Muutama kilo lasta ja 10 kiloa huonoa omatuntoa

Tiistaina koin elämäni ensimmäisen varhaiskasvatuskeskustelun vanhemman roolissa. Oli todella mielenkiintoista kuulla miten se oma lapsi toimii päiväkodissa ja todettiin jälleen Jaakon kanssa, kuinka kiitollisia ollaan siitä miten hyvää hoitoa Väinö siellä saa. Jotkut ovat ihmetelleet, päätöstämme pitää lapsellemme paikkaa päiväkodissa nyt kun olen taas kotona. Ja täytyy myöntää, että itsekin joskus vuosia sitten mietin, että jos joskus saan lapsia, olen heidän kanssaan pitkään vaan kotona. Ja Väinö saikin olla kotona 2-vuotiaaksi asti. Kävimme kerhoissa ja leikkipaikoissa tapaamassa muita lapsia ja se sopi meille silloin hyvin, koska Väinö oli erittäin arka ja hänen oli vaikea olla meistä erossa. Silloin en voinut kuvitellakaan että laittaisin hänet päiväkotiin, kun minulla oli mahdollisuus hoitaa häntä kotona. Mutta jossain vaiheessa loppukesästä, huomasin selvän reipastumisen Väinössä ja hän selvästi alkoi kaipaamaan ystävyyssuhteita muiden lasten kanssa ja paikkaa jossa harjoitella sosiaalisia taitoja ja ryhmässä toimimista, ilman äidin ja isän jatkuvaa vieressä olemista.

 

Koska minä palasin työelämään muutamaksi kuukaudeksi syksyllä, ennen uutta äitiyslomaa, haimme Väinölle paikkaa päiväkodista. Saimme paikan ja aloitus meni paremmin kuin osasimme odottaa. Päätimme pitää paikan hänelle vaikka jäin taas kotiin äitiyslomalle, koska ensinnäkin onnistuimme saamaan paikan juuri siitä päiväkodista johon halusimme ja olimme todella tyytyväisiä saamaamme hoitoon siellä. Mutta suurin syy paikan pitämiseen, oli se, että huomasimme miten paljon Väinö siellä viihtyy ja kuinka paljon hän hyötyi päiväkodissa olemisesta. Hän rakastaa mahdollisuutta leikkiä muiden samanikäisten lasten kanssa, nauttii kaikista toimintatuokioista ja päiväkodissa oleminen tukee sekä hänen puheenoppimista sekä ryhmässä toimimisen taitoja. Lisäksi nyt, kun kotona on toinenkin lapsi joka vie huomiota, päiväkoti on se hänen oma juttunsa. Hän ei näe sitä rangaistuksena tai sellaisena, että me häädämme hänet pois kotoa vauvan tieltä, vaan hän näkee päiväkodin isoveljen etuoikeutena. Hän menee sinne mielellään joka kerta ja kun haen hänet, hän haluaa aina näyttää minulle mitä on päivän aikana tehnyt. Ja kun hän sen tekee, hänen kasvoiltaan paistaa ilon lisäksi ylpeys. Hän on tosiaan tyytyväinen siihen mitä on päivän aikana saanut kokea. Lisäksi pikkuveli saa päiväkotipäivinä enemmän aikaa kahdestaan äidin kanssa, mikä tietysti puolestaan palvelee meidän kahden suhdetta. Jos hän olisi päiväkodissa päivittäin 8 tuntia, hän voisi suhtautua asiaan eri tavalla, mutta kun hän on siellä 2 päivää viikossa, 6 tuntia kerralla, se pysyy hauskana ja mielenkiintoisena asiana. Jos hän selvästi ei viihtyisi siellä, olisin pitänyt hänet kotona.

 

DTJPE6667.JPG

 

Äitinä tämä tilanne kuitenkin herättää vieläkin ristiriitaisia tunteita. Olen onnellinen kun näen miten hyvin lapseni viihtyy hoidossa. Ja tiedostan, että siellä silloin tällöin oleminen, tekee hänelle hyvää. Samalla koen huonoa omatuntoa siitä että vien hänet hoitoon. En koskaan nauti siitä, että olen hänestä erossa tuntiakaan. En silloin kun hän on päiväkodissa tai muutenkaan. Eikä se johdu tarpeestani hallita kaikkea tai siitä, etten luottaisi muihin ihmisiin, sillä on sanomattakin selvää että en ikinä antaisi lastani kenellekään hoitoon, jos en siihen ihmiseen luottaisi 115 %:sti. Päiväkotiinkin kävimme yhdessä tutustumassa moneen kertaan.

 

Ei, se etten pysty nauttimaan erossa olosta, johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkin; no, onhan hän lapseni ja rakastan häntä yli kaiken. Mutta toiseksi, meidän alku oli hyvin erilainen. Keskoslapsen saaminen, tuntuu hieman samalta kuin nukkuisit pommiin. Sillä kun nukut ohi herätyskellon, vietät yleensä koko loppupäivän yrittäen kurota kiinni menetettyä aikaa. Ja kun saat keskoslapsen, se yleensä viedään luotasi heti synnytyksessä, etkä oikein koskaan pääse siitä surusta jota koet ajasta jonka menetät vastasyntyneen lapsesi kanssa. Tavallaan tuntuu siltä, kuin olisin nukkunut pommiin omassa äitiydessäni ja siitä lähiten kun meitä hoidettiin samalla osastolla, olen yrittänyt kuroa kiinni tuota menetettyä aikaa synnytyksen jälkeen. Koen jatkuvasti, että haluan olla läsnä Väinön kaikessa tekemisessä, koska menetimme monta päivää yhdessä olosta, hänen synnyttyään. En koskaan saanut häntä rinnalleni heti hänen synnyttyä, en edes saanut nähdä häntä leikkaussalissa. Ja kun hänet tuotiin tehovalvontaan luokseni, vuorokautta myöhemmin, olin itse vielä niin huonossa kunnossa raskausmyrkytyksen ja kiirreellisen sektion jäljiltä, että jo pelkästään hereillä pysyminen vaati valtavasti voimia. Muistan kun Jaakko nosti Väinön lastenvaunuista joissa hänet tuotiin, kuinka tuskin pystyin erottamaan lastani kaikkien piuhojen ja kainaloihin asti yltävän vaipan alta. Mutta siellä, kaiken tuon alla, hän kuitenkin oli. Minun poikani. Meidän lapsemme. Muistan kuinka hän jännitti kun hänet laskettiin rinnalleni ja kuinka hän huokaisi ja venytteli jalkojaan samalla tavalla kuin oli tehnyt vatsassani. Nyt hän venytteli jalkojaan vatsani päällä, monta viikkoa aikaisemmin kuin mihin olimme varautuneet.

 

On mahdotonta sanoin kuivailla, kuinka kelvottomaksi, turhaksi ja huonoksi äidiksi koin itseni, kun en kyennyt huolehtimaan omasta vastasyntyneestä lapsestani, vaikka tiedän sen johtuneen sairaudesta. Vaikka tiedän, etten mitenkään olisi voinut huolehtia keskosesta, kun en edes hallinnut omia raajojani ja kun hallitsin, tuntui siltä kuin opettelisin uudestaan liikkumaan. Mutta siitä lähtien kun olen pystynyt liikkumaan ja hoitamaan Väinöä itse, en halua enää ikinä kokea itseäni yhtä kelvottomaksi. Olen kuitenkin todennut, että vaikka tekisin mitä, tunnen aina itseni hieman riittämättömäksi äitinä. Tuntuu siltä, että kun Väinö syntyi, sain 1,7 kg lapsen ja 5 kg verran huonoa omatuntoa. Veetin mukana tuli toiset 5kg huonoa omatuntoa. Veetin syntymä, on myös konkretisoinut minulle kaiken sen mitä menetin Väinön syntymässä. Veetin kanssa olen saanut olla yhdessä alusta lähtien. Ilman letkuja ja koneita, pitkiä sairaalajaksoja ja jatkuvia lääkärintarkistuksia. Olen saanut imettää lastani joka ruokailulla, sen sijaan että osa ruuasta menisi nenämahaletkun kautta. Olen kuitenkin hyväksynyt sen, että tulen aina kokemaan jonkinlaista surua menetetystä alkuajasta Väinön kanssa mutta juuri siksi, haluankin nyt olla erityisen paljon läsnä hänen elämässään, kuitenkaan estämättä hänen kehitystään. Tästä samaisesta syystä, en esimerkiksi halua antaa häntä vielä yökylään kenellekään ja olen kiitollinen siitä, että ihmiset ovat ymmärtäneet asian minunkin kannaltani eivätkä ole painostaneet minua.

 

RQPNE2621 (3).JPG

 

Huono omatunto tuntuukin olevan jokin pakollinen osa äitiyttä ja olen todennut ettei siitä taida koskaan päästä, vaikka mitä tekisit. Vaikka olisit kuinka täydellinen äiti omalle/omille lapsillesi ja hakisit heille jopa kuun taivaalta, koet silti riittämättömyyttä. Olen kuitenkin todennut myös sen, että joskus ne omat tunteet täytyy laittaa sivuun ja ajatella lapsen parasta. Ja meillä, Väinön käyminen päiväkodissa pari kertaa viikossa, on niin hyvä asia hänen kehitykselle, että minun on pistettävä omat tunteeni sivuun.

 

Se, että päiväkodin aloitus sopi meille 2 vuoden iässä, ei tietenkään tarkoita että se sopisi kaikille. On niitä lapsia, joille se sopii aiemmin, niitä joille se sopii samoihin aikoihin, niitä joille se sopii myöhemmin ja sitten on vielä niitäkin, jotka eivät koskaan oikein sopeudu päiväkodissa olemiseen. Mielestäni onkin hassua verrata omaa lasta jatkuvasti muihin, sillä eiväthän lapset ole kaikki samanlaisia. Eikä se tee sinusta huonompaa äitiä, vaikka teet asiat eri tavalla kuin joku toinen, kunhan tekemäsi asiat ovat teidän perheenne parhaaksi. Suosituksetkin ovat vain suosituksia, eivät pakotteita. Meidän olisikin hyvä lakata tekemästä äitiyttä kilpailuksi, sillä sitä se ei ole. Äitiydessä, tai vanhemmuudessa ylipäätään, ei ole kyse sinusta ja muista äideistä, vaan sinusta ja lapsestasi. Äitiys ei ole sitä, että sinun pitäisi olla paras äiti kaikista maailman äideistä. Vaan siitä että olet paras äiti juuri sinun lapsillesi. Vanhemmuus on etuoikeus, ei taakkaa, jossa on kyse teidän elämästä ja siitä että saatte sen toimimaan teille sopivalla tavalla.

Kommentit (1)
  1. Itse olen sitä mieltä että lasten kuuluu olla kotona 3 vuotiaaksi asti äitinsä kanssa. Kyse on vain prioriteeteista. Monet hankkivat lapsia mutta valittavat sitten kun on raskasta. Miksi hankkia lapsia jos ei jaksa olla niiden kanssa?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *