Miten minusta tuli valmis äidiksi

2003-2013

Olen seilannut aikuisikäni aina vuoteen 2013 asti kuin nuoruus ei olisi koskaan ohi. 2013 28-vuotiaana tulin vahingossa raskaaksi uudelle ihastukselle, ja päädyin tekemään huolettoman abortin, koska en todellakaan ollut siinä tilanteessa, mihin olisin osannut kuvitella vauvaa. 

2014

Tottakai törmäsin tuttujen ja tuntemattomien vauvoihin silloin tällöin, mutta en koskaan kokenut mitään ”oo saanko ottaa syliin”-vibaa, homma näytti vaivalloiselta ja vieraalta. Aika moni ystäväni keskittyi vauvojen sijaan kaljan juomiseen ja se oli ihan hyvä niin. 

Mieleeni on kuitenkin jäänyt hetki, kun olimme olleet risteilyllä rymyämässä koko viikonlopun ja sunnuntaiaamuna kaveriani odotti satamassa puoliso ja alle vuoden ikäinen muksu. Kaverini ottaessa lapsensa syliin näin vilauksen jotain sellaista, jota en ollut ennen nähnyt. Kaverini silmissä syttyi jokin taika joka oli varattu vain tälle pienelle tyypille. Lähdin yksin ratikalla kotiin ja omassa sylissäni oli tyhjä olo. 

2015

30-v täytettyäni koin kriisejä työstäni, kämpästä ja oikeastaan kaikesta muusta, kuin siitä, että ”pitäisi hankkia lapsi”. Ajattelin myös yhä, että lapsi saa alkunsa kertalaakista (no olihan näin tapahtunutkin) joten se olisi sitten ajallaan helppo homma. Olin vieläkin yhdessä vuoden 2013 vahinkoraskauden syypään kanssa ja äärimmäisen onnellinen. Kiitin itseäni abortin teosta, koska suhteemme olisi varmasti muuten jotain ihan muuta. Minua ahdisti lähinnä se, että olin jo 30 enkä ollut ehtinyt reissata tarpeeksi tai ollut tarpeeksi tikissä! Uskoin, että jäisin todella monesta jutusta paitsi jos hankin lapsen. 

2016

Jotain muuttui kun paras kaverini sai tytön vuonna 2016: tämä pieni tyyppi oli täydellinen jo valokuvassa ja muistan, kun bussimatka keskustasta kätilöopistolle tuntui ikuisuudelta, koska halusin vain rynnätä paikalle näkemään hänet livenä. Ja siitä asti joka hetki tyypin kanssa (joka on jo 2,5v) on ollut mahtavaa ja ihmeellistä ja en voi edes käsittää, miten mahtava ja ihmeellinen tämä niiden vanhempien mielestä sitten on kun minäkin olen näin fiiliksissä! Ihan saman näköinen vauvahan tämä oli kun kaikki muutkin, mutta se olikin mun rakkaan ystävän vauva, mun heimoa! Silti vuonna 2016 elin vahvasti siinä tunnelmassa, että haluan koiran, en ihmistä. Meidänkin heimoon olisi kiva saada joku tyyppi lisää.

Tältä ajalta tuli paljon omia fiiliksiä mieleen kun luin Start Living Your Best Life-blogista Elisan jutun tällä viikolla. Suurin syy, miksi koiraa ei ole vielä näkynyt on, että halusin kuitenkin käyttää lomani reissaamiseen enkä kouluta koiranpentu-projektiin. Lisäksi järkevä avomieheni ei suostunut tekemään tällaisia päätöksiä hätiköiden, mikä on ihan hyvä asia. Keskityin siis töihin ja sainkin unelmien työpaikan.

2017

Kaiken urheilun, juhlimisen ja reissaamisen keskellä minua alkoi kalvaa tyhjyyden tunne: koiraa ei ollut, asunto oli pieni ja ahdistavassa lähiössä, hääsuunnitelmatkin siirtyivät muiden ihmisten juhlien tieltä hamaan tulevaisuuteen. Ensimmäinen ratkaisu oli tietenkin ostaa rivitalo, joka paransi elämänlaatua 300% uusista rahamenoista huolimatta. Mutta asiat eskaloituvat, ja viimeistään kolmannen huoneen näkeminen päivittäin aiheutti sen, että sanoin miehelle ne maagiset sanat (varmaan humalassa): olen jo 32, nyt pitäis tehdä jotain että sais tän tyhjyyden tunteen pois. Sanoin suoraan, että en voi enää kääntää selkääni asialle, että jos haluamme lapsen tai varsinkin monta lasta, ajallisesti alkaa olla kiire. Sanoin, että en enää saa kiksejä juhlimisesta (niin surullista kuin se onkin koska juhlat on mahtavia), en jaksa urheilla tavoitellen täydellistä kroppaa (se alkoi olla henkisesti rankkaa) ja keskittyä ikuisesti töihin (kun niillä muillakin työkavereilla näyttää olevan ihan oma elämäkin). Onneksi alle 30-v mieheni tajusi 32-vuotiaan elämän rajallisuuden ja lokakuussa 2017 aloimme yrittää lasta. Tai emme siis yrittämään, vaan elämään huolettomasti ilman ehkäisyä, Näin hölmö mieleni uskotteli minulle jouluun saakka, vaikka kuukautisten alkaminen sai minut itkemään ja raivoamaan. 

2018

Lasta ei näkynyt alkuvuodesta vaikka googletin jo huolella asiaa ja pidin huolta siitä, että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan. Valehtelin raskaana olevalle kaverille, että ei tämä nyt mitään kunnolla yrittämistä ollut, pidin yllä huoletonta kulissia. Tein 50 tuntia viikossa töitä koko talven ja reissasin ylityövapaat ja kirosin niitä, jotka kirjoittivat netissä, että ”kyllä se heti lomamatkan jälkeen tärppäsi”. Näin jälkikäteen ajateltuna en varmaan tajunnut hoksata, että kroppa olisi tarvinnut vähemmän stressiä kaiken kaikkiaan. Seurasin vierestä raskaana olevia kavereitani ja mietin, että näinköhän se olis pitänyt se viiden vuoden takainen alkio pitää kun taisi olla ainoa mahdollisuus meille (yhä siis sama mies kuvioissa). Ennen vappua heräsin siihen, että olin elänyt koko talven mustassa usvassa, joka koostui epäonnistumisen tunteista ja itseinhosta ja päätin, että nyt riittää. Kesä menköön kuten ennenkin, juhlien ja elämästä nauttien, katsotaan sitten syksyllä uudestaan koska en jaksa enää laskea päiviä kuukautisiin ja luulla outojen olojeni johtuvan raskaudesta, vaikka oikeasti kuvittelin kaiken. Vielä yksi ovulaatio ja sitten riittää. Olin vasta 33, ei tässä nyt ihan viime hetkiä eletä.

Toukokuussa 2018 kuukautiset olivat pari päivää myöhässä ja oloni aivan normaali, mitä nyt vatsa juili siihen malliin että oletin kuukautisten alkavan hetkellä minä hyvänsä. Tein testin, koska aikomuksenani oli juoda alkoholia ja siellä se positiivinen tulos sitten oli. 

Siitä asti olen elänyt ilossa, pelossa ja pakokauhussa ja todennut, etten ikinä voi ottaa tällaista ihmettä itsestäänselvyytenä. Olen onnellinen, että olen saanut kasvaa raskauden mahdollisuuteen vuosien ajan omassa tahdissani ja oikean ihmisen kanssa, ja että kaikki järjestyi ainakin toistaiseksi näinkin helpolla. 

ps. Koirakuume on edelleen täysillä olemassa, tulin vaan siihen tulokseen, että haluan, että koira tulee elämään mukaan kun lapsi on jo siinä hetken ollut. Olen lukenut, että on monelle koiralle helpompaa, kun lauma ei muutu yhtäkkiä esim.lapsen myötä. Lisäksi olen realistinen, ajatus yksin vauvan kanssa kotona olosta koiran ulkoilutuksineen kuulostaa aika hurjalta. 

 

Kommentit (1)
  1. Onnea matkan seuraavalle etapille 🙂 Aika samoja ajatuksia kävi itse läpi aikanaan, mutta mun on sanottava että mulle lapsen saaminen on ollut vähintään yhtä kasvattavaa ja avartavaa kuin kaikki matkat ja ulkomailla asumiset. Oppii ymmärtämään toisten ratkaisuja ja että on monenlaisia tapoja tehdä asioita.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *