Eilen sitten tapahtui se mitä olimme jo muutaman päivän odotelleet.. meidän erotettiin toisistamme ja lähdimme eri työntekijöiden matkaan. Jenna valikoitui Scovian mukaan ja Anni lähti matkaan Emmanuelin kanssa. Ennen lähtöä kuitenkin odottelimme vielä hieman, sillä eihän se oli lähtö eikä mikään ilman pientä tai vähän isompaa viivettä. Ensimmäisenä lähti Anna-Stina omalle työpaikalleen sairaalaan ja sitten lähti Jenna ja Anni jäi vielä odottelemaan omaa lähtöään toimiston aulaan. Vihdoin ja viimein tuli Annin vuoro ja hän hyppäsi Emmanuelin kanssa boda bodan kyytiin ja eikun menoks! Meidän työpäivämme olivat todella erilaiset, siksi päätimme molemmat kirjoittaa omat koosteet niistä kokemuksista ja elämyksistä mitä päivämme sisälsi. 

——————

Tässä kooste Anni-Leenan keskiviikko-päivästä:

Ensimmäinen paikka sijaitsi jossain kaukaisella pellolla ja sieltä keskeltä löytyi tiilitehdas. Oltiinko sittenkin menossa tiilenteko hommiin? Tiilitehtaan päällikkönä toimi yksi vapaaehtoisista senioireista, jotka auttavat kylissä muita huonommassa kunnossa olevia vanhuksia. Kiertelimme tiilitehdasta ja tutustuimme paikkaan. Tiilitehdas sijaitsee aikalailla taivasalla ja käytössä oli vain kaksi juuri ja juuri pystyssä pysyvää katosta. Oli yllättävän mielenkiintoista nähdä miten se homma täällä hoituu. Ensin yksi mies kaivaa kuokalla ja lapiolla maahan noin 2m syvyisen montun, josta sitten aletaan kaivamaan savea. Sieltä savi kannetaan katoksen alle, jossa toiset miehet tekevät niistä isoja saviklönttejä. Sitten savikuutiot viedään seuraavaan työpisteeseen, jossa kaksi miestä hakkaa niitä rautaputkilla. Tämän taistelun jälkeen savi on valmis työstettäväksi ja se laitetaan tiilentekomasiinaan, jota pyörittää siihen erikoistunut mies. Tämän jälkeen tiilet kannetaan poltettavaksi. Polton jälkeen polttajamies rikkoo kasan ja valikoi hyvät tiilet huonoista. Aika kovassa tikissä oli nämä tiilimiehet ja oli hommakin sen näköistä, että ei tarvis enää salille lähteä töiden jälkeen. Enpä tiennyt ennen tätä päivää miten ne tiilet täällä tehdään ja niin oli mielenkiintoista, että olisi ollut kiva itsekin kokeilla. Oli kuitenkin aika jatkaa matkaa seuraavaan mestaan.

Matka jatkui pitkin pottupeltomaista tietä. Tarkoituksena oli mennä toimittamaan salapoliisin tehtävää ja kyselemään eräältä seniorilta tietoja yhdestä mummosta, joka oli hävinnyt. Huhu oli kiirinyt Rotomin toimistoon, että kyseisen mummon perhe olisi hakenut tämän toiseen kylään, eikä siitä ollut ilmoitettu. Etsimämme mummo ei ollut kotona, mutta saimme urkittua naapureilta tiedon hänen olevan kirkossa kokouksessa. Sinne siis! Niin jännää tämä salapoliisina toimiminen! 😀 Kun saimme mummon käsiimme hän vahvisti tiedon olevan tosi ja me saatoimme hyvillä mielin palata takaisin toimistolle.

Kun pääsin takaisin kotiin oli Anna-Stina jo myös palannut takaisin. Odottelimme hetken Jennaa hänen seikkailuistaan, mutta koska ilta alkoi olemaan jo pitkällä täytyi meidän lähteä kauppaan ilman Jennaa. Se on ikävä jos pimeä meidät olisi ehtinyt yllättää. Samalla sain päivän kävelyt ja liikutettua bodan kyydissä puutunutta pyllyä. Tällainen siis oli minun päiväni eilen.

Terkuin, Salapoliisi-Anni

Tässä kooste Jennan keskiviikko-päivästä: 

Minun päiväni alkoi siitä kun lähdimme työkaverini Scovian kanssa kävelemään pientä kylää kohti, joka ei ollut kovin kaukana. Niinkuin olemmekin jo aikaisemmin saattaneet mainita, että täällä Afrikassa ei oikeastaan juurikaan mitään suunnitella tai jos suunnitellaan niin ne suunnitelmat eivät pidä paikkaansa alkuunkaan. Scovia kertoi, että olemme kävelemässä taksiparkkiin ja sieltä otamme bodan. Kuitenkin Scovia sanoikin matkalla, että käydään nopeasti sanomassa hei hänen ystävälleen, joka asuu ihan lähellä. Menimme siis ensin sinne. Siellä oli äiti ja pieni vauva kotona. Hän kutsui meidät sisälle ja menimme istuskelemaan olohuoneeseen ja minä hoidin vauvaa. Katselimme uutisia ja odottelimme boda kuskia, joka kuulemma olikin tulossa hakemaan meitä kyytiin sieltä. Kuski lopulta saapui mutta kertoi, että hänellä on kova nälkä joten hän lähti käymään vielä syömässä ja jäimme edelleen odottelemaan ja katselimme pientä telkkaria.

Lopulta kuski saapui ja lähdimme huristelemaan kohti Mukonon keskustaa ja pieniä kyliä. Afrikkalaisten naisten kans on vähän haastavaa istua bodassa, koska ne haluaa aina välttämättä istua sillain sivuttain siitä kyydissä (jalat samalla puolella mopoa). Elikkä homma toimii aina parhaiten niin, että ite hyppää istumaan oikeinpäin kuskin taakse ja loppu tila jää sitten poikittain istujalle. Sitten vielä se mitä olemme jaksaneet täällä ihmetellä on afrikkalaisten naisten ghettoassit kun ne ovat niin valtavat!! Niinkuin puolikas maapallo! Täytyy kai siihen olla joku syy, ei kai se voi olla vain rotukysymys?! No mut tämänkin takia heidän kanssaan bodalla matkatessa on melko tiivis tunnelma. Vauhti on aina kamalan kova, tukka pöllyää ja silmät sekä suu ovat täynnä hiekkaa mutta niin se matka vaan taittuu. Kuitenkin minä niin tykkään istua bodan kyydissä vaikka, joskus on parempi vaan sulkea silmät kamalan liikenteen keskellä ja toivoa, ettei kolise.

Ensimmäinen pysähdys koitti Mukonon keskustassa. Bodakuski odotteli meitä ja kävelimme pieneen monistuskauppaan. Kauppa oli niin pieni, että sinne mahtui juuri ja juuri kaksi monistuskonetta ja vähän jotain muuta pientä romua. Sieltä kävimme ostamassa muovikassillisen valmiiksi tehtyjä monisteita. Monisteet on tarkoitettu vapaaehtoistyöntekijöille, joihin he voivat kirjata ylös asioita kun tekevät kotikäyntejä vanhuksien luona. Ne ovat tavallaan niinkuin seurantalomakkeita, jotka kirjataan myöhemmin toimistolla oleviin kansioihin. Seurattavat asiat luokitellaan tyyliin terveys, kristillinen kasvatus ja tulot yms. Ajatelkaa täällä monisteet mitkä haluaa tulostaa pitää käydä tulostuttamassa monistamokaupasta. Kun olimme saaneet monistekassin lähdimme bodalla jatkamaan matkaa.

Seuraava pysähdys olikin pikemmin kuin luulinkaan. Pysähdyimme sairaalan pihalle ja hyppäsin niinkin ketterästi bodan kyydistä, että lensin selälleen maahan.. Voi luoja miten säälittävä näky se oli!! Miten mielessäni, että miten minusta tulikaan näin ketteräjalkainen… Ympärillä olevat ihmiset olivat kovin pahoillaan niinkuin täällä on aina tapana jos jotakin pientäkin sattuu. Joka puolelta kuului ”Oo I`m so sorry!”. Scovia ilmoitti, että menemme tapaamaan hänen ystäväänsä. Täällä ei näköjään ole mihinkään niin kiire, etteikö ehtisi hoidella kaikki omatkin tapaamiset samalla kuluvan työpäivän aikana, heh!  Sairaalaan menimme tapaamaan Scovian ystävää, jonka tytär oli joutunut sairaalahoitoon malarian takia. Kävelimme potilaan huoneeseen hänen perässä. Siellä istuskelimme ja he puhuivat lugandaa niin en juuri paljoakaan ymmärtänyt. Myöhemmin Scovia kertoi heidän tilanteestaan tarkemmin minulle. He olivat kotoisin kaukaa olevasta pienestä kylästä. Tyttö oli 15-vuotias ja hänen tilanteensa oli ollut niin paha, että heidän oli ollut pakko lähteä hakemaan sairaalasta apua. Sairaalassa he olivat olleet jo melkein viikon. Scovia kertoi myös äidin sekä tyttären olevan HIV-positiivisia. Äidillä on seitsemän lasta ja mies on jättänyt hänet, joten hän on sinkkuäiti, todella köyhä jne… Surullista kuulla tuollaisia tarinoita ja ajatella varsinkin sitä 15-vuotiasta tyttöä. Tuntuu, että hänellä on elämä vasta edessä niin kamalaa ajatella hänen elämäänsä ja sitä mitä hän on joutunut jo tähänkin mennessä kokemaan.

Kun viimein pääsimme jatkamaan matkaa, suuntasimme kohti pieniä maalaiskyliä. Tapasimme monia siellä asuvia vapaaehtoistyöntekijöitä. Jaoimme heille sopivat määrät monisteita ja Scovia antoi neuvoja mitä tietoja on tärkeää saada ylös papereihin. Vapaaehtoiset ovat pääsääntöisesti noin 50 vuoden iässä olevia naisia. He käyvät vanhusten luona aina kun ehtivät oman kotinsa ja perheensä pyöritykseltä. Kaikki vapaaehtoiset olivat oikein innoissaan kun saivat muzungon vierailulle koteihinsa. On uskomatonta kuinka he jaksavat riemuita aina tästä samasta asiasta niin valtavasti.

Vapaaehtoistyöntekijöiden ohessa kävimme myös tapaamassa erästä senioria ja heidän perhettään. Täällä nämä perheet eivät yleensä ole mitään kovin pieniä.. Siellä asuu ihmisiä yleensä neljässä sukupolvessa ja tässä tapauksessa kaikki vauvasta vaariin istuivat pihalla nuotion ympärillä. Kun saavuimme paikalle mummo nousi ylös ja huusi ja lauloi täyttä kurkkua lugandaksi jotain, josta ymmärsin vain aina sanan muzungo. Se sana kuului lukuisia kertoja. Tanssin vähän mummon kanssa pihalla nuotion vieressä ja hän naureskeli iloisesti. Scovia tulkkasi ja kertoi mummon olevan hyvin otettu saadessaan vieraaksi valkoisen ihmisen ja halusi toivottaa minut oikein tervetulleeksi. Kaikki perheen jäsenet tulivat kättelemään minua ja toivottivat tervetulleeksi. Tuntee olonsa aika erikoiseksi kun kaikki ovat niin innoissaan laulavat ja huutavat riemusta kun muzungo saapuu heidän luokseen.

Yksi perheen naisista kävi hakemassa sisältä ruokomaton, jonka päälle sain istua nuotiopiiriin mummon viereen. Mummo ja lapset pyörivät ympärilläni ja kokeilivat valkoista ihoa, kynsiä, hiuksia ja pitelivät käsistä kiinni. He puhua pälpättivät lugandaa ja Scovia käänsi puheesta sen minkä kerkesi. Yksi perheen tytöistä kantoi minulle jack fruit -hedelmää, maissia, kasviksia ja vaikka mitä. Söin tietenkin kaiken jack fruitin, koska se on mun lempparia!! (en tiiä miten pärjään Suomessa ilman sitä!). Loput kasvikset he pakkasivat mimulle pussiin mukaan mutta annoin ne Scovialle, koska en oikeen tienny miten niitä valmistettaisiin. Kerroin heille mistä olen kotoisin ja mummo aikoi lähteä minun mukana Suomeen. Yritin puhua heille lugandaa (ne muutaman sanan mitä osaan) ja siitähän se vasta riemu repes kun muzungo puhuu lugandaa. Hauskoja tyyppejä! Kun olimme lähdössä mummo pyysi vielä, että voisinko rukoilla ja siunata hänet. Ajattelin, että apua! En kai minä osaa ketää siunata. Sitten mummo ja kaikki muutkin kumarsivat päänsä ja lausuin suomeksi Isä meidän -rukouksen. He olivat oikein tyytyväisiä. Mummo nousi seisomaan ja huusi lugandaksi ”Muzungo on siunannut minut, kerron koko kylälle, että olen saanut siunauksen muzungolta!” Iloisesti vilkutellen lähdimme Scovian kanssa jatkamaan matkaa. Päivä alkoikin käydä jo lähemmäs kello viittä iltapäivällä niin suuntasimme takaisin toimistolle. Mukava päivä takana afrikkalaisia kyliä kierrellen ja uusia kokemuksia haalien. Tällaisen pitkän päivän jälkeen illalla uni maistui!

Ihana Afrikka <3

Terkuin: Muzungo Jenna

——————–

Torstain työpäivän me aloitimme kahdeksalta tunnin rukouspiirillä tavalliseen tapaan. Sen jälkeen kävimme syömässä aamupuurot. Aamiaisen jälkeen meidän oli tarkoitus alkaa paketoimaan vanhuksille meneviä joululahjoja. Joululahjat eivät kuitenkaan olleet vielä tulleet toimistolle mutta oli tieto, että niitä ollaan tuomassa pian. Meidän käskettiin odotella saapuvaa lähetystä niimpä istuskelimme officen aulassa ja näppäilimme puhelimia ajankuluksi. Aika kului ja kului ja muutaman kerran yksi työntekijöistä kävi pahoittelemassa myöhässä olevaa lähetystä. Noh eipä siitä mitään, eihän tämä sentään ensimmäinen kerta ole kun joku asia tapahtuu pienellä viiveellä. Välillä pidimme ruokatauon ja kerkesimme tunnin verran pihallakin istuskella auringon paisteessa. Kohta huomasimme kellon olevankin jo 17:10, joten ajattelimme, että eiköhän tämä päivä oo nyt pulkassa ja voimme lähteä kämpille. Olipas se työn täyteinen päivä, melkein yhdeksän tuntia odottelua! Kuluuhan se aika näköjään noinkin. Onhan päivä vielä huomennakin! Huomenna siis kuitenkin uusi yritys lahjojen pakkailulle ja sen jälkeen pakkaammekin omat rinkkamme autoon ja lähdemme kohti Kampalassa sijaitsevaa Red Chilli -hostellia. Tämä viimeinen harjoittelumme täällä alkaa siis olla melkein tapulteltu ja edessä on vielä reilun viikon verran lomailua/raportointia. 

Meillä on teitä ikävä! Ihanaa kun kohta nähdään!