On ehdottomasti olemassa aika ennen #metoo:ta ja aika jälkeen #metoo:n. Tämä ajatus ponnahti päähäni seurattuani viime päivinä Ruotsissa käytävää keskustelua Josefin Nilssonia koskevasta dokumentista. Heti kun me too otti tuulta alleen, alkoi myös kuulua väheksyviä kommentteja kuten kohta ei varmaan saa enää edes keskustella naisten kanssa. Itse ajattelen, että jos et tunnista normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ja seksuaalisen ahdistelun eroja, niin kyllä, silloin sinun on parempi olla hiljaa. Kunnes tiedät mitä eroa niissä on ja silloin voit käydä normaaleja keskusteluita, kenen tahansa ihmisen kanssa.

Kuvat: pexels.com

Me toon aikaan luin myös lukijan kirjoituksen paikallisesta lehdestämme, jossa keski-ikäinen mies oli sitä mieltä, että jos ei hänenlaisensa normaalissa arjessa ujot mutta humalassa päällekäyvät miehet, saa hieman humalatilassa edes kosketella naisia, jopa silloin kun nainen ei siitä pidä, niin he eivät koskaan pääse kontaktiin naisten kanssa. Voi luoja! Jos sinä et ujona ihmisenä uskalla keskustella naisten kanssa muuta kuin humalassa lääppien, niin ehkä silloin olisi aika työstää sitä omaa ujoutta hieman. Sillä kenenkään naisen, tai kenekään muun, ei pidä sietää ahdistelua missään muodossa, vain sen takia että se on sinulle helpompi tie kulkea.

Toinen väheksyvä ja yleinen pohdinta me too:n aikaan oli; miksi naiset sitten aina rakastuvat näihin renttuihin? Hmm, niin. Yksi syy voisi olla se, että meille annetaan lapsesta asti vääristynyt kuva rakkauden osoittamisesta. Jo koulupihassa, kun poika tönäisee, repii tyttöä hiuksista tai kiusaa tyttöä, tytölle sanotaan pojan toimivan näin koska hän pitää tytöstä. Hän on ihastunut sinuun, älä välitä siitä. Onko ihme että monet naiset sietävät sitten aikuisina sitä, että heitä kohdellaan miten sattuu?

Voisi ajatella että minun ei tarvitse tällä aiheella vaivata päätäni, sillä minulla on kaksi poikaa kasvatettavana. Eihän minulla ole tyttöjä. Mutta tosiasia on, että minulla on ihan yhtä suuri vastuu opettaa pojilleni ettei ketään kohdella huonosti. Ja kaikilla miehillä poikiemme ympärillä, on vastuu näyttää esimerkkiä siitä miten muita ihmisiä kohdellaan. Sekä naisia että miehiä. Ja kaikilla naisilla heidän ympärillään, on tasan yhtä paljon vastuuta tässä asiassa.

Kuvat: pexels.com

Toinen tärkeä asia on sana ei. Ja se ei koske pelkästään kahden ihmisen välillä tapahtuvia asioita makuuhuoneessa, johon tämä keskustelu usein liitetään. Ei tarkoittaa ei, oli asia mikä tahansa. Kun joku sanoo ei, asia on loppuun käsitelty. Se ei tarkoita että jatkat keskustelua ja yrität löytää kompromissin. Otetaan esimerkki; nainen kantaa raskasta kauppakassia ja mies kysyy, voisiko auttaa ja kantaa kassia naisen puolesta. Nainen vastaa kiitos, ei ja mies ottaa kauppakassin kantaakseen silti. Lisäksi hän perustelee toimintaansa sanomalla että häntä hävettäisi kulkea naisen vieressä kun tämä kantaa raskasta kauppakassia. Mitä muut ihmiset ympärillä ajattelisivat hänestä miehenä? Ymmärrettävää jossain määrin, mutta myös alentavaa. Jos tarjoat apua mutta sitä ei oteta vastaan, olet tehnyt kaiken voitavasi. Jos tarjoat apuasi mutta sitä ei oteta vastaan, se ei ole sinun häviösi. Sinun ei kuulu miettiä mitä muut ajattelevat sinusta. Sinun ei kuulu hävetä. Mutta jos teet vastoin toisen ihmisen ei-vastausta, silloin sinun kuuluu hävetä.

Meillä on kotona työnjako joka nähdään vanhanaikaisena. Minä hoidan kodinhoitoon liittyvät työt, mieheni hoitaa autot ja talon lämmityksen. Minä hoidan lapset suurimmaksi osaksi ajasta, mieheni käy muualla töissä. Nautin siitä, sillä tämä on ollut yhteinen päätös ja me molemmat olemme tyytyväisiä työnjakoon. Ja vaikka puhunkin paljon naisten aseman vahvistamisesta, en tarkoita ettenkö haluaisia olla naisellinen nainen, jota kohdellaan sen mukaan. Pidän siitä että minulle pidetään tuolia kun istun, että mieheni auttaa kauppakassien kantamisessa ja että saan olla kotona lasten kanssa. Haluan että minua kohdellaan naisena mutta että saan myös kokea sen arvostuksen, jonka olen ansainnut.

Näissä asioissa ei ole kyse vain naisista, vaikka ne usein koskevat juuri meitä. Kyse ei ole naisten asiasta. Kyse on kaikkien ihmisten asiasta. Ihmisenä olemisesta. Ja vaikka on vaikeaa muuttaa vallitsevia normeja yhteiskunnassa, se ei tarkoita etteikö niitä voisi muuttaa. Jos emme me, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin?

Kuva: pexels.com

Tiedättekö sanonnan olla väärässä paikassa, väärään aikaan? Joskus, kun elämä tuo eteen vastoinkäymisiä, sitä usein tuntee että on väärässä paikassa. Eihän minun kuulunut tässä olla. Miksi minä?

Viime aikoina olen törmännyt useampaan ihmiseen joka on puhunut 3 vuoden suunnitelmasta. Sellaisesta, jossa itse määrittelet millainen elämäsi on kolmen vuoden päästä. Milloin teet mitäkin, missä ajassa pitää saavuttaa tietyt asetetut tavoitteet ja milloin pidät taukoa mistäkin. Itse koen että voit toki suunnitella ja toivoa, että suunnitelmasi toteutuu mutta kukaan meistä ei osaa ohjata elämää. Uskon siihen, että se mitä elämässä kohtaamme, oli se sitten hyvää tai huonoa, on tarkoitus tapahtua. Meidän on tarkoitus olla juuri siinä missä olemme ja kokea juuri sitä mitä koemme.

On helppoa ottaa avosylin vastaan kaikki se hyvä mitä elämältä saamme. Mutta on vaikeaa hyväksyä ja syleillä elämän vastoinkäymisiä. Usein kuitenkin jälkeenpäin huomaamme, että kaikki se huono toi mukanaan myös jotain hyvää. Itse olin katkera kun Väinö syntyi keskosena. Pohdin vielä kauan hänen syntymänsä jälkeen, miksi juuri meidät asetettiin siihen tilanteeseen. Pohdin uudestaan kaikkea, kun raskausmyrkytys uusiutui Veetin raskaudessa. Miksi juuri minun raskauteni ovat niin vaikeita, kun muilla tuntuu kaikki menevän niin helposti? Miksi juuri me? Miksi juuri minä?

Pari vuotta sitten, kun Väinö syntyi, koin että olin väärässä paikassa, väärään aikaan. Minun piti olla kotona valmistelemassa lastenhuonetta ja nauttia ansaitsemastani äitiyslomasta. Silittää vatsaani ja tuntea lapsen potkut sisälläni. Minun ei pitänyt maata sairaalassa ja seurata lapseni hengitystä. Hengittäähän hän varmasti! Minun ei pitänyt joutua pelkäämään vastasyntyneen lapseni menettämistä. Mutta elämä vei meidät sinne sairaalaan. Lastenhuone oli keskeneräinen. Äitiysloma ei ollut ehtinyt alkaa. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Kun odotin Veetiä, synnytykseni oli käynnistyä raskausviikolla 27. Pelästyin niin, että kotiin palatessa laitoin hänen huoneen ovensa kiinni. Pelkäsin, ettemme saisi tuoda häntä kotiin. Johan meillä oli ollut onnea yhden lapsen kohdalla, yhden keskosen kohdalla, miksi meille suotaisiin sama onni uudestaan? Raskausviikolla 34 puhuttiin ensimmäisen kerran mahdollisesta aikastetusta sektiosta. Jälleen makasin sairaalassa, kun muut valmistelivat suunnittelemaani lastenhuonetta. Pääsimme kuitenkin viikoille 38+5, kunnes synnytys käynnistyi sponttaanisti ja 25 tunnin uurastuksen jälkeen, syntyi terve mutta pienikokoinen poika.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että kaikki nuo vastoinkäymiset ovat vahvistaneet minua ihmisenä, meitä vanhempina ja meidän parisuhdetta. Vaikka silloin tuntuikin, että olimme joutuneet väärän paikkaan, väärään aikaan, tiedän nyt että olimme juuri siinä missä meidän kuuluikin olla. Meidän kuului kokea kaikki tuo, jotta olisimme vahvoina tässä ja nyt. Olen myös oppinut, että kaikki kokemani voi olla avuksi minulle. Ei pelkästään blogin kirjoittamisessa, jota kautta olen päässy keskustelemaan muiden samantapaista kokeneiden kanssa vaan myös koska olen päässyt luennoimaan keskosvanhemmuudesta kätilöopiskelijoille. Vastoinkäymiset ja äitiys itsessään, on antanut paljon uutta näkökulmaa työhöni päiväkodissa. Mutta ennenkaikkea, se on opettanut minua nauttimaan elämästä täysin sydämin. Varsinkin silloin, kun meillä on myötätuulta.

En halua tehdä kolmen vuoden suunnitelmaa. Toivon tietenkin elämältä tiettyjä asioita mutta en uskalla yrittää määrätä elämäni suuntaa liikaa. Voin unelmoida ja yrittää viedä elämääni kohti unelmien toteutumista. Voin toivoa, että pääsen toteuttamaan niitä. Mutta haluan myös nähdä mitä elämällä on minulle annettavana. Toivon että se on hyvää mutta tiedän että varmasti on ylämäkiäkin edessä. En tiedä miten niistä selviän, mutta tiedät että niistä voi selvitä.