Onneksi on apua

IMG_20171001_101031_600.jpg

Tänäaamuna olin kovin onnellinen siitä, että jaksoin viime talvena neuloa erittäin värikkäät villasukat. Lapsi tuijotti niitä onnessaan monta minuuttia, ja minä sain väsyneeseen aamuun lisää aikaa lukea lehteä ja olla ihan hiljaa. Lisäksi villasukat tuntuivat ihanilta flunssan iskettyä kunnolla yön aikana.

Nyt, potiessani kolmatta kunnon flunssaa sitten lapsen syntymän, olen taas erityisen kiitollinen siitä, että neuvolassa minua komennettiin ottamaan yhteyttä kaupungin kotipalveluun. Nyt tiedän, että taas muutaman päivän päästä tuttu hoitaja tulee meille avuksi pariksi tunniksi, ja viimeistään silloin saan tehtyä hommia jotka nyt auttamatta jäävät rästiin.

Vanhan Ylen uutisen mukaan harva edes tietää koko kotiavusta, vaikka sitä on ollut taas saatavilla vuoden 2015 alusta. Sen perusteella mitä omien kavereideni kanssa olen jutellut niin jonkinlainen mysteeri se kotiapu kyllä vielä monelle on. Moni on kyllä kuullut sellaisen olemassaolosta, mutta epäselväksi on jäänyt, miten apua saa ja miten systeemi toimii. Ja nyt kun asiaa mietin, niin enpä minäkään oikeastaan tarkalleen ottaen tiedä, mitkä kriteerit minä täytin, jotta apua sain. Tiedotukseen siis ehkä kaivattaisiin hiukan lisää selkeyttä.

Minulle kotiavusta puhuttiin neuvolassa jo raskausaikana. Sävy oli mielestäni kiva, sellainen, että apuahan tarvitsevat kaikki, ja että sitä kannattaa hakea jo hyvissä ajoin. Täysin minua ja kykyjäni epäilemättä pohdittiin, että toki yksinhuoltajalla on tiettyjä haasteita arjen pyörittämisessä ja että silloin kotiapu voisi olla vaihtoehto. Sitten keskikesän tappoflunssan aikaan olin ilmeisesti neuvolassa sen verran uupuneenoloinen, että terveydenhoitaja otti asiakseen kirjoittaa minulle lapulle numeron johon soittaa. Ilmeisesti hän oli myös laittanut minusta viestiä johonkin suuntaan, jotta tilanteeni olisi jo tiedossa soittaessani. Niinpä sitten soitin, ja sain lupauksen palveluseteleistä. Työläintä koko hommassa oli toimittaa kopiot omista tuloista (palvelusta siis maksetaan, ja maksun suuruus riippuu tuloista) ja saada sovituksi ensimmäinen apukerta. Sen jälkeen homma onkin hoitunut sujuvasti suoraan meillä käyneen auttajan kanssa.

Nyt meille luvatut tunnit kotiapua on kohta käytetty, ja päätös tehtiinkin kerralla vain kolmeksi kuukaudeksi, mikä on pian kulunut. Luulen, että pärjämme tästä eteenpäin omin voimin, ja kun lapsi on vähän isompi, se on helpompi viedä hoitoon kavereilleni. On silti kiva tietää, että tarvittaessa apua voisi saada uudestaankin.

Perhe Vanhemmuus

On niin helppoo olla onnellinen

Viimeisen vuoden aikana minulle on aina silloin tällöin tullut sellainen olo. Kun astun ulos metrosta Hakaniemen asemalla illalla kotimatkalla jostain ja lähden kävelemään kohti kotiani. Kun istun aamulla keittiönpöytäni ääressä juomassa kahvia ja aamuaurinko valaisee asuntoni. Kun kuuntelen Tokoinrannassa hiekan rahinaa jalkojeni alla. Hetkinä, joina ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, kun kukaan ei puhu minulle eikä tilanteessa ole muutenkaan mitään sen erityisepää. Mutta yhtäkkiä minulle tulee rauhallinen, onnellinen olo. Ajatus, että minulla on elämässäni ihan hirveästi hyviä asioita. On kiva koti, ihanat ystävät ja pehmoinen kissa. Ja on lapsi.

Vuosi sitten tiesin jo olevani raskaana. Vaikka alkuraskaudessa kaikki on vielä epävarmaa eikä raskautta ollut vielä edes varmistettu ultraäänessä, päätin että saan olla siitä onnellinen. Järkeilin, että koska saattoi olla niin, että jos tulisi keskenmeno, ei raskaus enää koskaan onnistuisi, ja silloin ne alkuraskauden viikot olisivat olleet ainoita, jolloin minulla oli ainakin pieni pala haaveestani. Ajattelin myös, että elämässä on riittävästi huonoja juttuja, joten kun asiat ovat hyin, niistä kannattaa iloita. Ei se myöhempiä suruja yhtään helpota, jos niitä on stressannut jo etukäteen. Ja niinpä olinkin ihan äärettömän onnellinen ja mietin riskejä vain harvoin.

Nyt huomaan, että kaiken lapsen tuoman väsymyksen, huonosti nukuttujen öiden, särkevien lihasten ja uuvuttavien päivien keskellä olen ihan yhtä onnellinen. Onhan tässä juu kaikenlaista pienempää, on rahahuolia, sotkuinen asunto ja ihan liian vähän voimia tehdä kaikki se mitä haluaisin, mutta silti päällimmäinen tunne on, että kaikki on hyvin. Me pärjäämme hyvin ja minulla on rauhallisen onnellinen olo. Tietysti lapsen hoitaminen on rankkaa, mutta en mitään muuta odottanutkaan, ja kun lapsi voi pääasiassa erinomaisen hyvin ja on terve, niin ei tässä ole suurempaa valittamista (toki varaan ikuisesti oikeuden purnata pikkujutuista, koska sehän on elämän suola). (Ja tähän kohtaan: kyllä, kiitän jatkuvasti onneani siitä, että lapsi on terve.)

Minulle on ollut koko ajan jotenkin hyvin selvää, ettei tämä ole vain onnea lapsesta tai äitiydestä itsessään, vaan onnea siitä, että on saanut haluamansa eikä tarvitse enää pelätä, ettei se toteutuisi. Lapsen saaminen oli yksi suurimmista haaveistani, ja pelkäsin ihan hirveästi, ettei se toteutuisikaan. Vasta nyt tajuan, kuinka pitkään olin oikeasti jatkuvasti vähän ahdistunut ja rauhaton sen takia. Se pelko oli jollain tapaa mukana ahdistuksessa parisuhteesta tai sen puutteesta, töistä (pitäisihän sitä nyt olla hyvä, vakituinen työ ennen kuin tulee raskaaksi) ja ihan kaikesta. Nyt tuntuu, että voin ainakin jossain määrin rauhoittua ja siitä tulee kyllä kummasti hyvää mieltä. Vaikka esimerkiksi työjuttujen suhteen onkin vielä paljon tehtävää jotta voisin sanoa saavuttaneeni tavoitteitani (tai no ainakin siis pitäisi nyt saada joku työpaikka…), niin uralla etenemiseen ei sentään ole ihan yhtä absoluuttisia parasta ennen -päiväyksiä kuin lapsen hankintaan.

 

Mietin aika pitkään, kehtaanko kirjoittaa tätä tekstiä. Omasta onnesta jauhaminen tuntuu jotenkin naurettavalta lässytykseltä. Mutta menkööt.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus