Mistä kaikki alkoi…
Nyt kun aloitellaan juoksuhaasteen kolmatta viikkoa (on muuten -16 astetta pakkasta hyi!), niin olisi ehkä viimeinkin oikea hetki kurkata, että minkälainen liikkuja täällä näppäimistön ääressä oikein naputtelee. Here goes…
Olen harrastanut jotain liikuntaa lähes koko 24-vuotisen elämäni ajan. Ensin lapsena kesäisin perus yleisurheilukisat, sitten lentopalloa, jalkapalloa, jumppaa, lenkkeilyä, uintia. Aina jotakin, edes vähän. Eli vaikka tuossa myöhäisteini-iässä aloin kerätä jonkin verran ylimääräistä massaa ympärilleni, niin silti liikkuminen on aina kuulunut arkeeni. Mutta juoksu, sitä vihasin sydämeni pohjasta! Huomasin jo ala-asteella olevani paljon muita hitaampi (syytän tästä lyhyitä jalkojani, kjeh), enkä suostunut vapaaehtoisesti ottamaan hölkkäaskeltakaan lenkkipolulla. Jalkapallossa ryntäily ei harmittanut, se kun ei ollut siinä lajissa pääroolissa, ja jumpat ja uinti tuli myös parikymppisenä kuvioihin juoksuttomuutensa takia.
Lenkkeillytkin olen monia monia vuosia, kävellen. Tänne maalle muuttaessamme vajaa neljä vuotta sitten siitäkin tuli säännöllisempää ja matkat pitenivät. Se kävi kuitenkin vähän tylsäksi, liian hidasta edetä kävellen! Niinpä päätin piruuttani kokeilla, että mitenkäs pullukalta sujuu juoksu (toki olin myös salaa kadehtinut hölkkäilijöitä, jostain tuntemattomasta syystä). Eikä se oikein sujunut; 200 metriä, eikä keuhkot jaksaneet enää sekuntiakaan. En saanut tarpeeksi happea, kylkeen pisti, olin aivan hengästynyt ja punainen. Kamala kokemus, mutta myös pysäyttävä. Miten voin olla 22-vuotiaana näin huonossa kunnossa? Asialle oli tehtävä jotain.
Ensin otin tavoitteekseni juosta kotoa puolen kilometrin päähän. Matka tuntui valovuoden mittaiselta, mutta jotenkin sen selvitin. Siitä se lähti, pienin askelin eteenpäin. Keuhkot tuntui repeytyvän, mutta en luovuttanut. Aina vaan viime kertaa pidemmälle! Asetin tuolloin lopulliseksi tavoitteekseni viiden kilometrin hölkän, ja ajattelin olevani oikea supernainen jos joskus sen selvitän ja minussa henki vielä sen jälkeen pihisee.
Mutta siitä vitosesta tulikin lopulta vain välitavoite. Nälkä nääs kasvaa syödessä. Nyt olen parissa vuodessa kasvattanut lenkkien määrää sekä pituutta niin, että uusi tavoitteeni on puolimaraton. Uskon selvittäväni sen suhteellisen hyvin, vaikka tällä hetkellä pisin juoksemani lenkki on vähän reilu 10 km. Ehkä vielä jonakin päivänä huojun läpi ihan sen kokonaisenkin maratonin? Ken tietää riittääkö rahkeet sinne asti.
Nyt olen totaalisen koukussa hölkkäämiseen. Saan siitä jotain erikoista mielihyvää ja voimaa kun ajattelen sitä Hennaa, joka painoi ainakin 15 kiloa enemmän eikä jaksanut juosta yhtä kierrosta urheilukentän ympäri. Supernaiseksi en vieläkään itseäni kuvailisi, kuten ajattelin jos joskus jaksan viiden kilometrin lenkin yhteen menoon, mutta aika ylpeä olen kuitenkin.
