Tuhansia.

Hohoo, en muistanut, että viimeisestä blogitekstistä on noin kauan. Aika tosiaan menee hämmentävän nopeasti nykyään. 

Tänään kuitenkin kirjoittaminen tuntui houkuttelevalta. Hesarissa oli juttu naisista, jotka hankkivat lapsen yksin. Jutun myötä oli luonteva pysähtyä sen äärelle, mikä tekee mun äitiyidestä hieman poikkeuksellista, eli yksinhuoltajuuteen. Tuijotin aamulla pitkään jutussa ollutta lukua, 4 661. Niin monta naista synnytti Suomessa viime vuonna lapsen olematta parisuhteessa. En muista ikinä saaneeni niin vahvaa kokemusta siitä, että olen konkreettisesti tuo tilaston ykkönen. Ymmärsin nyt eri tavalla kuin ehkä koskaan, että jokaisen toisenkin noista takana on erilainen tarina. Jutussa oli naisia, jotka olivat saaneet lapsen hedelmällisyyshoitojen avulla. Mun tilanne on toinen, mutta lopputulos arjessa on aika sama – yksinhuoltajaäiti. 

Olin viime viikonloppuna kuuntelemassa, kun Ruskeat tytöt -blogin mainio Koko luki otteen tulevasta kirjastaan UrbanApa-festivaalilla. Koko puhui siitä, kuinka tilastoissa suomalaisissa tilastoissa ruskeat tytöt jäävät näkymättömiksi ja kuinka jokaisen pitäisi saada määritellä oma identiteettinsä virallisestikin ja tulla sitä kautta systeemin tunnistamaksi. Se oli mun mielestä hieno ja yllättävä kela.

Mietin nyt, että koinko mä voimauttavaksi olla tuossa luvussa, tilastoituna ja nähtynä. Kyllä ja en. Mietin, että onko tämä tilastointi se syy, miksi Kättärillä ja neuvolajärjestelmässä on niin usein udeltu, että mikä mun ja Pirkon isän parisuhdetilanne on. Se on mun mielestä tuntunut yksityisasioihin kajoamisena. Ymmärrän, että se on olennainen tieto, jotta voidaan arvioida perheen tilannetta ja vaikka mahdollista tuen tarvetta, mutta mulle se on tuntunut vaivaannuttavalta. Toisaalta, toki yli neljätuhatta viime vuonna on sellainen luku, että ainakin tiedän, että en ole ainoa.