Instagram-synti, johon itsekin syyllistyn


Kritisoin aiemmin hiljaa mielessäni tyyppejä, jotka näyttävät Instagramissa vain ne kauneimmat puolet itsestään, arjestaan ja elämänsä kohokohdista. Tunsin alemmuutta, kun koti ei ollut oikein koskaan instattavassa kunnossa ja kakkuni eivät hyvästä mausta huolimatta näyttäneet kuvissa riittävän edustavilta. Vaikka teen työtä somen ja vaikuttajien parissa, en usein muistanut nähdä noiden kuvien taakse, vaan kelailin, että olisipa mullakin noin helppo, kaunis ja kaikinpuolin ihana elämä. Todellisuudessa toimin ihan samoin, jättäessäni nuo kakku- ja kotikuvat julkaisematta.

Aamulla ennen kahvia ja aamupalaa ei ollut helppo olla zen, puolustaessa omia raajojaan.

Aamulla havahduin kuoren kiillottamiseen julkaistessani Instagram Storyyn kuvia koirani kermaviiliviiksistä aamupalan jälkeen. ”Hyvin maistui!”, kirjoitin kuvaan ja taisin laittaa vielä hymiönkin, vaikka todellisuudessa ei hymyilyttänyt tippaakaan. Meillä oli juuri takana takapihan vääntö siitä, onko mun housun lahkeet ok repiä kappaleiksi ja sattuuko varpaaseen pureminen. Mun hermostumisen seurauksena tyyppi sai vielä pahemman hepuliraivarin, jolloin jouduin lopulta jättämään sen terassin oven taakse rauhoittumaan ja odottamaan ruokaansa. Pillitin koiran nappuloihin surkeuttani omistajana ja kasvattajana. Tiesin, että maltin menettäminen näissä tilanteissa ei ole ratkaisu mihinkään. Mutta aamulla ennen kahvia ja aamupalaa ei ollut helppo olla zen, puolustaessa omia raajojaan. Liimattuani aamun vekkeihin laastarit, julkaisin nuo kuvat söpöstä kermaviilin tahrimasta pennusta.

Korona-keväänä olen miettinyt usein, miten tärkeää pennunkin kanssa olisi päästä edes parin viikon äitiysvapaalle.

Sydän sydän sydän, ”onpa ihana” ja muut kommentit saivat mut pohtimaan valintaani uudelleen. Pitäisikö mun puhua myös tästä koiran omistamisen kääntöpuolesta, josta en ehkä itsekään tiennyt riittävästi koiran ostoa suunnitellessa? Tiedän, että tää vaihe kuuluu pennun kehitykseen ja toki nautin ihan hirveästi Nemosta, enkä missään nimessä kadu koiranhankintaa. Mutta korona-keväänä olen miettinyt usein, miten tärkeää pennunkin kanssa olisi päästä edes parin viikon äitiysvapaalle, voidakseen säästää omia voimiaan ja hermojaan, joita (oi niin kovasti!) tarvitaan.

Kävin tällä viikolla lounaalla kollegani kanssa ja puhuin oikeastaan ekaa kertaa ääneen koiran omistamisen kääntöpuolesta. Keskustelu alkoi hänen ihastellessa ääneen, miten suloinen pentu meillä on ja miten ihania Instagram-päivitykseni koirasta ovat. Tunsin keskustelun jälkeen samalla helpotusta, että olin saanut puhua aiheesta ääneen ja samalla katumusta, että tunnustin kuvien takaa sen, mitä en ollut valmis jakamaan somessa.

Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia siitä, julkaisetko someen vain elämäsi parhaat puolet ja miten olet päätynyt tähän ratkaisuun? Tai onko joku onnistunut tuomaan elämänsä kaikki puolet framille ja silti säilyttämään sisällön kiinnostavana tai juuri siksi? Annan ääneni ehdottomasti aitoudelle, mutta samalla toki ymmärrän, ettei kaikkea tarvi tai pidäkään jakaa. Aitous vaan toisi kanavan käyttäjille suhteellisuudentajua ja siten ehkä vähentäisi myös somen tuomia paineita täydellisen elämän tavoitteluun.

The stage is yours! Kommentoi 🙂

Noora

Lue myös:

Meille tulee koira

Oppeja elämästä koiranpennun kanssa

Mitä varusteita koiranpentu tarvitsee

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *