Olen jo jonkinaikaa pyöritellyt ajatusta parisuhteesta. Olen ollut kauan sitä mieltä, että ei todellakaan, ei ikinä enää. Olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni siitä tunteesta, minkä koin kun edellinen suhde päättyi. Se helpotuksen määrä, hengityksen helppous ja rajaton vapaus tuntui ja tuntuu edelleen uskomattomalta.

Olen tottunut ja oppinut selviämään ja pärjäämään yksin. Oman tilan tarpeeni on suuri. Olen aina ollut paljon yksin ja pyörittänyt arkeani, niinkuin olen parhaaksi nähnyt. Ajatus siitä, että joku tulisi siihen säätämään ja sähläämään ei tunnu kovin hyvältä. Aika ruusuinen kuva parisuhteesta vai mitä? Aiemmat kokemukset, ne suuret pettymykset, täyttymättömät odotukset, sivuuttaminen ja vaillejääminen jättivät syvät jäljet.

Mutta, nyt olen siis ihan varovaisesti antanut itseni ajatella, että olisiko se niin kamalaa? Olisiko kamalaa, jos joku pitäisi minusta? Olisi minulle hyvä? Haluaisi minun parastani? Osaisinko ollakin pärjäämättä ja jaksamatta, osaisinko antaa jonkun toisen jaksaa puolestani? Pidän ihmisistä, olen mielelläni ihmisten seurassa, mutta viihdyn myös yksin. Olen tarkka siitä, minkäverran omia asioitani kerron, muita kuuntelen kyllä mielläni. Ehkä juuri se, että uskaltaa luottaa, on se suurin este. Ettei taas saa näpeilleen.

Lähipiirissä on viimeaikoina tapahtunut paljon suhderintamalla, eroja, yhteenpalaamisia, isompia ja pienempiä kriisejä. Kun sitä touhua seuraa vähän sivummalta, väkisinkin miettii, että tuotako minä haluan? Ja toisaalta, että uskaltaisiko sittenkin?

Koska siitähän se on eniten kiinni, että uskaltaa.

Eräs ystävä kysyi kerran, kun olin luetellut pitkän listan suhteisiin liittyviä asioita mitä en halua, että mitä sitten haluan. Sitä joutikin miettimään hetken. On helpompi keskittyä kielteiseen, lähestyä asiaa niinpäin, mitä kaikkea huonoa se toisi tullessaan.

Lopulta päädyin tähän:

Etsin ihmistä joka ei halua kokata eikä nousta sängystä, jollei ole työpäivä. Joka nukkuu niin sikeästi, että hänen pulssinsa täytyy tarkistaa. Ihmistä, joka on kärsinyt ja joka ymmärtää muiden kärsimyksiä. Vaikken sanoisi sanaakaan, hän tietää, miltä minusta tuntuu. Hän hyväksyy minut, eikä halua muuttaa minua.

Saa nähdä, kuinka käy.

Itsetuntemuksesta puhutaan paljon. Kun tuntee itsensä, tietää mistä on tulossa ja minne menossa. Omat haasteensa ja vahvuutensa.

Mutta kuinka hyvin tunnet itsesi seksuaalisesti? Oletko koskaan kokeillut jotain, mitä ei aiemmin olisi tullut mieleenkään? Oletko miettinyt, mistä pidät, mistä et, mitä tahtoisit kokeilla? Osaatko sanoa, mistä nautit, mikä on se sun juttu?

Vuosi sitten en olisi osannut. Olin monella lailla hukassa ja lukossa. Uudenvuodenpäivänä päätin, että nyt se loppuu. Tästä alkaa tutkimusmatka omaan seksuaalisuuteen. Ja sitten mentiin.

Olen oppinut valtavasti. Nyt osaan sanoa, mistä pidän, mistä kiihotun ja ennenkaikkea olen oppinut, kuinka saan orgasmin. Se on ollut aika mahtavaa ja vapauttanut paljon padottua energiaa, tehnyt tilaa uudelle. Olen oppinut myös, että nämä ovat asioita, joista ei juuri puhuta. Pitäisi kyllä. Ja se on yksi syy, miksi tämä blogi on olemassa.

Olen oppinut, että seksi on ennenkaikkea henkistä kemiaa, sitä, että mielet toimivat yhteen, keho kyllä seuraa perässä. Luottamus on tässäkin avainasemassa. Jos jännittää tai pelottaa, ei mistään tule mitään. Olen päässyt kokemaan juuri niitä asioita, joita en osannut edes ajatella saati kaivata. Ja sitäkautta löytänyt ison puuttuvan palan itseäni. Esimerkiksi fistaus kuulosti aiemmin jo sanana sellaiselta, että mielummin juoksisin vähän hiton lujaa karkuun, kun kokeilisin. En enää. Sama koskee erilaisia hieromasauvoja. Ne tuntuivat lähinnävitsiltä, joltain, mille voi vähän naureskella, eihän sellaisia kukaan käytä, eihän niistä ole mihinkään. Vähänpä tiesin.

Ainoa mikä vähän harmittaa, on se, että tämä tapahtui vasta nyt. Mutta parempi myöhemminkin, kun ei koskaan.

Tästä vuodesta tulee vielä parempi, koska nyt voin ja osaan soveltaa oppimaani. Kun kaikki ovet ovat auki, niistä on vain kuljettava.