Kaikki maailman paras loppuu aikanaan, niin myös viikkoni Tarifalla. Kerroin jo aiemmin, että Tarifa on yksi maailman suosituimpia surffauskohteita. Kun kaupungissa tuulee, voi rannalta löytää satoja surffareita. Mä sain jopa kunnian asua ammattisurffaajien kanssa! Mieleen jäi iloinen asenne ja huoleton elämäntyyli. Se, miten jaettu ilo on paras. Oikenlaisen aallokon odottaminen ja siitä nauttiminen on vapautta.

On Tarifa paljon muutankin: mä rakastin pienen kaupungin fiilistä, espanjalaista kulttuuria ja vanhankaupungin kujia. Baarissa tuli pilkku aamuseitsemältä, silloinhan me siellä vielä tanssittiin hymy herkässä, nauru entistäkin kuplivana ja mahdottoman kovana. Olihan aurinkokin ihan kiva ja sen tuoma rusketus. Tai no, pisamat. Etelä-Espanja oli siis täydellinen paikka ladata akut täyteen, enkä tarkoita nyt nukkumista vaan sitä, kuinka kerkesin nähdä erilaista elämää, pitää hauskaa ja tavata mielettömiä tyyppejä. Mikä on parempaa?

Parasta viikossani oli kuitenkin ystäväni, jonka kanssa vietetty aika oli vain niin tärkeää. Molemmat lähtivät kotoa pari kuukautta sitten ja nauraen saatiin jo huomautella muutoksista, joita toisistamme huomattiin. Tiivistettiin, ettei reissaaminen välttämättä anna suoria vastauksia, mutta opettaa se itsestä ihan loistavia asioita. Piirteitä, joita uusi ympäristö tuo esiin. Mä sain esimerkiksi kuulla miljoona kertaa huolettomammasta ja rennommasta asenteestani. Entinen nipottaja, nykyään lähinnä boheemi. Allekirjoitan väitteen, sillä konkreettisestikin tarvitsemani tavaramäärä vähenee koko ajan huomattavasti, kynnet jää lakkaamatta ja meikit vaan unohtuu. Kyllä mä tykkään siisteydestä ja järjestyksestä, mutta toisinaan jää tarhoja ja sotkuja. Elämänjälkiä.

Maanantaina alkoi uusi seikkailu, kun lähdin erään maailmaa kiertävän ammativalokuvaajan kanssa samalla bussilla Malagaan. Vietin yöni tupakanhajuisissa lakanoissa hostellissa, josta seuraavana aamuna taxi nouti mut lentokentälle ennen aamuneljää. Matkareittinä oli siis Malaga-Pariisi-Singapore-Brisbane. Pääsin perille kahdeksalta eilen illalla paikallista aikaa. Hereillä olen ollut jo aamuviidestä. Onnea on jet lag! Tulevaisuus tuleekin olemaan yhtä hyvää yötä ja huomenta-toivottamista, nyt kun olen oikeasti maapallon toisella puolella.

Monet ovat kysyneet yksityiskohtia lähdöstä Irlannista. Tuskin mä teen mitään missä menikään pieleen-postausta, ei siellä niin suurta draamaa ollut, perheen äidin kanssa ei vaan synkannut alkuunkaan. Mä sain kuitenkin huomata, miten hyvältä tuntuu, kun ihmiset haluaa auttaa. Kun jotain tarvitsee, sitä täytyy kysyä. Ja apua mä sain: kun lähdin hakemaan uutta perhettä, noin viidestäkymmenestä lähettämästäni hakemuksista lähes jokaseen vastattiin. Ihmiset, jotka olivat jo löytäneet au pairin tai eivät esimerkiksi kielimuurin takia mua voineet palkata, lähettelivät viestejä vain toivottaakseen tsemppiä ja parempaa onnea. Yksi perhe jopa lupasi kysellä tutuiltaan mulle paikkaa minne mennä, ihan vaan auttaakseen. Kaikki nämä siis ventovieraita, tuttujen tuomalle tuelle ja kiitollisuudelle ei löydy edes sanoja.

Miksi Australia? Siinä paikka, johon mä olen aina halunnut matkustaa. Totta se siis on, jos on joku unelmien päämäärä, sinne sitten lopulta päätyy. Se oli perjantai, kun mä avasin au pair-profiilini ja lauantaiaamuna skypetin perheelle, jonka kodissa mä nyt olen täällä Brisbanessa. Nyt lähden huoneestani aamupalalle sekä tutustumaan uuteen ja täysin tuntemattomaan. Mihin, ei aavistustakaan.

aada xx