Tänään kävin läpi meidän taaperon vauvavaatteita, jos löytäisin jotain mitä pikkuveli voisi käyttää. Tai siis, kävin läpi niitä harvoja jotka olen säästänyt, useimmat olen leikannut paloiksi ja paloista ompelin Väinölle tilkkutäkin päiväpeitoksi. Tiesin kuitenkin että joitain vaateita en ole raaskinut käyttää ompeluun ja että olen säästänyt ne muistoina äitiyspakkauslaatikossa. Tämä vaatteiden läpikäynti projekti on ollut mielessäni jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut itsestäni irti toteuttaa sitä. Eikä kyse ole ollut laiskuudesta. Kyse on siitä, että joka kerta kun käyn läpi tuota muistolaatikkoa ja pääsen siihen keskosvaatepinoon, muistot valtaavat niin pään kuin kropan. Keho muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen tuskan ja kivun, jonka raskausmyrkytys ja kiireellinen sektion aiheuttivat.

Se on hassua, että se kaikista paras tapahtuma elämässäni (äidiksi tuleminen) on myös se raskain aika elämässäni; vaikea raskausmyrkytys joka oli viedä meidän molempien hengen, siitä ja kiireellisestä sektiosta toipuminen. Ja sen toipumisen keskellä, tutustuttiin vanhemmuuteen, keskosuuteen, keskoslapsen hoitoon ja niin, ihan uuteen elämäntilanteeseen johon meidät oltiin heitetty. Niin, se oli todellakin tunteiden vuoristorataa. Kumma kyllä, kaiken tuon tapahtuneenkin kanssa oppii elämään ja tunteita käsittelemään. En kuitenkaan koskaan tule täysin hyväksymään sitä, että en ollut täysin läsnä ensimmäisen lapseni syntymässä. Muistan pieniä hetkiä, sieltä täältä ja muistan että ensimmäistä kertaa elämässäni, kuolema ei ollut mikään kaukainen asia joka tapahtuu sitten vanhana. Se oli hyvin konkreettinen asia, tässä ja nyt, siinä leikkaussalissa maatessa ja lääkäritkin ovat jälkeenpäin kertoneet olleensa itsekin hetken huolissaan siitä, miten minun kävisi. Meni kauan kaiken tapahtuneen ja tunteiden työstämisessä, mutta siitäkin selvittiin.

No, jospa palataan tuohon vaateprojektiin. Käteeni osui ne vaatteet joissa toimme Väinön kotiin. Tummansiniset housut sekä valkoinen body jossa oli siilin kuva ja teksti Stick with me. Muistan vieläkin kun ostin tuon kyseisen bodyn. Silloin minulla ei ollut hajuakaan siitä mitä meitä odottaisi. Raskausmyrkytys oli vain sana jonka olin kuullut mutta en tiennyt mitä se sisälsi. En ollut millään tavalla tietoinen siitä, millainen tuo tauti voi pahimmillaan olla saatika, että minulla oli se. Tuo body oli vain mielestäni suloinen ja stick with me + siili, oli vain mielestäni hauska vitsi.

Muistan kuitenkin myös sen hetken, kun puin Väinölle tuon bodyn sairaalassa. Se oli aaaivan liian iso Väinölle, vaikka se oli kokoa 50, eli vastasyntyneelle tarkoitettu. Olimme lähdössä kotiin, parin viikon sairaalassa olon jälkeen. Kerran, sinä aikana kun olimme vastasyntyneiden teholla, Väinö lakkasi hengittämästä hetkeksi. En tule ikinä unohtamaan sitä hetkeä kun oma lapseni lakkasi hengittämästä vieressäni. En ikinä tule unohtamaan koneiden piipitystä, kun ne hälyttivät tai sitä, kun hoitajat juoksivat huoneeseemme. En myöskään tule unohtamaan sitä hetkeä kun lapsemme jatkoi hengittämistä, ennen kuin kukaan ehti mitään tehdä. En unohda kuinka järkyttynyt mutta samalla helpottunut olin siinä hetkessä, kun koneeseen ilmestyi jälleen saturaatiolukema. Vielä kotonakin meillä oli saturaatiomittari käytössä ensimmäisten viikkojen ajan ja kävimme nenämahaletkun vaihdossa kerran viikossa sairaalassa. Lopulta lääkärit antoivat luvan luopua molemmista ja saimme aloittaa normaalin vauva-arjen. Mutta muistan sen kun puin tuon kyseisen bodyn Väinölle. Katsoin siilin kuvaa, luin tekstin sen alla ja mietin itsekseni I hope you stick with us.

Vaatteiden läpikäyminen todella palautti mieleen muutaman vuoden takaiset tapahtumat ja sai minut tunteelliseksi. Tunsin kuitenkin myös suunnatonta onnea. Ensinnäkin siitä, että kaikki tuo on nyt takanapäin. Toiseksi siitä, että olen oppinut elämään miettimättä kaikkea tuota päivittäin tai edes viikottain. Kolmanneksi ja kaikkein eniten olin kiitollinen siitä, että vieressäni istui leikkimässä vahva, terve ja iloinen taapero, joka kerran oli tuo pieni, hento keskonen joka yritti saada selville miten tämä hengitysjuttu toimii. Olin niin äärettömän kiitollinen siitä, että hän oppi sen. Ja kun hän lounaan jälkeen nukahti viereeni, puristaen kädestäni, sydämeni oli pakahtua onnesta.

Sain kysymyksen jossa kysyttiin, minkälainen päivärytmi meillä on ja mitä teemme päivisin. Tekemiset vaihtelevat riippuen siitä, onko Jaakko töissä, Väinö päiväkodissa tai olemmeko kaikki kotona. Mutta tietyistä aikatauluista, kuten ruokailut ja nukkuminen, pidetään kiinni. Uskon että rutiinit tuovat lapsille turvallisuuden tunnetta. Meillä on tiettyjä asioita joita teemme joka viikko (uinti ja äiti-lapsi jumppa) mutta en suunnittele joka päivälle menoja. On tärkeää myös pitää niitä rauhallisia kotipäiviä. Koska Väinö on päivähoidossa kahtena päivänä viikossa, emme käy muissa kerhoissa kuten kävimme ennen päiväkotialoitusta. Mutta muun muassa seurakunnat ja paikalliset MLL järjestöt, järjestävät erilaista ohjelmaa viikoittain, joten jos kaipaat tekemistä lapsesi kanssa päivisin, kannattaa lukaista heidän sivuja.

Meidän päivät lähtevät käyntiin aamulla 6-7 aikaan, kun pojat heräävät. Sillä välin kun syötän Veetin, Väinö katsoo yhden tai kaksi jaksoa muumeja vieressäni. 8:lta syödään aamupala ja sen jälkeen tehdään aamutoimet (hampaiden pesu, aamupesut, vaatteiden vaihto, sänkyjen petaus ja minä teen pikasiivouksen yläkerran WC:ssä joka aamu). 9 aikaan Veeti yleensä syö seuraavan kerran. Leikimme, askartelemme, laulamme, leivomme jne. mitä vaan keksimme sisällä kello 10 asti ja 10-11 ulkoilemme. Talvella kun on todella kylmä tai jos piha on aivan jäässä, olemme joko sisällä tai käymme ulkona vain hetken haukkaamassa raitista ilmaa. Ulkoilu aamupäivällä kuitenkin auttaa Väinöä saamaan unen päästä helpommin kiinni kun on päiväunien aika, joten siksi pidän mielelläni kiinni tästäkin rutiinista.

11 tulemme sisälle ja teen lounaan meille. Yleensä lämmitän edeltävän illan päivälliseltä ylijäänyttä ruokaa tai teen jotain nopeaa ja helppoa. Kun olemme saaneet syötyä, kello on lähemmäs 12 ja Väinö menee päiväunille. Tähän aikaan Veetikin nukkuu yleensä pidemmän pätkän, joten ehdin itse laittaa pyykkejä, siivota ja päivittää blogia. 1-2 päivänä viikossa nukun itsekin päiväunet tai katselen sarjoja sillä välin kun pojat nukkuvat. Päiväuni aika, on meillä sitä äidin omaa aikaa.

Kello 14 herätän Väinön. Yleensä hän haluaa istua sylissä ja herätä rauhassa, joten tässä välissä istahdan hänen kanssa sohvalle ja saatamme katsoa lastenohjelmia tai nautimme vain hiljaisuudesta ja juttelemme mukavia. 14.30 Väinö syö välipalaa ja samalla syötän Veetinkin. Sitten leikimme taas sisällä tai ulkona, käymme kaupassa, uimahallissa, jumpassa tai puistossa. Joskus leivomme ja joskus askartelemme. Teemme sitä mikä tuntuu mukavalta. Joskus syömme välipalan ulkona, ihan vain vaihtelun vuoksi. Kello 17 teen päivällistä, ennen sitä syötän jälleen Veetin. Ja kun päivällinen on syöty, ehdimme leikkiä ennen kuin siivotaan lelut ja mennään iltapesuille ja saunaan. 19-19.30 on iltapala ja samalla kun Väinö syö, siivoan keittiön. Iltapalan jälkeen pestään hampaat ja nukkumaan mennään 20-21 välissä. Veeti syö illan aikana kahdesti, ennen kuin nukahtaa taas pidemmille unille. Ja kun pojat nukkuvat, ehdimme Jaakon kanssa istahtaa hetkeksi viettämään kahdenkeskeistä aikaa ennen kuin mekin menemme nukkumaan. Yksi ehdottomasti parhaista vinkeistä jonka voi antaa, on tämä; siivoa lelut joka ilta ja nauti hetki siitä että ympärilläsi on siistiä. Uskon että kaikki nauttivat siististä kodista ja sinulla on huomattavasti levollisempi olo mennä nukkumaan. Lisäksi on paljon mukavempi aloittaa seuraava päivä siistissä kodissa, kuin lelujen sekamelskassa. Meillä siivotaan kaikki lelut paikoilleen joka ilta ja Väinökin osallistuu, jolloin siitä on tullut hyvä tapa eikä hän vielä kyseenalaista sitä. Mutta, varmaan sekin vaihe on vielä joskus edessä.

Toinen vinkkini on se, ettei ohjelman järjestämisestä kannata ottaa liikaa stressiä. Tavallisen kävelyretken voi muuttaa mielenkiintoiseksi keräämällä maasta löytyviä aarteita (kävyt, oksat, kivet) ja sisälläkin voi antaa mielikuvituksen viedä mukanaan. Muutamasta tyynystä, viltistä ja tuolista, saa rakennettua majan tai vaikka seikkailuradan. Liikuntalaulut ovat meillä todella suosittuja. Askarteluna käy myös ihan yhdessä värittäminen tai tarrojen asetteleminen paperista taiteltuun korttiin. Meillä askartelut pääsevät myös jääkaapin oveen, josta Väinö voi käydä niitä ihastelemassa.

Miten sitten löytää itselleen sopivan rytmin? Oikeastaan se löytyy vain yhdellä tavalla; kokeilemalla. Itse olen aktiivisimmillani aamupäivisin, joten siksi yritän saada silloin mahdollisimman paljon tehtyä. Esimerkiksi hoidan imuroinnin, petivaatteiden vaihdon (kerran viikossa) ja sellaiset aamupäivällä. Siivoaminenkin sujuu hyvin yhdessä taaperon kanssa, sillä Väinö on todella innokas osallistumaan kaikkiin kotitöihin ja minä, hyvänä vanhempana, otan tästä siivousavusta kaiken ilon irti. Ruuanlaitto on kuitenkin hänen ehdoton suosikki. Olemmekin vitsailleet, että hän saattaa olla seuraava Gordon Ramsay; rakkaus ruokaan löytyy ja temperamenttikin on samaa luokkaa. Haha!

Usein minulta myös kysytään miten jaksan olla kotona. Minulle kotona oleminen ei ole ongelma sosiaalisuuden kannalta, sillä olen aika introvertti ihminen. Osaan olla sosiaalinen ja viihdyn ihmisten seurassa, mutta tarvitsen myös paljon omaa aikaa. Joten kotiäitinä oleminen, antaa minulle vapauden rakentaa meille sopiva päivä-ohjelma joka päivälle. Tapaamme ystäviäni ja heidän lapsiaan, jolloin sekä minä että lapset saamme myös sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Yksi asia jonka olen huomannut ja jota en tullut edes ajatelleeksi ennen lapsia, on se, kuinka yksinäistä kotiäitinä oleminen voi olla. Onhan sinulla tietysti lapsista ja kumppanistasi seuraa jossain määrin, mutta se sosiaalinen kanssakäyminen aikuisten ihmisten kanssa, voi jäädä hyvinkin suppeaksi, jos et itse aktiivisesti hakeudu muiden seuraan. Työelämässä ja koulussa, tapaat ihmisiä päivittäin, mutta kotiäitinä ollessa jäät helposti sivuun. Kukaan kun ei sinua sieltä kotoa tule hakemaan. Monet äidit saattavatkin kotona ollessaan olla vaarassa syrjäytyä, varsinkin jos sinulla ei ole toimivaa tukiverkostoa. Meille ei esimerkiksi ole tullut ilmoituksia kotiin, seurakunnan järjestämistä lapsiperhepalveluista ja monelle ystävälläni on ollut yllätys että seurankunta järjestää kerhoja. Tässä voisi monella taholla on parantamisen varaa, jotta lapsiperheet ja kotona olevat vanhemmat saisivat tietoa heille järjestettävistä palveluista.

Mitä teillä tehdään päivisin lasten kanssa kotona?