Arjesta

Kuluneet kolme viikkoa Pariisissa on olleet hienoa aikaa. Mulle kuuluu kaikinpuolin hyvää ja oleminen täällä on jotenkin vaan todella kevyttä. Otan uuden päivän vastaan odottavalla fiiliksellä, suhtaudun elämään ei niin vakavalla asenteella, kehun itseäni päivittäin ihan pikkiriikkisistäkin saavutuksista ja kuuntelen pään sijasta kroppaa. Eilen se sanoi tarvitsevansa jotakin freesaavaa ja vitamiinipitoista – kipaisin lähikauppaan ja täytin litran pullon vastapuristetulla appelsiinimehulla. Ne aparaatit ois kysyttyä kamaa Suomessa kaamoksen keskellä, eiköhän investoida. Mutta siis, mun kohdalla ratkaisuna balanssin saavuttamiseen on ollut totaalinen Suomen suoritusekosysteemin hylkääminen. Tämä ei tarkoita 100% sluibaamista vaan sitä, että osaan relata ja sanoa itselleni stop seis, sä riität just näin. Ainakin tällä hetkellä voin kädet sydämellä todeta, että hullu robottitikitys on vaihtunut elämän arkisista asioista pakahtuvaan ihmiseen. Ja miettikää, en ole täällä lomamatkalla vaan 5/7 päivänä töissä. Luotan itseeni ja teen hommani niin hyvin kuin musta irtoaa. Työtehtävät vaihtelevat myös niin paljon aiheittensa puolesta, että on mahdotonta tietää kaikesta kaikki. Tärkeintä on olla tiedonjanoinen ja etsiä sitä sekä keskustella kollegojen kanssa. Päivän päätteeksi leimaan itseni ulos työpaikalta, jolloin myös mindsettini vaihtuu kaupoissa pörräämiseen, brunsseihin uusien kavereideni kanssa, fillarilla huristamiseen ja museoissa meditoimiseen. 

Oon loppuenlopuksi todella basic muija ja Pariisi palvelee täydellisesti tarpeitani: maailman parhainta leipää ja viiniä + silloin tällöin pahimman laiskuuden tai herkuttelun iskiessä lähikadun sushi-raflan antimia.  Saan energiaa ihan älyttömästi ympäristössäni tapahtuvien asioiden ja ihmisten tutkailusta. Kuluneella viikolla hellyyttävin näky oli noin 4-vuotias pikkutyttö, jonka kasvot olivat yltäpäältä suklaajäätelön peitossa. Tytön kikatus oli aivan ihanaa kuunneltavaa ja se jatkui jatkumistaan. En saa myöskään tarpeekseni tunteesta, joka valtaa mut kipittäessäni mukulakivikatuja vastapaistettu patonki kainalossani. Pienien alkupalojen nyppiminen siitä on makuhermoja kutittelevaa. Pariisin metro jakaa myös mielipiteet mutta mä olen kyllä ihastunut sen rosoisuuteen: välillä valot himmenevät ja kiskot kirkuvat, erilaisia ihmisiä tulee ja menee, hymyjä vaihdetaan. Aamuisin annan hiusteni kuivua itsestään ja nautin mutteripannulla keittämästäni kahvista. Se maistuu erityisen hyvältä kropan herättävän aamu-ulkoiluni jälkeen. Klo 7.00 hämärään herääminen ei ole ollenkaan paha, sillä se mahdollistaa hiljalleen uuteen päivään venyttelevän Pariisin tervehtimisen. 

43221103_622352538162653_7065151700759216128_n.jpg

 

43360912_247519312602896_1030587418538934272_n.jpg

43255800_511049749411852_1314474410228318208_n.jpg

43314838_350128492391151_1737619463018119168_n.jpg

IMG_5367.JPG

IMG_6531.JPG

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *