Lapsena minua ei voinut vähempääkään kiinnostaa huoneeni siivous tai siivoaminen muutenkaan.Olin kuitenkin erittäin tarkka esimerkiksi ringette varusteistani tai hevosten tavaroista. Kaikella oli paikkansa ja kaiken piti olla puhdasta. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän alan muistuttamaan Monica Gelleriä kotona.

Minua ei haittaa lasten päivän aikana aikaan saamat sotkut ja jopa nautin siitä että heidän mielikuvituksensa jäljet näkyvät kotona. Mutta illalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan, haluan siivota lelut paikoilleen, siivota keittiön ja siistiä WC:t. Aamulla haluan pedata pedit. Ja jos ehtisin, imuroisin joka päivä. Minua ärsyttää kun ihmiset kommentoivat meidän tummanpuoleista sisustusta sanoilla: kaikki pöly näkyy niin helposti tummilla pinnoilla. Kai ihmiset ymmärtävät, että se pölyn määrä on jokseenkin sama, oli pinta sitten minkä värinen tahansa huonekalussa? Kyllä sitä pölyä pitäisi silti pyyhkiä vaikkei se näkyisi niin hyvin.

Maalla asuminen ja se että takapihamme on pieni metsä, tuo tietenkin omat haasteensa siivoamiseen. Joka kerta kun joku tulee ulkoa, mukana tulee pieni määrä neulasia, kiviä, hiekkaa, multaa ja muuta, liaksi luokiteltavaa. Ja minun silmäni näkevät kaiken. Kaiken. Aina en ehdi joka puolelle pyyhkimään ja imuroimaan, mutta tuo lika pysyy mielessäni koko ajan.

Kuva: pexels.com

Ei, kotimme ei ole tahraton. Asuuhan täällä neljä henkeä ja menoa on aikalailla. Lisäksi tietenkin olisi suotavaa lasten kasvattaa edes jonkinlainen vastustuskyky, joten täysin steriiliksi kotia ei voi tehdä. Mutta sellainen perus siisti koti meillä kuitenkin on. Tajusin tässä muutama päivä sitten, että minustahan on kehittymässä tosielämän Hyacinth Bucket (it’s Bouque!). Luit varmaan tuon äskeisen kommentin suluissa hänen äänellään, vai mitä? Totta puhuakseni, olen jopa mielessäni pohtinut pyytää ihmisiä riisumaan kenkänsä ennenkuin astuvat sisälle. Mutta tämä on kuitenkin jäänyt ajatuksen tasolle, sillä järkeni sanoo ettei sellaista voi vierailta tai perheeltään pyytää. Eihän?

Muitakin oireita Hyacinth syndroomaan minulta löytyy; rakastan erilaisia hattuja päähineitä. Tee on lempijuomani ja järjestän mielelläni illallisia. Asun myös kaukana vanhemmistani ja veljestäni, mutta en tosin siksi että häpeäisin heitä. Myös monet naapurit tuntuvat välttelevän minua mutta sekin saattaa selittyä ihan sillä, että asumme Satakunnassa ja Satakuntalaiset ovat jokseenkin epäsosiaalisia 90% ajasta. Loput 10% he ovat sarkastisia. Eivät tietenkään kaikki, mutta monet. Tarkemmin ajatellen, nämä naapurit eivät välttele vain minua vaan kaikkia alueella asuvia.

Olen aina ollut varma että sisälläni asuu pieni englantilainen nainen, sillä rakastan englantilaisia asioita kuten teetä, sconeseja, marmelaadeja ja hevoskilpailuja. Nyt olen ymmärtänyt, että sehän on juuri Hyacinth, joka asuu sisälläni. Kysymys kuuluu vain, onko se huono asia olla Hyacithin kaltainen?

Ei, kyseessä ei ole aprillipila. Joten ensi kerralla kun soitat minulle, älä ihmettele jos vastaan puhelimeen; the Lipasti residence, Lady of the house speaking.

Kuva: pexels.com

When life gives you lemons, make lemonade. Eli kun elämä ojentaa sinulle sitruunoita, tee sitruunamehua. Mutta mitä tehdä, kun ne elämältä saadut sitruunat ovat täysin homeessa? Siltä se ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Maanantaina olin ajamassa suoraa tietä kun yhtäkkiä auton alta kuului naksahdus. Toinen etupyörä alkoi heti pitämään vinkuvaa ääntä ja ajoin suoraan kotiin. Jaakko onneksi tajusi mistä voisi olla kyse ja irroitti renkaan, putsasi välit ja tadaa; johonkin oli vain jäänyt pieni kivi jumiin. Päästiin siis helpolla ja huomattavasti halvemmalla kuin itse olin jo päässäni pohtinut. Tämä tapaus kuitenkin laukaisi ahdistuksen minussa ja aloin pohtimaan kaikkia katastrofitilanteita, joihin voi joutua. Tiistaina pääsin ahdistuksesta mutta seuraavana yönä Väinölle nousi kuume ja hän valitti jälleen toista korvaansa, joten sain nukuttua vain 2 tuntia.

Keskiviikkona käytiin lääkärissä ja todettiin ettei tulehdusta ollut mutta alkavaa flunssaa on. Päivän mittaan kaksi läheistä sukulaista joutuivat sairaalaan, molemmat sappikivien takia. Toinen piti leikata jo keskiviikkona, toinen torstaina. Kumpikin odottaa edelleen leikkausta. Olen kuitenkin katsonut aika monta vaalitenttiä viime päivinä ja jokaisessa tentissä puoluejohtajat ovat todenneet, että meidän täytyy huolehtia hyvin niistä jotka tarvitsevat sairaanhoitoa ja tarjota heille heidän tarvitsemaansa hoitoa nopeasti. Joten voimme varmaan odottaa useammankin poliitikon saapuvan apuun, hetkenä millä hyvänsä.

Itselläni on tänään edessä Raisa Cacciatoren luento. Tosin jännitän matkaa sinne ja kotiin hieman, koska kaikki universumin voimat tuntuvat vastustavan minua tällä hetkellä. Lisäksi jokainen pieni kivi, oksa, käpy tai muu tavara tiellä, on silmissäni uhka tällä hetkellä. Kun sanoin että haluan nähdä mitä elämä tuo tullessaan ja että tiedän osan olevan vastoinkäymisiäkin, en odottanut niiden tapahtuvan juuri nyt. No, ei kai tässä muu auta kuin odottaa että myötätuuli alkaa jälleen puhaltamaan.

Onneksi olen myös saanut hyviäkin uutisia tällä viikolla blogiin liittyen. Niistä lisää kun kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Sillä välin leuka kohti rintaa ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Vai miten se oli. Mitenkäs teidän viikkonne on sujunut tähän asti?