Kun mieli ei pysy muutoksessa mukana
Mitä minä olen oikein mennyt tekemään? Tämä ajatus on raskauden aikana aina säännöllisen epäsäännöllisesti noussut mieleeni. Vaikka vauvamme on erittäin toivottu ja haluttu, aina välillä jysähtää mieleen ajatus siitä, että ihan pian elämämme tulee muuttumaan peruuttamattomasti. Paluuta nykyiseen ei ole. Kohta minulla on sylissäni pieni vauva, joka on riippuvainen minusta vuorokauden ympäri. Vauvasta kasvaa lapsi, ja minä olen hänen äitinsä. Meistä tulee miehemme kanssa vanhemmat.
Enää muutamia viikkoja, ja minusta tulee virallisesti vanhempi, joka on vastuussa kokonaisesta uudesta ihmisestä ja hänen kasvatuksestaan. En ole koskaan vastannut itseni lisäksi mistään hamsteria isommasta olennosta. Pian meillä on huollettavana jotain aika paljon haastavampaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. En malttaisi enää odottaa, että vauva on täällä, mutta samaan aikaan lisääntyvä vastuu tuntuu myös vähän pelottavalta.
Vaikka vatsani alkaa olla rantapallon kokoinen ja tunnen jatkuvasti vauvan liikkeitä, aina hetkittäin tajuan, että sisälläni on ihan oikea ihminen. Niinä hetkinä usein kuvittelen, millaiselta vauvamme näyttää nyt ja miltä hän tulee näyttämään synnyttyään. Mielikuvissani hän näyttää samalta kuin mieheni omissa vauvakuvissaan vastasyntyneenä: suloiselta, pieneltä tummatukkaiselta poikavauvalta. Voi tietenkin olla, että vauvamme on ihan eri näköinen kuin millaiseksi hänet kuvittelen. Joka tapauksessa hän on varmasti mielestämme maailman suloisin lapsi.
Luulisi, että raskaana olevalle kaikki tämä olisi itsestään selvää, mutta ei se ole. En usko, että ensimmäistä lasta odottaessa on mitenkään mahdollista täysin valmistautua siihen, miten kokonaisvaltaisesti elämä tulee muuttumaan. Vaikka sen järjen tasolla ymmärtääkin, ei muutoksen kaikkia vaikutuksia voi etukäteen aavistaa.
Tuntuu, että monesti esikoistaan odottavat äidit pelkäävät katoavansa vauvakuplaan lapsen syntymän jälkeen. Vaikka moni asia on huolestuttanut minua raskaudessa, jostain syystä tätä en ole osannut pelätä. Näen vauvakuplan ihan luonnollisena asiana. Totta kai pidemmällä aikavälillä on tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista ja parisuhteesta, mutta mielestäni on ihan normaalia, että tuoreet vanhemmat aluksi keskittävät energiansa uuteen perheenjäseneen. Etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla, kun on niin paljon uusia asioita opeteltavana. Uskon, että pystyn säilyttämään minuuteni vielä äidiksi tulon jälkeenkin. Mutta jos vielä parin vuoden jälkeenkin selitän vain lapseni asioista, kun minulta kysytään kuulumisia, sanokaa siitä minulle!
