Kun meidän perheessä korvatulehdus iskee, se iskee tietenkin minuun eikä lapseen. Tällä kertaa se iski sellaisella voimalla, että vasemmasta korvastani posahti saman tien tärykalvokin, ja voin kertoa, että sehän sattui. Siinä lattialla tuskissani maatessani koetin viihdyttää lasta juttelemalla ja kieltää sitä kiskomasta hiuksiani, ja hoin itselleni että kunhan tämä tästä edes ihan vähän helpottaa, kykenen ehkä taas ajattelemaan edes sen verran että keksin mikä olisi se oikeasti fiksuin tapa toimia.

Koettelemusten kasvattavasta ja opettavaisesta merkityksestä ihmisen elämässä jaaritellaan kaikenlaisia korulauseita, mutta oikeasti krooniset sairaudet kyllä myös saattavat totuttaa asioihin, joihin ei oikeastaan pitäisi tottua. Yksi tällainen asia on kipu.

Omat krooniset sairauteni, migreeni ja endometrioosi ovat tosiaankin totuttaneet siihen, että joskus sitä nyt vaan voi niin huonosti, että on toimintakyvytön (korkea verenpaine taas on totuttanut ainoastaa syömään päivittäin lääkkeitä, koska eihän se juuri muuten tunnu, eikä minulla liity ruokavalioonkaan). Migreenini on onneksi ollut jo vuosia tosi harvinainen, eikä se pahimmillaankaan ollut mikään kamalimman laadun migreeni joka voi jatkua päiviä. Eikä migreenissä oikeastaan edes pahinta ole se, että kipu olisi aivan valtavan kova, se vain on jotenkin niin kokonaisvaltainen, aiheuttaa pahoinvointia ja vie toimintakyvyn, että sen aikana oleminen on tuskaa. Endometrioosissa taas isoin juttu oli juuri se, että kipu oli niin valtavaa. Pahimpia viiltävän kivun hetkiä voisi verrata ehkä hampaan poraamiseen ilman puudutusta, sillä vastaavalla tavalla endometrioosin aiheuttama kipu tuntui lävistävän kokonaan, viilto vain lähti jostain vatsanpohjasta ja kävi läpi rinnasta varpaisiin osti tuntuen. Silloin kun se tuntui kaikista terävimpänä, pyörryin.

Sunnuntainen korvatulehduksen ja tärykalvon puhkeamisen yhdistelmä tuntui hetkellisesti lähentelevän samaa tasoa. Siispä otin kivun vastaan lattialla maaten. Opin tämän toimintatavan jo kauan sitten, kun pari kertaa kipuihin pyörryttyäni tajusin, että heti pahimman kivun tullessa on paras asettautua niin, että vaikka pyörtyisi, ei kolauttaisi esimerkiksi päätään vaarallisesti. Toinen oppimani juttu – jonka päähäni itseasiassa tolkutti eräs ihana sairaanhoitaja erään kivuliaan operaation yhteydessä – on että täytyy muistaa hengittää. Kun koskee tai kun jännittää, ihminen usein spontaanisti pidättää hengitystään. Se kuitenkin vain lisää pyörtymisen riskiä. Siinä lattialla sikiöasennossa tuskaillessani koetin siis vetää pitkiä henkäyksiä ilmaa sisääni.

Toivuttuani pahimmasta kivusta ja saatuani lapsen nukkumaan aloin googlailla oireitani ja päättelin, että tärykalvohan sieltä korvasta on mitä todennäköisimmin puhjennut. Varasin seuraavaksi aamuksi lääkäriajan ja koetin saada unta kipulääkkeiden turvin. Sängyssä unta odotellessani mietin, että ehkä minun täytyy hieman tarkistella käsityksiäni siitä, mikä on normaalia kipua.

Endometrioosi totutti minut siihen, että kipu voi saada silmissä sumenemaan, tehdä liikkumisesta vaikeaa ja viedä yöunet. En oikein itsekään ymmärrä, miksi kestin vuosia jopa pyötyilyä aiheuttavaa kipua vaatimatta isompia tutkimuksia. Ehkä siksi, että kun ensimmäistä kertaa jo teininä kerroin kivuista lääkärille, niihin ei suhtauduttu kovin vakavasti, vaan ne kuitattiin hieman tavallista kovempina kuukautiskipuina. Lopulta, kun pääsin erikoislääkärin tutkimuksiin, kommentti oli että minulla taitaa olla aika korkea kipukynnys sillä useimmat joilla on vastaavanlaisia kasvaimia, eivät ole enää täysin työkykyisiä. Ei sellaista kipua silti pitäisi kenenkään joutua sietämään, ei ainakaan vuosikausia, ilman kunnon lääkkeitä. Eikä sellaista kipua pitäisi normalisoida, ei lääkärin eikä potilaan.

Korvakipuisena valvoessani lupasinkin itselleni ottaa jatkossa kaikenlaiset kipuilut vähän vakavammin. Lupasin muistaa, että jos minä koen jonkun kivun kovana, se luultavasti on sitä. Että jos ajattelen, että koskee vähintään yhtä kovasti kuin synnytyksessä, kyseessä ei ole ihan pikkujuttu.