Minä en ole roska – tältä tuntuu tulla ystävien hylkäämäksi

Sparks by K

En ole valmis kirjoittamaan tätä tekstiä. Olen vieläkin liian vihainen, katkera ja sekavissa fiiliksissä. Noin puoli vuotta sitten käytin asian analysoimiseen tunteja, öitä ja viikkoja. Tiesin pääseväni yli, olenhan päässyt pahemmastakin. Pitkäksi aikaa helpotti, kunnes pari viikkoa sitten syystä tai toisesta tuska vyöryi takaisin. Monena yönä peräkkäin olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä päässäni ja ajatukset saattavat olla merkki siitä, etten voi enää olla hiljaa.

 

Juliaihminen kirjoitti pari viikkoa sitten ihon alle menevän tekstin siitä, kuinka ihminen ei ole roska, jonka voi vain karsia elämästä. Hesarin ja muiden medioiden jutut hankalien ihmisten konmarittamisesta skippasin, mutta Julian jutun luin. Ja samaistuin. Koska ihmistä ei helvetti sentään voi heittää ulos jengistä vakuutellen itselleen, että se on oikein. Koska se ei ole, eikä ihminen ole roska, jota voit repiä, rytistää ja talloa, kun olet saanut hänestä tarpeeksesi.

 

Luvassa on romaani, jota en voi enempää pätkiä.

 

 

Kun kolme vuotta sitten aloitin opinnot, ajauduin kaveriporukkaan. Siitä tippui jengiä vähitellen, mutta pian meillä oli selkeä neljän hengen klikki. Ensimmäinen vuosi meni minulla mieli osittain sumussa, sillä kävin läpi erittäin rankkaa ajanjaksoa elämässäni. Tukeuduin kuitenkin nopeasti uusiin ystäviin ja he tuntuivat ymmärtävän. Porukan dynamiikka muuttui vähitellen toisen vuoden aikana, kun aloitin uusien opiskelijoiden tuutorina.

Tiedätkö sen tunteen, kun puhut jostain asiasta ja näet sivusilmällä, että joku pyörittelee silmiään jutuillesi?

Se tunne tuli minulle tutuksi. Täytin vaivaantunutta ja jollain tapaa myös vihamielistä hiljaisuutta höpöttäen monologia jostain turhanpäiväisestä. Näihin aikoihin lähennyin yhden porukan tytön kanssa, josta tuli yksi parhaista ystävistäni. Minulla on paljon tuttuja, mutta vain todella pieni määrä minut läpikotaisin tuntevia ystäviä. Yhtäkkiä sellainen löytyi. Hänen kanssaan oli mielettömän hauskaa, eikä hiljaisuus ollut koskaan vaivaannuttavaa. Hän oli hauska ja hyväsydäminen, ja ajatusmaailmamme kohtasivat eri tavalla kuin aiemmin. Ajattelin, että olen onnekas. Vietin tyypin kanssa päivästäni suuremman osan kuin avomieheni kanssa, sillä teimme yhdessä lähes kaikki kouluhommat ja hengasimme vapaa-ajallakin jatkuvasti.

 

 

Kaksi muuta porukan tyttöä etääntyi askel askeleelta, mutta en osannut, enkä ehkä halunnutkaan tehdä mitään. Tuntui vahvasti siltä, että he halusivat etääntyä. Ja he käyttäytyivät seurassani oudosti. Koin olevani porukan jonkinlainen silmätikku, jonka tekemisistä huomauteltiin huumorin varjolla. Jos esimerkiksi heitin läppää siitä, kuinka olen ottanut pari talvikiloa, yksi saattoi sanoa, että ”kyllä sen sun nilkoista huomaa". Kun sitten viimein rohkaistuin kysymään eniten etääntyneeltä missä vika ja mitä voisin tehdä toisin, kaikki meni entistä enemmän solmuun. Syyt etääntymiseen löytyivät minusta. En muka kuunnellut tyypin neuvoja. Puhuin vain itsestäni. En huomioinut häntä. Pidin häntä porukan taakkana. Persoonani oli luonnostaan ärsyttävä. Käyttäydyin parhaan ystäväni kanssa kuin bimbo. Kun taas minusta ainoa virheeni ystävyydessämme oli, etten kysynyt syytä etääntymiseen aikaisemmin. Avomieheni oli huomannut yhteisissä illanvietoissa ystävyytemme nyrjähtäneisyyden jo kauan sitten. Hän kysyi, miksi niin suorasanainen ja itsevarma ihminen kuin minä, annan ihmisten kohdella minua niin halveksuvasti. Miksi annan jonkun painaa minua alas käyttäen leikkimielistä läpänheittoa tekosyynä? En vieläkään osaa sanoa. Luulen, että pelkäsin juuri sitä, mikä lopulta tapahtui – kylmästi hylätyksi tulemista.

 

 

Tasan vuosi sitten lähdin harjoitteluun Helsinkiin. Tein kovasti duunia arkisin, mutta viikonloppuisin yritin ottaa kaiken irti kesästä. En tehnyt aina oikeita ratkaisuja, ja liian usein sunnuntaiaamuisin inhosin itseäni. Ja kohta inhosi parhaan ystäväni uusi poikaystäväkin, joka näki yhtäkkiä minussa syyn kaikkeen, joka ilmeisesti heidän omassa suhteessaan oli vialla. En osaa täysin sanoa mitä tapahtui selkäni takana poissaollessani, mutta kun palasin syksyllä kesken lukukautta takaisin kouluun, vastaanotto tuntui about siltä, kun kylmä rätti olisi heitetty vastameikatulle naamalle. Niinpä en yllättynyt siitä, kun sain näiltä ystäväporukkamme kahdelta tyypiltä pakit suurinpiirtein näillä sanoilla (tai nämä jäivät parhaiten mieleen):

”Mulla ei ole ollut sun kanssa pitkään aikaan enää hauskaa. Me ollaan puhuttu susta paskaa koko kesä. Me ollaan itseasiassa keksitty susta myös lempinimiä."

Naurahdus perään. Ja kyllä, ilmeeni oli about samanlainen kuin sulla juuri nyt. 24-vuotias Kia palasi yhtäkkiä takaisin ala-asteelle ja fiilis oli lähinnä aivan uskomattoman pöyristynyt. Nauratti ja itketti. Siis miten tällaiseen tilanteeseen voi edes joutua? Puhuvatko ihmiset siis toisilleen näin? Ja voi miten toivoin, että homma olisi jäänyt siihen. Mutta se ei jäänyt. En pystynyt enää kannattelemaan tilannetta yksin. Lukuisien ääniviestien ja vastaantulemisien jälkeen olin esimerkiksi parhaan ystäväni poikaystävälle huora ja ämmä, joka piti saada kuvioista pois ja äkkiä. Se oli samaan aikaan hassua ja kamalaa. Hassua siksi, etten yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä näin voimakas tunne minua kohtaan oli saanut alkunsa. Ja kamalaa siksi, että tajusin, kuinka epävakaa tyyppi parhaan ystäväni rinnalla tallustaa. 

 

 

Yksinäisyystutkija Niina Junttila sanoo Lilyn uusimmassa podcastissa, että kun ihminen jätetään täysin huomiotta ja ulkopuolelle, se tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin fyysinen kipu.

Ja kun paras ystäväni soitti minulle viimeisen kerran kertoakseen, ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani, vannon, että kipu tuntui koko kehossani. Ja se tuntui pitkään. Harkitsin yhteisen kurssimme keskeyttämistä. Harkitsin opintojen keskeyttämistä tai vähintään koulun loppuun käymistä jossain muualla. Analysoin tilannetta puhki joka yö kuukausien ajan, mutta joka ikinen aamu itkusta turvonnein silmin lähdin kouluun tekemään sen mitä piti. Oli päiviä, kun toimituksessa oli maailman paras fiilis ja nauroin spontaanisti muiden jutuille miettien, että miksi en ole tutustunut näihin tyyppeihin paremmin aikaisemmin. Ja oli päiviä, kun kaikki minut hylänneet ihmiset istuivat selkäni takana toimituksen pöydän ääressä minun istuessa heihin selin kuulokkeet päässä. Toivoin, että voisin kadota. Mutta kuulin melun ja kuulokkeiden läpi joka ikisen sanan. He eivät puhuneet minusta, he eivät nauraneet minulle. Mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että olen yksinäisin ihminen koko maailmassa. Ja joka ikinen sana tuntui puukoniskulta. Kävin läpi vielä lukuisia riitaisia keskusteluja, kun yritin kaikin tavoin korjata tilannetta. Muut saivat mennä, mutta kynsin ja hampain yritin pitää parhaan ystäväni lähelläni. En pystynyt siihen. Nyt syy välien katkaisemiseen oli vaihtunut. Se ei ollut enää valinta minun ja muiden välillä, vaan nyt olin huono ystävä. Huono ihminen. Huono huono huono. Viimeisessä keskustelussa hän käski minua katsomaan peiliin.

 

 

Miten ihminen voi olla kelvollinen, jos neljä ihmistä hylkää hänet?

Olisinpa saanut sanottua, että menetettyäni hänet ja koko kaveriporukkani, en tehnyt muuta. Saatoin tuijottaa peiliin ja kysyä ääneen, mikä minussa on vikana. Kysyin sitä monta kertaa. Inhosin itseäni ja sitä, mihin tilanne oli johtanut. Silti menin kouluun ja tein töitä ihmisen kanssa, joka oli pari kuukautta aiemmin huutanut kasvojeni edessä niin, että sylki lensi päälleni. Tein töitä ihmisen kanssa, joka oli vaatimalla vaatinut parasta ystävääni jättämään minut yksin. Tein töitä ihmisen kanssa, jonka olin omin korvin kuullut hänen haukkuvan minua ämmäksi ja huoraksi. Epävarman ihmisen kanssa, joka halusi kaikin puolin päästä minusta eroon. Ja nyt hieman yli puolen vuoden jälkeen odotan edelleen kivun haihtuvan. Hylätyksi tulemisen tuska on kamalaa, mutta vielä kamalampi on tunne, että jotain on jäänyt kesken. Tein ystävyyssuhteemme aikana virheitä, joita en voi ottaa takaisin. En ole aina hyvä ystävä. En aina muista soittaa takaisin, enkä aina muista sanoa toiselle, kuinka tärkeä hän on. Puhun liikaa itsestäni, enkä aina anna toiselle tilaa. Mutta en koskaan ole ollut huono ihminen, joka tarkoituksenmukaisesti satuttaa, jättää yksin ja hyväksikäyttää muita. Vierelläni on vuosien ajan kulkenut ihmisiä, jotka tietävät jokaisen virheeni. He tietävät pienet vikani ja puutteeni, mutta ovat silti valinneet kulkea kanssani. Ja minä valitsen myös heidät joka päivä ilman pelkoa siitä, että he hylkäisivät minut. Toivon, että olisin osannut nähdä varoitusmerkit ajoissa. Jos kaveriporukan suurinta viihdettä on muiden arvosteleminen, siinä ei ole kaikki kunnossa. Tietyllä tavalla koen pilkan kolahtaneen omaan nilkkaan, kun minusta tulikin kohde. Toisaalta se toi elämääni myös paljon hyvää. Tutustuin ensimmäistä kertaa kunnolla muihin vuosikurssilaisiini ja nöyränä häpesin sitä, kuinka olin aikoinaan arvostellut heitä muun porukan mukana.

 

 

Aloin miettiä syvemmin myös omaa käytöstäni ja sitä, miten ystävyyssuhde ei ole koskaan itsestäänselvyys.

En halua uhriutua, sillä tarinoilla on aina vähintään yhtä monta puolta, kun kokijoitakin. Mutta koen, että minut konmaritettiin kierrätykseen kuin tavara, joka ei enää sopinut kuvaan. Ulosjättäminen, ignooraaminen, perättömien juorujen levittäminen ja lempinimien keksiminen valitettavasti täyttävät kiusaamisen tunnusmerkit, oli paikka sitten päiväkodin hiekkalaatikko, ammattikorkeakoulu tai työelämä. Ja tiedän sen nyt.

Minä pidän siitä tunteesta, kun asiat ovat hallittavissani. Se on minussa hyvä ja huono piirre. Pidän myös siitä, kun saan asioille päätöksen. En koe, että olisin saanut tähän draamaan minkäänlaista oikeudenmukaista päätöstä, mutta yli päästäkseni on täytynyt päivä päivältä hyväksyä, että korini on tyhjä. Olen tullut omalta osaltani vastaan yli puolivälin, eikä ylpeyteni, saati voimani, riitä enää pidemmälle. Siksi ainoa keino on ollut katsoa siihen paljon puhuttuun peiliin miljoona kertaa, ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. 

 

 

Kia

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Omalle kohdalleni on käynyt myös näin kahden ihmisen toimesta.. Kaikki nuo tunteet ja asiasta ylitsepääseminen ovat aivan kuin omasta elämästäni. Ihana, että olet kirjoittanut tämän tekstin, kiitos <3 Tuli mietittyä taas tätä omaakin kokemusta uudelta kantilta. Vieläkin tulee mietittyä näitä tapahtumia, vaikka niistä pari vuotta onkin. Ei niistä taida ikinä ihan kokonaan yli päästä, mutta itse olen huomannut kasvaneeni ja oppineeni uutta itsestäni persoonana.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos kommentista! <3 Ei ne inhottavat kokemukset koskaan taida täysin unohtua, mutta uskon vahvasti, että itsensä kanssa täytyy päästä jonkinlaiseen lopputulokseen. Tän tekstin kirjottaminen oli ainakin mulle jonkinlainen closure, jota kaipasin. Ja onneksi ympärillä on niitä hyviäkin tyyppejä :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana teksti ja voin uskoa tuon tuskan &lt;3 -Vivi

kiasophie
Sparks by K

Kiitos Vivi <3 

Petu (Ei varmistettu)

Huhhuh, kiitos rohkeasta tekstistä. Itselläni meni kylmät väreet heti ensimmäisistä lauseista, tuli tavallaan helpottunut olo siitä etten ole ainoa kuka tällaista on kokenut.
Olin itse osa hyvin tiivistä kaveripiiriä usean vuoden aikana. "Toin" itse porukkaan myös kaksi ihmistä, koska siinä porukassa oli niin hyvä olla ja tiesin että kaikki tulisivat toimeen keskenään. Jossain kohtaa tajusin, että muu porukka teki asioita koko ajan enemmän ilman minua, tuntui että sain tietää muiden asioista jälkijunassa ja niin edelleen. Porukkamme hajosi ympäri Suomea ja yhteydenpito jäi, sekä minun että muiden toimesta. Lopulta koko jengi katkaisi välinsä minuun, ilman mitään syytä, keskustelua tai selitystä.
Minua on ajoittain harmittanut se, että olin liian loukkaantunut ja ylpeä tuossa tilanteessa, enkä selvittänyt mistä kaikki johtui. Toiveikkaana samalla odotin, että lapsellisesti käyttäytyneet "ystävät" tekisivät itse aloitteen ja edes kertoisivat syyn. Mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut, vuosia on jo vierinyt. On ollut todella raskasta huomata, että koko muu porukka on edelleen voimissaan, vain minä en kuulu siihen. Vaikka en noin käyttäytyviä ihmisiä tarvikaan elämääni, hylätyksi tulemisen tunne on silti ihan kamala.
Kun seuraavan kerran tapahtuneen jälkeen laskin suojamuurini ja päästin uuden ihmisen lähelleni, jouduin taas pettymään. Olin pitkästä aikaa tilanteessa, jossa minulla oli paras ystävä, kenen kanssa täydennettiin toistemme lauseita. Oli ihanaa, että joku oli aina kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu ja kenen kanssa tuli höpötettyä jatkuvasti jotain. Tämä ystävä päätti vaihtaa bestistä lennosta, käytännössä yhdessä päivässä huomasin jääneeni syrjään ja tilalle oli astunut uusi mimmi. Tässäkään tapauksessa välirikko ei johtunut riidasta tai muusta selkeästä konfliktista. Jälleen tein saman virheen enkä ylpeyteni takaa halunnut selvittää asiaa, jäin yksin nuolemaan haavojani ja tyydyin tilanteeseen.
Tällaisten tapauksien jälkeen käsitys omasta itsestä on ollut sirpaleina. Itsetunto on nollissa, mietin vain mikä minussa on vikana kun toistuvasti näin käy. Samalla syytän itseäni siitä, etten ole nostanut kissaa pöydälle. Ehkä en ole uskaltanut, ehkä olen pelännyt millaista tekstiä sieltä voisi tulla. Vaikka en itse mitenkään keksi kumpaankaan tapaukseen syytä vain itsessäni, silti käännän ajatukset päässäni väärinpäin. Minulla tässä on työstettävää vielä pitkäksi aikaa.
Anteeksi kilometrikommentista :) lupaan, että olo helpottaa ajan myötä. Sä olet yrittänyt asioita selvittää, olet tehnyt kaiken minkä tilanteessa voit. Tutustu uusiin ihmisiin, mahdollisimman eri yhteyksistä. Minusta on ollut ihanaa, kun olen löytänyt uusia ystäviä joiden jokaisen kanssa on vähän omat jutut. Sitä löytää itsestäänkin enemmän puolia kun ympärillä on erilaisia ihmisiä eri ympäristöissä sun kanssa niitä jakamassa &lt;3

kiasophie
Sparks by K

Kiitos tuhannesti, kun jaoit sun kokemuksen <3 Oot kokenut hirveitä ja tuollainen kokemus jättää arvet pitkäksi aikaa. Tiedän sen turhautuneen tunteen, kun päivästä toiseen yrittää pohtia mikä meni vikaan. Ja se avuttomuus, kun on jo tehnyt kaiken, minkä voi. Se on pahinta. 

Kaikkea hyvää, toivottavasti nykyiset ystävät osaavat arvostaa sua ja ymmärtävät arvosi! Aina näistä kokemuksista jotain oppii, ainakin itsestään. Vähintään sen, että on vahvempi kuin osasi uskoa :) 

jep (Ei varmistettu)

Pisti silmään tuo ”katsoisit peiliin” tmv. Eli kun hylkäämme sinut nyt, saatpahan siitä opiksesi. Opiksi niinkun mitä? Vähän kuin jos kysyy mitä tein väärin, ja vastaus on että mieti sitä - ja sen jälkeen ghostaus. Oikeestiko jengi ajattelee piilov*ttuilemalla pystyy opettaa toisia tavoille tai että jos hylkää toisen niin se sitten itsekseen keksii mikä meni vikaan :D Tilanne on käynyt omalle kohdalle ja syy varmaan onkin ollut minussa, ainakin toisen mielestä. Mutta vaikka aistin että siinä selvästi yritettiin antaa mulle opetus, en valitettavasti nyt kyllä oppinut muuta kuin että ihmisiin ei voi luottaa ja että pitkäaikaiset ystävät tosiaan voidaan vaan heittää roskiin ties mihin oikkuun vedoten. Ihmiset ei osaa aina kommunikoida luonnostaan oikein suhteessa toisiin, mutta eräät meist sentään yrittää. Ei sellasille lyödä ovea nenän edestä kiinni, paitsi jos hylkääjä sattuukin olemaan itse se kuvion todellinen k-pää :) Mikä ei tietenkään ole mahdollista. Eihän. Silloin ei tuo tilanne naurattanut, jälkeen päin nykyään kylläkin.. Ylipäänsä kannattais vähän miettiä ihmissuhteissa et jos vaikka sanois rehellisesti mikä ottaa päähän, niin ei tarvis sitten padota sitä pskaa ja räjähtää lopulta koska mitta tuli täyteen. Sitä mittaa voi nimittäin tyhjentää välillä ja itseasiassa jokainen on itse vastuussa siitä että myös tekee niin.. Ottaa rauhallisen päättäväisesti etäisyyttä henkilöön joka ärsyttää, niin säilyy kaikilla parempi mieli ja saattaa saada maailmaansa vaikka vähän itselle muuten vierasta perspektiiviä siinä samalla. Mutta toki jos haluaa lillua omassa kuplassaan ja v*ttulla väärinajattelijoille kunnes lopulta ”ei kestä heitä enää” niin onhan sekin tietysti valinta. Onneksi toisenlaisiakin ihmisiä on.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos kommentista! Mä ite arvostan just suoraa kommunikointia, kun jokin on vialla. Ja se mikä tässä draamassa vei takaisin yläasteelle, oli eniten juuri se, ettei kukaan oikein halunnut/osannut suoraan ja kunnioittavasti avata näitä asioita mulle. Oon tullut siihen lopputulokseen, etteivät nää tyypit ehkä itekään tiedä, miten tän voisi selittää mulle normaalisti. Koska tässä ei ole mitään normaalia. Ja kasvokkain olisi aina parasta selvittää asiat, eikä puhelimen välityksellä.

Sun viimeinen lause on kaikki: ”Onneksi toisenlaisia ihmisiäkin on.” <3 

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi Kia, olipa hirmu kurjaa lukea tämä teksti, vaikka kirjoitat tosi hyvin. Tosi vaikea ymmärtää tuollaista kiusaamista ja ulos sulkemista, inhottavaa toimintaa. (Mun ykkösveikkaus on kateus, se saa yleensä ihmiset käyttäytymään omituisesti.)

Aina kun nähdään, saat mut niin hyvälle tuulelle, kuten viimeksikin. Sä olet ihana, älykäs ja hyväsydäminen tyyppi. <3

Hemmuli (Ei varmistettu)

Komppaan Juliaa tässä, mullekin tuli heti mieleen että tässä on varmaan ollut kateudesta ja omasta epävarmuudesta kyse noilla hylkääjillä.

CougarWoman
CougarWoman

Sama tuli mullakin mieleen. 

kiasophie
Sparks by K

Kiitos Julia <3 Mun on aina ja ikuisesti vaikea ymmärtää tätä, mutta nyt tuntuu, että sain asian itseni kanssa jotenkin päätökseen. 
Ja täsmälleen samat sanat, sä olet ihan huippu ja katson sun skillssejä ylöspäin, puhumattakaan sun valloittavasta tavasta katsoa elämää! 

Äbä (Ei varmistettu)

Kun ystävä jättää, se on jollakin lailla jopa rankempaa kuin parisuhteen päättyminen, koska jätetylle ei ole samanlaista myötätunnon asemaa kuin parisuhteessa petetylle. On kärsittävä yksin, kun ei ole tukijoukkoja ympärillä.

Sä olet ollut mulle opiskelussa esimerkki menestyksestä, jonka olet saavuttanut työlläsi ja upealla persoonallasi. Tämä rohkea tekstikin on osoitus siitä, kuinka aito ja avoin olet. Itselleen on oltava uskollinen. Muiden takia ei voi ruveta muuttamaan omaa olemustaan, tietysti normaalit käytöstavat huomioiden, en puhu siitä, vaan syvimmästä olemuksesta.

Kipu on kauheaa ja se jättää jäljen. Mutta sinä selviät ja elämässä on vielä todellisia ystäviä tulevaisuudessa, sellaisia jotka iloitsevat menestyksestäsi täydestä sydämestään eivätkä kadehdi sitä.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos ihanasta kommentista, luin autossa ääneen äitille ja hän puhkesi kyyneliin, samoin kun minäkin ekan kerran tän lukiessani. Uskon että kun aika kuluu, tämä tapahtuma haalistuu kaukaiseksi muistoksi. Jälki tästä jää, mutta pääsen yli. Kiitos hurjasti, nää sanat merkitsee mulle todella paljon <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Joskus ihmiset on vaan pohjimmiltaan erilaisia ja pitemmän ajan kuluessa huomataan, ettei toisen seurassa olekaan enää niin mukavaa ja luontevaa olla kuin joskus ajatteli. Se on hankala tilanne molemmille osapuolille ja monesti joku pahoittaa mielensä. MUTTA millainen ihminen on noin kylmä, että reagoi tilanteeseen paskanjauhannalla, vittuilemalla ja haukkumalla?! Ymmärrän pikku hiljaa vähenevän yhteydenpidon ja etääntymisen, mikä sekin on ikävää, mutta ei sentään julmaa. Täytyy olla jotenkin mieleltään paha, että haluaa tietoisesti satuttaa toista tuolla tavoin.

On minutkin jätetty ulkopuolelle porukasta, koska ilmeisesti muut olivat keskenään enemmän samanlaisia ja minä hieman luonteeltani/elämäntilanteeltani poikkeava. Minua tämä ei haitannut ja viihdyn aina hyvin erilaisten ihmisten seurassa, mutta muut kokivat varmaan asian eri tavalla. Minun kohdallani asiaan ei kuitenkaan liittynyt tuollaista aktiivista tallomista, minua kohdeltiin ihan ystävällisesti aina kasvokkain. Yhteydenpito heidän puoleltaan vaan väheni ja tapaamiset muuttuivat kiusallisiksi, joten minäkin luovutin. Se vaan tapahtui ikään kuin itsestään, enkä siksi ole siitä katkera tai vihainen, vain surullinen.

Olen pahoillani puolestasi, että sinä olet joutunut noin inhottavan kiusaamisen kohteeksi. En usko, että olet sitä ansainnut, vaikka olisitkin joitakin virheitä tehnyt aikojen saatossa. Tuskin olisit kirjoittanut julkisesti näin, jos itsekin tietäisit tehneesi jotain niin ikävää, että tuollainen kohtelu olisi oikeutettua.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos kommentista <3 Se on totta, että ihmisten välit muuttuvat ja ajan myötä saattaa huomata, että on toisen kanssa vain liian erilainen tyyppi. Virheitä olen toki tehnyt tuon ystävyyssuhteen aikana, ne myönsinkin tekstissä. En halua uhriutua tai leikkiä pyhimystä, koska en tietenkään sellainen ole. Kiusaaminen ei kuitenkaan ole koskaan oikeutettua ja tiedän, että liian pitkään otin julmaa käytöstä vastaan. Onneksi elämässä on hyviäkin tyyppejä <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kia, olet osaava, rohkea ja vahva ihminen, kun olet klaarannut opiskelut ja työsi tästä tuskallisesta tilanteesta huolimatta. Voit olla ylpeä itsestäsi, ettet lannistunut ja jättänyt kesken. Parempaa on tulossa. &lt;3

kiasophie
Sparks by K

Kiitos ihanasta kommentista! <3 Tykkään niin paljon opinnoista ja tästä hommasta jota teen, etten antaisi kenenkään pilata sitä. Uskon myös, että parempaa on tulossa. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Rupesin miettii tota neljä ihmistä jättää nii kelvoton.. montako ihmistä tapaat ja menetät elämän aikana? Aika monta

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä jouduin pois viiden hengen porukasta ja siitä on jo vuosia.

Kaikki tapahtui vähän kummallisesti. Luulen että syynä oli yksi oma "virheliikkeeni", joka oli omasta mielestäni silloin oikein tehty. Tekisin silti samoin, jos voisin elää ajan uudestaan. Mielestäni heidän olisi pitänyt ymmärtää, mutta yksi ei ainakaan edes yrittänyt ja luulen, että tämä porukan "johtajapersoona" sai jotenkin muutkin käännytettyä puolelleen. Tässä porukassa oli paljon pahaa oloa ja ongelmia ja tavallaan oli helpotus lentää ulos siitä, mutta tavallaan se sattui silti tosi paljon. Vielä edelleen näen joskus unia näistä ihmisistä ja sovinto on unessa tehty. En ole vuosiin nähnyt näistä ketään enkä yhtään tiedä miten reagoisin jos tapaisin heidät. En tiedä. Anna aikaa itsellesi käsitellä tämä asia ja sure rauhassa. Itsellä on ollut iso työ päästää irti ja tehdä sovinto itseni kanssa, kun tiedän että en tehny mitään väärin ja silti kävi näin. Pitkään tunsin syvää yksinäisyyttä porukasta ulos lennettyä, mutta onneksi tuli uusia kuvioita ja ystäviä.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos, kun jaoit sun kokemuksen. Kaikki kuvailemasi kuulostaa tosi tutulta, itsekin olen nähnyt paljon unia näistä tyypeistä ja näen unia edelleen. Tietynlainen paha olo ja ongelmat porukassa täsmää aika hyvin myös tähän jengiin, ja itsekin koin hylkäämisen jälkeen myös helpotuksen tunteita. Mullakin työ päästää irti jatkuu, mutta tämä teksti oli iso harppaus kohti sitä. Toivon sulle sydämestäni kaikkea hyvää, toivottavasti uudet ystäväsi osaavat arvostaa sua <3

Little Notes

Heippa! 

Samanlaisilla kokemuksilla on hirmuinen voima. Jo tekstin alussa koin, että voin samaistua tilanteeseesi. 

Olen menettänyt kaksi läheistä ystävää viimeisen kolmen vuoden aikana, enkä voi olla ajattelematta sitä, mikä minussa on pielessä. Sisimmässäni tiedän, etten ole mitenkään "viallinen" ihminen, mutta luonteeseeni kuuluva jatkuva itsensä reflektointi ei aina jätä rauhaan. Sattuu niin paljon tulla hylätyksi, varsinkin ilman kunnollista "closurea". Ajatukset siitä, mitä itse on tehnyt väärin tai mikä itsessä on pielessä vaivaavat vielä paljon tapahtumien jälkeen. 

En tiedä, miksi ystävyyssuhteiden kariutumisesta ei puhuta niin hirveästi. Se on nimenomaan se parisuhde, joska päättymiseen saadaan myötätuntoa. Ystävän menettäminen tuntuu kuitenkin todella pahalta, ja todella yksinäiseltä. Puhuminen on vaikeaa, sillä väistämättä ajattelee myös muiden mielipiteitä jälleen epäonnistuneesta ystävyydestä. Mikähän hänessä oikein on vikana? 

Vaikka tunnistan tilanteeni, ja haluan jättää haavat taakseni, ovat ne jättäneet minuun jonkinlaisen epäonnistujan leiman ystävyyssuhteissa, ja koen itseni usein epävarmaksi uusien mahdollisten ystävien kanssa. Takaraivossani pyörivät ajatukset "mitä jos en riitä" tai "mitä jos tulen jossain vaiheessa jälleen hylätyksi". Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, miten suuret arvet traumaattiset kokemukset voivat ihmiseen jättää. Paraneminen on hidas prosessi. 

Tarinasi ja lukuisat kommentit muistuttivat minua siitä, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Kiitos siitä.

-Maija

kiasophie
Sparks by K

Kiitos, kun jaoit <3 Oon aina niin sanaton, kun luen näitä samanlaisia kokemuksia. Tiedän nimittäin täydellisesti, mitä fiiliksiä olet käynyt läpi. Ihmisten on vaikea tajuta sitä tuskaa, kun kyseessä ei ole parisuhde. Ja juuri tuo häpeä, minkä hylkääminen aiheuttaa: olenko jotenkin viallinen? Mikä mussa on vikana, ajatteleeko muut, että olen jotenkin vääränlainen ja hankala?

Ja ne lukuisat hetket ja illat, kun ei saa nukuttua. Miettii ja analysoi tilannetta vain uudestaan ja uudestaan. Sä et todellakaan ole yksin, meitä on niin monia muitakin. Kaikkea hyvää <3

PikkuPilvi111 (Ei varmistettu)

Kiitos tästä rohkeasta tekstistä! Olen sinua yli kymmenen vuotta vanhempi ja voi kunpa tällaista vertaistukea olisi ollut saatavilla silloin kun itse olin vastaavassa tilanteessa.

Kuuluin parikymppisenä kaveriporukkaan, jossa oli tyttöjä ja poikia. Seurustelin tästä porukasta yhden pojan kanssa, mutta seurustelumme päättyi (kuten usein parikymmpisenä käy) kun tulin pojan jättämäksi. Olin aivan hajalla asiasta ja en pystynyt ymmärtämään koko kuviota. Samalla kun kävin läpi sitä, että poikaystäväni hylkäsi minut, sain osakseni kaveriporukan ditchauksen. Minua ei lohdutettu, surin väärin (eli liian paljon), toin negatiivista ilmapiiriä joukkoon, minun olisi pitänyt päästä asiasta yli hetkessä (vaikka poikaystäväni käytännössä vaihtoi minut lennosta toiseen kaveriporukan tyttöön). Koko paska oli niin käsittämättömän kauheaa ja hirveää, etten vieläkään oikein tajua miten selvisin siitä.

Nyt kolmeseiskana tietty on helppo sanoa, että olisi kannattanut sanoa kerralla heipat koko porukalle eikä lähteä siihen heidän peliinsä siitä, miten saa surra ja kuinka huonona saa parisuhteen loppumisesta olla. Jäin "varjostatistiksi" porukkaan ja nuolin niitä s**tanan haavojani varmaan 5 vuotta. Nyt vain suututtaa, etten repinyt itseäni siitä aiemmin irti - ja olen oikeasti sitä mieltä, että sinun kohdallasi on lottovoitto päästä muihin piireihin sen sijaan, että koittaisit viimeisillä voimilla roikkua näissä suhteissasi, joissa sinua näin törkeästi kohdellaan.

Anteeksi voimasanat, mutta olen edelleen hieman vihainen itselleni siitä, että otin kaiken haukkumisen vastaan noin vain. Toivottavasti sinä selviät tästä vahvempana ulos.

Ja loppukaneetti; olen tänä päivänä erittäin onnellinen. Minulla on rakastava mies, ihanat ystävät (muutaman kanssa selvittiin tuosta "rytäkästä" läpi) ja ura joka kantaa. Olen mitä olen, mutta tällä kombolla olen päässyt elämässäni pidemmälle, kuin uskalsin toivoakaan.

kiasophie
Sparks by K

Kaverisuhteissa on jotenkin yllättävän usein jotain hämärää vinksahtaneisuutta, eikä porukasta ole tosiaankaan helppoa irtautua. Ihan jotenkin sokeutuu sille kierolle meiningille. Kiitos, kun jaoit sun tarinan, voimasanat on erittäin ok tämmösessä tilanteessa!

Nyt viikko tän tekstin julkaisun jälkeen mun olo on jotenkin puhdistaunut ja helpottunut. Varmasti vain hyvä, ettei ole enää osa outoa kieroilua ja draamaa. Voi keskittyä oikeisiin ystäviin :) Kaikkea hyvää <3

Traa (Ei varmistettu)

Olen kanssa samanlaista kokenut itse, ja se tunne kun uskot olevasi huono ihminen on maailman kamalin! Itse uskon kanssa asioiden kohtaamiseen ja niiden puhumiseen nläpi, mutta tämä kaverini ei siihen uskonut, joten asialle en siis voinut mitään koska olin muutenkin jo "tunkeileva ja ahdasmielinen".. Mulla kesti vuosi ennenkuin tunsin itseni taas "hyväksi" ihmiseksi, ja oikeasti itekseni ja juuri kuten säkin oon löytäny ihan uusia piirteitä ja ihmisiä itestäni nyt sen myötä! Uskon edelleen että kaikki tapahtuu syystä ja kaikista kokemuksista kasvaa ja oppii! Sen takia että joku päättää hylkää sut ei tee susta huonoa ihmistä, ei missään nimessä!

kiasophie
Sparks by K

On maailman ikävintä, kun asioita ei puhuta loppuun asti läpi! Niin turhauttavaa :( Mullakin varmasti menee hetki, että pääsen "kokonaan" yli. Jos nyt ikinä voi yli kokonaan päästä. Ja kyllä, kokemuksista kasvaa ja oppii. Kiitos kommentista <3

miiajohanna
miiajohanna

Voi kulta tekis mieli halata sua lujaa! Ihan kauheaa käytöstä noilta ihmisiltä. Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan jotain noin ikävää. 

Mulle kävi kerran niin, että "ystävä" (joksi häntä luulin) hävisi elämästäni ja jäi minulle 300 euroa velkaa.. Siihen isäni totesi, "mieti, pääsit eroon hänestä kolmellasadalla eurolla!"

Kaikkea hyvää, ansaitset kaiken onnen, rakkauden ja ystävyyden. Kaiken hyvän. Sä et ole huono, eikä sussa ole vikaa. 

kiasophie
Sparks by K

Kiitos kiitos ihanista sanoista <3 Olen saanut niin paljon voimaa tuesta. Kiitos. Ihanaa, että me kaikki saadaan toisistamme vertaistukea.

miiajohanna
miiajohanna

Niin ja, yksi elämäni tärkeimmistä ihmissuhteistani päättyi 6.3.2017 maanantaina tekstiviestiin. Sitten kaikki blokit joka paikkaan päälle. Jäin ilman selityksiä. Ilman closurea. Se on pahinta. Olen rationaalinen ja haluan selityksen. Sain sen selityksen nyt vuoden jälkeen, mutta ei se sitä kivuliasta vuotta ja niitä kysymyksiä vie pois.

kiasophie
Sparks by K

Juuri tuo on pahinta, kun ei tiedä, mistä kaikki johtuu. Osaksi siksi kirjoitin tän tekstin, koska halusin itse saada tälle closuren. Kaikkea hyvää <3

Marjukka53 (Ei varmistettu)

Omassa elämässäni on päättynyt monta nimenomaan ns ystävyyssuhdetta tai ainakin itse ne sellaisiksi olen aikoinaan mieltänyt. Jälkeenpäin ajatellen ei enää harmita, koska monet niistä suhteista eivät enää pitkään aikaan toimineet kunnolla. Ehkä syy on minussa, koska olen melko mustavalkoinen ihminen ja sanon joskus hyvin suoraan toiselle myös negatiivisia asioita, kun alkaa ottaa toisen käytös päähän. Olen ajatellut, että on parempi olla yksin ja heittää kaikenkarvaiset kitisijät pois piiristään kuin ylläpitää väkisin epätyydyttäviä ystävyyssuhteita. Minun mielestäni ihmisiä voi 'konmarittaa', niin julmalta kuin se kuulostaakin. Vain yksi 'marittamani' ihminen on jälkeenpäin kysynyt, mistä aikoinaan hänelle suutuin tai loukkaannuin. Kerroin sen suoraan hänelle. Muutama muu ei ole koskaan edes mitään kysynyt ja tapaamiset vain loppuivat. Uskon, etten ollut heille arvokas ihminen. Kumma kyllä tämä 'maritus' minun kohdallani on koskenut naispuolisia henkilöitä, ei miespuolisia. Koen että yleisesti ottaen tulen toimeen paremmin miesten kanssa. Naiset ovat usein hyvin kateellisia, kilpailuhenkisiä, juoruilijoita ym., josta olen aina kärsinyt. Tämä pätee nimenomaan suomalaisiin, joita en muutenkaan korkealle arvosta. Lopuksi totean etten halua ketään päähänpotkittua ihmistä sääliä tai tsempata. Elämässä tulee aina päihin ja sen kanssa on vain elettävä.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos kommentista ja erilaisesta näkökulmasta! Sääli onkin pahinta, sitä peläten olen myös osaltani vaiennut tilanteesta. Mua henkilökohtasesti ärsyttää liika sukupuolittaminen, mutta kieltämättä nainen osaa olla naiselle susi ja sen ongelman myöntäminen edesauttaisi ongelmasta eroon pääsemistä. 

melankolia (Ei varmistettu)

Siitä on nyt about 5 vuotta kun tuli ero avopuolisosta. Se oli todella ruma ja riitaisa ero. Sen eron myötä, jäin yksin. Siis todella yksin. Mies alkoi vihaamaan mua ylikaiken ja käännytti kaikki meidän yhteiset ystävät mua vastaan. Siis jopa semmoiset ystävät jotka minä olin tuntenut pidempään, joihin mies oli tutustunut minun kauttani. Yritin yhden tutun kanssa tavata pari kertaa, mutta sain kuulla että tämä näki minua sen takia jotta hän voisi juoruta minusta tälle vanhalle porukalleni kuinka rikki olen. Erakoiduin. En ole viiteen vuoteen käynyt keikoilla, ulkona, sosialisoimassa. En uskalla. Matka duunista himaan on jo sen verran paskaa jos joku ex-kaveri sattuu tulemaan kaupungilla vastaan (mitä tapahtuu usein) että sekin saa mut välillä niin reunalle. Muutaman kerran vanhat kaverit on tulleet vastaan ja tokaisseet kovaan ääneen minut nähdessään että "voi vittu!" nauraneet päälle ja lähteneet toiseen suuntaan. Uhkailivat painattavansa paitoja siitä miten paska ihminen olen. Niinhän mä olen. Tai olin. Nykyään olen enää pelkkä varjo siitä mitä joskus olin. Ehkä parempi niin? Olen yrittänyt skarpata ja luoda uusia kaverisuhteita, mutta en vaan kykene. En luota enää kehenkään. Ja osittain pelkään että ryssin taas kaiken. Työpaikallanikin olen vetäytynyt omiin oloihini ja osittain sen takia minua kiusataan nyt sielläkin. Että minä kyllä koen olevani roska. Minut rypistettiin kasaan ja heitettiin pois. Ja vielä syljettiin päälle. Mutta ehkä mä tosiaan ansaitsin sen. PS. Hyvä teksti, pystyin samaistumaan. Kaikkea hyvää sulle! &lt;3

Mennaa (Ei varmistettu)

Melankolia, voi kamala. Miten tuollaisia ihmisiä VOI olla olemassa. Ihan käsittämätöntä. Onko mahdollista vaihtaa paikkakuntaa? Vaikka sanotaan ettei kiusaajille saisi antaa sitä iloa, niin sinun tapauksessasi tilanne on kyllä sellainen että "kiusaamisen" kontrollointi on täysin mahdotonta.. Kyse on kuitenkin aikuisista(?) ihmisistä ja sinun kiusaaminen ei tapahdu missään yhdessä tilassa, esim koulussa tms..

Minulla oli joskus vastaavanlainen tilanne.. Siinä ei auttanut kuin muutto toiselle puolelle suomea. En edelleenkään ole kunnossa, enkä kykene solmimaan pysyviä ihmissuhteita, mutta ei onneksi tarvitse työmatkalla, baarissa tai kaupassa pelätä että saa kuunnella kuittailua..

Tsemppiä! Sinusta tulee oikeasti raunio, jos jäät sinne... Älä jää! Ansaitset parempaa, eikä sinun todellakaan tarvitse sietää tuollaista kohtelua joiltain lapsellisilta idiooteilta..

Saman kokenut (Ei varmistettu)

Heissan. Olen kokenut täysin saman.. vaikkakin en missää opiskeluympäristössä. Minulta hävisi lopullisesti kaikki ystävät kun muutin mieheni kanssa yhteen. Seurustelun aloituksessa jo huomasin muutosta. Esim. yksi ystäväni kenen kanssa viestittelin päivittäin ja näimmekin melkeen kokoajan ei ollut iloinen puolestani yhtään. Kuitenkin hänen kanssaan sovin että kun muutan viestitellään ja nähään edelleenkin.. näin ei kumminkaan käynyt. Heti muuton jälkeen ystäviä alkoi vain häviämään. Kukaan ei laittanut viestiä ja olin aina se joka laittoi viestiä. Sitten sain lapsen niin nekin uudet mitä olin saanut uudelta paikkakunnalta katosivat. Yksinäisyys on kauhea asia tälleen yli 30v ihmiselle. Todella hankalaa löytää ketään ystävää tai edes enään luottaa kenenkään kun elämässä näitä selkäänpuukottajiakin tullut esiin. Joskus itken itsekseni koska kaipaan niin jokapäiväisiä viestittelyjä tai ystävien viestejä ilman että itse teen aloitteen asiassa. Ammattiauttaja ei tähän kyllä auta koska jos tällä yrityksellä koittaa verkostua ja löytää ihmisiä ja mikään ei auta, niin pakko kai sitten vaan olla oman perheen kesken päivästä päivään ilman muita ihmisiä.. nautin kyllä perheestäni, mutta sosiaalisena ihmisenä kuolen sisältäpäin kontaktin puutteesta..

Hylätty (Ei varmistettu)

Laitan tähän IL:lle kirjoittamani jutun, jota tämän artikkelin jaon yhteydessä pyydettiin.

Pyörin yläasteikäisenä melko suuressa kaveriporukassa, joka koostui pojista ja tytöistä. Piirillä oli hyvä henki ja yhdessä oltiin eri kokoonpainoilla viikolla ja viikonloppuisin. Kaikki tukivat toisiaan ja puhalsivat yhteen hiileen. Olin yhdessä parhaan kaverini kanssa melko keskeiset tyypit porukassa, johtuen kai siittä, että porukat koontuivat useasti jomman kumman meidän kotona.

Yläasteen jälkeen rivit alkoivat rakoilemaan, kun toiset suuntasivat lukioon ja toiset ammattikouluun. Rakoilu meni osittain aikataulujen piikkiin, eikä tuolloin poistanut riveistä kuin jonkun aina silloin tällöin. Tällöin toki alkoi näkymään eriarvoistusta, koska toiset olivat lukiossa ja toiset vain amiksessa.

Varsinainen romahdus tuli toisen asteen opinnot päättyivät. Paras kaverini ilmoitti, että hän tarvisee nyt aikaa yliopiston pääsykokeita varten ja lupasi ilmoitella kunnes saa lukunsa loppuun. Tuota soittoa ei sitten koskaan tullut. Parin kuukauden odotuksen jälkeen menin suoraan kolkuttamaan ovea. Kukaan ei tullut avaamaan, mutta samalla myös huomasin, että ystäväni ja hänen perheensä olikin muuttanut pois. Tämän jälkeen jäin yksin, eikä kukaan kaveriporukasta ottanut yhteyttä, eikä ollut tavoitettavissakaan. Annoin kaikkien olla sitten omissa oloissaan, koska olin selkeästi ei toivottu henkilö.

Aikaa tästä on kulunut nyt jo 20 vuotta ja tapaus jätti pahat arvet. Näin n. 10 vuotta sitten parhaan kaverini kaupassa, jossa hän ei edes tervehtinyt minua. Naureskeli vaan itsekseen ja tuhahteli. Käytös meni kyllä yli oman käsityskyvyn.

En tahdo nykyäänkään luottaa ihmisiin tai heidän lupauksiinsa, enkä tahdo enää tutustua ihmisiin läheisesti. Minulle ei koskaan selvinnyt miksi minusta tuli äkkiä syrjitty ja miksi kaikki kaveriporukasta alkoivat syrjiä minua. Jälkeen päin olen kuullut huhuja pienellä kylällä, että parhaan kaverini perhe olisi voittanut erkanemisen aikoihin lottossa ja ehkä jopa pari isoa osumaa. Tämä ei kuitenkaan selitä koko porukan toimintaa ja hyljeksintää.

@nni M@ri@ (Ei varmistettu)

Minä olen kokenut täsmälleen samanlaisen tilanteen, 3 tyttöä hyljeksi minua toisinaan samalla tavalla ala-asteelta lukioon asti, jouduin kuitenkin olemaan heidän kanssaan koska luokallani ei ollut muita tyttöjä. Lopulta lukion päätteeksi nostin kissan pöydälle ja sain kuulla yhdeltä tytöistä olevani ärsyttävä, "kulta lusikka suussa syntynyt", enkä ymmärrä mistä he saivat sellaisen luulon että perheeni olisi jotenkin varakas. En osannut pukeutua oikein, en osannut puhua oikeista asioista, mua "sai aina hävetä".

Tähän loppui kaikkien tyttöjen kanssa "ystävyys", koska kaksi muuta asettuivat myös tämän kolmannen puolelle. Muutin pian toiselle paikkakunnalle. Elämässä kaikki on hyvin, on ihana avomies ,koira ja kohta yhteinen lapsikin.

Mutta ystäviä ei niinkään, niin kova kokemus etten juurikaan enää luota ihmisiin.

Sairaanhoitaja (Ei varmistettu)

Kirjoituksesi on kuin sanasta sanaan oma kokemukseni. En olisi ikinä uskonut, että ammattikorkeakoulussa joutuisin tuollaista kokemaan. Minut suljettiin porukan ulkopuolelle, naureskeltiin ja puhuttiin pahaa. Mutta tutustuin kahteen muuhun tyttöön joista tuli minulle erittäin läheisiä ystäviä. Nyt tapahtumista on 9v aikaa ja edelleen nuo 2 ovat läheisiä minulle, näemme säännöllisesti ja toinen on lapseni kummi. Toisen kautta olen kiitollinen niille kusipäille koska muuten olisin jättänyt tutustumatta näihin kahteen ihanaan ystävääni joidenka kanssa jatkamme yhdessä loppuelämämme️

Aliisa89 (Ei varmistettu)

En olisi osannut paremmin samaistua tilanteeseen kun luin tekstisi! Minut heivattiin pikku hiljaa puolen vuoden aikana neljän hengen kaveriporukastamme pihalle samalla tavalla kuin Sinut. Mietin viimeisen vuoden ajan, että mikä on, kun tunnelma oli aina erikoinen ja paljon asioita jätettiin kertomatta minulle. Yritin selvittää asiaa monesti, mutta aina väitettiin, ettei ole mitään ongelmaa. Asia tuli varsin selväksi, kun minut jätettiin kutsumatta juhliin, joihin kaikki mahdolliset muut yhteiset tuttumme kutsuttiin.

Mika (Ei varmistettu)

Itse olen mies ja kokenut himan samankaltaisen tilanteen yhden hyvän ystäväni toimesta (mies hänkin). Olemme tunteneet jo teini-iästä saakka (12v ystävinä). Hän sotki omat asiansa totaallisesti humalapäissään ja syyttää siitä minua. Itselläni ei ollut tapahtumiin osaa eikä arpaa. Satuin vain olemaan paikalla. Itseasiassa kuulin tapahtumistakin vasta jälkikäteen. Hän ei ottanut minuun mitään kontaktia eikä vastannut minun yhteydenottoihini kuukausiin. Nykyään kuitenkin olen saanut keskusteltua sen verran, että tiedän syyn "hylkäämiselle", joka on juuri tuo, että tilanne on minun syytäni kuulemma. Pelkäsin pitkään, että menetän muutkin ystäväni jotka ovat samaa porukkaa, mutta toistaiseksi ainakin olen hyvissä väleissä heidän kanssaan. Tilanne on kaikin puolin erittäin outo, enkä olisi koskaan uskonut joutuvani tällaista kokemaan.

KatjaKKKK (Ei varmistettu)

Yhtä pahalta tuntuu se, kun yrität saada yhteyden sisarpuoliin ja tutustua heihin aikuisena. Saat kuraa niskaa ja kaikki päättyy siihen, kun kaikki sisarpuolet 7 kpl sanovat, etteivät halua olla missään tekemisissä kanssani. Aika kurjalta tuntuu se etten saanut edes mahdollisuutta tutustua heihin.

SusaNSu (Ei varmistettu)

Voi kuinka ikävältä tuntui lukea tekstiäsi. "Ystävien" hylätyksi tuleminen on hyvin nöyryyttävää ja ilkeää. Miksi joku antaa tahallaan ymmärtää että olet ystävä, läheinen ja rakastettu ja seuraavassa kadunkulmassa työntää liikenteen sekaan "sorisori" saatteilla.
Minulla oli myös ystävä. Introvertti kun olen,heitä ei ole paljon. Pidin häntä jopa parhaana ystävänä, ihan ala-asteelta saakka.
Kävi kuitenkin niin että minä en ollut hänelle kuin kesämökki, se tyyppi joka siivoaa jäljet.
Asia valkeni minulle eräänä juhannuksena kun olimme sopineet että vietämme juhannuksen meillä. "Ystävän" piti tehdä perunasalaatti mutta "keitä sä perunat vLmiiksi ettei tartte roudata niitä täältä. Sovimme että käymme kaupassa ja säilytämme kuitin, että pistetään puoliksi.
Kun juhannus sitten tuli, he olivat kutsuneet meiltä mitään kysymättä "parhaan kaverin", lapsineen.
Paha oli kieltäytyäkään kun porukka istui jo bussissa.
Myöhemmin ajateltuna nuo lapset olivat paras juttu. Mä siivosin, tein ruokaa,katsoin aikuisten kännäämistä ja illalla pyysin että voitteko ottaa kaikki viltit pois ulkoa ja siivota jälkiä pois.
Kun heräsin, nämä krapulaiset katsoivat tv:tä. Viltit olivat yön sateen jäljiltä likomärkinä ulkona ja siellä oli myös kaikki mahdolliset astiat ja ruuanloput.
Käytin melkoisesti aikaa tiskaamiseen, siivoamiseen.
Kukaan ei tullut avuksi.
Kun sitten miehelleni sanoin ettei myöskään ruuista ole maksettu mitään, tarjous oli 20e. Pelkkä olutlaatikko oli jo tuota kalliimpi! Kauppaan meni yli 160e.
Sen lisäksi pöydässä oli 3 ylimääräistä syöjää.
Olin hirmu vihainen ja menin harraste huoneeseen , jonkun tunnin kuluttua tultiin kysymään mikä vaivaa.
Sanoin että tarvitsen aikaa ettei tule sanottua mitään mitä ei tarkoita.
Tuloksena oli draaman multihuipentuma. "Ystävä" ilmoitti kovaan ääneen ettei voi olla näin ahdisravassa ilmapiirissä, meni alle 30 minuuttia kun kaikki oli pakattu autoihin ja porukka lähti.
Sen koommin en ole kuullut tästä ihmisestä. Aluksi ajattelin että tottakai hän soittaa, mutta ei.
Nyt on aikaa mennyt jo 8 vuotta. "Paras ystävä"olikin jotain muuta. Tuntuu pahalta kun hän ei edes tervehdi.

Toinen puoli (Ei varmistettu)

Itse olen ollut se, "erkaantuva" osapuoli ja vaikka olisin voinut fiksummin asian hoitaa, en sentään alentunut noin julmasti toista kohtelemaan, kuin mitä sinulle tehtiin. Minulla oli nuorena ystävä, jonka kanssa meillä oli tosi hauskaa ja vietettiin paljon aikaa yhdessä. Ajan mittaan kuitenkin alkoi käydä raskaaksi se, että ystävä halusi puhua vain omista asioistaan ja huolistaan eikä jaksanut kuunnella toisten asioita. Hän jopa keskytti minun juttuni ja puhui vain itsestään. Hän oli joskus tullut kahden ystävänsä hylkäämäksi ja syytti siksi aina muita ihmisiä pahasta olostaan ja masennuksestaan ja aiheutti minullekin huonoa omaatuntoa, jos en esim. aina jaksanut hänen tuntikausien maratonpuheluitaan. Lisäksi hän oli avoimesti onnellinen, jos minä olin vaikkapa pukeutunut huonosti tai näytin jostain syystä "kamalalta" koska hän usein koki olonsa huonoksi siksi, että sain esim. pojilta enemmän huomiota kuin hän. Lopulta minä hänelle suutuin, tunsin itseni ja asiani siinä ystävyyssuhteessa vähemmän tärkeäksi. Muutama muu meidän kaveriporukastamme hoiti asian haukkumalla, lyömällä ja pahaa puhumalla. Siitä huolimatta tämä henkilö syyttää edelleen vuosien jälkeen vain ja ainoastaan minua.

Nitana (Ei varmistettu)

Tekstisi avasi aikaimoisen padon. Menetin parhaan ystäväni kahdeksan vuotta sitten. Ymmärrän että molempien elämäntilanteet muuttuivat mutta samat ihmiset siellä sisällä kuitenkin oli. Selityksenä oli, asiaa myöhemmin kysyessäni, että aina ei ole pakko olla samojen ihmisten kanssa. Vastaus tuntui aika haljulta selitykseltä; olimme olleet yhteydessä joka päivä, vaikka asuimme eri puolilla Suomea viimeiset vuodet, näimme myös toisiamme aktiivisesti toistemme luo matkustaen.

Ikävöin ystävääni paljon ja pikku hiljaa etäisyys vain kasvoi, yhteydenpito ei enää onnistunut, koska hän ei vastannut puheluihin tai viesteihin. Olen etsinyt syitä itsestäni, mitä tein väärin tai mitä olisin voinut tehdä toisin, en kai mitään. Ikävä on vähän helpottanut, en enää mieti ystävääni niin usein kuin ennen. Alussa hän oli mielessäni joka päivä, nyt enää ehkä kerran kuussa. Ikävä varmasti säilyy lopun ikääni, en usko että ystävyyttä voi enää korjata ennalleen. Minun on helpompi olla näin, yrittämättä enää edes koettaa korjata välejä. Muutaman kerran vuodessa kyselemme kepeästi kuulumisia, silloin aina tuntuu pahalta.

Minusta tuntuu ikävältä sinun puolestasi. Parhaan ystävän menettäminen on kuin menettäisi osan itsestään.

kiasophie
Sparks by K

Kiitos te, jotka olette jakaneet tarinoitanne, luen joka ikisen kyynel silmässä ja osaksi helpottuneena siitä, että tätä tapahtuu muillekin. Ja tavallaan kaikki kokemukset antavat mulle myös synninpäästön siitä, että tein oikein jakaessani tän tarinan. 
Vertaistuki on maailman paras tuki ja tää mitä meille on tapahtunut, on paljon yleisempää kuin mitä kukaan meistä osasi ehkä kuvitella. Kiitos siis teille ja tsemppiä ihan hulluna! Ihmissuhteet on elämän hankalin osa-alue, vaikka toivon, ettei se olisi niin. Kiitos <3 

SusaNSu (Ei varmistettu)

On tosi hienoa ja rohkeaa että kirjoitit tästä. Asia on niin vaikea ja satuttaa niin syvältä.
En itse voi käsittää miten joku voi irtaantua niin kepeästi ystävyydestä -ellei kyse ole sitten siitä että olemme ajatelleet ystävyydestämme aivan eri tavalla.
Minulle ystävä on tärkeä, vaikka kuluisi välillä aikaa ettemme näe , niin ystävyys säilyy.
Tuttavat ja hyvänpäivän tutut ovat sitten erikseen. Mutta vaikka olisi kuinka "moikka moi hyvää päivää" tuttava ,niin tuo kavailemasi ilkeys on täysin tarpeetonta ja todella sopimatonta käytöstä. Mietin itse tuon oman , todella nöyryyttävän, kokemukseni kautta sitä ajatusta jota pieni Susanna joskus 7-8 vuotiaana mietti - "sitten aikuisena kaikki on paljon helpompaa. Ihmiset ovat kiltimpiä".
Kuinka väärässä olinkaan! Ne ilkeät lapset ovat vain kasvaneet vielä ilkeämmiksi aikuisiksi. Kiusaamisen keinot ovat monipuolistuneet.
Se miten sinua on kohdeltu kertoo enemmän heistä kuin sinusta. Olet rohkea kun otit asian puheeksi

Vierailija (Ei varmistettu)

Kieltämättä porukan ulkopuolelle jääminen on kyllä perseestä. Muistan itse tunteneeni peruskoulussa tämän hyvinkin vahvasti. Olimme oikeastaan samalla luokallakkin jossain vaiheessa.
Mieleeni on jäänyt miten te tyttöporukalla arvostelitte pukeutumistani ja käytöstäni, tietämättä kuitenkaan äitini sairastavan skitsofreniaa ja käsittämättä sitä miten se vaikutti minuun.
Lapsuudenajan olosuhteet olivat jo valmiiksi kurjat ja koulussa sai vielä kulkea hylkiönä.

Hyvä vaan jos olet itse selvinnyt näin pitkälle ennen kun koit saman.

kiasophie
Sparks by K

Ikävää, jos sulle on jäänyt tollanen fiilis. Täytyy kuitenkin sanoa et mä en tietenkään voi olla kaikkien läheinen ystävä, vaan toki peruskoulussa oon hengaillut niiden ihmisten kanssa, jotka on tuntuneet omilta. Ja tiedän senkin, että sosiaalinen ja aika äänekäskin tyttöporukka voi tuntua uhkaavalta.

Mut sun kommentti on osaksi tän tekstinkin pohjana. Tyttöjen ja naisten välillä on paskaa käytöstä, ja haluun myös itse tehdä osani sen loppumiseksi. Ei tässä mitään uhrin roolia olla ottamassa todellakaan. 

Eppa (Ei varmistettu)

Ei vitsi, mun on kyllä nyt kanssa pakko kommentoida tätä. Olen itse myös ylä-aste aikoina kokenut vastaavan tilanteen, ja se on jättänyt tosi syvät traumat. Kolmen hengen tiiviistä ystävyysporukasta mut jätettiin yhdessä yössä kokonaan ulkopuolelle. Mitään syytä ei annettu, eikä edes suoraan sanottu ettei olla enää kavereita, vaan mun annettiin huomata se siitä kun koulussa kaverit eivät enää puhuneetkaan mulle (!). Se aika meni jotenkin sumussa, enkä edes kunnolla muista mitä siinä sen jälkeen tapahtui. Jostain käsittämättömästä syystä pystyin kuitenkin käymään koulun normaalisti loppuun, vaikka näinkin näitä kahta päivittäin.

Vuosia myöhemmin kun jossain yhteydessä tavattiin, sain kuulla syyksi että olin ollut ylimielinen (ehkä olinkin). Vaikutelma oli se, että tapahtunut oli täysin minun syyni, ja juuri tuo että "olisin voinut katsoa peiliin". Ei onneksi enää tässä vaiheessa tuntunut niin pahalta, kun ymmärsin että näillä kahdella ei ollut asiat ihan kunnossa.

Vaikka tapahtuma ei ole vaikuttanut elämässäni menestymiseenn tai parisuhteeseen, se on selkeästi kuitenkin vaikuttanut ystävyyssuhteisiini vielä näin aikuisiälläkin. Kavereita mulla on aina onneksi ollut, mutta syvemmät ystävyyssuhteet ovat kuitenkin jääneet. Alitajuntaisesti epäilen tosi paljon aina itseäni, ja että mussa on jotain vikaa. Kun olen kavereideni seurassa, huomaan että mulla on heti takaraivossa ajatus, että "ei se kuitenkaan oikeasti halua olla mun kaveri". Eli alitajunnasta tulee heti se ajatus/pelko, että en kelpaa kenellekkään ystäväksi.

Ihmisten pitäisi ihan totta ymmärtää millaiset pitkä-aikaiset vaikutukset tälläisellä porukasta ulosjättämisellä voi olla, pidemmälläkin aikavälillä. On niin monia muita tapoja hoitaa tilanne jos jonkun seura ei kiinnosta. Ei tarvi samalla tuhota toisen ihmisen itsetuntoa.

Halusin myös kiittää sua ihan järjettömästä rohkeudesta, että olet tämän tekstin kirjoittanut! Näihin asioihin liittyy usein se häpeä siitä, että itsessä on se vika kun ei kelpaa kavereille, eikä kukaan halua laittaa itseään sille alttiiksi. Itselleni ei esim. olisi tullut mieleenkään "julkisesti" myöntää, että omat kaverit on hylänneet. Faktahan on se, että kenenkään ei pitäisi tälläistä joutua kokemaan. Miljoonasti tsemppiä ja haleja!

Pages

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.