Ihan(a) kamala HCR

Huh, se on ohi! Viikonlopun Helsinki City Run oli suoritus isolla S:llä, elämäni viides ja toistaiseksi vaikein puolimaraton.

Tänä vuonna lähdin Helsinki City Run -puolimaratonille vähän eri lähtökohdista kuin aiemmin. Viime vuonna en juossut yhtään puolikasta maratonia, vain yhden täyden. Tuolloin loppusyksystä vannoin keskittyväni 2018 vuoden aikana harjoittamaan vauhtikestävyyttä, liikkuvuutta ja venytteleväni tunnollisesti. Vaan toisin kävi ja löysin itse kaksi viikkoa ennen puolimaratonia tukkoisine jalkoineni ihmettelemästä, miksi ilmoittauduin hetken mielijohteesta huhtikuun viimeisenä päivänä mukaan vain kahden viikon päässä siintävälle matkalle.

Alkuvuoden aikana juostuja kilometrejä on kertynyt noin 200. Näihin mahtuu vain pari pitkistä ja paljon tasaista, mutta suhteellisen varmaa 5-8 kilometrin taivalta. On ollut vaikeita lenkkejä ja niitä helpompia, jolloin laji on ottanut uutta tulta alleen. Harjoittelusta puuttui kuitenkin vaihtelu, joka on juoksussa avain kehittymiseen. Vetoja, koordinaatiota, vauhtileikittelyjä, mäkitreeniä ja se tärkein, tunnollinen venyttely. Toukokuun ihanina aurinkopäivinä kerrytetyt fillarikilometritkään eivät helpottaneet asiaa, vaan löivät viimeistään pohkeet ja pakarat auttamattomaan jumiin. Viikon ennen HCR:ää vietin vuoroin hierojan pöydällä, vuoroin lattialla itkemässä putkirullani armottomuutta.

Juoksupäivä

Lauantaina lähdin kisapaikalle hyvällä mielellä. Olin nukkunut pari yötä huonosti, mutta selvisinhän syksyn maratonistakin muutaman tunnin yöunilla. Jalat tuntuivat vetreämmiltä kuin menneinä viikkoina, mieli oli ottanut kisafiiliksen haltuun. Mulla on aina kisapäivinä tunteet tosi pinnassa. Tulee lihasmuistista ne kaikki tunteet, joita kokee juoksumatkojen varrella ihmisten kannustaessa ja lopulta ylittäessään maaliviivaa kaikkensa antaneena. Lähtöviivalle lompsiessani näkemäni minimaratoonarit eivät juuri helpottaneet tilannetta. Tirautin kyyneleet, vein kassini säilytykseen ja aloin lämmitellä.

Lämmittelyssä ennen puolimaratonia juoksen ensin muutaman minuutin rennosti hölkkäillen. Sitten venyttelen nopeat venytykset, jonka jälkeen on aika vielä valmistaa sydän pumppaamaan verta nopeammin nopeilla n. 50 m vedoilla. Vetojen jälkeen tein vielä muutaman kiertovenytyksen ja siirryin lähtöalueelle nappaamaan lähtöä edeltävän geelin ja hitusen vettä. Lämmittelyvinkit opin treenatessani kesällä 2015 adidasheimossa. Lämmöllä muistelen noita kokemuksia edelleen ennen jokaista kisaani.

Tunnelma pallokentällä oli tänkin vuonna käsinokosketeltavan upea. 14 000 ihmistä, 71 eri maasta samassa veneessä valmiina itsensä ylittämiseen, huikeaan juoksusuoritukseen. Yleisön kannustavat huudot, selostajan hengennostatus ja lopulta starttituuban pitkä vihellys. sitten mentiin.

1-10 km

Juoksu tuntui rennolta, aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta ja hain tilaa askeleilleni väkijoukossa. Sain hyvän juoksuasennon, askel osui lantion alla asfalttiin ja hartiat pysyivät henkarissa. Reitti vei Mannerehimintietä Pikkuhuopalahteen, jatkuen Kuusisaaren suuntaan. Lehtisaaressa noin 6 km kohdalla oli ensimmäinen juomapiste, josta naukkasin vähän liian reippaasti vettä ja urheilujuomaa. Vauhti hidastui hieman, mutta juoksu kulki suunnatessani ajatukset pois jaloistani ympärilläni oleviin merimaisemiin. Kaskisaaren silta heilui juoksijoiden painosta niin, että hetken pohdin kisan muuttuvan triathloniksi.

11-21 km

Kahdeksan kilometrin kohdalla hidastin vähän vauhtia. Kympin juomapisteellä otin jo kävelyaskeleita, kunto ei ollut valmis puolikkaalle. Pohdin mielessäni kolmen viikon päästä siintävää seuraavaa kisan siirtomahdollisuutta seuraavaan vuoteen. Ruoholahdessa noin 14 kilometrin kohdalla alkoivat kylkipistokset, mutta tsemppasin paikalla runsasllukuisena olleen yleisön kannustaessa juoksijoita. Kannustus näillä matkoilla on niin supertärkeää, palasin itsekin myöhemmin illalla kannustamaan maratoonareita. Jatkoin sinnikkäästi, kunnes 19 kilometrin kohdalla kylkipistos yltyi niin, etten voinut enää juosta. Päätin vaikka konttaavani maaliin ja lopulta maalisuoralla sain aikaan pari juoksuaskeltakin. Loppuaika painui 2:30 heikommalle puolelle, mutta olinpa viimein maalissa.

Kaksi vuotta sitten juoksin Helsinki City Run:lla uuden ennätykseni 2:13. Tänä vuonna sama kisa antoi arvokkaan oppitunnin kehonhuollon, levon ja monipuolisen harjoittelun tärkeydestä. Nyt suuntaan katseeni kohti kolmen viikon päässä siintävää Helsinki Half Marathonia. Kunnolle ei ole hirveästi tehtävissä, mutta aion palautella ja antaa lihasten levätä. Tärkeintä on saada ajatukset taas fressille pohjalle lauantain haasteiden jälkeen. HHM:ssä eniten jännitän aamun aikaista 8:45 starttia. Mutta eiköhän kaunis rantareitti herätä viikonlopputorkkujan viimeistään siinä 5 kilsan kohdalla.

-Noora

Lue myös: #Storytime: Tukholman maraton – miten selvisin kokonaisesta maratonista kesällä 2019 Tukholmassa.