Vuoden vanha ihanuus
Lapsi täytti vuoden. Se ei vielä kävele, mutta pääsee silti jotenkin käsiksi mitä ihmeellisimpiin tavaroihin. Se ei vielä varsinaisesti puhu, mutta laulaa Ihaahaata ja alkoi juuri ennen syntymäpäiviään sanoa ”heihei”. Sen on jokaisella ratikkamatkalla löydettävä matkaseuralainen joka suostuu hymyilemään sille, se rakastaa vilkuttamista niin paljon että heiluttelee kättään linnuillekin, se kihertää iloisesti haliessaan kissapehmoleluaan, se osaa antaa suukon mutta saattaa joskus sen sijaan puraista poskesta ja se on edelleen lähes koko ajan iloinen.
On pakko sanoa, että lapseni on älyttömän hauska tyyppi. Se pelleilee, hassuttelee ja laittaa mielellään päälle shown jos vain joku jaksaa katsoa (eli yleensä vieraille). Se on ihanan sosiaalinen ja rakastaa muita lapsia.
Eka vuosi lapsen kanssa on kulunut enimmäkseen paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Synttäreiden alla aloin kuitenkin vähän väsyä. Työarkeen totuttelu ja sairastelu ovat olleet sen verran kuormittavia, että taidan olla väsyneempi kuin vielä kertaakaan lapsen elämän aikana. Mutta onneksi olen ympäröinyt itseni mahtavilla tyypeillä, ja kun synttärit oli saatu juhlittua, isovanhemmat syöttivät lapselle iltapalan ja pistivät sen nukkumaan, ja minä sain siirtyä lapsen kummien kanssa terassille nauttimaan ensimmäisestä kunnolla lämpimästä kevätillasta.
Vuosi lapsen kanssa on näyttänyt paitsi sen, että lapsen kanssa oleminen on usein ihan oikeasti hauskaa ja että pärjäämme kyllä enimmäkseen oikein hyvin kahdestaan, mutta että elämä on paljon hauskempaa, kun siihen kuuluu paljon muitakin ihmisiä. Ja että joskus tarvitsee ihan aikuista seuraa, ilman lasta. Joskus se hetki terassilla on ihan älyttömän tärkeä.
