Mä en ees tiedä uskallanko kirjottaa, kuinka onnellinen ja tyytyväinen oon elämääni tällä hetkellä. Oon realisti – tai ainakaan omasta mielestäni en ole mitenkään negatiivinen ihminen. Mutta silti aina kun kaikki on ihanan hyvin, tai tapahtuu jotakin, mitä oon toivonut tai odottanut rupeen miettimään, että pian tapahtuu kuitenkin jotain ikävää. Miksi mä en salli itselleni onnellisuutta ja usko, että mullakin voi kaikki olla hyvin? Vai ehkä tämä on ihan ihmisen perusluonnetta. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ainakin mun henkilökohtanen suojelukeinoni. Kun (jos)  niitä negatiivisia juttuja alkaa satelemaan päälle niin ne ei sillon tunnukaan niin musertavilta ja niistä pääsee helpommin yli ja osaan käsitellä ne paremmin. Asenteella Tiesinhän, että jotain tämmöstä tapahtuu. Mutta silti voisin opetella, että en niin aktiivisesti odottele huonoja aikoja ja maalaile mielessäni, mitä ikävää seuraavaksi tapahtuu.

Läheisiini kuuluu ihmisiä, jotka suorastaan ratkeavat jokaisesti pienestä vastoinkäymisestä. Miksi mulle aina käy näin. Mulle tapahtuu aina kaikki paha. Miksi mikään koskaan ei voi sujua mun elämässä. Esimerkkinä  ihan vain auton jonkin osan hajoaminen. No joo potuttaisihan se itseäkin, mutta voihan sitä mielummin ajatella, että no onneksi ei sentään ollut moottori. Tai onneksi ei ajaessa tapahtunut mitään vakavampaa. Sen sijaan, että kyyneleet silmissä potkisin auton rengasta ja kiukkuaisin ja kiroaisin ja loppupäivä (ja viikko) menee pahalla tuulella valittaen omasta huonosta onnesta. Kaikkien elämä on täynnä vastoinkäymisiä, joten onhan se rankkaa jos kaikista -pienimmistäkin saa itkupotkuraivarin ja suree kuinka itsellä kaikki aina menee päin mäntyä.

Niin kuin sanotaan, että jos kaikki maailman ihmiset heittäisimme ongelmamme yhteen kasaan ja saisi poimia haluamansa ongelman, kuinka moni loppujen lopuksi ottaisi omansa nopeasti takaisin. Nyt en haluaa juurikaan puuttua vakavampiin ongelmiin kuten vakavat sauraudet, läheisen menetys tms. Vaikka voihan sitä ruveta viisastelemaan, että elämme maassa, jossa esim. vakavammassakin sairastumisessa on sentään toivoa parantumisesta. Suuressa osassa maailmaa näin ei ole. Tai emme elä katastrofialueilla, emme sentään menetä koko perhettä kerralla. Mutta eipä noin traagisissa tilanteissa itselle ainakaan tuommoiset ajatukset kauheasti varmaan valoa antaisi tai helpottaisi, ko. hetkellä.

Nyt kuitenkin uskaltauduin hehkumaan, kuinka onnellinen ja tyytyväinen nyt olen. Eka työviikko takana, lähes pelkkää koulutusta, eilen pari tuntia pääsi jo työhönkin käsiksi ja ensi viikolla vähän tasapainoisemmin työtä ja koulutusta. Ja siis erittäin positiivisin mielin edelleen ja tyytyväinen, että tein päätöksen ottaa tää työ. Mieskin sai perjantaina ilouutisen ja alottaa maaliskuun alussa sairaalassa harjottelunsa, jippiii. Meidän elämähän alkaa näyttää siltä, että on ihan mallissaan ja tämä väliaikainen epätietoisuudessa vetelehtiminen molempien osalta on vihdoin lopussa. Nythän tuolla miehellä vasta tosin sopeutuminen alkaakin, kun pääsee työhönkin käsiksi ja suomen kieli vaatii vielä paljon ennen kuin ne varsinaiset lääkärin luvat voivat olla käsissä. Mutta ehkä siitäkin selvitään täysjärkisinä kun tähänkin mennessä ollaan selvitty..? 🙂 Neitikin oppii koko ajan hurjasti lisää, tykkää käydä päiväkodissa, mikä on tietysti helpotus, kun molemmilla alkaa säännöllisempi työ ja kotona ollaan vähemmän kuin opiskeluaikaan. Neiti kyselee kavereitaan, joka saa mut vähemmän huolestuneeksi siitä, että leikeissä esiintyy vieläkin ”en leiki sun kaa” ”en oo sun kaveri” -tyyppisiä juttuja.

Sivujuonen kerrottakoon, että Neidille muutto Suomeen oli paljon järisyttävämpi kun osasin kuvittella. Typy oli 1v 8kk kun tultiin. Ja reippaasta meksikolaismuksusta, joka ei koskaan ujostellut ja nautti olla huomion keskipisteenä olosta ja puhua pulputti omiaan tulikin yhtäkkiä hiljainen mielumminkin sivustatarkkailija. Kotona ja tuttujen kesken edelleenkin lähes oma itsensä, mutta vieraiden ihmiset kohtaaminen muuttui täysin. Sopeutuvainen oli edelleen ja ei varsinaisesti ujostellut – päiväkodissakin alusta asti sain palautetta, että hyvin sopeutuu, ei itke, hymyilee paljon, mutta ei juuri puhu ja vain tykkää katsella muiden leikkejä. Ruokaakaan ei pitkään aikaan uskaltanut pyytää lisää, nyökkäsi tai pudisti päätään tai vain tuijotti koiranpennun ilmeellä kysyttäessä. Aikuisten syliin tuli mielellään eli ei sinällään vierastanut. Painoi pitkin päiväkodin pihaa yksin seikkaillen ja kysyttäessä sanoi, että oli kivaa. Mutta huolestuinhan mä täsä puhumattomuudesta ja yksinäisyydestä. Päiväkodin puolelta ei missään vaiheessa oltu huolestuneita ja ehkä vähän ihmettelivätkin mun huolestuneisuutta, kun onhan paljon lapsia, jotka esim. jäävät parkumaan äidin perään yms. Mutta meidän Neiti kun vauvasta asti oli tottunut vilinään ympärillään, koko suku hoiti ja paapoi – ei siis kasvanut mun helmaani kiinni niin kuin ehkä Suomessa olisi tapahtunut. Täällä kun me suomalaiset oleskellaan vähän enemmän omissa oloissamme ja olisin itsekin varmasti möllöttänyt vauvan kanssa kotona paljon enemmän ihan keskenäni.. Nyt kesällä tulee jo kaks vuotta Suomeen tulosta ja Neiti viimeiset puoli vuotta on vihdoinkin muiden leikeissä mukana ”normaalisti”. Onhan niitä lapsia erilaisia, mutta muutos Neitimme kohdalla oli niin selkeä. Ja onhan se nyt pienelle lapselle traagista, kun ihmiset, ihmiseten tavat, ympäristö ja kieli muuttuu täysin! 

Tässä meidän lauantaiaamua. Melkoset tarjoilut saatiin tuolta lastenhuoneen keittiöstä! (Btw Neiti ihan ite sai valita päivän vaatteet, hiirimekko ja timanttipaita.)

Löytyi herkullisia nektariinejakin, mikä on ollut onnenkauppaa tähän aikaan vuodesta 😛

Näillä eväillä viikonlopun viettoon (: