Monet ovat varmasti lukeneet kuluneen vuorokauden aikana sosiaalisessa mediassa pyörivän julkaisun, jossa kerrotaan pienen lapsen joutuneet useita kertoja, toisen lapsen puremaksi. En aio ottaa sen enempää kantaa asiaan, sillä mielestäni on vaikea ottaa kantaa, kun ei ole itse ollut paikalla näkemässä mitä oikeistaan on tapahtunut. Vanha sanonta kuuluu, että kaikkeen liittyy kolme näkökulmaa; henkilö A:n kokemus, henkilö B:n kokemus ja sitten on vielä totuus. No, oli sitten totuus mikä tahansa kuultu tarina tässä asiassa, niin voin sen myöntää, että kuvista päätellen ei ole ollut kyse yhdestä pienestä puraisusta. Sellaisesta, joita voi sattua aina lasten leikkiessä. Ja jos omaa lastani olisi purtu, olisin varmasti yhtä murheissani kuin tämän tapauksen äiti. Ymmärrän myös hyvin, että kyseinen tapaus on herättänyt paljon tunteita kirjoituksen lukijoissa. Hieman järkyttyneenä olenkin lukenut kommentteja, joissa syyllistetään lasta joka puri. Itse suuntaisin kuitenkin tunteeni aikuisia kohtaan, päättäjiä kohtaan, enkä purijaa joka on pieni lapsi hänkin.

Kaikki lasten kanssa enemmän aikaa viettäneet tietävät, että monet lapset käyvät läpi puremisvaiheen jossain vaiheessa elämäänsä. Yleensä juuri taapero iässä. Syitä puremiseen löytyy useita. Jotkut purevat purkaakseen sisällään olevaa ahdistusta, joka syntyy jos lapsen viattomassa maailmassa tapahtuu jotain dramaattista. Jotkut purevat, koska se on heidän tapansa puolustautua, joko syystä tai väärinkäsityksestä. Jotkut ottavat mallia toisesta lapsesta. Useimmilla se kuitenkin johtuu siitä, etteivät he vielä kykene ilmaisemaan itseään puheella. Näin oli meidän kohdalla. Kyllä, meidän taapero on kokeilut mitä tapahtuu jos hän puree. Hän ei kuitenkaan koskaan ole purrut muita kuin meitä vanhempia ja itseään, kun häntä todella harmittaa jokin. Olemme alusta lähtien pitäneet tiukkaa linjaa ja olemme tehneet selväksi, ettei pureminen ole hyväksyttävää käytöstä. Nyt kun puhetta pikku hiljaa tulee enemmän, pureminenkin on unohtunut.

Pienimmät lapset eivät myöskään pysty ymmärtämään toisen tunteita, eivätkä ymmärrä että pureminen sattuu toista. He eivät myöskään vielä ymmärrä syy-seuraussuhdetta. On kuitenkin tärkeää tehdä alusta asti selväksi, ettei pureminen ole hyväksyttävää käytöstä. Mutta se vie joskus aikaa. Harva lapsi oppii yhdestä sanomisesta.

Kuvat: pexels.com

En tosiaan halua ottaa kantaa suuntaan tai toiseen juuri kyseisestä sosiaalisessa mediassa pyörivästä tapauksesta. Ennemminkin haluaisin keskustella hieman ihmisten tyylistä kommentoida asiaan liittyen. Olen lukenut kommentteja, joissa halutaan sulkea purevat lapset häkkeihin, erottaa heidät lapsiryhmistä, poistaa heiltä päivähoito-oikeus, teipata heidän suunsa ja on jopa lyöty vetoa siitä, ettei kyseinen pureva lapsi ole suomalainen. Ehkä olen tyhmä, mutta mielestäni tuollaiset kommentit lapsen etnisestä taustasta, ovat täysin turhia, koska eivät liity asiaan millään tavalla. Lisäksi en usko, että kyseisen lapsen vanhemmat ovat ylpeitä lapsensa tekemisestä. Luultavasti he ovat suunnattoman pahoillaan ja ehkäpä jopa hieman peloissaan. Heidän oloaan ei varmasti helpota se, että tuntemattomat, aikuiset ihmiset haukkuvat heidän lastaan avoimesti sosisaalisessa mediassa.

Näissä kommenteissa kiteytyy hyvin yksi sosiaalisen median suurimmista ongelmista. Kun luemme jonkun uutisen tai kirjoituksen, muodostamme nopeasti mielipiteen ja ryntäämme kirjoittamaan kommentin asiasta, yhtään miettimättä asiaa toiselta kannalta, toisen ihmisen tunteita tai esittämättä lisä kysymyksiä. Myöhemmin saatamme huomata, ettei asia ollutkaan niin mustavalkoinen. Nyt en siis tarkoita tätä kyseistä puremis kirjoitusta, vaan yleistä ihmisten toimintatapaa.  

Äitinä, suurin pelkoni on, että lapseni eristetään muista ja että hänet leimataan kelvottomaksi. En ikinä haluaisi että hän satuttaa toista lasta ja teemme parhaamme että hän oppisi tavoille, jotta hän ei tekisi sellaista. Lapset ovat kuitenkin hyvin fyysisiä kaikessa mitä tekevät. He pussaavat, potkivat, halaavat, lyövät, taputtavat, huitovat, silittävät ja purevat. Meidän aikuisten työ on auttaa heitä erottelemaan oikea ja väärä. Se, että tietynlaiset lapset erotetaan muista lapsista, ei kuitenkaan auta heitä millään tavalla. Se aiheuttaisi heille vain tunteen, etteivät he kelpaa. Sen sijaan että heille yritettäisiin opettaa, miten he voisivat toimia toisin. On hyvä että kyseisestä tapauksesta keskustellaan ja herätellään päättäjiä huomaamaan, miksi päiväkodeissa tarvitaan paljon kasvattajia. Moni tapaus voisi varmasti olla estettävissä, jos henkilökuntaa olisi tarpeeksi ja ryhmät pienemmät.

Moni kommentoija onkin tarttunut juuri siihen, että kyseinen tapaus sattui juuri päiväkodissa. Heidän mielestä perhepäivähoitaja olisi parempi paikka lapselle, sillä siellä tällaiset tapaukset olisi estettävissä. Itse olen sitä mieltä, että kaikkea voi tapahtua myös perhepäivähoitajalla. Jostain syystä ihmiset puhuvat usein päiväkodeista, kuin ne olisivat pahoilaisen keksintö. Ruokaa, toimintaa eikä vähiten henkilökuntaa, haukutaa kovilla sanoilla. Muistetaanhan tällaisten tapausten noustessa pinnalle, etteivät kaikki päiväkodit ole huonoja ja tällaiset vakavammat tapaukset ovat äärimmäsen harvinaisia. Suurin osa päiväkodeista toimii hyvin ja siellä työskentelevät tekevät työtään täydellä sydämellä. Koska usko pois, tälle alalle ei hakeuduta palkan, maineen tai mammonan takia. Tämä on täysin kutsumus ammatti. Kutsumus ammatti ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kutsumus antaisi sinulle supervoimat, ylimääräiset käsiparit ja silmiä selkään. Kutsumus ei myöskään maksa laskuja eräpäivinä, mutta palkka asia onkin täysin tähän aiheeseen kuulumaton, joten ei siitä sen enempää.

Suurin osa varhaiskasvatuksen työntekijöistä tekevät tosiaan työnsä täydellä sydämellä. He heräävät aikaisin aamulla ja avaavat päiväkodin, jotta sinulla olisi paikka johon tuoda lapsesi työpäiväsi ajaksi. He ottavat iloisina lapsesi vastaan ja lohduttavat häntä, kun hän jää ikävöimään sinua. He luopuvat kahvitauostaan, koska lohduttavat lasta joka ikävöi äitiään tai isäänsä päiväuniaikaan. He kuuntelevat kärsivällisinä itkua ja uhmaamista usealta lapselta, päivä toisensa jälkeen. He järjestävät lapsellesi seikkailuja, ohjelmaa, tuokioita ja reissuja. He ihastelevat lapsesi kanssa tämän uusia sisätossuja monta, monta kertaa päivässä, vaikka paperityöt vaatisivat heidän huomionsa. Mutta he ihastelevat tossuja, koska se on sinun lapsellesi tärkeää. He kannustavat ja opettavat lapsellesi uusia asioita. He näkevät lapsesi ja huomioivat hänen tarpeensa. He huolehtivat että lapsellasi on puhtaat ja kuivat vaatteet päällä. He vaihtavat lukuisia vaippoja päivän aikana. He varmistavat että juuri sinun lapsesi, jolla on erityisruokavalio, saa hänelle sopivaa ruokaa. He täyttävät ja tyhjentävät kuivauskaappeja, jotta teillä olisi kuivat vaatteet kotiinvietäväksi iltapäivällä. He niistävät useita neniä ja etsivät lukuisia kadonneita sukkia, hanskoja, pehmoleluja ja myssyjä. He istuvat kokouksissa, suunnittelevat ja arvioivat toimintaa. He täyttävät VASU-kaavakkeita ja käyvät VASU-keskusteluja vanhempien kanssa. He vastaavat vanhempien viesteihin ja järjestävät vanhempain illat.He ovat sinun lapsellesi tärkeitä ihmisiä ja iso osa hänen arkea sekä lapsuutta. Ja päivän päätteksi, kun haet lapsesi kotiin, he hakevat omat lapsensa hoidosta ja kiiruhtavat kotiin tekemään ruokaa, auttamaan läksyissä ja kuskaamaan harrastuksiin. Aivan kuten sinäkin. 

On äärimmäisen surullista, että lasta on päästy puremaan ja ilmeisesti todella pahasti montakin kertaa. Sellaista ei saisi tapahtua. Mutta muistetaan kuitenkin keskustella asiasta asiallisesti. Haukkumatta purevaa lasta, hänen vanhempiaan tai päiväkodin työntekijöitä. Varsinkin, jos sinulla ei ole täysin varmaa tietoa tapahtuneesta.

Kuva: pexels.com