Tulin lapsen isän asuinkaupunkiin muutamaksi päiväksi ja yllätyksekseni mua oli vastassa poika tai mies, joka yhtäkkiä olikin sitä mieltä, että lapsen saaminen onkin ihan siisti juttu. Ja vaikka tässä ei nyt mitään ihan perinteistä kuviota ole tulossa, tyyppi haluaa kuitenkin olla messissä ihan virallisestikin. Se tuntuu tietenkin tosi hyvältä. Tuntuuhan se nyt hyvältä, kun joku paijaa päätä, kun valittaa liitoskivuista.
Onhan se ihan uskomattoman rauhoittavaa, kun mahdolliselle tyttölapselle suunnittelevani nimi paljastuu sen mummon nimeksi. Yllättäen (tai ei nyt niin kovin yllättäen, koska kyseessä on kumminkin minä) nään tässä uudessa käänteessä jota huonoja puolia.
Vitsillä se sanoi, että voit syyttää mua, kun valitin tuskistani. Joka varmaan on normaalien parien normaali toimintapa tässä tilanteessa. Leikillinen syyllistäminen. Mutta kun ei se mene niin. Jos se olisi saanut päättää, tässä tilanteessa ei oltaisi ja sillä selvä. Mua ärsyttää, että ”perusteltu” valittamisen mahdollisuus tekee musta heikomman.
Lisäksi, se että olen ajatellut tämän täysin omana projektinani, on mahdollistanut mulle asioita. Raskauteen ja vanhemmuuteen ei ole tarvinnut osallistaa ketään ja voin tehdä täysin omat valintani. En ole miettinyt miten selviän jostain yövalvomisesta, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin selvitä.
Ja nyt aloin vasta ensi kertaa miettiä, kuinka epäreilulta must tulee tuntumaan, että se voi aina välillä hengata lapsen kanssa ja jättää arjen mulle. Ja koska tämä on mun oma valinta, mä en voi sitä siitä syyttää. Mietin myös sitä, kuinka ikävä sillä tulee sitä lasta.
Kaikkein hähmäisin pelko on ehkä kaikkein hämmentävintä epäonnistumisen pelkoa, jota olen koskaan tuntenut. Mitä jos jotain sattuu ja kaikki nämä ihmiset (nyt myös tämä isä) mun ympärillä, jotka tätä lasta toivoo ja odottaa, pettyy ja tulee surullisiksi? Ne olisi surullisia varmaan monet mun puolesta, mutta myös omasta puolestaan ja se tuntuu musta ihan kauhealta. Vaikka tiedän ettei se nyt ihan niin mene, pelkään, että mun ruumis epäonnistuisi sitten jossain, mihin mä en voi vaikuttaa ja tekisi tosi monet ihmiset surullisiksi. En tiedä tunteeko muut odottavat äidit tällaista, mutta parisuhteissa olevilla uskon, että pieni henkinen helpotus on se, että aina voi yrittää uudestaan. Tässä tapauksessa tää tarina on hyvä ainoastaan, jos tämä menee nyt hyvin.
Tämä teksti on oikeasti kirjoitettu melkein kokonaan jo pari viikkoa sitten. Ensin tulee siis monta vanhaa tekstiä ja välillä jotain uusia.
