Luin sekä Matkamuistojen että Ruskeiden tyttöjen rohkeat tekstit yksinhuoltajuudesta ja jos en nyt panikoitunut, niin huolestuin. Asiahan koskee mua enemmän kuin mikään muu tällä hetkellä. Matkamuistoja lukiessani olen lisäksi huomannut, että olen usein tullut ajatuksissa ja fiiliksissä sen reilu kuukausi perässä, mitä meidän vauvoilla taitaa olla ikäeroa. En ylläty, jos ensi talvesta ja syksystä ennen sitä tulee raskas. Se on mun ensimmäinen talvi äitinä ja yksinhuoltajana. Ihan minin vauvan kanssa oleminen pelotti, nyt alkaa pelottaa töihin meno ja pienen laittaminen tarhaan tosi pienenä ja muu työn ja lapsen yhdistäminen. Tämä loma on ollut helppoa kun univajeaivot ja nuhjuinen olemus ovat niin ku kuuluneet asiaan.
Huomaan, että yksinhuoltajuus on vähän kiusallista. Heitän siitä vitsiä ja sanon sen hassulla painotuksella, aivan kuin se ei olisi totta. Siitä puhuminen on outoa, varsinkin jos lapsi sattuu potkiskelemaan juuri sillä hetkellä isänsä sylissä. Selitin festareilla tilannettani (kaikki tietenkin kysyy lopulta, että ollaanko me lapsen isän kanssa yhdessä) kaverilleni ja se oli silminnähden järkyttynyt ja pahoillaan mun puolesta. Se tuntui vähän ylimitoitetulta – mun elämähän on aika kivaa. Tämä kaveri on ehkä elämänvalinnoissaan ollut konservatiivisempaa sorttia ja mennyt esimerkiksi aika nuorena naimisiin. Uskoisin, että sen mielestä kukaan ei voi olla lopulta aidosti onnellinen ilman pysyvää parisuhdetta. Ja täytyy myöntää, että mäkään en ole aina ihan varma, että voiko.
Mun yksinhuoltajuutta on tähän mennessä helpottanut ensimmäiseksi ehkä se, että tiesin raskauden alusta lähtien olevani yksinhuoltaja. Erot ottaa pienen vauvan kanssa varmasti koville. Toisekseen, olin ennen raskautta monella tapaa aika ahdistunut ja hukassa. Yksi isoista huolenaiheistani oli, että saanko koskaan lapsia. Nyt mulla on sitten kumminkin on ihana perhe, vaikka tilanne ei ole ideaali. Tietenkään nää asiat ei helpota arkea varsinaisesti. Sen suhteen on luonnollisesti on pakko korostaa sadannen kerran tukijoukkoja (joita en aina vieläkään osaa täysin hyödyntää) ja esimerkiksi sitä, että asun mukavalla paikalla lähellä kavereita, palveluita ja huvituksia.
Ratkaisukeskeisenä ihmisenä pohdin myös jonkinlaisen yh-klubin perustamista kivojen tyyppien kanssa, vaikka tähän asti olen vältellyt sellaista. Jospa se saisi tämän yksinhuoltajuuden edes jotenkin sopivaksi osaksi identiteettiä, omistuisen vamman sijaan.
