Ladataan...
VILHELMIINA H.

Joskus kannattaa olla ei-niin-järkevä. Olla siis spontaani, vähemmän järkevä. Tehdä tai toteuttaa asioita, jotka ovat sillä hetkellä ajatuksissa. Ryhtyä tuumasta toimeen, eikä ajatella ”jospa sitten huomenna.

Huomista ei välttämättä koskaan tule.

Minun spontaanius on tullut esiin vasta viime aikoina, ainakin vahvemmin, vaikka muistaakseni olen aina omannut tietyn rohkeuden tehdä asioita ihan tuosta noin vain. Liikaa ajattelematta. Spontaanisti. Muuttaa esimerkiksi kauas kotipaikkakunnalta tai lähteä yksin matkalle ajattelematta mikä sillä on tarkoitus - tuollaiset asiat ovat osa minua, varmaan tulevat aina olemaankin. Miksi pelätä maailmaa? Eihän sekään pelkää meitä. Tai no ehkä vähän, sillä ihmiset valitettavasti osaavat tuhoamisen taidon. Kuitenkin.

Spontaanius tuo pientä hohtoa elämään. Kun jättää aivot narikkaan, luovuus astuu usein esiin. Tapa olla spontaani, ajattelematon, ei tarkoita tapaa elää huolettomasti, ei siis tarkoita etteikö välittäisi ympärillä olevista asioista tai ymmärtäisi niitä. Ja ihminen voi olla spontaani mutta järkevä yhtä aikaa, voi olla järkevästi spontaani. Tehdä rohkeasti asioita mitä mieleen tulee, mutta saada sitten niille jonkin järkevän selityksen, oivalluksen tai merkityksen. Spontaaniuden ja luovuuden kautta se järkikin voi uskaltaa taas sanoa sanansa. Oma järjen ääni saattaa kolkuttaa ja saada sinut taas tajuamaan niitä kadoksissa olleita ajatuksia, kunhan olet ensiksi antanut vain mennä ja elää liikaa ajattelematta.

Suosittelen olemaan spontaani. Heittäytymään elämään, heittäytymään hetkiin, antautumaan niille silmät ja korvat auki. Se tekee elämästä paljon jännittävämpää. Ja ihanampaa.

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Tänään on ympäristöjärjestö WWF:n mukaan maailman ylikulutuspäivä.

Jos minulta kysytään millainen kuluttaja olen, vastaisin: vastuullinen. Jos minulta olisi kysytty vielä viisi vuotta sitten sama kysymys, olisin vastannut: vastuuton.

Ennen ostin vaatteita, en tarpeeseen, vaan huvin vuoksi tai koska olivat alennuksessa. Ajattelin, ''käytän tuota mekkoa jonain päivänä, pakkohan se nyt on saada kun on puoleen hintaan.'' En ajatellut pidemmän kaavan mukaan; tarvitsisinko mekkoa oikeasti, olisiko sillä oikeasti käyttöä tai edes sitä, onko se edes minun tyylinen. Ostin vain, koska se oli halpa. Ihminen hairahtuu ostoksilla ollessa useasti ostamaan jotain mitä ei tarvitsisi, ihan vain koska huomaa jonkun (siinä hetkessä) miellyttävän vaatteen tai materian olevan alennuksessa. Silloin harvoin ajattelee sen pidemmälle, miksi ja mitä varten sen ostan.

Järkeäkö tuossa, ylikuluttamisessa, ei mielestäni. Onneksi itse olen päässyt siitä eroon ja ajattelen kuluttamisen suhteen paljon järkevämmin ja vastuullisemmin. Ehkä muutos minussa on iän saattelemaa, mutta haluan myös tietoisesti kohdella maailmaa paremmin. Kantaa oman korteni kekoon. En ole ostanut pitkään aikaan ''vain huvin vuoksi'', vaan todella tarpeeseen. Ostan ainoastaan rikkinäisen tilalle, tai jos minulta puuttuu jokin vaate tai materia, jota tiedän tarvitsevani. 

Kirpputorit ja kavereille kierrättäminen itselle tarpeettoman materian kanssa, suosimalla kestotuotteita, vaihtamalla auton välillä julkiseen tai kimppakyytiin (isoissa kaupungeissa se on helppoa), ruoan ostaminen vain tarpeeseen ja ilman ruokahävikkiä eläminen sekä kotimaisia (lähi)ruokia ostamalla ja etenkin kasvispainotteinen ruokavalio - tuossa nyt alkuun hyviä vinkkejä, mitkä ihan jokaisen meistä on helppo toteuttaa. Ei ehkä kaikkia kerrallaan, vaan edes yksi kerrallaan.

Yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta me yhdessä voimme. Jos jokainen meistä tekisi päivittäin edes pienen hyvän teon, se olisi jo suurta meidän yhteiselle, kauniille maapallolle. Tehdään yhdessä maailmasta entistä parempi paikka elää ja kohdellaan sitä hyvin,

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Ehdinpäs vielä.

Heinäkuu ei ehtinytkään vaihtua vielä elokuuksi, kun istahdin parvekkeelleni tänä helteisenä heinäkuun iltana ja aloin kirjoittaa. Mieleeni pompsahti erään blogikollegan kirjoittama lause: ''Olen pienestä pitäen ajatellut maailmaa valokuvina. Mikään ei ole muuttunut.'' Tuo lause olisi voinut olla minun kirjoittamani tai tokaisu suoraan suustani, koska niin minäkin olen maailman nähnyt ja näen edelleen.

Tajusin tämän asian itsestäni vasta huomattuani ja sisäistettyäni kyseisen lauseen. Siitä asti kun muistan, olen kuvannut maailmankaikkeuden kauniit hetket ja asiat silmilläni, ikuistanut ne verkkokalvoilleni ja myöhemmin oman kameran saatuani, oikeiksi valokuviksi. En ole koskaan nähnyt elämääni ohilipuvina hetkinä, en virtaavana jokena, vaan valokuvamaisesti ikuistettavina otoksina, hetkinä, jotka muistan ja tunnen edelleen vahvasti. Elämäni kauniit, mutta myös ne ei-niin-kauniit hetket ovat päässäni valokuvina - osa tosin oikeinakin valokuvina kansiossa. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, ja ehkä on myös vaikea selittää ja kirjoittaa tätä lauseiksi, mutta elämäni ei vaan virtaa eteenpäin ilman menneisyyden vahvasti pinttyneitä hetkiä, ilman etten aika ajoin muistelisi menneisyyttä. Se ei livu eteenpäin ilman vahvoja valokuvamaisia muistoja. Ja kun hetket ovat niin vahvasti iskostuneet verkkokalvoilleni, luulen, että en niitä kovin kylmästi voi tulevaisuudessakaan ohittaa. En varmaan koskaan ohita mitään hetkiä elämässäni kylmästi.

Ehkä juuri siksi tunnen ja aistin asiat niin vahvasti, ja tunteeni näkyvät herkästi enkä kykene peittää niitä. Surunkyyneleet valuvat silmistäni herkästi jos siihen on vähääkään aihetta, mutta nauran myös ilosta usein niin vahvasti ja aina niin, että ilonkyyneleet valuvat pitkin poskiani. Niin tai näin, olen kovin tunteellinen ihminen ja se tulee olemaan aina vahvasti minua.

Olen kuvannut lapsuudenystäväni kanssa jo pienestä pitäen, tiedostamatta silloin sitä, kuinka taiteellisia otoksia päivittäin otimme ja kuinka paljon niiden eteen näimme vaivaa. Nyt sen jo tiedostaa ja tajuaa, että valokuvaaminen on ollut aina osa minua, rakkain harrastukseni, sekä silloin että nyt.

Ala-asteella minulla oli pari kertakäyttökameraa, ennen kuin sain syntymäpäivälahjaksi äidiltäni ensimmäisen digikameran. Myöhemmin sain järjestelmäkameran, senkin syntymäpäivälahjaksi - muuta en osannut toivoa. En ole koskaan kinunnut lahjoja merkkipäivinä saatika osannut niitä toivoa, sillä minulle on aina riittänyt pelkkä yhdessäolo, mutta järjestelmäkamera oli ainut jonka olen koskaan todella halunnut lahjaksi. Ja sen lopulta sain. Ja se on minulla edelleen, sama Canonin järjestelmäkamera, jonka sain lahjaksi lukioikäisenä. Sillä on jokseenkin tunnearvoa, siksi sitä en vielä halua vaihtaa uudempaan tai ''parempaan'', minun Canonilla kuvaa edelleen hyvin ja sillä tulee loistavia otoksia. Se kestää kylmätkin säät ja siihen on helppo vaihtaa putkia niin halutessa. Ja olen aina pohtinut, että jos kodissani syttyisi tulipalo ja ehtisin pelastaa vain yhden asian, pelastaisin kamerani. En edes lempivaatettani, en lempiesinettäni, vaan vanhan järjestelmäkamerani. Kai tuo merkkaa jotain.

Vaalikaa omia intohimon kohteita. Kokeilkaa monenlaisia harrastuksia, jotta löydätte sen omanne. Jokainen meistä on hyvä jossain, tai alussa oikeastaan ei missään - harjoittelemalla ja vielä vähän enemmän harjoittelemalla meistä voi tulla mestareita. Ehkä emme ole mestareita muiden silmissä koskaan, mutta tärkeintä on se, mitä näemme omilla silmillä ja se, että uskomme itseemme. Tärkeintä on, että uskot itse olevasi oman elämäsi mestari ja rakastat sitä mitä teet.

xx Vilhelmiina

Pages