uskonnottomuus ei näy mitenkään erityisesti. Tai ehkä se näkyykin, mutta olen sille sokea. Tuntuisi tekopyhältä liittyä kirkkoon vain siksi, että voisin kokeilla ehtoollista (Minun pitäisi kai käydä myös rippikoulu.), käydä jossain kirkon tapahtumassa tai myhäillä sillä tiedolla, että minun suunnattomilla kirkollisverovaroillani kustannetaan arvokasta toimintaa (ja sulkea silmäni siltä, että järjestetään myös toimintaa, jota en kannata). Tätä voisi verrata muihin harrastamiini tekopyhyyksiin: Opetan lapsia olemaan syömättä laboratoriossa, mutta itse kiskon kaksin käsin kiireessä välipalaa likaisten petrimaljojen ympäröimänä. Kehotan kypärän käyttöön, mutten aina itse pidä sitä, ettei tukka mene huonosti.
Öö, en tarkoittanut.
En usko, että koskaan liityn kirkkoon. Koen, että kynnyskysymys jää kohdallani täyttymättä. Silti aion jatkossakin veisata Jeesus-lapsesta kovaan ääneen ja käydä kirkossa kauneimpien joululaulujen tai arkkitehtuurin vuoksi. Ehkä joskus kehtaan käydä ehtoollisellakin. Vai onko se väärin?
Ps. Lopuksi haluan vinkata täällä Lilyssä pidettävästä kristillisestä Oisko tulta? -blogista. Siellä on juuri alkanut joulukalenteri, jonka eilisessä luukussa kirjoittaja pohti, miksi viiniksi haluaisi Jeesuksen muuttavan veden. Ei varmaankaan tarvitse perustella enempää. ;)