Ladataan...

Huomenna on ystävänpäivä. Päivä joka tuntuu vuosi vuodelta rantautuvan Amerikkalaisine perinteineen, yhä vahvemmin Suomeenkin. Kaupoissa hyllyt notkuvat herkkuja, ilmapalloja ja kortteja Be My Valentine- teksteillä. Sähköposti ja sosiaalinen media ovat täynnä mainoksia ja alennuskoodeja tuotteille. Mielestäni ystävänpäivä on mukava juhlapäivä mutta itse arvostan kuitenkin enemmän sitä, että yllätetään toinen ihminen lahjoilla ja kauniilla sanoilla keskellä viikkoa, ihan vain koska haluaa ilmaista toisen ihmisen tärkeyttä elämässään. Ei sen takia, että kalenteri määrittelee kuinka näin kuuluu sinä päivänä tehdä. Mielestäni se, että hankit toiselle lahjan ihan muuten vaan, koska haluat osoittaa toiselle että hän on sinulle tärkeä tai koska kaupassa ollessasi tulit ajatelleeksi ystävääsi, poika- tai tyttöystävääsi, avo- tai aviopuolisoasi ja haluat ilahduttaa häntä tavallisena päivänä, on ihanempaa kuin tietyn päivän määrittelemä toimintatapa.

 

Mutta onhan se mukavaa askarrella ja leipoa ystävänpäivä teemaan sopivia juttuja lasten kanssa. Onhan tällaiset askartelut oiva tapa harjoitella erilaisia (ehkä jopa uusiakin) taitoja, kuten liimaamista ja saksilla leikkaamista. Ja korteista tulee ihanan erilaisia ja omalaatuisia, kun päästää pienen taaperon käyttämään luovuuttaan koristeluissa. Tänä vuonna teimme Väinön kanssa sydänhahmokortteja ja leivoimme Rocky Road suklaata. Nämä sitten paketoimme pieniin sydämillä koristeltuihin pusseihin. Veeti osallistui katselemalla vierestä ja torkkumalla välillä mutta ensi vuonna hänkin pääsee tekemään enemmän.

 

Tässä resepti oi, niin ihanaan ja helppoon Rocky Road herkkuun. Resepti sopii mainiosti lasten kanssa yhdessä tekemiseen:

 

Rocky Road

Tarvitset:

200 g suklaata (omavalintainen, itse sekoitan maitosuklaata ja tummaa suklaata)

1 rkl voita

2 dl cashewpähkinöitä

2 dl kuivattuja karpaloita

2 dl pieniä vaahtokarkkeja

 

Tee näin:

1. Sulata suklaa ja voi. Sekoita keskenään.

2. Kaada muut ainekset suklaan joukkoon ja sekoita keskenään.

3. Kaada seos 20 cm x 20 cm leivinpaperilla vuorattuun vuokaan ja tasoita tasaiseksi.

4. Laita vuoka jääkaappiin ja anna jäätyä seuraavaan päivään.

5. Pilko käsin pieniä paloja ja herkuttele.

 

Voit itse muunnella reseptiä sen mukaan mitä ja kuinka paljon mitäkin ainesta haluat sekoittaa suklaaseen. Tässä reseptissä on meidän tällä kertaa käyttämät ainekset. Muita omia suosikkejani ovat:

 

Kuivatut mustikat, makadamiapähkinät ja vaahtokarkit

 

Dominokeksipaloja ja vaahtokarkkeja

 

Suolapähkinät ja lakritsa

 

Murskatut piparminttukaramellit ja cashewpähkinät.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

On sunnuntai aamupäivä. Jaakko on aamulla lähtenyt töihin ja minä olen käpertynyt sohvalle pienten poikiemme kanssa. Takassa palaa tuli. Väinö istuu kainalossani ja Veeti nukkuu rinnallani. Telkkarista tulee Muumilaakson Tarinoita. Väinö osoittaa sormellaan telkkaria ja hihkuu ihastuneena kun Haisuli ilmestyy ruutuun. Hän katsoo minua iloisesti ja varmistaa että minäkin huomaan Haisulin. Tinkki, hän sanoo, sillä onhan Haisulin nimi ruotsiksi Stinky. Minä kerron että huomasin Tinkkin myös. Väinö siirtää hieman päällämme olevaa vilttiä ja varmistaa että meillä kaikilla on tarpeeksi vilttiä päällämme, jotta pysymme lämpiminä. Hieman myöhemmin puemme ulkovaatteet ja menemme ulos leikkimään lumeen. Iltapäivällä olohuone muuttuu jumpparadaksi. Se rakennetaan Väinön opastuksella, tietenkin, sillä onhan leikki lapsen valtakunta.

 

Tällaiset hetket, päivät, ovat niitä jolloin äiti-sydämeni itkee onnesta. Voi miten onnekas olenkaan. Ne ovat niitä hetkiä, jotka auttavat jaksamaan, hieman vaikeampina hetkinä. Sillä vastapainona voi olla päiviä, jolloin mikään ei tunnu onnistuvan. Hetkiä, jolloin vaihdan Veetin vaippaa, samalla kun hän itkee nälkää (pakko vaihtaa vaippa ennen ruokailua, koska muuten kaikki valuu yli vaipan rajojen) ja Väinö roikkuu huutavana jaloissani. Yritän kovasti osallistuttaa Väinöä tapahtumaan mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla äidin kanssa kahdestaan. Juuri. Nyt. Uloslähteminenkin kestää kauan. Pyydän Väinöä pukemaan kengät jalkaan, vaikka näen ettei hän juuri nyt ole kykeneväinen toimimaan pyyntöni mukaisesti. Pyydän silti, sillä on jo kiire. Neuvolassa pitää olla 10 minuutin päästä, enkä halua myöhästyä, taas. Myöhemmin moitin itseäni, koska pidin aikataulua niin tärkeänä. Mitä sitten vaikka olimme muutaman minuutin myöhässä? Ei maailma siihen kaadu. Ei se ole koskaan kaatunut, eikä se tule koskaan kaatumaan.

 

Rakastan kotiäitinä olemista. Se oli pitkään unelmani ja nyt pääsen toteuttamaan sitä. Kotiäitinä oleminen ei ole mikään 8-16 työ, vaan ennemminkin sellainen siitä kun heräät - siihen että saat lapset nukkumaan illalla -työ. Ja yöllä päivystät. Töitä riittää 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta se on maailman paras työ. Hieman aliarvostettu, mutta niin ovat monet muutkin työt. Joudun kuitenkin usein perustelemaan miksi haluan olla kotiäiti. Varsinkin sen jälkeen kun olin mukana YLEn Närbild ohjelmassa vuosi sitten, monet näkivät vaivaa päätöksestäni.

 

Kuva: pexels.com

 

Suurin ongelma monelle tuntui olevan se, etten näin saa kerrytettyä eläkettä itselleni tarpeeksi ja että sitten kun mieheni jättää minut (joko nämä ihmiset tietävät jotain mitä Jaakko on unohtanut kertoa minulle tai heillä on surullinen näkemys avioliitosta ja uskovat että kaikki avioliitot päättyvät eroon, itse veikkaan jälkimmäistä) jään yhteiskunnan elätettäväksi. Lisäksi ilmeisesti vain kouluttamattomat ja yksinkertaiset naiset toimivat näin vanhanaikaisesti. Varmasti löytyy näitäkin tapauksia, itselläni on kuitenkin kaksi koulutusta (lähihoitaja ja sosionomi) ja vakituinen, mahtava työpaikka, johon palata kun se aika on, joten koen että tilanteeni on hyvä. Yksinkertaisuudesta en tiedä, vanhanaikainen olen joissakin asioissa mutta kummallisen ylpeä siitä. Ja mitä eläkkeeseen tulee, koen että kotiäitiys antaa minulle tunnearvolta jotain sellaista, mitä ei voi millään rahasummalla mitata. Monelta tuntui menevän täysin ohi se, että olen kotona omasta tahdostani. On täysin eri asia joutua pakotetuksi huolehtimaan kodista ja perheestä, kuin se, että sinut pakotetaan siihen.

 

Tänä päivänä puhutaan paljon tasa-arvosta. Kaikkien pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja heillä on oikeus toimia kuten itse haluavat. Jos kerran tasa-arvo on sitä, että kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja olla sellaisia kuin ovat, miksi sitten ihmiset tarttuvat niin vahvasti minun ja muiden päätökseen olla kotiäitejä jonkin aikaa? En usko että 70-vuotiaana (jos olen onnekas ja elän niin pitkään), istun keinutuolissa ja mietin että kunpa olisin tehnyt nuorena enemmän töitä ja viettänyt vähemmän aikaa lasteni kanssa. Miksi niin monet kokevat sen, että meillä on mieheni kanssa mahdollisuus antaa lastemme olla kotona pidempään, huonona asiana? Miksi minut leimataan naisen aseman parantamisen estäjäksi (kyllä, tämänkin olen saanut kuulla)? Eikö se, että naisella on mahdollisuus itse päättää, onko kotona vai palaako työelämään, ole huomattava parannus entiseen? Se, etten halua rynnätä takaisin työelämään muutama kuukausi synnytyksen jälkeen, ei tarkoita sitä, että vastustaisin työntekoa.

 

Jostain syystä kotiäitiys tänä päivänä, on hyvin provosoivaa monelle. Tässäkin keskustelussa korostuu jälleen se, että mielipiteitä ja tapoja on monta erilaista. Mutta vaikka minun tapani onkin erilainen kuin sinun, se ei oikeuta sinua olemaan töykeä kommentoidessasi minun tapaani. Asioista saa ja pitääkin keskustella, mutta asiallisesti. Kritiikkiäkin saa esittää, asiallisesti. Kysymyksiä saa kysyä, vastaan mielelläni. Itseäni ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka eivät pysty hyväksymään sitä, että joku ei toimi heidän tavallaan ja jotka kokevat oikeudekseen töykeästi arvostella muita. Ihmiset, joilta ei löydy tahtoa edes yrittää ymmärtää muita. Kerro oma mielipiteesi ja kuuntele muiden. Jos olette erimieltä, hyväksy se. Älä hermostu ja hauku. Hermostumalla et saavuta mitään vaan päinvastaisesti luultavasti se toinen osapuoli keskustelussa, on entistä vähemmän vastaanottavaisempi argumenteillesi. Ja kun puhutaan erilaisista kokemuksista, muista että kaikki kokevat asioita eri tavalla ja arvostavat eri asioita. Silti tunteemme ovat samanarvoisia. Et koskaan voi vähätellä toisen ihmisen tunteita tai määritellä, miltä toisesta pitäisi tuntua. Ollaan samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä. Jaetaan kokemuksia ja autetaan toisiamme laajentamaan näkemyksiä. Mitä tulee muiden ja omiin tekemisiin; tee tai jätä tekemättä. Sinulla on aina oikeus mielipiteeseen, mutta älä tuomitse

 

Niin, ja jos haluat nähdä YLEn ohjelman jossa olimme Väinön kanssa osallisia, pääset katsomaan sen tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-4274496#autoplay=true Meidän osuus on jaettu kolmeen kohtaan ohjelmassa, joten jos haluat nähdä koko tarinamme, katso koko ohjelma.

 

Kuva: pexels.com

Ladataan...

Ladataan...

Olen aina ollut aktiivinen ja liikkuva ihminen. Lapsena kokeilin useita eri lajeja, kaikkea yleisurheilusta vikellykseen. Ratsatus ja ringette olivat minulle rakkaimmat lajit. Kun aika ei enää riittänyt kummankin lajin harrastamiseen, valitsin ringeten. Koin, että ratsastuksen pariin pystyisin aina palaamaan sitten kun ringette ura päättyisi. Ja niin teinkin. Ringetessä etenin naisten SM-sarjaan ja Nuorten Maajoukkueeseen asti. Palkintokaapistani löytyy useita SM mitaleita (kultaa ja hopeaa) juniorijoukkueista, SM hopeaa Naisten SM-sarjasta ja yksi Nuorten Maailmanmestaruus. Lopetin pelaamisen 20-vuotiaana polvivamman takia.

 

Tiesin aina, että äitiys varmasti jossain määrin rajoittaisi urheilemista. Jos ei muuten, niin ainakaan raskaana en halunnut hevosen selkään nousta. Ja kyllähän tämä lapsiperheen arki vie aikaa ja voimia niin, ettei juoksulenkille tule lähdettyä joka päivä. Sen sijaan olen huomannut, että kyllä hien kuitenkin saa pintaan ihan kotiäitinäkin. Liikkumismuodot ovat vain hieman erilaiset kuin ennen.

 

 

En esimerkiksi aina pelkästään kävele rappusia, vaan kannan itkevää taaperoa samalla kun kävelen rappusia. Sen sijaan että juoksisin lenkillä päivittäin, juoksen lasten nukkuessa ympäri taloa ja yritän hoitaa mahdollisimman monta asiaa, ennenkuin he heräävät. Intervallien sijaan painin 2-vuotiaan kanssa että saan hänelle haalarin puettua. Ja sitten vielä pipon. Ja hanskat. Ja kengät (oi voi, kengät, puh!). Sitten puen itseni ja vauvan nopeasti. Ja juuri kun olemme astumassa ulos ovesta, taapero ilmoittaa että hänellä on pissahätä. Joten riisumme ulkovaatteet, käymme WC:ssä ja aloitamme kaiken alusta.

 

Kyykkyjen sijaan, kyykkään ympäri taloa ja poimin leluja lattialta. Joka. Päivä. Punnerrusten sijaan, kannan 2 kuukauden ikäistä vauvaa käsivarsillani. Joka. Päivä. Niin ja se ruokailu. Ei minun tarvitse laskea kaloreita, kun tuskin koskaan ehdin syömään kokonaista ateriaa loppuun. Kauan eläköön uudelleen lämmitetty kaurapuuro ja kylmä kahvi!

 

Olen asettanut itselleni tavoitteen; kesäkuussa haluan juosta puolimaratonin. Haluan tuntea itseni voimakkaaksi omassa kehossani jälleen. En välitä siitä miltä kehoni näyttää kahden raskauden, kiireellisen sektion ja alatiesynnytyksen jälkeen. En ikinä häpeäisi lapsiani, joten miksi häpeäisin sitä että kehostani näkee kuinka se on kantanut nämä kaksi ihmettä ja synnyttänyt heidät tähän maailmaan. Ei, ulkonäöllä ei ole mitään tekemistä tämän päätöksen kanssa. Haluan vain jaksaa paremmin ja voida hyvin.

 

Tavoitteeni saavuttamiseksi yritän päästä liikkumaan tarpeeksi usein. Se, että varmistan että kaikilla perheessämme on kaikki mitä tarvitsevat ja että he ovat onnellisia, on pääprioriteettini ja osa päivittäistä liikuntaani. Se ei kuitenkaan yksin riitä, jotta pääsee puolimaraton kuntoon. Äitinä oleminen todella saa sinut ymmärtämään, miksi äitikarhun puuro jäätyi. Mutta silti, vaikka tämä onkin joskus raskasta, tämä uusi liikuntamuoto on mitä ihanin.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Muutama päivä sitten sain vihdoinkin katsottua loppuun Netflixin dokumentin Fyre - The Greatest Party That Never Happened. Jouduin katsomaan sen pätkissä, osittain siksi että aina kun istuin alas katsomaan sitä, ehdin katsoa noin 20 minuuttia ennenkuin jompikumpi lapsista vaati huomioni tai sitten olin kerta kaikkiaan liian väsynyt keskittyäkseni dokumenttiin. Toisaalta koko tarina oli niin leukoja tiputtava, että oli vaikea sisäistää kaikkea mitä kerrottiin kerralla, joten pätkiminen oli varmasti ihan hyvä vaihtoehto. Haha! Taisin katsoa suurimman osan, varsinkin lopun, suu auki ja kädet ohimolla. Kaikesta tästä hulluudesta kehkeytyi pienimuotoinen pakkomielle koko tapahtumaan ja luin lukuisia artikkeleita Fyresta. Muistan kun tapahtumasta uutisoitiin pari vuotta sitten, mutta en pahemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Dokumentti sen sijaan oli varsin mielenkiintoinen.

 

Samasta aiheesta löytyy Hulusta dokumentti, jota en kuitenkaan ole nähnyt. Olen kuitenkin kuullut, ettei se olisi yhtä mielenkiintoinen kuin Netflixin tarjoama ja että se keskittyy paljon enemmän sosiaalisen median vaikutukseen kyseisen tapahtuman mainostamisessa ja muutenkin elämässämme. Tapahtuman mainostamiseen osallistui useita malleja, julkisuuden henkilöitä ja vaikuttajia (englanniksi ja ruotsiksi influencer). Koska vaikuttaja on suhteellisen uusi työ, monet eivät ymmärrä mitä vaikuttaja todellisuudessa tekee ja luulevat esimerkiksi bloggaajien tienaavan niin sanottua helppoa rahaa. Itse olen sitä mieltä että helppoa rahaa ei ole olemassa ja että jokaiseen työhön liittyy omat hyvät ja huonot puolensa. Itsekin muutaman yhteistyön blogissa tehneenä, voin kertoa, että yhden yhteistyöpostauksen takana on useita tunteja töitä, kymmeniä sähköposteja ja useita puheluita yhteistyökumppaneiden kanssa. Tekisitkö itsekään monen tunnin työt ilmaiseksi? Tuskin. Silloin ei voi olettaa muidenkaan tekevän niin.

 

 

Itse kuvailisin vaikuttajan työtä osittain nykyaikaiseksi mainosten tuottajaksi. Firmat maksavat bloggaajille, tubettajille ja instagrammaajille siitä, että he mainostavat kyseisen firman tuotteita. Mielestäni tämä on sama asia kuin että kesken tv-ohjelmien mainostetaan tuotteita ja tapahtumia. Mainokset ovat vain siirtyneet, kuten suurin osa ihmisistä ja näin ollen tuotteiden kuluttajakunta, sosiaaliseen mediaan. Reilua on kuitenkin, että yhteistyö postaukset merkitään heti alussa juuri maksetuiksi yhteistöiksi, jotta lukija voi itse päättää, haluaako lukea tekstin. Itse asiassa Suomen lakikin vaatii nykyään, että yhteistyöpostaukset merkitään maksetuiksi ja kaikki tuotteet jotka saat yhteistyön kautta tai jotka lähetetään sinulle tuotearviota varten, pitää ilmoittaa verottajalle. Itse olen asian kanssa tarkka ja jos näette minun taggaavan jonkun firman esimerkiksi instagramissa, ilman mainosmerkintää, kyseessä ei ole maksettu yhteistyö vaan ihan tavallista ihastusta tuotetta kohtaan. En myöskään koskaan mainostaisi tuotetta josta en itse pidä tai jos tuote ei puhuttelisi lukijoitani.

 

Kuinka usein yhteistyö pyyntöjä sitten tulee? Usein niitä tulee enemmän silloin kun esimerkiksi joltain vaatemerkiltä on tulossa uusi mallisto tai ennen suuria juhlapyhiä. Joskus pyynnöt ovat asiallisia, joskus luokkaa sitä että saat -20 % yhdestä tuotteestamme kun ostat sen ja mainostat sitä blogissasi. Olen sitä mieltä että jos joku haluaa tähän suostua, on se hänen oma asiansa mutta itse en tällaisiin yhteistyöpyyntöihin suostu. Enhän hyväksyisi tuotteita maksuksi lastentarhanopettajan työstäni tai että Kela maksaisi minulle vanhempainrahaa ja lapsilisää kahvipakettien muodossa, joten miksi hyväksyisin sellaista maksuksi mainostilasta blogissani tai instagramissani. Koska kuten sanoin, yhden postauksen takana on useiden tuntien työ.

 

Monet kyseenalaistavat vaikuttajien työn tärkeyttä. Olen samaa mieltä, että kyseessä ei ehkä ole se yhteiskunnallisesti tärkein työ. Mutta ei se silti turhakaan ole. Vaikuttaja ei fyysisesti ole läsnä pelastamassa kenenkään henkeä, samalla tavalla kuin esimerkiksi lääkäri tai hoitaja. Mutta jos onnistut tuottamaan hyvää sisältöä blogiisi, Youtube-kanavallesi tai Instagram feedissäsi, saatat tuottaa hyvää mieltä lukijoillesi ja seuraajillesi. Kirjoituksesi saattaa tuoda hymyn jonkun naamalle, luoda lukijalle tunteen ettei hän ole yksin jonkun kokemuksensa tai tunteensa kanssa tai se voi herkistää ihmisen. Meille tuupataan negatiivisia ja huonoja uutisia joka puolelta tänä päivänä. Tästä syystä olen tietoisesti valinnut pitää kirjoitukseni positiivisina, mutta välillä mukaan mahtuu myös tunteikkaita kirjoituksia. Ilmaisen postauksissani mielipiteitä. Joku saattaa olla täysin samaa mieltä kanssani, joku on ihan eri mieltä. Joku ehkä pysähtyy miettimään asiaa toiselta kantilta. Joku jättää asiallisen kommentin ja pysäyttää minut ajattelemaan. Tiedän, että useat keskoslasten äidit ovat pitäneet kirjoituksistani keskosvanhemmuudesta ja heidän palautteensa on saanut minut ymmärtämään, että kertomalla meidän tarinaamme, voin hyväksyä kaiken sen tuskan mitä olemme Väinön keskosuuteen liittyen kokeneet ja kääntää sen hyödyksi ja vahvuudeksi. Voin kirjoituksillani luoda muille ja itselleni tunteen siitä, ettemme ole yksin. Vaikka tietysti jokaisen oma kokemus on yksilöllinen.

 

 

Ehkä en blogillani tai instagramkuvillani pysty pelastamaan ketään, mutta jos saan niillä jonkun hymyilemään, herkistymään, nauramaan, itkemään, pohtimaan, miettimään tai tuntemaan jotain, olen onnistunut tavoitteessani. Jos joku pystyy tunnistamaan itsensä tai tunteensa kirjoituksistani ja siksi kokee itsensä vähemmän yksinäiseksi, olen tyytyväinen. Tarvitseeko kaiken elämässä olla suurta ja maailmaamullistavaa, jotta se olisi merkittävää? Omasta mielestäni ei. Siksi katson joskus hömppäohjelmia telkkarista ja nautin blogin ja instagramin sisällöntuottamisesta. Vaikkei se ole se tärkein työ maailmassa. Ne toimivat hyvänä vastapainona niille oikeasti maailmaamullistaville asioille, joita koen elämässäni. Ja niistäkin jaan blogissani, sen mukaan mitä itse koen sopivaksi. Uskon kuitenkin, että en ole ainoa joka tarvitsee tätä vastapainoa. Jos olisin, vaikuttajan työtä ei olisi koskaan keksitty.

 

 

Ladataan...

Pages