Puhutaanko mielummin minusta
Ennen kun sain lapsen, minua varoiteltiin, että raskaana olevaan kohdistunut suurehko huomio vaihtuu lapsen syntymän jälkeen nopeasti vauvan ihasteluun, ja äiti jää sitten ihan sivuun. No niinhän siinä aikalailla kävikin, ja se oli ihan ok. Alkuun aika moni kyseli synnytyksestä, ja myös jaksamista kyseltiin, joten minutkin huomioitiin aina jollain tavalla. Eipä siinä omassa elämässä etenkään ihan alkuun mitään täysin lapseen liittymätöntä juuri ollutkaan, joten oli ihan ok, että kaikki aiheet liittyvät tiivisti lapseen.
Nyt tilanne on kuitenkin mielestäni erilainen. Tietysti vuoden vanhan lapsen kanssa on elämässä aina jotain uutta, mutta toisaalta lapsesta on jo tullut aika normijuttu, minä nyt elelen tätä elämää lapsen kanssa eikä se että lapsi ylipäätään on olemassa enää niin kamalasti jaksa ihmetyttää.
Hämmentävästi puheenaiheet eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Olen nyt tavannut useamman ihmisen kanssa, jotka tavatessamme ovat kysyneet miten lapsen päivähoito on alkanut – ja jättäneet sitten kaikki muut kysymykset kysymättä. Se tuntuu suorastaan raivostuttavalta. Kysykää nyt herranjestas mielummin että miten minun uusi työni on alkanut!
Juujuu, tietysti se hoidon aloittaminen vaatii kaikenlaista sopeutumista, mutta se on silti ehkä maailman tylsin puheenaihe, etenkin kun se toistuu jatkuvasti. Olen toistanut samaa mantraa siitä miten hyvin menee, tuo on niin seurallinen ja innoissaan muista lapsista vaikka toki sitten illalla väsyttää nyt niin monta kertaa etten välittäisi jauhaa sitä enää kertaakaan. Tai ainakaan en jaksaisi jatkaa keskustelua aiheesta tämän pidemmälle, sillä ei siitä nyt tosiaan ole paljon muuta selitettävää kuin että tietysti se vaatii totuttelua ja ei ole paljon sairastanut ja päiväkoti on ihan kiva.
Sen sijaan siitä, miten väsyttävää uudessa työssä aloittaminen on, millaista uusiin sosiaalisiin kuvioihin solahtaminen taas kerran on ja millaiselta työskentelykulttuuri vaikuttaa sekä mitä tehtäviä olen saanut tai saamassa tehdä jaksaisin oikein hyvin jutella. Se on sitäpaitsi keskustelunaihe, johon yleensä kaikki läsnäolevat aikuiset voivat osallistua, ja lähes aina keskustelukumppaneillanikin on kokemuksia useammista erilaisista työpaikoista ja kulttuureista. Saattaa jopa syntyä kiinnostavaa vertailua ja saada ideoita, ja ainakin jokainen osaa samaistua siihen uutena olemisen tunteeseen.
Tylsintä koko jutussa on kuitenkin se, että fiksut aikuiset ihmiset lopettavat puhumisen itsestään ja omista tekemisistään – sekä tietysti yleisemmistä aiheista – ja puhuvat pelkästään lapsistaan. Sillä joo, ne lapset on kivoja ja kyllä niistäkin saa kaikenlaisia kivoja anekdootteja, mutta aikuiset ihmiset on kiinnostavia myös. Silloin kun juttelen sellaisen ihmisen kanssa, jota en tunne lapsen välityksellä, olisi kiva jos hän olisi edelleen kiinnostunut myös minusta.
