Ladataan...
Susanna Plane

Nepal muistutti toisinaan Intiaa, mutta toisinaan taas ei. Odotin sen ehkä kuitenkin muistuttavan Intiaa vielä enemmänkin, en tiedä. Mulla ei totta puhuen ollut liiemmin tietoa kyseisestä maasta etukäteen, enkä tiennyt mitä odottaa. Ihmiset olivat jokatapauksessa paljon rennompia, eivätkä ollenkaan niin agressiivisia myyntimiehiä kuin naapurimaassa. Nuoret (ja monet vähän vanhemmatkin) myös pukeutuivat hyvin pitkälti länsimaalaiseen tyyliin. Suurin osa Nepalilaisista on hinduja, mutta sitä oli vähän hankala uskoa, kun buddhalaisuus oli niin selkeästi framilla. Rukousliput liehui joka nurkalla, mitä taas Intiassa ei pohjoisen Dharamsalaa lukuunottamatta näkynyt. Vietimme Nepalissa yhteensä kuukauden ja siinä ajassa ehdimme saada aika hyvän poikkileukkauksen siitä, mitä maalla on tarjota.

Annapurnan alue oli henkeäsalpaavan kaunis. Vaeltaminen niissä puitteissa oli aivan älyttömän hienoa ja väittäisinkin sen olleen yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, mutta samalla vaativimmista koetuksista. Lähinnä fyysisesti, mutta tavallaan myös henkisesti.

Oli hienoa nähdä miten paikalliset elävät, Nepal kun tosiaan on kehitysmaa, jonka asukkaista kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella. Kylät olivat hyvin alkeellisia ja tuntui, että aika oli pysähtynyt johonkin menneeseen. Tunnelma oli kuitenkin lämmin. Tuli mieleen oma lapsuus (vaikka en siis ole koskaan elänyt köyhyydessä) kun leluiksi kelpasi pihalta löydetyt kävyt ja kivet.

Kaupungit taas olivat hyvin pölyisiä ja saasteisia (Pokharan turistikeskittymää lukuunottamatta). Joka puolella näkyi ränsistyneitä rakennuksia ja jonkun sortin keskeneräisiä viritelmiä. Autot olivat vanhoja ja pieniä, eikä ilmastoinnista ollut puhettakaan. Kaduilla pyöri paljon hedelmäkauppiaita, jotka möivät tuotteitaan pyörien selästä. Sähköt katkesivat Pokharassa päivittäin, Kathmandussa asian suhteen oltiin jo päästy vähän pidemmälle. Kaupungeissa oli kuitenkin oma viehätyksensä ja jokaisesta paikasta löytyi myös niitä helmiä, kun tiesi minne mennä.

Matkamme Nepalista jatkui lentäen Indonesiaan ja ensimmäisenä Lombokin saarelle. Olemme viettäneet täällä nyt puolitoista viikkoa ja ehtineet jo ihastua paikkaan täysin. Olen super innoissani, että meillä on kaksi kuukautta aikaa kierrellä Indonesian saaria, vaikka tiedän jo nyt, ettei se ole tarpeeksi. Täällä on niin paljon nähtävää. Aikomuksena on jatkaa Lombokilta (tai itseasiassa Gilin saarilta) Komodon saarelle, sieltä Nusa Penidalle ja Lembonganille. Sitten Balille, jonka jälkeen piipahdamme nopeasti Singaporeen, Malesiaan. Tämä siitä syystä, ettei Indonesiassa saa olla kuin 30 päivää kerrallaan. Singaporesta palaamme Indoihin, ensimmäisenä Javalle. Sieltä lennämme vielä Pohjois-Sumatralle, jonka jälkeen palaamme itseasiassa takaisin Suomeen. Reppureissumme on saanut siis tässä vaiheessa lopetuspäivämääränsä ja se on kesäkuun 4. Omat säästöni ovat siinä vaiheessa täysin käytetty, ja ajatus Suomen kesästä myös viehättää. Reissaaminen ei tule onneksi loppumaan, sillä suunnitelmissa on ainakin reissu Pohjois-Norjaan ja riittähän sitä suhaamista kotimaassakin.

Indonesian reissumme ei alkanut kovin lupaavasti, sillä saapuessamme Lombokin lentokentälle, huomasimme, ettei Iiron rinkka saapunut mukanamme. Siellä oli tosiaan kaikki Iiron kamppeet, kosmetiikkatuotteet, meidän molempien Intiassa mittatilauksena valmistetut vaatteet sekä Nepalista ostettu tuliainen kotiin. Myös puhelimen laturi ja matkakaiutin. Mä olin aivan helisemässä - Iiro taas osasi ottaa asian vähän rennommin, mitä en voinut ymmärtää. :---D Joo, vakuutusyhtiöltä tuli korvaus, mutta ärsytti se silti. Saimme kuitenkin onneksi laukun takaisin parin päivän odottelun jälkeen. Emme tosin olisi sitä tuskin enää koskaan nähneet ellemme olisi itse hanakasti lentokentän suuntaan soitelleet ja ellei majatalomme pitäjä olisi meitä siinä auttanut.

Hyvin meillä olikin tähän asti mennyt, mitä matkatavaroihin tulee. Ei varkauksia tai laitteiden hajoamisia/hävittämisiä. Eli kai jonkun oli määrä mennä pieleen jossakin vaiheessa. Tosin, terveyden osalta meillä on tähän mennessä mennyt aika pahasti pieleen jo monta kertaa :--D Mutta sellaista se on. Kun reissuun lähtee, pitää valmistautua, ettei kaikki mene putkeen. Ei sille voi mitään. Ja kaikesta huolimatta meillä on ollut täällä aivan ihanaa - vastoinkäymiset tuntuu aina hetken kuluttua pieneltä, eikä me haluttaisi olla tällä hetkellä missään muualla kuin täällä. Reissaaminen sopii meille.

Kolmannen kuukauden menot olivat yhteensä 2817€, eli reippaasti enemmän kuin kahtena aiempana kuuna, mutta menojakin oli enemmän. Vajaa 550€ meni lentoihin (Kathmandu - Lombok), Nepalin viisumit maksoivat 80 dollaria (euroina n. 65) ja vaellukseen meni kaikkineen vajaa 1000€. Nepal oli muutenkin astetta kalliimpi kuin Intia, joten sekin selittää miksi rahaa meni enemmän. Olemme jokatapauksessa vielä budjetissa, sillä tiedossa oli, että Nepaliin uppoaisi vähän enemmän.

 

Ps. Kaikki postauksen kuvat ovat Nepalista. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susanna Plane

Päivä 7

Uni ei oikein tullut tänäkään yönä, mutta nyt ei onneksi huimannut, sydän vaan vähän hakkasi. Kai sitä kuitenkin muutaman tunnin nukkui, koska aamulla ei ollut aivan kuollut olo. Lähdettiin liikkeelle 7:30 ja aloitettiin päivän osuus nousulla. Ei mitään kovin jyrkkää kylläkään. Oli hemmetin kylmä, eikä mulla tullut lämmin vaikka kuoritakin alla tunsin hikoilevani. Se tuntui oudolta. Pienen nousun jälkeen maasto oli tasaisempaa.

Kantajamme lähti aamulla takaisin Bamboohon, koska hänellä ei ollut tarpeeksi vaatetta mukana ja kylmyys oli edellisenä iltana/yönä iskenyt ja ollut loppupeleissä liikaa. Järkkäilimme tavaroitamme näin ollen vähän uusiksi ja laitoimme tarpeettomat jutut jo kantajan mukana alemmas, ja yhdistimme loput meidän tavaroista sekä oppaan tavarat rinkkaan, jonka hän otti täksi päiväksi kantaakseen.

Liikuttiin lumivyöryjen riskialueella, joten lorvimiselle ei ollut aikaa. Kävely tuntui melko raskaalta, vaikka kovin jyrkkiä nousuja ei ollutkaan. Kuljimme lumisten rinteiden välissä ja maa oli alkupätkällä jo jäässä. Kasvillisuutta näillä korkeuksilla ei juuri enää ollut, vihreää ja karvaista monsuunikukkaa ja pientä risukkoa lukuunottamatta.

Lounaalle pysähdyttiin Macchapucchre Base Campille, jossa meidän silmien edessä komeili Fish Tail. Upea. Kun aurinko vihdoin löysi meidät, tuli mukavan lämmin. Jotkut turistit hyppäsivät täältä helikopterin kyytiin, sillä sekä MBC:lta että ABC:lta se on mahdollista. Osa jättää kokonaan trekkailun välistä ja tulee helikopterilla katsomaan maisemat.

Matka lounaan jälkeen kohti ABC:ta oli todella raskas. Heikotus iski hyvin nopeasti. Salaitkuja aurinkolasien takana tuli itkettyä pariinkin otteeseen. Aika pian nähtiin jo Base campin siintävän edessä päin, sillä nousu oli sen verran loivaa. Epätoivo meinasi kuitenkin iskeä, kun tuntui, ettei majatalot silti lähentyneet, vaikka yritti kuinka edetä. Huimasi, vähän oksettikin ja ajoittain särki päätä. Ilman ohuuden huomasi selkeästi.

Perille kuitenkin selvittiin ja itkupillinä piti taas rääkyä kun päästiin vihdoin huoneeseemme ja sängylle istumaan. Melkoinen uurastus. Toki itku oli osaksi myös onnellisuutta ja ylpeyttä. Mä selvisin huipulle!

ABC oli tässä vaiheessa aika pitkälti täysin pilvien peitossa ja fiilis oli aika hämmentynyt, ihan kuin ei olisi oltu tämän maan päällä ollenkaan. Jokapuolella valkoista. Seisottiin myöhemmin päivällä erään jyrkänteen reunalla ja tuntui kuin maailma olisi päättynyt siihen, kun edessä oli vain valkoista usvaa. Se oli aika hullua.

Päivä 8

Herättiin vähän ennen kuutta. Uni olisi vielä maistunut, koska edeltävänä yönä olin nukkunut kunnolla ensimmäistä kertaa kolmeen päivään. Olin ottanut illalla vuoristotautilääkkeen, sillä päätäni oli särkenyt useamman tunnin. Lääke janotti aivan hemmetisti, mutta helpotti oloa. Pisti mut nukkumaan ilman pelkotiloja.

Kun poistuttiin aamulla huoneestamme, oli vastassa aivan käsittämätön maisema. Oltiin täysin vuortenhuippujen ympäröimänä. Ne oli nyt niin lähellä jo. Edessä komeili Annapurna South sekä Annapurna 1, takanamme Fish Tail ja molemmilla sivuilla jotkut, joiden nimiä en muista. Siinä sitä ihmettelemistä taas riitti. Oli se sen tuskaisen nousun arvoista.

Vuorten ihastelun ja kuvien räpsimisen jälkeen oli aika laskeutua takaisin alemmas, samaa reittiä. Siinä käppäillessä jotenkin hoksasi, että ei sitä ollutkaan ehkä niin heikko, vaan kyllä se meidän kulkema reitti oli oikeasti raskas, eikä niin loiva mitä oli ylöspäin mennessä ajatellut. Maastokin koostui lähinnä eri kokoisista kivistä ja toisinaan ohuesta sorapolusta. Tuli aika keväinen fiilis kun ulkona oli kylmä, mutta aurinko lämmitti ja linnut lauloi.

Loppu matkasta alkoi sataa ja noin tunnin verran me odoteltiin suojassa, että se laantuisi. Ukkonenkin jylisi ja salamoi. Kun sade vähän laantui, lähdettiin taas etenemään. Alaspäin meno oli huomattavasti nopeampaa kuin ylöspäin meno, vaikka mun polvet ja nilkat huusivatkin hoosiannaa.

Energiaa oli jostakin syystä yllättävän paljon, joten kun päästiin Bamboohon (tulimme yhdessä päivässä alas saman verran kuin olimme nousseet kahdessa päivässä), lähdimme Iiron kanssa vielä läheiseen bambumetsään ja koskelle. Sade tuntui itseasiassa aivan ihanalta, kun oli kunnon kamppeet päällä. Päivän päätteeksi pääsimme vielä tulikuumaan suihkuun. Ai että.

Päivä 9

Aamulla sai vetää muovipussit jalkoihin, sillä kengät oli märät edellisen päivän sateesta. Olin edellisenä päivänä alkanut Iiron innoittamana kuunnella podcasteja kävellessä ja huomannut sen olevan toimiva taktiikka jaksamisen kannalta. Nyt kun kuljettiin toistaiseksi samaa reittiä takaisinpäin, ei ollut yhtä paljon ihmeteltävää ja pystyi huoletta keskittyä murhamysteerin ratkaisuun. Vaikka toki jo kertaalleen nähdyt maisemat oli edelleenkin huikeita, mutta sitä ei ihmetellyt enää kaikkea vastaantulevaa ja uppoutui ihan mielellään omiin juttuihin.

Oli omituista ajatella, että vaelluksemme päättyisi jo seuraavana päivänä. Aika oli mennyt niin nopeasti. Oli yhtä aikaa haikea fiilis ja helpottunut fiilis. Haikea siksi, että tämä oli ollut ihan älytön seikkailu ja oltiin nautittu joka päivästä, mutta helpottunut siksi, että kymmenen päivää vaeltamista oli jo ihan riittävä määrä näin ensikertalaisille :---D Ja kyllähän sitä vähän kaipasi jo mukavuuksien pariinkin.

Lounastauolla Sinuwassa seurasin kun paikalliset pikkutytöt leikkii leluilla ja kuunteli youtubesta lastenlauluja. Luin seiniltä Dalai Laman viisauksia.

Käveltiin yhteensä vajaa 7 tuntia ja noin 10 kilometria (paljon mäkiä, siksi hidas tempo), jonka jälkeen saavuttiin meidän viimeiseen majapaikkaamme, Jhinuun (korkeus 1780m). Päivän päätteeksi, jalat jo valmiiksi aivan muusina, köpöttelimme vielä noin 20 minuuttia porrastettua polkua alas laaksoon, kuumille lähteille. Kuohuvan kosken vierustalla oli kaksi lämmintä allasta ja kolme luonnonsuihkua, joista taukoamatta valuva vesi oli oikeasti kuumaa. Jotenkin omituista ajatella, ettei se vesi ollut lämmitetty, vaan ihan luonnollisesti sen lämpöistä. Vähän häiritsi kun lähteillä oli niin paljon porukkaa, mutta tosi kiva kokemus silti. Teki erittäin hyvää pitkän päivän jälkeen. Illalla, viimeisen illan kunniaksi, juotiin bisseä ja rommia sekä pelattiin korttia meidän oppaan ja kantajan kanssa.

Päivä 10

Herättiin aamulla kukon kieuntaan. Se kiekui minkä keuhkoistaan ulos sai, eikä volyymissa säästellyt. Oltiin joka ilta menty nukkumaan puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä ja herätty ennen seitsemää. Vuoristorytmiin tottui nopeasti.

Viimeinen päivä. Väsytti. Ei jotenkin jaksanut enää. Jalat oli menneet edellisenä päivänä taas niin kipeiksi, että kävely ärsytti. Ja ehkä se fakta, että tiesi tämän olevan viimeinen vaelluspäivä väsytti entisestään? Kuuntelin koko matkan podcasteja ja laahustin. Asenne ei ollut enää kovin kohdallaan :---D Naisten päivätkin oli alkamassa, ja sen huomasi.

Lounaspaikkamme (en muista paikan nimeä, mutta se oli pari-kolme tuntia Jhinusta lähdön jälkeen ja tunti ennen Siwaita) oli kaunis ja siellä oli hirmuinen määrä erilaisia kukkia ruukuissa. Pidin niistä. Lämpötila oli huomattavasti korkeampi kuin pitkään aikaan - aurinko paahtoi ja se tuntui yllättävän tukalalta kun oli jo tottunut koleaan säähän.

Matkamme päättyi Siwaiin, josta hypättiin Jeepin kyytiin ja lähdettiin kohti Pokharaa. En muistanut tien olleen niin kuoppainen. Auto heittelehti holtittomasti ja me pideltiin kahvoista kiinni niin lujaa kun pystyttiin. Viimeisen trekkauspäivän saldoksi tuli noin 4,5 tuntia kävelyä, ja väittäisin vajaa 10 kilometria.

Pokharaan saavuttiin päät aivan pyörällä. Ihan kuin olisi ollut jonkun sortin jet lag. Meillä oli aivan upea reissu, kaikin puolin. Jokaisen hikipisaran ja itkun arvoinen, heittämällä. Yhteensä kymmenen päivän aikana tuli taitettua jotain 90 ja 100 kilometrin väliltä, eli melkoinen matka. Numerona sitä on vaikea hahmottaa, mutta itse sitä vaan jaksoi ihmetellä, kun jokaisen päivän päätteeksi katsoi miten pitkälle oli taas edetty. Tai kun viimeisenä päivänä pystyi nähdä Annapurnan huiput, jotka olivat nyt niin kaukana, mutta pari päivää aiemmin olimme olleet aivan sen juurella. Jotenkin sitä vaan jaksoi painaa päivästä toiseen (ikään kuin 10 päivää nyt olisi mikään älyttömän pitkä aika , mutta kuitenkin), niiden maisemien voimalla. Kyllä. Ja suklaalla.

 

Mitä meillä sitten oli mukana?

-Yksi rinkka yhteisille tavaroille ja molemmilla 20-30 litran päiväreput.

-Makuupussit (vuokrattu)

-Mulla untuvatakki (vuokrattu)

-Iirolla paksu fleecetakki, mulla ohuempi fleecepaita

-Kuoritakit (Iiron takki vedenkestävä)

-Mulla sadeponcho

-Vaelluskengät

-Mulla varakengät (Vansin tennarit :--D)

-Pipot

-Lippikset

-Hanskat

-Kaulahuivit

-Aurinkolasit

-Vaellushousut

-Mulla trikoot

-"Normaalit" housut (iirolla chinot ja mulla jotkut sellaiset liehulahkeiset)

-Kerrastohousut

-Sukkia (sekä vaellussukkia että perussukkia)

-Villasukat

-Alusvaatteita

-T-paitoja (teknisiä ja puuvillaisia)

-Pitkähihaiset (mulla kaksi, iirolla yksi, teknisiä)

-Tarvittavat kosmetiikkatuotteet

-Mulla vaellussauvat ja polvituet

-Omat pikku "tyynyt" (siltä varalta ettei majataloissa olisi ollut)

-Pyyhkeet

-Parit kirjat + mulla päiväkirja

-Pelikortit

-Ensiapupakkaus

-Puhelimet ja laturi

-Akkupankki

-Kamera, linssit ja laturi

Väittäisin, että meillä oli aika täydellinen määrä tavaraa, sillä kaikkea (pikkutyynyjä lukuunottamatta) tuli käytettyä. Sandaalit olisi olleet hyvä lisä!

 

Ps. Aiemmat osat täältä ja täältä :---)

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susanna Plane

Päivä 4

Päivä aloitettin laskeutumisella, jonka jälkeen lähdettiin vastavuoroisesti seuraavaa rinnettä ylös. Polulla tuli paljon muuleja vastaan, joille sai antaa tilaa. Maisemat oli aika samantyyppisiä kuin ensimmäisenä päivänä. Ylös kapuamisen jälkeen lähdettiin taas alas ja tällä kertaa laskeuduttiin ihan kunnolla, korkeudessa noin 700 metrin verran. Ohitettiin monta maatilaa, käveltiin kiemuraista tietä läpi maissi- ja perunapeltojen. Ylitettiin myös parit riippusillat rinteiden välissä. Oli hurjaa katsoa alhaalta ylös rinnettä ja todeta, että sieltä asti tultiin. Seuraavana edessä oli taas ylämäkeä, mutta myös tasaisempia osuuksia. Melkoista siksakkia koko päivä.

Yhteensä käveltiin 7 tuntia ja noin 14-15 kilometria. Oli siisti huomata miten kunto oli kohentunut, kun jaksoi jo paljon paremmin. Toki sauvojen käytöllä oli myös iso rooli, sillä ne helpottivat etenkin ylös päin mentäessä. Päivä päättyi Chhromrongiin (korkeus 2170m), jossa totesin olevani jo tottunut tähän vaellusmeininkiin. Oli sellainen seikkailufiilis.

Illat majataloissa meni hyvin pitkälti samalla kaavalla paikasta riippumatta. Ensin joko suihkuun tai ei, riippuen kuinka paljon tuli hikoiltua. Jokatapauksessa puhtaat & kuivat vaatteet päälle, vähän lepoa ja ansaittu suklaapatukka. Sitten yhteistiloissa kortinpeluuta ja illallista. Upeita kulinaarisia kokemuksia emme saaneet, mutta eteen tuotu ruoka silti maittoi, kun energiavarastoja oli koko aamun ja päivän tyhjennetty. Syönnin jälkeen petiin, jakso netflixistä ja aikaisin nukkumaan.

Majatalot olivat alkeellisia, mutta jokaisessa paikassa oli pehmeä sänky ja puhtaat lakanat. Pistorasioita ei huoneissa ollut, ja wifistä sai maksaa (eikä se siltikään välttämättä toiminut). Joskus huoneessa oli oma vessa ja joskus käytettiin yhteisiä wc-tiloja. Suihkut löytyi ja suurimmasta osasta tuli myös kuumaa vettä, mutta myös sen käyttö kustansi. Ruoat ja juomat olivat hyvin pitkälti samat jokaisessa majatalossa, mutta hinnat nousivat mitä ylemmäs mentiin. Luonnollisesti.

Päivä 5

Aamu oli tällä kertaa vähän iisimpi. Herättiin rauhassa ja syötiin aamupalaa. Valitettavasti oma herätykseni tapahtui jo toista aamua mahan kautta. Ei muuta kun Imodiumia naamaan.

Päivän urakka alkoi laskeutumisella, jonka jälkeen ylitettiin riippusilta ja sitten kiivettiinkin pelkkää ylämäkeä. Lepopaikoilla ja satunnaisten majatalojen kohdalla oli lyhyitä tasaisia osuuksia, mutta muuten suunta oli vain ylöspäin. Lounaspaikalta näki upeasti Fish Tail -vuoren, viralliselta nimeltään Macchapucchare, joka on pyhä vuori, minkä vuoksi kukaan ei saa sille kiivetä. Lempinimensä vuori on saanut siitä, että sen huippu muistuttaa kalan pyrstöä.

Aurinkokin paistoi lämpimästi, vaikka muuten oli melko viileää ja sai pitää pitkähihaista päällä.

Oli siistiä miten elämä oli säilynyt niin alkeellisena Annapurnan alueella. Nähtiin kun maatilan isäntä kynti peltoa, mutta ei suinkaan koneella vaan kahden sonnin avustuksella. Emäntä kulki perässä heitellen siemeniä uriin. Todistettiin myös kun kaksi miestä sahasi paksusta puunrungosta lankkuja pelkästään käsivoimin.

Lounaan jälkeen olo oli jotenkin vetelä. Oli jännä huomata miten auringonpaiste vaikutti negatiivisesti suorituskykyyn - tuntui, että energiavarastot tippui yhtäkkiä puoleen. Käveltiin enemmän tasaisessa maastossa ja lopuksi laskeuduttiin jonkun verran. Polvet ja oikea nilkka tuntui vähän kipeiltä loppuvaiheessa.

Päivän osuus päätettiin Bamboohon (korkeus 2335m). Kilometreja tuli viidenneltä päivältä 7-8 ja tunteja siihen meni noin 5, mutta se selittynee osaksi sillä, että pidettiin pidempi lounastauko. 

Illemmalla alkoi sataa kunnolla vettä. Me maattiin sängyssä ja kuunneltiin kun sade ropisi peltikattoa vasten. Illallisen jälkeen höpöteltiin parin malesialaisen vanhemman herrasmiehen kanssa, tai lähinnä me vain kuunneltiin heidän tarinoitaan. Olivat niin puheliaita. Toiselle heistä oli tehty sydämen ohitusleikkaus vain 10 kuukautta sitten ja nyt hän oli täällä. Oli edellisenä päivänä kivunnut jo Base campille ja oli nyt paluumatkalla. Kertoi, että mielenpeliähän tämä kaikki on. 

Oli mukavaa kun joka päivä yösija vaihtui ja samalla ihmiset. Tapasi tyyppejä vaikka mistä. Osa oli tulossa ja osa menossa.

Päivä 6

Edellinen yö oli ihan hirveä. Uni ei tullut kun päässä pyöri niin paljon - tuntui, että huone keinui, ja oikea korva meni lukkoon. Mahaankin sattui. Jotenkin outoa, kun ei edes oltu kovin korkealla ja itseasiassa päivinä 2 ja 3 oltiin oltu korkeammalla kuin nyt. Vuoristotaudin oireelta se pyörrytys kuitenkin tuntui ja aamulla ajatus matkan jatkamisesta ahdisti. Olin nähnyt siinä unen ja valveillaolon välimaastossa kaikkia painajaisiakin. 

Lähdettiin kuitenkin aamupalan jälkeen matkaan, mutta hyvin pian multa pääsi itku, kun pelotti (ja varmasti myös väsytti). Fiilis kuitenkin koheni sitä mukaa kun edettiin. Pyörrytys lakkasi, mutta pienen päänsäryn sain tilalle. Mietin olisiko edellisen yön oireet voineet iskeä, koska mietin niitä niin paljon. Pelkäsin, että niitä tulee. Kuten Malesian herrakin oli sanonut, on kaikki kiinni mielestä. 

Kuudennen päivän osuus oli nousua, mutta melko loivaa sellaista. Nähtiin etäältä apinoitakin. Mieleen jäi myös monet pienet "vesiputoukset", pikkuiset sillat ja osittain mutaiset polut. Jylhät rinteet ja niitä pitkin alaspäin vyöryvät purot. Loppumatkasta ripotteli vähän vettä, mutta ehdittiin juuri sopivasti Deuraliin (korkeus 3200m) ennen kuin alkoi kunnolla sataa. Illalla majatalon katolta tippui räntää.

Tahtimme oli hidas - matkantekoon meni 5,5 tuntia ja reitin pituus oli taas sen 7-8 kilometria. 

 

Tarina jatkuu - päivät 7-10 tulossa :---)

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share
Ladataan...

Pages